Avainsana-arkisto: Egmont

Uskomaton takaa-ajo

Blake ja Mortimer Uskomaton takaa-ajoMiekkakalan salaisuus, Osa 1: Uskomaton takaa-ajo
Edgar P. Jacobs
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-364-3

Blake ja Mortimer on vanhaa eurooppalaista sarjakuvaa ja sellaisenaan oman aikansa tuotos. Tämä on yksi tapa sanoa, että rasismia esiintyy kertojan sitä mitenkään kritisoimatta. Tällä kertaa asialla ovat inhat, keltanaamaiset vinosilmät, joita johtamaan tarvitaan toki valkoihoinen vihulainen. Tämä joko nyppii, missä tapauksessa sarjis kannattaa jättää hyllyynsä, tai sitten lukija kuittaa tilanteen historiallisena jäänteenä ja nauttii seikkailusta.

Tarina avataan suurella uhalla. Vallananastaja Basam-Dandu on perustanut ”Keltaisen valtakunnan” Tiibetiin ja hautoo siellä kauheita maailmanvalloitukseen tähtääviä suunnitelmia. Apunaan hänellä on katala eversti Olrik, jota huolettaa salaperäinen ihmease, Miekkakala, jonka kimpussa MI5:n upseeri Blake ja professori Mortimer ahertavat.

...pelkurimaisten suorasilmäisten valkonaamojen piilotellessa loukoissaan.

…pelkurimaisten suorasilmäisten valkonaamojen piilotellessa pimeissä loukoissaan.

Näistä lähtökohdista on helppo arvata, miten tarina etenee. Sankarikaksikkomme ryhtyy epäilemättä huimaan uhkayritykseen ja käytännössä kaksin estävät vallanhimoista vinosilmää toteuttamasta maailman orjuuttavaa suunnitelmaansa. Katsokaas, olen lukenut sarjakuvia ennenkin. Sitten sivulla 8 hyökkäys alkaa ja maailman pääkaupungit pyyhitään maailmankartalta olemattomiin rajuilla ohjushyökkäyksillä ja atomitulella.

Hetkinen…?

Blake ja Mortimer saavat pakattua projektinsa lentokoneeseen ja nipin napin pääsevät karkuun Lontoon tuhoutuessa jossain taustalla. Alkaa kiihkeä takaa-ajo, joka ei hellitä hetkeksikään. Vaikka välillä ruudun tukkiikin naurettavaksi paisuteltuun puhekuplaan ahdettu tekstimassa, kerronta ei anna armoa. Pakoa tehdään lentokonein, tankeissa, ratsain ja koko ajan Olrikin käskyläisen hönkivät sankareiden niskaan.

Albumin loppuun, trilogian avaus muuten, päästyäni olin äimänä. Kerronta oli vanhakantaista, mutta samalla uskomattoman kiihkeää. Uusia käänteitä ladottiin lukijan eteen tasaiseen tahtiin päähenkilöiden pyrkiessä pääsääntöisesti vain pakoon. Ei puhettakaan vastahyökkäyksestä tai edes vastarinnasta vielä tähän mennessä. Omituista kyllä, maailman hallintokeskusten totaalista tuhoa ei kommentoida alun jälkeen millään lailla. Luulisi sellaisella asialla olevan edes hieman merkitystä jatkosuunnitelmien kannalta.

Miekkakalan salaisuus: Uskomaton takaa-ajo oli vahva avaus sarjalle joskus vuonna 1946 ja vahvuus on yllättäen säilynyt tähän päivään asti.

Rämeen olento toinen kirja

Rämeen olento toinen kirja
Kirjoittanut: Alan Moore, Len Wein
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben, Afredo Alcala, Shawn McManus, Ron Randall, Berni Wrightson
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-288-2

Rämeen olento jatkaa vetistä vaellustaan toisessa kokoelmassaan. Kaarti on vanha tuttu, tarinasta vastaa Alan Moore ja kuvituksesta pääosin parivaljakko Bissette & Totleben. Alec Hollandista ei ole enää jäljellä muuta kuin nimi. Ja haamu. Sekä maalliset jäännökset. Tätä kaikkea käsitellään avausjaksossa. Sitten siirrytään kummituksista oikean kauhun pariin.

Rämeen olennon ystävän, Abigail Cablen aviomies ehti jo puskea pahoja viboja ulos edellisessä kirjassa. Nyt nuo värähtelyt kerääntyvät ja luovat kauhun kurimuksen, johon Abby tuiskahtaa verelle hinkattuine nahkoineen kaikkineen. Tiukin kama ei koskaan kumpua raahautuvista raadoista tai muista ulkokultaisista elementeistä, vaan todellinen kauhu asuu jo valmiiksi ihmisen pään sisällä. Vankilastaan sen vapauttaa niinkin yksinkertainen asia kuin totuuden tajuaminen. Sitä ei ihmisen mieli kestä. (Kts. koko Lovecraftin tuotanto.)

Walt Kellyn kanssa oli turvallisempaa.

Alec joutuu ensin vastakkain voimallisen pahuuden ilmentymän kanssa ja siitä selvittyään mittelemään voimiaan helvetin demonien kanssa. Osan matkaa hänen kanssaan kulkee kavalkadi DC:n mystisimpiä tuonpuoleiseen ja magiaan liittyviä hahmoja, kunnes viimeisen etapin opastaa itse Etrigan. Tuo riimittelevä puolidemoni on siitä eriskummallinen tapaus, että hänen puheenpartensa ei hidasta omaa lukunopeuttani, toisin kuin melkeinpä mikä tahansa värssy, jonka pitäisi siivittää milloin mitäkin kertomusta eteenpäin.

Raa’an pelon lisäksi Toinen kirja tarjoaa myös surua ja iloa. Tutunoloisten muukalaisten avaruusalus saapuu tutkimaan, olisiko planeettamme sopiva asutettavaksi. Kaikki ei mene putkeen. Toisaalta Abby ja Alecin nimeä kantava kasvimassa päätyvät pohtimaan mahdollista suhdetta, minkä uskon aiheuttaneen muutamankin konservatiivin aivoverisuonten napsumista aikanaan (tämä on hieno bonus). Punaniskoille, joille mustan ja valkoisen avioliitto on esimerkki luonnotomuudesta eivät katsone hyvällä ihmisen ja suoperän intiimiä suhdetta. Lisäksi Moore provoaa kansaa revittelemällä tajuntaa laajentavalla tripillä nupit kaakossa jopa siinä määrin, että että ruutujako säröilee ja sivun asemointi kiepsahtaa nurin.

Rämeen olennon toinen kirja sisältää tarinat lehdistä Saga of the Swamp Thing 28-34 ja Annual 2. Radikaalia sarjakuvaa 80-luvun puolivälistä. Tämän jälkeen oli helpompi aloittaa sellaisia pieniä projekteja kuin Sandman ynnä muuta mukavaa.

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka
Käsikirjoitus: Rob Chestney
Taide: Alex Sanchez
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-601-9

Edellisen lehden
tapahtumista ollaan loikattu eteenpäin neljännesvuosisata ja on tullut aika hieroa rauhaa tasavallan ja sithien välillä. Sota ei etene oikein mihinkään ja olisi houkuttelevaa ottaa pieni hengähdystauko, kerätä joukot ja valmistautua uuteen koitokseen. Ovelana taktiikkana sithit hyökkäävät neuvottelujen aikana Coruscantiin näyttääkseen vahvemmilta. No, jedi-temppelin tuhoaminen toimii aina.

Näin se käy.

Siltikään kaikki eivät ole tyytyväisiä. Rauha on heikoille, ja toisaalta rauha antaa myös vastapuolelle mahdollisuuden kasata rivinsä. On hankala ylläpitää hyökkäämättömyyttä galaksinlaajuisessa konfliktissa, jossa kumpikaan osapuoli ei sitä halua. Satele Shan, jediritari, ei aio antaa moisten pikkuseikkojen järkyttää status quota ja liittoutuu vaikka sithien kanssa jedejä vastaan, kunhan rauha pysyy.

Vaikkei Satele tämän lehden tapahtuma-aikaan ole edes jedimestari, ei hän keltanokkakaan ole. Hänhän se ensimmäisenä vaistosi sithien paluun.

…noin viisi sekuntia ennen kuin se oli ilmeistä kaikille muillekin.

Rauhan uhka pysyy Imperiumin verta paremmin kasassa, mutta lukuisat hahmot ja tapahtumapaikat tekevät kerronnasta silti hajanaista ja sotkuista. Puolet elementeistä olisi voinut karsia pois helposti ilman vahinkoa ydinjuonelle.

Tähtien sodan eittämättä kiinnostavin puoli on jedit. Alkuperäinen trilogia kertoi Luke Skywalkerin tarinan ja siinä jedit, ne harvat, olivat kukin kovia jätkiä omalla tavallaan. Myös ja etenkin sisäisesti. Esiosat toivat tullessaan jedien valtaisat laumat ja jotta heidän läsnäolonsa ei olisi vesittänyt jokaista kohtausta, heidän piti olla haavoittuvia niin kuin kaikkien muidenkin. Mystiikka revittiin alas ja jäljelle jäi lauma pataan ottavia peeloja, jotka todistavat Han Solon kannan oikeaksi: Sädepyssy on parempi. Ainoa kauheampi asia kuin suuri määrä jedejä on suuri määrä sithejä. Voi sitä mätön määrää, kun jokainen käsikirjoittaja haluaa nähdä sarjakuvansa sivuilla valomiekkojen heiluvan.

Kun Star Wars The Old Republic -pelin kerrottiin olevan tulossa, pelattaviksi hahmoiksi nimettiin jedit, sithit ja tavalliset sotilaat. Aivoni nyrjähtivät heti. Se tarkoitti suoraan sitä, että yksi yhtä vastaan -matsissa tavallinen jeppe tykin kanssa pystyisi taistelemaan tasavahvasti jedin kanssa. Sen nyt potkii herkkään paikkaan sitä jedikuvaa, jonka alkuperäinen trilogia antoi. Vaan oikeassa olin. Rauhan uhassa palkkionmetsästäjä turauttaa jedien überpääjehuylimestaria pyssyllä keskivartaloon ja siinäpä se sitten. Jedeistä on tullut valotikuilla viuhtovia tusinasolttuja.

Kerran Alkon myyjä vaati minua näyttämään silmäni. Missä hän on, kun häntä tarvitaan?

Kuvitukseen tunnun kiinnittävän huomiota vain, kun se olisi suotavaa esimerkiksi arvostelun yhteydessä, tai kun se ärsyttää minua. Kavahtakaa niitä kertoja! Vaan nyt ärsyttää. Nimittäin silmät. En tiedä, onko silmien ummistaminen joka välissä jokin tehokeino luoda epävarmuutta hahmoihin, vai piirtäjän laiskuutta, joskin veikkaan tyylikeinoa. Sen lisäksi noin puolet kerroista, kun silmiä näytetään, ne tuntuvat olevan mustia möykkyjä. Piirtäjä tekee jotain väärin, kun minäkin kiinnitän huomiota.

Tähän mennessä Vanhasta tasavallasta kertovissa lehdissä on ollut yritystä. Kuvattaviksi valitut tapahtumat paljastavat olennaisia, jopa historiallisesti merkittäviä seikkoja maailmasta. Siltikään kerronta ei nouse perusviihdykkeen yläpuolelle. Hahmot eivät kosketa. Jedinä olemisen dilemmoissa ja vaikeissa valinnoissa ei ole, ironista kyllä, lainkaan voimaa.

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta

Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta
Käsikirjoitus: Alexander Freed
Taide: Dave Ross
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-600-2

Kauan sitten, plus vielä 3600 vuotta aiemmin, kaukaisessa galaksissa sithit tulivat, näkivät ja valloittivat. Vanha tasavalta, joka roikkui vallankahvassa loppujen lopuksi pyöreät 25000 vuotta, ei ollut valmistautunut mihinkään kauppaeripuraa suurempaan. Ei ainakaan massiivisen avaruuslaivaston hyökkäykseen. Sithien pyhä maa Korriban putosi heidän käsiinsä naurettavan helposti ja aikaa myöten noin puoli galaksia seurasi tasaiseen tahtiin perässä. Imperiumin verta sijoittuu kolme vuotta Korribanin valtauksen jälkeen ja 25 vuotta ennen Coruscantin sopimusta.

On tunnettua, että historia toistaa itseään. Se pitää vähintään tuplasti paikkansa Tähtien sodan maailmassa. Kerta toisensa jälkeen sithien imperiumi tulee ja uhkaa tasavallan ja jedien mahtia. Sithit lyödään ja uhka todetaan voitetuksi iäksi. Huolimatta tuhansien vuosien kulumisesta iskujoukkosotilaiden haarniskat muuttuvat ulkonäöllisesti vain vähän ja taistelurobottien funktionaalinen kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Toisaalta on tutun turvallista napata mikä tahansa tarina mistä galaktisen historian kohdasta tahansa, sillä kuvasto pysyy samana. Pahisten kuusikantaista logoa myöten.

Triviakysymys: Zeltron vai sith?

Teneb Kel on pahainen pikku-sith, jonka mestari on tehnyt joitain anteeksiantamattomia rikoksia. Ehkä ladannut musiikkia netistä ja pissannut TTVK:n toimiston postilaatikkoon. Saavuttaakseen vakiintuneen aseman Tenebin on hypittävä juuri niiden vanteiden läpi, joita sithien neuvosto tai itse keisari sattuu osoittamaan. Toisaalla keisarin entinen oppilas Exal Kiresh pelaa omaa peliään ja vehkeilee jedien kanssa. Yhteenotto näiden kahden pahuuden airueen välillä on väistämätöntä, totta kai.

Tähtien sodan lumon yksi salaisuus on hyvät, samaistuttavat hahmot. Jos siinä mennään metsään, jäljelle jää valomiekkoja heiluttavia ninjoja. Mikä on toki viileetä ihan sellaisenaan, muttei mitenkään starwarsmaista. Tämä koskee paitsi sarjakuvia myös elokuvia. Darth Vaderin karisma huokuu mustan, liikkumattoman maskin läpi tehden hänestä yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimman pahiksen siinä missä Darth Maul päätyy jäämään vihaansa puhkuvaksi ja raivoaan irvistelevä loikkakoiveksi. Ainakaan tässä lehdessä Teneb Kel ei vielä kipua edes D. Maulin yläpuolelle, ja nyt pitää muistaa, että Maul makaa fantastisen syvän kuilun pohjalla kahteen kappaleeseen silpaistuna.

Olen puristi. Arvostan melkeinpä vain elokuvia 4-6, plus Marvelin julkaisemia sarjiksia. Toisaalta olen Tähtien sota -fani, parantumaton sellainen. Olen nyt jo varovaisen innoissani tulevista leffoista, vaikka episodit 1-3 edelleen vainoavat uniani. Samaten olen myös varovaisen innostunut tästä uudesta lehtisarjasta enkä vähiten siksi, että se kuvaa tapahtumia, jotka liittyvät Star Wars The Old Republic -peliin. Jota en edes ole pelannut pientä betatestausta enempää. Vaikka kuinka toruisin yksittäistä hahmoa tai seikkailua, pitää nostaa hattua sille, että pääosassa on tyystin muita sankareita kuin Luke, Han ja Leia. Epävarmuus siitä, että mikä hahmo selviää hengissä, ja kauanko, on kiinnostavan tarinan suola.

Rämeen olento

Rämeen olento
Kirjoittanut: Alan Moore
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-306-3

1970-luvun alku oli otollista kasvuaikaa mitä tulee rämeperäisiin ihmiskasvihybridihirviöihin. Marvel esitteli olion nimeltä Man-Thing, DC puolestaan Swamp Thingin. Tuohon aikaan Ihmenelosten Möykky, The Thing, poltteli sikaria Baxter Buildingin katolla tyytyväisenä omaan ruskeanoranssiin habitukseensa ja pysytteli varmuuden vuoksi kaukana kaikenlaisilta soilta. Vaikka Marvelin hirviö ilmestyi ensin ja kummankin otuksen syntyhistoriassa oli tiettyjä yhtäläisyyksiä, tilanne ei johtanut oikeusjuttuihin tai muuhun rumaan. Huhujen mukaan Etrigan luisteli duuniin kuukauden ajan.

Sarja kuoli 1976 ja raapi uudestisyntymän kynnystä 1978, mutta DC-yhtiön tuotannon luhistuminen (DC Implosion) juuri tuolloin torppasi pyrkimykset. Seuraava tilaisuus koitti 1982 ja lehti käynnistettiin uudella nimellä Saga of the Swamp Thing. Numeron 20 kohdalla ruoriin tarttui Alan Moore ja miehen nykyisen maineen tuntien ei ole ihme, että suunta muuttui paitsi rajusti, myös mielenkiintoiseen suuntaan. Moore lähti liikkeelle siitä, että Rämeen olennon syntyhistoria olikin silkkaa väärinkäsitystä. Kyseessä ei ollutkaan räjähdyksessä pahasti vahingoittuneen Alec Hollandin yhdistyminen outojen kemikaalien vaikutuksesta suoperään vaan suoperän herääminen henkiin kopioimalla palasia räjähdyksessä kuolleen Hollandin tajunnasta. Näin ollen Olennon pyrkimys muuttua takaisin ihmiseksi oli vain houkkamaista unta, harhakäsitysten vallassa vaeltavan kasvin turha toive, koska se ei ollut koskaan ollutkaan ihminen.

Abigail Cable ei ole huvittunut

Tästä lähdetään. Rämeen olento saa ensin vastaansa Jason Woodruen, hivenen obskuurin kasvipohjaisen pahiksen, joka on lähtenyt megalomaaniselle voimatripille ja komentaa lopulta koko planeetan flooraa. Toinen yhteenotto sattuu pelkoa ravinnokseen käyttävän painajaismaisen apinakuninkaan kanssa, ja kukaanhan ei pelkää yhtä puhtaasti kuin lapset. Rämeen olennon rinnalla seisoo Abigail Cable, omaa sukuaan Arcane, yksi harvoista aiempien tarinoiden hahmoista, jotka jäivät jäljelle Mooren kurssimuutoksen jälkeen. Toinen vauhdissa mukana roikkuva tyyppi on Abbyn aviomies Matt, joka haavoittuu kuollettavasti. Muttei kuolekaan. Hän on tehnyt jonkinlaisen paholaismaisen diilin, jonka seuraamuksia saamme epäilemättä kauhistella jonkin myöhemmän kokoelman sivuilta.

Alan Mooren rupeaman Rämeen olennon parissa sanotaan olevan yksi sarjakuvan historian merkkipylväitä. Tähän on helppo yhtyä, sillä se mitä tähän kirjaan kootuissa lehdissä (Saga of the Swamp Thing 20-27) tapahtuu on järisyttävää kamaa verrattuna muuhun tuon ajan tuotantoon. Aina tarvitaan pioneereja, jotka näyttävät kaikille muille, millaiselle tasolle koko homman voi kiskoa. Kun rajat on kerran rikottu, on niiden yli helpompi muidenkin kävellä.

Stephen Bissetten ja John Totlebenin kuvitustyyli on tunnistettavasti 80-lukulaista. Siksipä koteihinsa palavat perheet ja muut kauhut herättävät niin paljon pelkoa, sillä itse yhdistän tuon tyylin turvallisiin seikkailuihin, joissa Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset ja muut kohtaavat kaikenlaisia reteitä retostelijoita, joita voidaan räyhäämisen päätteeksi vetää daijuun.

Vaan miten lyödään nekkuun sellaisia asioita kuin pelko ja viha?

Kirjan kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aikanaan Kalma-lehdessä. Hyvää metsästystä, jos sille tielle lähdette.

Kostajat: lahjakirja

Kostajat: lahjakirja
Käsikirjoitus: Dan Jurgens, Mike Grell, Geoff Johns
Kuvitus: Alan Davis
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-587-6

Slokovia on yksi helvetinkolo muiden joukossa. Hallinto pitää kansan kurissa ja nuhteessa sotilaiden avulla, vapauksia rajoitetaan ja sääntöjen rikkojat on helpompi teloittaa kuin vangita. Lisäksi maalla on onni ja autuus olla Latverian rajanaapuri, jota puolestaan hallitsee kaikkien tuntema suuruudenhullu monarkki Victor von Doom.

Yksi kielletyistä uskonnoista on Thorin palvonta. Toisin kuin monen muun uskonnon kohdalla, Thoriin uskovilla on etuna se, että heidän jumalansa voi karauttaa paikalle sotaisaa kirvestä heilutellen ja antaa selkään pahoille jätkillä. Koska luvassa ei ole taloudellista etua, Yhdysvallat nakittaa Rautamiehen suitsimaan Thorin jumalaista raivoa. Oikeassahan Starkin poika onkin, sillä on miljoonasti helpompaa panna piste ulkoavaruudesta tuleville valloituksille kuin ihmisen omalle pahuudelle. On geopoliittisesti tärkeää, että juntta saa teloittaa omia kansalaisiaan miten ja milloin haluaa.

Tämä Kostajien lahjakirja kertoo sen, miksi supersankarit eivät lähde käyttämään voimiaan muuttaakseen maailmaa merkittävissä määrin. Tilanne kun on, että valtaapitävät eivät niin halua, sillä muutos olisi mahdollisesti muutos heidänkin valtaansa kohtaan. Jos superheebojen annettaisiin oikeasti polkaista muutoksen tomua ilmaan, jälki muistuttaisi joko Alan Mooren Miraclemania tai Mark Millarin Ylivertaisia. Maailma joko muuttuu täysin erilaiseksi tai superarmeijat leipovat toisiaan lättyyn siihen saakka, että kaikki ovat saaneet osansa eikä kukaan uskalla ihan hetkeen panna puolijumalia hoitamaan tehtäviä, joihin on vuosituhansia käytetty armeijoita.

Lahjakirja on vain kolmen lehden mittainen kokonaisuus eikä erityisen legendaarinen. Paljon parempia Kostajat-kiksejä teeman tiimoilta tarjoaa jo mainittu Ylivertaiset tämän tarinan jäädessä kovasti kevytversioksi. Todistetuksi myös tuli, että aina ongelman ilmaantuessa Tony Stark rakentaa aiheeseen sopivan uuden Rautamies-haarniskan.

Kostajat – Saarroksissa

Kostajat – Saarroksissa
Kirjoittanut: Roger Stern
Kuvittanus: John Buscema, Tom Palmer
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-586-9

Muut pojat kiskoivat keppanaa, minä kulutin nuoruuteni scifiin, sarjakuviin ja roolipeleihin. Löydettyäni Marvel-universumin uppouduin sen sisään aina kvarkkitasoa myöten. Peruspalikoiden joukosta löytyi kaikenlaista häkellyttävää.

Tämä kaikki tapahtui aikana ennen Internetiä sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Tähtien sota -lehden kirjepalstalla lehden toimitus kertoi jostain sisäpiiriringistä, jossa saattoi keskustella Star Warsista ja vaikka Voiman olemuksesta muiden fanien kanssa, mutta mainitsi heti perään, ettei siihen osalliseksi pääse. Mystistä, kiihdyttävää, ja turkasen turhauttavaa! Ainut tietolähteeni oli siis ne lehdet, jotka käsiini sain. Mesen päässä oleva kaveriverkosto ja taustalla hyrräävä hakumoottori olivat silkkaa scifiä ellei jopa fantasiaa.

Lehdessä kuin lehdessä osa seikkailuista on aina, väkisinkin, puhdasta täytemateriaalia. Viihdyttävää kenties, muttei erityisen muistettavaa. Osa lehdistä taas muodostaa yhtenäisiä kokonaisuuksia, joissa päästään kehittelemään asioita syvemmin, ja niistä legendaarisimmat on sitä kamaa, josta puhutaan vuosikymmen tai kaksi jälkeenpäinkin. Tarkoitan nyt sellaisia tapauksia kuin Salatut sodat, Phoenixin taru, ja Daredevilin Born Again -saaga.

Suomijulkaisut 80-luvulla kattoivat ihan mukavasti Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n edesottamuksia, mutta muunmuassa Kostajat jäivät taustapelaajien rooliin. Silti lehtien pienimmätkin detaljit ulkoa opettelevana sain selville, että merkittäviä asioita tapahtui oman havaintokynnykseni tuolla puolen. Jokin pahansuopa joukko hyökkäsi melkoisen onnistuneesti Kostajien kimppuun eivätkä kaikki kävelleen kohtaamisesta omin jaloin.

Noissa arkaaisissa olosuhteissa jouduin tiedonmurusia kasaamalla spekuloimaan, mitä Kostajien kartanossa oikeastaan tapahtui. Vaikka vuosien saatossa osteskelin englanninkielisiä irtonumeroita, kun niitä vastaan käveli, en koskaan lukenut tätä tarinakaarta, luultavasti siksi, että osa numeroista uupuu yhä edelleen. Siksi oli kerrassaan kutkuttavaa huomata Egmontin pukanneen tämän minua vuosikausia riivanneen saagan ulos suomijulkaisuna.

Kostajat – Saarroksissa kertoo siis siitä, kun Paroni Zemo (v.2) tajuaa, että Kostajien voima piilee lukumäärässä ja yhteistyössä. Ainoa keino päihittää heidät on koota isompi joukko, isompi jo siksi, että yhteistyö psykopaattisten megalomaanikkojen kanssa on jo lähtökohtaisesti vähän sii ja soo. Pitkällisten valmistelujen jälkeen Pahuuden mestarit ovat valmiita ja valtaavat Kostajien kartanon… suunnattoman helposti. Mukana on paljon kovia tykkejä kuten koko Romutusryhmä, Hyde ja Goljatti, joten projektin onnistuminen ei ole ihme, mutta nähdyt esteet eivät kyllä vakuuttaneet. Tuli pikemminkin olo, että mikä tahansa Power Packia kovempi jengi olisi kävellyt sisään kuin hollitupaan.

Keskeisimmiksi kostajiksi nousivat Ampiainen ja Herkules. Noihin aikoihin Ampiainen oli Kostajien pomo ja Herkuleksella oli suunnattomia vaikeuksia ottaa vastaan käskyjä hameväeltä. Konflikti paisui, kuten niin tavallista, aina räjähdyspisteeseen saakka. Lopputuloksena oli aivan titaaninen selkäsauna ja tarina nimeltä ”Jopa jumalat voivat kuolla”. Toinen kasari-Marvelin standardeilla yllättävän väkivaltainen kohtaus oli, kun Hyde takoi hovimestari Jarvisin jauhelihaksi ihan puhtaasti pahuuttaan.

Saarroksissa oli minulle hieno löytö ja arvokas lukukokemus. Se antaa varmasti myös kivoja säväreitä jokaiselle, joille 80-luvun puolivälin Marvelit aiheuttavat muitakin kiksejä, nostalgisia tai ei. Toisaalta nykypäivän rankkaan sankarimenoon tottuneille tapahtumat voivat olla varsin mietoja, jopa kepeitä. Pahuuden mestarit eivät ehkä vaikuta niin kovin pahoilta, kun zombieviikingit tekevät kymmenen metrin korkuisen barrikadin manhattanilaisten päistä.

Kokoelma sisältää Avengersin numerot 270-277 ja kuuluu minun kirjoissani kultakauden tarinoihin. Hivenen yllättävä valinta julkaistavaksi tähän maailmanaikaan, mutta pois se minusta, että pahaa sanaa päätöksestä sanoisin. Ennemminkin lisää menneiden päivien parhaimmistoa tiskiin.

Shokki juhla-albumi

Shokki juhla-albumi
Kirjoittajat: Archie Goodwin, Phil Seuling, Rich Margopoulos, Larry Herndon, Tom Sutton
Piitäjät: Steve Ditko, Frank Brunner, Rich Corben, John Severin, Jose Ortiz, Tom Sutton
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-609-5

Siitä on neljäkymmentä vuotta, kun Shokki rantautui Suomeen tuoden mukanaan villiä ja värjyvää vampyyriviihdettä. Juhlan kunniaksi on julkaistu Shokin juhla-albumi, jossa on kuusi tarinaa. Maisemat vaihtelevat preeriasta öiseen peltoon ja autioituneesta talosta Poen visioimaan inkvisition linnoitukseen.

Kokoelman tarinat on valinnut Pekka Manninen, joka kymmenen vuotta sitten laati ansiokkaan Shokki-historiikin Tähtivaeltajan numeroon 4/2002. Asiantuntemattomuudesta ei toimitusta siis voi syyttää, joten panen tämän oman makuni piikkiin, mutta yksikään tarinoista ei säväyttänyt sen kummemmin. Parhaimmillaan Creepyn ja Eerien tarinat, joista Shokki koostetaan, ovat aiheuttaneet väreitä selkäpiissä yön pimeydessä, tai huvittaneet kerrassaan kieroutuneella huumorillaan. Nyt täysosumat jäivät puuttumaan maalitaulusta.

Kiinnostavimpien kertomusten joukossa on Rich Margopouloksen käsikirjoittama ja Rich Corbenin kuvittama Edgar Allan Poen Soikea muotokuva! joka yhdistelee erilaisia kuvitustyylejä liki karikatyyrimaisesta lähes fotorealistiseen. Naisen riutuminen ja sen vastakohtaisuus hehkeän muotokuvan kanssa on raastava. Tom Suttonin tarina Eräänä syksynä Arkhamissa aloittaa lupaavasti, mutta pari sivua lisää tunnelman tiivistämiseksi olisi ollut suotavaa.

Shokin juhla-albumi on hyvä veto siinä mielessä, että lehtipisteestä sen voi moni uusi tai vanhakin lukija poimia mukaansa heräteostoksena. Timmimpiä tarinoita halajaville tarjoan suoraan kovakantisia Shokki-kokoelmia (esim. Bernie Wrightson), joissa Slemmy päästetään todenteolla irti. Pikkurahoja taskussaan kilisteville tämäkin välipala passannee.

Teräsmies

Teräsmies
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Frank Quitely
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-594-4

Kokoa yhteen kaikki, mitä tiedät Teräsmiehestä. Karsi pois kaikki epäolennainen ja turha, niin että jäljelle jää vain merkittävimmät ominaisuudet ja tärkeimmät henkilöt. Seikat, jotka määrittävät Teräsmiehen. Näin Grant Morrisonkin teki, mutta toisin kuin suurin osa meistä muista, hän teki siitä 300-sivuisen sarjakuvan.

Mitä olisi sankari ilman arkkikonnaansa? Teräsmiehellä on monia vihollisia, mutta itseoikeutetusti korkeimmalle jalustalle nousee Lex Luthor, mies, jonka haaveena on tappaa Terämies. Hänellä on jälleen uusi suunnitelma ja toisin kuin kaikkina aiempina kertoina, hän onnistuu. Teräsmies on kuoleman oma.

Se kuolema kestää vuoden. Tuon vuoden aikana maailman suurin partiopoika tekee mitä tehtävä on. Pelastaa, suojelee ja elää esimerkillistä elämää.

Lex Luthor istuu vankilassa odottaen joutumista sähkötuoliin, Bizarro-ulottuvuuden asukit hyökkäävät, Ultra-Sfinksi esittää hankalan arvoituksen, musta kryptoniitti korruptoi ja Lois Lane viettää päivän Terästyttönä. Vuosi on kiireistä aikaa eivätkä seikkailut poikkea paljon siitä totutusta, mitä nyt Teris on, jos mahdollista, tavanomaistakin puhtoisempi. Niin hänen pitääkin, onhan hän tisle kaikesta aiemmasta, eräänlainen täydellinen Teräsmies.

Koska Kal-El, miehemme Kryptonilta, on kohtalaisen erehtymätön ja moraalisesti ylivertainen, kiinnostavan kontrastin tarjoavat kaikki muut. Paitsi Lex ja Lois, Teräsmiehen elämään kuuluvat myös hänen ottovanhempansa, hänen paras kaverinsa Jimmy Olsen ja kömpelön ujo toimittaja nimeltä Clark Kent. Jimmy osoittaa olevansa kekseliäs, reipas ja rohkea, todella Teräsmiehen ystävyyden arvoinen, mutta silti kiinnostavin sivuhahmo on alter ego Clark.

Oletko joskus ihmetellyt, miten voi yksi hiuskiehkura ja silmälasit hämätä koko maailmaa niin, että Lois Lanen raivokkaista yrityksistä huolimatta todistaa Clark Kent Teräsmieheksi ei ajatukseen kukaan usko, ei edes Lois itse enää? Jatka toki ihmettelyä, se nyt vain kuuluu tähän genreen ja nimenomaan tähän hahmoon. Frank Quitely tuo kuitenkin oman panoksensa keskusteluun ryhtiä myöten. Clark törmäilee selkä kyyryssä eikä todellakaan muistuta kehonkieleltään suurta sankaria, mutta on sellainen silti. Jokainen kompastus on tarkkaan laskettu kömpelyys, joka jää jopa Lex Luthoriltakin huomaamatta.

Normimaanantai


Tämä All-Star Superman, joka on käännetty hämäävän lyhyesti Teräsmieheksi, on täysin muista riippumaton tarina, jolloin mikä tahansa on mahdollista. Mitään ei voida olettaa, koska käsikirjoittaja ei ole velkaa tuleville tekijöille mitään. Ei edes säästää ainoankaan hahmon henkeä. Onnistuuko Lex Luthor pyrkimyksissään vai onko teräsmies kovempi sälli kuin Jeesus ja Paul McCartney yhteensä ja voittaa itsensä kuoleman?

Suomalaista lukijaa kiehtonee suunnattomasti bizarro-versio Maamme-laulusta, laulettuna tottakai takaperoisella bizarro-kielellä. ”On laaksoa, on kukkulaa, on vettä rantaa rakkaampaa! Kuin vierasmaa tää sohjoinen, ei maa halpa poikien!” Propsit kääntäjälle, Antti Koivumäelle.

The Walking Dead – Toinen kirja

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.