Päätoimittaja tekee muron, Spin 1/04

(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 1/04)

Traditioiden mukaista olisi aloittaa selittelyillä, miksi lehti on myöhässä. Vaikka normaalisti tällaisesta olisi oikeasti varsin vähän hyötyä ja tarinointi siitä, miten paino ehti lomalle juuri huonolla hetkellä olisi silkkaa palstantuhlausta, nyt lienee kuitenkin paikallaan lausunto antaa. Onhan lehti myöhässä tavallistakin enemmän.

Olen aiemmin ylpistellyt sillä, että edes massiivinen Finncon lukemattomine nakkeineen ei meikäläiseen pysty – burnout on heikompien jätkien ammattivaiva. Sitäpaitsi se burnout on sellainen stressiperäinen psykoosi, jonka seurauksena tulee äkillinen romahdus. Vai mitä hä? Mutta kas, entä jos voimat vain uupuvat? Rattaat pyörivät edelleen, tahto on tallella mutta kun viikon lopulla katsoo taakseen, huomaa ettei mitään olekaan valmista. Edes aloitettu. Ja jos kuukauden kuluttua on sama juttu? Lasketaanko se? Olen tullut siihen tulokseen, että kaipa se pitää laskea.

Elinotta, burnout. Mitä se sitten on tehnyt. Ihan ensiksi tuossa alkuvuoden aikana alkoi tuntua siltä, että seurahommat rassasivat enempi kuin toivat fiiliksiä. Minulla kun ei ole koskaan ollut fandom-duunit ajankäytöstä kiinni. Ei ikinä. Se on aina ollut energiataloudellinen kysymys.

Mikäli homma antaa enemmän jaksamista kuin se vie, viedyllä määrällä ei ole mitään väliä. Tämän filosofian turvin painoin joskus aikanaan reilusti yli 40-tuntista scifityöviikkoa leipätyön ohessa. Niin kauan kuin homma on kivaa, sitä on kiva tehdä. Vaikka sitten valvottaisiin viiteen aamulla. Kyse on haasteista, niiden voittamisesta ja voiton tuomasta hurmasta, kun tajuaa taas tehneensä jotain olennaista. Hyvin, hyvin harvoin on aikataulu aidosti osoittautunut mahdottomaksi, koska sitä tiikerit (ja minä) tekevät parhaiten – mahdottomuuksia. En puhu muiden puolesta, mutta ”ei ole aikaa” on minulla muiden kielelle käännetty vastaus, joka oikeasti kuuluisi ”toi ei nappaa niin paljon, että siitä tuleva hyvä fiilis voittaisi siitä aiheutuvan stressimäärän, joten parempi olla lupautumatta, koska tekemättä se jäisi”.

Huomasin siis, että saatu vastine ei enää kattanut aiheuvia energiakuluja. Toisin sanoen homma ei enää ollut hauskaa. Siitä oli tullut rutiinia, ja minä elän siitä, että tilanteet muuttuvat ja haastavat ja kaikkea voi parantaa, kehittää, vetää uuteen suuntaan. Tämä kaikki vaatii pohjalle energiareservejä, ja jälkeenpäin ajatellen Finncon 2003 taisi tyhjentää takin aika perusteellisesti. Ei sitä vain silloin huomannut. Sitä kun luuli, että tästä toivutaan, kun kerta Finncon 1999:kään ei kaatanut lopullisesti. Mutta jostain syystä motivaatiolle aiheutunut turma oli pahempaa luokkaa. Toipumista ei tapahtunut.

Ei auttanut, vaikka siirsin Kosmoskynän päätoimittajuuden eteenpäin. Ei auttanut, vaikka kuolemaansa korissut Tähtiallianssikin laskettiin haudan lepoon. Energiaa syöviä projekteja tapettiin oikealta ja vasemmalta, mutta silti kulutus oli niistänyt laarin niin tyhjäksi, että ei se mitään lopullisesti auttanut.

Niinpä annoin Turun scifiseuran ja Tieteiskirjoittajien puheenjohtajuuksien mennä. Olo oli monella tapaa outo. TSFS:n puhiksena oli alkanut juuri kuudes vuosi. Hallitusvuosista meneillään oli yhdeksäs. Hyvin pitkälle nykyisen elämäni perusrakenteita oli määrittänyt scififandom ja oma panokseni sen hyväksi. Koko sosiaalinen identiteettini kaikuu fandomin ääntä – harvassa ovat ne kaverini, jotka eivät itse ole mukana menossa. Suurin osa aktiivisesti. Nyt oli edessä askel suureen tuntemattomaan – irti siitä Turun sf-piiristä, jossa olin vaikuttanut niin monen vuoden ajan. Sillä siitähän on pitkälti kysymys, kun hallituksen jättää. Ne suhteet muuttuvat.

Toki se kaveripiiri on olemassa, mutta joitakin hallitustovereita näkee sitten huomattavasti harvemmin kuin aiemmin. Se on tietenkin luonnollista. Nyt jo, puolen vuoden aikana, on huomannut, miten nopeasti prosessi toimii. Jos itsellä on muuta ja muilla sitä vanhaa, yhteiset intressit pienenevät ja jos itse ei jaksa panostaa yhteydenpitoon, ei ne muutkaan loputtomiin jaksa. Ehkäpä tässä seuraavan vuoden aikana muovautuu jokin uusi, vähemmän fandom-lähtöinen sosiaalinen verkko. Niiden kanssa pidetään yhteyttä, joiden kanssa on yhteistä scifin ulkopuolellakin. Muut vajoavat siihen mystiseen dimensioon, jonne joutuvat ne kaverit, joita tajuaa jossain vaiheessa viimeksi nähneensä kymmenen vuotta sitten paitsi silloin kerran ohimennen jouluruuhkassa.

Irrottautuessani hallitusnakeista luulin ihan aidosti vihdoin onnistuneeni tiputtamaan niin paljon painolastia, että lehden teossa säilyisi roti. Koska te vuoden tässä vaiheessa pitelette näpeissänne vuoden ensimmäistä numeroa, voidaan turvallisesti todeta, että väärin arveltu. Se energiavaje, jota jotkut burnoutiksi kutsuvat, oli kerta kaikkiaan voimakkaampi.

Lieveilmiönä tuli mukaan kuvaan sähköpostiähky. Jossain aiemmassa elämässäni viime vuonna luin maileja koko ajan, pitkin päivää, ja vastailin haipakkaan erilaisiin kyselyihin ja muihin (no, joskus piti jo tuolloinkin potkaista perään), mutta hallitustiputuksen kohdalla minulle tuli kerta kaikkisen mahdottomaksi käyttää sähköpostia. Koitin lukea sitä kovasti, joka aamu päätin, että tänään käyn ne kaikki läpi. Ja illalla huomasin, että kun Iria oli saatu nukkumaan ja kello oli puoliyö, koko homman voisi oikeastaan siirtää seuraavaan aamuun. Koko ilmiö meni naurettavuuksiin, mutta en vain siltikään pystynyt pakottamaan itseäni käymään maileilla, en sitten millään. Kerran kuussa kävin läpi viimeisen viikon aikana tulleita viestejä kursorisesti ja spammeja tuhoillen, mutta hyytyminen tapahtui aina kymmenessä minuutissa.

Lopulta keksin kuurin, joka tehosikin aika hyvin – tätä nykyä käyn maileilla noin kahdesti viikossa. Kuuri oli taas jotain, jota en olisi viime vuonna pitänyt edes mahdollisena, kuten en puheenjohtajuudestakaan luopumista. Kuuri oli listoilta eroaminen ja niiden ylläpidon siirtäminen. Kaikki seurojen tai tahojen listat, kaikki sai mennä. Erosin tsfs-listalta, erosin stk-listalta, erosin niiltä jokaiselta. Hallitukset jättäessäni oli tuudittautunut siihen turvalliseen fiilikseen, että fandomissa pysyisin kuitenkin, vaikken aktiivipestejä tekisikään. Ja nyt sitten irrottauduin aikamme olennaisimmasta informaatiovirrasta.

Olen keräilijä luonteeltani. Olen myös kerännyt talteen listojen liikenteen ties monenko vuoden ajalta. Ja nyt tarkoituksella aiheutin kokoelmieni arvon alenemisen jättämällä täydentämisen sikseen. Listat jäivät. Www-sivut SF-FAQeineen jäivät. Päivätyö fandomin parissa kääntyi vakavaan, lopulliseen laskuun, jota aeropiireissä kutsuttaisiin varmaankin syöksykierteeksi. Ainoa, mitä on enää jäljellä, on Spin.

Ja nyt päästään aiheeseen.

Paitsi ei ihan.

Olen tässä koittanut hakea sitä uutta ponnistusalustaa Spinin tekoon paristakin lähteestä. Finncon oli niistä yksi. Miltä fandom maistuisi pienen tauon jälkeen (vaikkei kukaan edes ole ehtinyt noteerata minun ”poistumistani”)? Pääpiirteissään fiilis oli hyvä. Vedin pari paneelia ja niistä tuntui irtoavan – ajatusta. Jotain uutta. Prosessi päässäni käynnistyi. Ja se on se ”juttu”, mikä minua ajaa saavuttamaan asioita. Myöskin jo toistamiseen hoitamani rooli Keijona oli hauska, joskin siitä saadut fiilikset olivat kovasti hetkeen sidottuja. Kunniavieraita en niin hirveästi tapaillut, mutta John Cluten kanssa vaihdoin muutaman sanan. Jälleen pientä luovaa kutinaa.

Tajunnan räjäyttävä kokemus tuli sitten hiukan yllättävästä lähteestä. Käytiin katsomassa animemusiikkivideoita ja siellä tuli silmille tuutin täydeltä stimulaatiota ja luovaa toimintaa. Parhaimmista töistä hohkasi nerouden ja paneutumisen selvästi tunnistettava lämpö ja ilmassa väreili juuri sitä energiaa, jota itse olin tajunnut olevani vailla. Hakekaa Animeunionin nettisivuilta video Wizard of Oz niin tiedätte mistä puhun, mutta katsokaa sitä ennen laadukas vampyyrianime Hellsing.
Nyt harhaudun hetkeksi aiheesta, sillä animesta pitää puhua pari sanaa. Finnconin yhteydessä oli tosiaan jälleen Animecon, jo kolmas laatuaan, ja vanhan polven duunarilta lähtee kyllä lakki päästä kun katsoo, millaisiin saavutuksiin kotimainen animefandom pystyy! Ohjelman laatu oli häkellyttävää ja asiantuntemus jo jostain ihan toisesta kosmoksesta. Ja vielä kävijämäärät – siinä alkoi scifikävijöiden prosentuaalinen määrä kalveta animefanien rinnalla. Tästä kuuluikin paikoitellen jopa nurinaa, kun animetyyppejä oli niin paljon. Ja tästä haluaisin hiukan tölväistä.

Joku on joskus mennyt väittämään, että kylläpä scifistit ovat sitten erinomaista kansaa, niin suvaitsevaista ja jadda jadda, me ollaan niin saakelin hyviä ihmisiä. Ja kyllä, taidetaan sitä meidän piireissä suhtautua vaikkapa seksuaalivähemmistöihin säyseämmin kuin kulmakunnan bisseräkälässä, mutta kyllä nuivaa suhtautumista ”muihin” esiintyy meilläkin.

Eipä tarvitse muuta kuin digata jotain hiukan enempi scifiraiteilta olevaa ilmiötä niin johan jo alkaa halveksuntaa löytyä. Beavisin ja Buttheadin fanittaminen vielä tuntuu jollain tapaa olevan silleen kreisillä tavalla hyväksyttävää, onhan kyse piirretystä, mutta amerikkalaisen vapaapainin seuraaminen on jo sitten saatanasta. Suhtautuminen on varautuneen huvittunutta niin kauan kuin fanituksessa nähdään koomisia ja ei niin vakavasti otettavia piirteitä, mutta annas olla kun ihan oikeasti selviää, että sitä painia katsotaankin silleen vakavissaan, etä taustat ja historia on selvillä ja siitä voi puhua järkeviä silkan faktoihin perustumattoman mollaamisen sijasta. Siinä nousee esiin aito halveksunta ilmiötä ja siitä kiinnostumista kohtaan. Silmät sen paljastavat.
Myös suhtautuminen animen harrastukseen tuntuu saavan joiltain tätä osakseen. Animen harrastaminen on ookoo vielä silloin, kun ne oudosti pukeutuvat teinit painuvat toiseen rakennukseen hentailemaan toisiaan, mutta sitten kun ne perkeleet tunkevat ihan pääsaliin ja vielä täyttävät sen. Satoja ja taas satoja ”toisia” tunkee ”meidän” hiekkalaatikolle.

Elinotta ehkei pidä ihan liikoja röyhistellä sen suvaitsevaisuuden kanssa, tai ainakin kandee sitten puhua vain omasta puolestaan eikä koittaa kattaa koko ryhmää samoilla maailmoja syleilevillä lausunnoilla.

Niin, itse fanitan animea, nauran ihan oikeasti Beavis & Butthead duon tyhmäilyille ja vapaapaini aukeaa kunnolla vasta kun kulissien takaisetkin kuviot on selvillä. Ja epäilemättä olen yhtä suvaitsematon mulkku kuin kaikki muutkin, kunhan vain aihe on sopiva. Turha siis minunkaan hurskastella.

Niin, Finncon. Sieltä löytyi kutinaa, mutta ei sellaista boostia, jota olin vähän toivonut. Sen sijaan NOVA 2004 esiraatipalaveri oli toista maata.

Atoroxin esiraatipuuhastelu on parin viime vuoden aikana ollut minulle yhtä tyhjän kanssa. Ainoa hyöty on, että tulee lukeneeksi ne novellit, jotka muuten saattaisivat jäädä lukematta. Mutta mitään virikkeitä ja tiukkaa novellitulkintaa on ollut turha hakea, Aiemmin ideana oli, että esiraati keskenään päättää, mitkä novellit menevät jatkoon ja mitkä eivät. Jos halusi jonkin jutun mukaan ja muut eivät sille lämmenneet, ainoa keino oli perustella vakuuttavasti, miksi se juttu oikeasti oli niin hyvä, että ansaitsi paikan Atorox-listalla. Ja vastaavasti jos joku oli tunkemassa mukaan jotain ihka kaameaa höttöä, sen onneton laatu tuli osoittaa vääjäämättömästi. Siinä piti ihan oikeasti pohtia sitä, mikä on hyvää, mikä huonoa ja ennen kaikkea miksi. Ja ne ajatukset piti vielä pukea sanoiksi ja siirtää eteenpäin. Se oli luovaa. Siinä piti käyttää nuppia. Nykyään esiraadin kokouksien ainoa funktio on pitää jotain rotia siitä, että kaikki lukee kaikki novellit edes jollain aikataululla. Homman mielekkyys mun kannalta on hävinnyt kokonaan. Novan esiraati tarjosi tätä vanhaa meininkiä, ja se antoi lupausta siitä, että mielekästä puuhaa on vielä olemassa. Novellit liittyvät Spiniin, joten Spinin tekoon löytyy mielekästä haastetta.

Olen hiukan ideoinut paria uutta palstaa. Se mitä haluaisin lehteen saada, mutta mitä en ole tähän mennessä onnistunut mistään kampeamaan, on Kutzpahin kaltainen uusia, asiallisia kirjoja esittelevä palsta. Jos Kutzpah ei ole tuttu niin hakekaa nyt ihmeessä Tähtivaeltaja jostain käsiinne ja tsekatkaa, Kimmon palsta on järjestään silkkaa timangia.

Sellaisen huomion kuulin, että tuollaiseen palstaan ryhtyminen voisi olla aikamoinen kynnys ihmisille. Siinä kun pitäisi olla pokkaa esittää radikaalejakin mielipiteitä, joita sitten ns. Kokeneemmat harrastajat tutkailisivat huvittuneen kriittisesti, tai sitä ainakin potentaalinen kirjoittaja kammoaa. Ehkäpä siis versumeja syleilevä ajan hermolla oleva kirjapalsta on tällä hetkellä ulottumattomissamme, mutta siitä on olemassa kevytversiokin – Palkittu kirja.

Palstan ajatuksena olisi esitellä kirja, joka on voittanut jonkin palkinnon, toisin sanoen jokin taho on nostanut sen esiin jostain syystä muiden vastaavien joukosta. Palsta alkaisi näillä näkymin kolmoslehdestä. Kirjoittaja voi vaihtua vaikka joka kerta, joten kiinnostuneet voivat otta yhteyttä.
Toinen asia, mikä vapautti stressipyörää, on taittotilanne. Alun alkujaan kun mestarillinen graafikkomme Jjanne lupautui mukaan vain siksi aikaa kun minä päätoimitan. Äkillinen poistuminen myös lehden puikoista olisi tiputtanut paitsi toimituksellisen puolen myös grafiikan tyhjän päälle. Toimittaa nyt osaa kuka vain, mutta graafinen osaaminen vaatii ällipälliä. Nyt kuitenkin tässä taannoin Jjanne loihe lausuman, että voisi taittaa ainakin loppuvuoden ihan kelle vain, ja viimeisen tulkitun lausuman mukaan ehkä jopa myöhemmin, jos olosuhteet ovat oikeat. Nyt kun siis minun ei ole pakko, alkaa luova, vapautta kaipaava energia taas virrata. Kehitin jo pari proseduuria hommien jouduttamiseksi. Olen taas alkanut ideoida, miten jonkin asian voisi tehdä vielä paremmin.

Nyt vaikuttaa, pitkällisen introspektion jälkeen, että loppuvuoden lehdet syntyvät kuten kuuluu, eli innolla ja tekemisestä nauttimalla. Jatkon näkee lähempänä vuodenvaihdetta, ja voihan olla, että hallitus / syyskokous on sitä mieltä, että tämän vuoden tilanne on ollut niin kestämätön, että päätoimittaja pitää vaihtaa joka tapauksessa. Koska tässä on tullut nyt tehtyä näinkin paskaa jälkeä aikatauluja ajatellen, niin taivun nurkumatta päätökseen, jos sellainen tehdään. Halutessanihan voin tehdä vaikka omaa lehteä, sillä kuten aktiivisempien vuosieni aikana olen niin monasti joutunut huomaamaan, kerrassaan mikään ei ole mahdotonta. Ei edes se pyöröovesta hiihtäminen. Antakaa mulle sukset ja tavataan Stokkan katutasossa niin todistan väitteeni.

Mistä tämä optimismi oikein kumpuaa? Teillä, hyvät lukijat, ei ole mitään erityistä syytä luottaa siihen, että asiat maagisesti ovat paremmalla tolalla. Itse näen tilanteen niin, että olin jollain tapaa sairas. En käynyt lanttumaakarilla eikä minulla mitään lausuntoa ole, ihan perstuntumalla tässä itseäni analysoin, mutta nyt kun tässä vaiheessa muistelee fiiliksiä, ei se laiskuutta ollut. Olen meinaan ajoittain laiskakin ja tunnistan ne merkit kun tielle sattuvat. Viime vuonna sain rutistettua Finnconiin seitsemän lehteä. Nyt jo yhden julkaisun pukkaaminen taittajalle on ollut ylivoimainen tehtävä. No, jokainen tulkitkoon asiat omalla tavallaan. Tilanteen taustojen selvittely lienee tällä kasassa ja se on rehellinen tilitys ainakin niin pitkälle kuin se kokijan subjektiiviselta pallilta on mahdollista.

Nyt joka tapauksessa tuntuu siltä, ja kuten sanottu, siitä tunteesta eli fiiliksestä mulla on homma kiinni ollut aina siitä saakka kun vuonna 1996 hallitukseen tulin, että loppuvuosi menee kepeästi. Moni asia on kondiksessa jo valmiiksi (novelleja ja artikkelijuttuja sovittuna) ja nyt toimituskunnan marssijärjestys alkaa olla sellaisella mallilla, että eri vaiheet pysyvät usean tahon kontrollissa.
Jos asiasta päätöksiä ollaan tekemässä syyskokouksessa, siitä tulee varmaan kokouskutsuun maininta, joten luetaan niitä tiedotuksia!

Sellainen vielä loppuun mainittakoon, ettei jää mielikuvaa lasittunein katsein sohvalla makaavasta ihmisrauniosta, että pelaan Tähtien sota roolipeliä verkossa, joten se on pitänyt luovuuden virtaamassa edes jossain määrin. Muutoin olisi saattanut lopullinen ja peruuttamaton nahistuminen iskeä jo kuukausia sitten.

Yleensä pääkirjoituksessa on kai ollut tapana kommentoida sisältöä. Hyvät ihmiset! Sitä varten on sisällysluettelo ja oma pää.

Päätän täältä tähän.

– Shimo

*****

(Lue myös Ex-päätoimittaja tekee muron)

Raapale 166 – Kirjahylly (14.6.)

Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä ja yhden Atwoodin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.

Secret World beta

The Secret War – beta

Uusia MMO-pelejä pukkaa ulos tasaiseen tahtiin. Yhtenä uutena tulokkaana on heinäkuun alussa julkaistava The Secret World, jonka järjestyksessä toiseen beta-viikonloppuun pääsin osallistumaan.

Betakutsun hankin pelaamalla Facebook-pohjaista selainpeliä The Secret War, jolla on kyseenalainen kunnia olla tylsin koskaan pelaamani peli. Kerran tunnissa sai heittää agentit kartalla jonkin kohteen kimppuun eikä pelissä muuta sisältöä sitten ollutkaan. Riittävästi kun tahkosi pisteitä, sai beta-kutsun.

Onneksi aivoton tylsyys päättyi siihen. Itse Secret World oli parempi! Huolimatta siitä, että pelinkehittäjän maine ei suuria lupaillutkaan. Eri pelifirmoista juuri Funcomilta olen saanut ehdottomasti huonointa asiakaspalvelua ikinä. Heidän edellinen tuotteensa oli Age of Conan, joka oli julkaistaessa täysi raakile. Se oli tulvillaan bugeja ja jumeja ja firman ratkaisu massiiviseen siitä aiheutuneeseen tikettitulvaan oli tuhota pelaajien avunpyyntöjä ratkaisematta niitä. Vielä matalammalta vetää vain Sony Online Entertainment, mutta heilläpä pelaajien pettäminen ja turhien lupailu (joku voisi kutsua valehteluksi) vuosi toisensa jälkeen jäi jälkeen vain heidän tähtitieteellisestä ylimielisyydestään koko maksavaa pelaajakuntaa kohtaan.

Funcomin kohdalla en kuitenkaan antanut vanhojen kaunojen tulla kokeilunhalun tielle, sillä Secret Worldista kuulemani ennakkotiedot lupailivat paljon. En ole koskaan pitänyt ärsyttävistä rajoitteista, mitä tulee hahmon luokkaan tai tasoihin. ”Et voi ottaa tätä asetta käteesi, koska hahmoluokkasi estää sen. Haista sinä roolipelaaja huilu.” TSW mainostaa olevansa luokaton ja tasoton. Mikä suomella ilmaistuna kuulostaa jokseenkin väärältä.

Pelin pohjaidea on kiinnostava. kaikki mahdolliset tarustot, salaliitot ja villit huhupuheet ovat totisinta totta. Maapallo on ontto, meren pohjassa asuu häijyyksiä ja ihmissudet vaeltavat metsissä. Silti vuosisatojen ajan homma on pysynyt hanskassa. Ihmiskunta on suurelta osin könynnyt läpi historian uskomatta kaiken maailman tuulihattujen ja profeetoiden julistuksiin, ja niin erinäiset salaseurat ovat asiat halunneet järjestääkin. Tavoite on tietämättömyys, ainakin mitä massoihin tulee. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut. Maailman synkistä koloista möyrii esiin jos jonkinlaista kummajaista ja vanhat järjestöt kaipaavat kipeästi uusia agentteja pahuuksia ja kosmioita kurmoottamaan.

Maailmassa häärää kolme merkittävää salaseuraa, Templarit, Illuminati ja Dragon. Niiden yhteinen tavoite on pitää demonit ja muut pöppiäiset kurissa, mutta samalla ne käyvät omaa keskinäistä sotaansa toisiaan vastaan. Maailman pelastaminen on toki tärkeää, mutta sen hallitseminen on ensiarvoista.

Eurooppaa hallitsee suvereenisti Templarit. He ilmeisesti jäljittävät oman historiansa jonnekin Babylonin paikkeille ja sisällyttävät temppeliritarien toimet omiin meriitteihinsä. Uuden maailman avautuessa he kuitenkin kompastelivat ja Illuminati otti haltuunsa Amerikan ihmemaat. Siinä missä Templarit vaalivat, ainakin puheiden tasolla, tiettyjä moraalisia hyveitä ja korkeampaa ideologiaa, vannoo Illuminati korporaatioiden ja rahan nimeen. Mystiset pyrkimykset kätketään salaperäisin riimuin suojattujen pilvenpiirtäjien varjoihin.

Dragonista on hankala sanoa mitään varmaa. Vuosien saatossa saman nimen alla on esiintynyt monia ryhmittymiä. Ovatko ne olleet täysin erillisiä vai yksi ja sama, kukaan ei oikeastaan tiedä. Tuntuu siltä, että ainoat periaatteet, joiden mukaan idän lohikäärme toimii, on kaaos. Edes siitä, onko kaaos vain työkalu vaiko myös päämäärä, ei olla yhtä mieltä.

Kolmen eri puolen tarjoaminen MMO-pelaajien valittavaksi on turhan harvoin käytetty neronleimaus. Hetikohta ei tule mieleen muuta esimerkkiä kuin Dark Age of Camelot ja siitä on vuosikymmen. Nähtäväksi jää, miten järjestelmä toimii käytännössä, koska sitä puolta ei betassa vielä ole ollut testattavana. Tähän mennessä kaikki ovat pelanneet Templareita. Silti jo periaatetta on pakko peukuttaa.

Peli alkaa, kuten tapoihin kuuluu, alkuasetelmaa selventävällä filmipätkällä. Jo sen aikana kiinnitin hieman huomiota yhteen ärsyttävimpään puoleen TSW:ssä. Oma hahmo ei nimittäin reagoi skriptattujen tapahtumien aikana muiden sanoihin tai tekoihin millään tavoin. Kämpille saapuva Templarien edustaja pitää mittavan monologin maailman vaaroista, pelihahmon uusista voimista ja edustamastaan tahosta. Oma hahmo seuraa selitysta naama aivan näkkärillä. Ihan kuin tekijätiimi ei olisi uskaltanut sisällyttää reaktioita sen pelossa, että kirjoitettu reaktio ei sovi kaikille.

Tuskaisaksi tämä lähestymistapa käy, kun joku myöhempi hahmo ojentaa kättään, ja oma hahmo ei reagoi millään. Typeräksi homma repeää, kun NPC erikseen kommentoi sitä, että kädenpuristukseen ei vastattu. ”Ymmärtäähän sen, näinä aikoina.” Teki mieli ravistaa monitoria ja huutaa, että ”lutka, mikä helvetti sua vaivaa, eikö alkeellisetkaan käytöstavat kuulu repertuaariin?” Tämä toisaalta tuskin on ongelma niille, jotka muutenkin vain kliksuttelevat tehtävänannot nopeasti läpi. Ja kun laitetaan asioita perspektiiviin, jos tämä on betavaiheen suurin murheenkryyni, pelattavuudessa ei ole juurikaan marmattamisen aihetta.

Seuraava pakollinen etappi oli tutoriali, jossa päästiin hiukan kokeilemaan liikkumista ja taistelua. Se oli toteutettu kerrassaan fiksusti. Tietyssä paikassa oma hahmo tuupertuu ja siirtyy ajassa ja paikassa toisen hahmon pään sisään. Siten saadaan ensikosketus salaisen maailman kauhuihin ja opetellaan taistelua, vaikka tarinallisesti oma hahmo on vielä täysi ummikko eikä kanna keskisormea uhkaavampaa aseistusta. Kun oppitunti on ohi, oma hahmo availee jälleen silmiään ja jatkaa tutustumista uusiin ystäviinsä.

NPC:eiden henkilökuviin on panostettu paljon. Muutamasta kymmenestä tutuksi tulleesta tyypistä vain noin kaksi oli hieman tylsähköjä muiden toimiessa joko hyvin tai erinomaisesti. Tähän vaikutti paljolti se ratkaisu, että jokaiselta saa jutusteltua tehtävät irti minimaalisella vaivalla, minkä jälkeen heidän kanssaan voi sitten erikseen jäädä haastelemaan pitempään ja onkimaan lisätietoja, halun mukaan. Omaehtoinen tutustuminen jonkun elämäntarinan pelisuunnittelijan tarjoileman pakkopullan sijaan rulettaa.

Kiehtovimmaksi persoonaksi paljastui lopulta pappi, jonka usko ei ole horjunut zombiehyökkäyksen edessäkään. Hän luottaa Jumalaan, Illuminatiin ja pistooliinsa eikä kliseiden vastaisesti ole lainkaan katkeroitunut tai epäile uskonsa oikeutusta. Hyvin pragmaatttinen ja samalla hyvin karismaattinen mies.

Tehtävien ketjutus on rakennettu uudella filosofialla. Vaikka jotkin paikat ovat keskeisempiä kuin toiset, perinteisestä quest hub -ajattelusta on luovuttu. Kaikkia tehtäviä ei saa vain parista pääpaikasta, vaan yhtä hommaa hoitaessaan maastossa törmää seuraavaan ja taas seuraavaan. Useampikin tehtävä voi viedä samaan tärkeään suuntaan, joten ihan helppoa jäljiltä eksyminen ei ole. Ketjun sijasta on rakennettu verkko.

Tehtävätyyppejä on kolme ja aktiivisena niitä voi olla vain tiettyjä kombinaatioita, mutta mahdollisesti kesken jääneen homman paliin voi palata myöhemmin. Moni nakki tuntuu olevan tyyppiä, jossa juostaan sinne ja tänne pitkin karttaa, mutta kiitettävän harva noudattaa kaavaa ”tapa viisi rottaa ja kerää niiltä hännät”.

Tehtäviä juostessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kaikkea vaaditaan, että jokainen ryhmän jäsen saa homman tehtyä. Ajoittain riittää, että vain yksi klikkaa kohde-esinettä, välillä kaikkien täytyy tehdä niin. Ryhmätyötä ajatellen suurimman osan duuneista saa hoidettua pulkkaan porukalla, mutta muutama suoritetaan puhtaasti omin nokkinensa soolo-instansseissa.

Erikseen pitää kehua yhtä tiettyä tehtäväketjua Kingsmouthissa. Se oli todellinen älypähkinä, missä erilaisista vihjeistä piti päätellä aina seuraavan tehtävän paikka ja sen ratkaisun laatu. Osa meni jopa ARG:ksi, alternate reality gameksi, jossa reaalimaailmassa piti tarkistella asioita lähteistä, jotta pelissä pystyi tekemään vaaditut asiat. Jos vastaavia juttuja löytyy muistakin paikoista, olen aivan täpinöissäni.

Alkupuolella oman asetyyppinsä saa valita, mutta vaihto toiseen myöhemmin on täysin mahdollista. Saatavana on pistooleja, haulikoita, kiväärejä, lekoja, miekkoja ja muuta murhaavan tehokasta. Itse paukuttelin kalmoja haulikolla. Käyttö oli muuten sujuvaa, mutta ilman hahmotörmäystä mobbi voi juosta oman hahmon läpi, jolloin oma laukaus menee täysin harakoille. Siihen alkoi kyllä jo tottua.

Tässä betassa tehtäviä juostiin vain yhdessä paikassa, kaupungissa nimeltä Kingsmouth. Jos se jonkun mielestä muistuttaa hiukan Lovecraftin tarinoista tuttuja paikkona Innsmouth ja Kingsport, voin kertoa että muu nimistö on astetta vähemmän hienovaraisempaa viittailua. Angell Street? Lovecraft Street? Ja mikäs siinä, oikein valittu nimistö luo omaa tunnelmaansa. Maisemat toimivat, joskin Pahan sumun aiheuttama alituinen hämärä sai minut jättämään kaukaisuuteen tuijottelun vähemmälle.

Kuoleman, vääjäämättä, koittaessa pitää suorittaa corpse run. Ainakaan nyt ei ollut valittavissa henkiinherätystä hautuumaalla, vaan henki-minä piti juosta raadon kaatumispaikan nurkille ja ressata potentiaalisesti vaarallisessa paikassa. Kuolleena voi nähdä sellaisia asioita, joita hengissä olevat eivät havaitse, kuulemma, mutta minä en bongannut ainuttakaan. Tämän tosin pistän olemattoman huomiokykyni piikkiin.

Alkupuolella juoksin hetken aikaa tehtäviä yksin, mutta suurin osa meni kimpassa, kun parisuhteen toinen osapuoli sai clientin ladattua. Kaksi kertaa pelisessio venähti jonnekin pikkuntuntien huonommalle puolelle, joten jotain vetovoimaa Secret Worldissa on. Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olen pelannut niin pitkään, että aamu jo vaalenee ikkunan ulkopuolella.

Voisi jopa sanoa, että Secret World vaikuttaa niinkin kiinnostavalta peliltä, ainakin yhden viikonlopun perusteella, että harkitsemme sen pelaamista ihan maksullisena versiona. Tämä on suurempi askel kuin mitä päällepäin näyttäisi, sillä Age of Conanin surkean launchin jälkeen sanouduin irti Funcomin tuotteista kerta kaikkiaan. Ja nyt, sen kuonankin jälkeen, ehkä niille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Bonuksena on, että pari kaveria, joita ei muutoin pahemmin ehdi näkemään elämäntilanteista ja etäisyyksistä johtuen, voisivat myös tulla mukaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana olen repinyt aivan massiiviset kiksit MMO-roolipelauksesta. Voisi tosiaan katsoa, vieläkö irtoaisi.

Pyrkimyksenä seuraavaksi on osallistua vielä jäljellä oleviin beta-viikonloppuihin ja testailla, onko Secret World oikeasti niin hyvä kuin miltä se nyt tuntuu. Jos on, sitä voisi melkein suositella.

Raapale 165 – Salainen maailma (13.6.)

Salainen maailma

Se oli mehiläinen, minulle myöhemmin kerrottiin. Se lensi sisään avoimesta ikkunasta ja livahti suuhuni huulieni välistä, kun nukuin. Kukaan ei ollut todistamassa sitä, mutta vastaavaa on tapahtunut muuallakin.

Kukaan ei tunnu tietävän, tai ainakaan kertovan, mistä mehiläiset tulevat. Ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Luulen, että jotkut kuolevat niihin, vaikka kukaan ei ole myöntänyt sitä. Arveluni pohjaa siihen, miten se ollaan myöntämättä. Vältellen.

Pitelen käsissäni kutsua. Se tuntuu palvelukseenastumismääräykseltä. Nämä ihmiset voivat kertoa minulle lisää. Opettaa käyttämään uusia kykyjäni. Ja jos en tartu tilaisuuteen, he voivat jahdata minua sen vuoksi, mitä saattaisin pahimmillaan kyvyilläni tehdä.

Parempi liittyä heihin, kuin tuhoutua.

Virikettä viinasta

Jokainen on varmaan törmännyt stereotypiaan kirjailijoista, jotka vetävät viinaa ja takovat ulos romaaneja.

Heitä on. Stephen King kertoi kirjassaan Kirjoittamisesta, miten hän käytti väkijuomia, tupakkaa ja kokaiinia eikä enää muista kirjoittaneensa kaikkia kirjojaan. Saman kohtalon koki myös Alice Cooper, joka erään tarinan mukaan asteli levyliikkeeseen haastamaan riitaa myynnissä olevasta bootleg-levystä. Kävi ilmi, että levy oli ehta Cooper-julkaisu ja artisti vain ollut vuoden sen verran kamoissa, ettei muistanut sen tuotannosta mitään.

Heitä on epäilemättä paljon muitakin. Jos nimimuistini olisi parempi, tai jos olisin lukenut kirjallisuutta kirjallisuudesta lukemisen sijaan, saattaisin osata nimetä useampia, mutta toisaalta keskeinen aihe ei ole se, miten muut ovat stimuloineet kirjoittamistaan päihteillä. Aihe on, miten minä olen. Tai edes yrittänyt.

Uskon kaikenlaiseen romanttiseen roskaan, myytteihin ja urbaanilegendoihin pelottavalla palolla. Uskoin siihenkin, että parilla lasillisella voisin virittää ajatteluelimeni luovempaan tilaan ja takoa ulos kelvokasta tekstiä liuska toisensa jälkeen ilta illan perään. Olen sittemmin joutunut tarkistamaan harhakäsityksiäni.

Olen siitä(kin) huono suomalainen, että kalja ei kolise yhtään. Olen yrittänyt riittävän monasti tietääkseni, että riski yhdenkin hörpyn ylösnousemiselle on suuri. Kokonaista tuoppia on ihan turha edes harkita. Viinikään ei yleisesti ottaen maita. Valkoviini tapaa olla liian kuivaa ja punaviinin tanniinit aiheuttavat niin karmean jysärin, että maun kiksittömyys ei riitä puoltamaan juoman nauttimista sisäisesti.

Tavallinen viina menee lantringin kanssa, tai snapseina jos se kuuluu asiaan, mutta silloin päällä on bileet ja teemana humalahakuisuus. Ihan vain itsekseni istuskellessani kännääminen ei tunnu sopivan pirtaan. Nautintoa hakiessani otan moukkamaisesti makeaa siideriä, tai panemalla valmistettua lonkeroa. Se hiivasotku, jota käymisellä saadaan aikaan, kelpaa lähinnä pöntön pesuun.

Tai sitten nautin konjakkia. Jo monen monta vuotta minulla on lähes poikkeuksetta ollut kyseistä holia hollilla. Tosin luonnollinen tahti ei senkään kanssa alkoholin kulutustilastoja huimaa. Pullo voi olla tietokoneen vieressä ja lasi hyllyllä kädenojennuksen päässä, mutta silti kuluu mahdollisesti viikkoja itse juomiseventtien välillä. Keskimääräinen vauhti on litran leka puolessa vuodessa.

Suuri kirjoittamistesti suoritettiin juurikin konjakilla.

Kuten sanottu, voi kulua viikkoja niin, että alkuillasta aion kaataa tilkan jaloa juomaa, mutta nukkumaanmenoajan koittaessa huomaan, etten tehnytkään niin. Lähes poikkeuksetta konjakkia ottaessani päätän ottaa myös toisen, mutta näidenkin pyrkimysten kohtalo tuntuu olevan kariutua aikaansaamattomuuteeni. Testiaineiston perusteella kuitenkin yksi tai kaksi annosta ei vaikuta kirjoittamisen vauhtiin tai sujuvuuteen millään lailla. Edes pientä humalan oloa ei synny, joskaan rattiin en enää lähtisi siitä huolimatta.

Pari kolme kuukautta sitten vihdoin tempaisin. Kumosin neljä 3-4 senttilitran tilkkaa suht pienessä ajassa ja valmistauduin nousuhumalan riemukkaaseen tunteeseen, jonka siivittämänä voisin tuottaa korkealaatuista, hauskaa ja menevää tekstiä parin tunnin ajan. Desin verran nelkytvolttista, pakko tuntua päässä. Ou jea, beibe, nyt lähtee.

Olettekos joskus sytyttäneet paukun, viskanneet sen menemään ja poksahduksen sijaan onkin lopputuloksena ollut surkea sihahdus, totaalinen antikliimaksi? (Toki ennen nykyisiä ja valistuneempia aikoja, jolloin pikkukiinalaiset on luokiteltu huippuvaarallisiksi räjähteiksi, ja termi pikkukiinalainen kaikella todennäköisyydellä rasistiseksi termiksi.) Minä ainakin olen, pikkunaskalina. Isokiinalaiset sentään yleensä toimivat, mutta pikkukintsut olivat pahamaineisia sirahtelemaan. Nyt jäi vähän samanlainen olo. Whammo jäi kokematta.

Humalan myötä ei saapunutkaan juopumiseuforia vaan känniapatia. Ihan kuin olisi menty laskuhumalan puolelle heti kättelyssä. Tuijottelin ruutua ja koitin räpeltää edes jotain, mutta eihän siitä mitään tullut. Ideoita ei tulvinut päähän. Jo valmiiksi naputellut raakileet eivät houkuttaneet. Edes netin selaaminen, suosikkiajanhukkatoimintoni, ei inspannut. Jonkin aikaa siinä möllötin. Sitten päätin mennä nukkumaan. Hukkaan meni sekä se ilta, että pari lasia hyvää kamaa.

Olen etsinyt nyt vuosikymmenen kirjoittamisen kultaista graalia. Jotain keinoa, jonka avulla voisin kirjoittaa mitä halua ilman suuria ponnistuksia, tai edes kirjoittaa suuria määriä tekstiä. Etsintä on vieläkin kesken. Tähän mennessä olen löytänyt vain kaksi apukeinoa. Jokin hullu projekti, kuten Nanowrimo, joka pakottaa takomaan kamaa ulos silmittömään tahtiin tietyn ajan puitteissa, tai deadline. Suurimmat tekstimassat nanon ulkopuoella ovat saaneet muodon jonkin kirjoituskilpailun tai julkaisun kuolonlinjan häälyessä jo aivan niskan päällä. Amirin torniin paukutin vuorokaudessa kolme ja puolituhatta sanaa lisää. Sama kohtalo oli myös URS-kisa- ja Nova-novelleilla.

Ottaen huomioon, miten haitallista mittava ja pitkäkestoinen viinankittaus on, koko testi oli kerrassaan typerä. Mutta todistinpahan itselleni, että kännillä ei oma kirjoittamiseni parane. Isä joi itsensä perheestä ja lastensa elämästä ulos, joten parempi siksikin, että tämän sukuhaaran nykypolvi tyytyy vain kohtuukäyttöön. Kippo kallistukoon kohtuu vähän tai kohtuu harvoin.

Aiheeseen voidaan palata heti kun deadlinea saa joko nestemäisenä, jauheena tai poltettavassa muodossa.

Raapale 164 – Punatukka (12.6.)

Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.

Nanna cityeläinkirja

Mutta kuka tarkkailee tarkkailijoita?

Nanna cityeläinkirja
Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-034-6

Nanna on syntyjään kettu, jonka perhe edelleen asuu metsässä, mitä nyt äiti ja pikkuveli Veikka välillä käyvät visiitillä. Hän itse opetteli olemaan ihmisiksi ja muutti kaupunkiin oppiakseen tärkeää tietoa Michel Foucaultista ja syödäkseen Bingo-jäätelöä.

Kävi ilmi, että myös monet muut eläimet ovat kaupungistuneet ja sopeutuneet ihmisten häiriintyneeseen maailmaan. Jänikset testaavat meikkejä, viekas kettu kauppaa roskaa hölmöille ja karhut köntystävät puistoissa kaljatölkit tassuissa.

Muutama yksilö on saanut pysyvämmän roolin ja aidon persoonallisuuden. Tärkeimpiä ovat Misse, metroseksuaali komeljanttari, LaMiau, virkaheitto ennustaja ja Nilak, ystävää kaipaava napakettu Grönlannista. Loput heiluvat statisteina ja satunnaisina vierailijoina.

Tämä kirja kertoo heistä kaikista.

Cityeläinkirja on eräänlainen välityö, helppo käyntikortti Nannan maailmaan. Siihen on koottu kahden ensimmäisen kokoomateoksen eläinpainotteisia strippejä, mutta on mausteeksi heitetty aiemmin albumimuodossa julkaisemattomia sunnuntaisarjojakin sekä koko sivun taidepläjäyksiä. Suoraan sanoen luulin, että uutta kamaa oli enemmänkin, ennen kuin virheellinen käsitykseni korjattiin. Se todistaa joko sen, miten Hypénin jutut ovat tuoreita uusintakierroksellakin, tai että pääni on juustoa. Tarkemmin ajatellen nämä eivät sulje toisiaan pois.

Tässä taannoin pohdin erikseen, mikä minua Nannassa sarjakuvana kiehtoo. Yksi kiinnekohta toki on scififantsumeininki pelihenkisyydellä terästettynä, koska itse diggaan juuri sellaisia juttuja. Cityeläinkirja kuitenkin auttoi alleviivaamaan todellisen vastauksen. Se on eläinhahmojen käyttö. Niille annetaan tilaa astua ihmisten maailmaan ja ihmisten rooleihin, kuitenkin ilman eläimellisyydestä luopumisen pakkoa. Vaistot ja tavat pysyvät, vaikka aarni onkin vaihtunut Ikeaan.

Samanlaista lämmintä ja ymmärtävää lähestymistapaa tarjoaa Isao Takahatan käsikirjoittama ja ohjaama animaatioelokuva Pom Poko, jossa japanilaiset tanukit joutuvat törmäyskurssille ihmisten kanssa. Mutta toisin kuin Pom Pokossa, Nannassa törmäys ei sisällä väkivaltaa tai konfliktia. Nannan näkemys ihmisten ja eläinten yhteiselosta ei välttämättä ole realistinen, mutta se on optimistinen. Jos haluan nähdä, miten raadollinen homo sapiens on, avaan nettiselaimen. Hyvää tuulta hakiessani avaan Nannan.

Raapale 163 – Kehitysvamma (11.6.)

Kehitysvamma

”Pelkään pahoin, että lapsellanne on kehityshäiriö.” Lääkäri pyörittää ilmassa ultraäänihologrammia. ”Siemennesteen teknogeeninen osa ei ole tarttunut. Munasolu on hedelmöittynyt puhtaasta siittiöstä.

Vanhemmat istuvat toisiaan vasten painautuneina. ”Mitä se merkitsee?” kysyy mies.

”Teknogeenin puuttuessa lapsi ei pysty kommunikoimaan kodin kanssa syntymän jälkeen. Hän on kykenemätön antamaan käskyjä avustaville roboteille omilla aivoillaan.”

”Voiko tilannetta korjata?” vaimo kysyy.

”Jälki-implantin asennus on mahdollista vasta myöhäisteini-iässä. Sen jälkeenkin neurolinkki ympäristöön on vajaakaistainen.”

”Miten sellaisesta elämästä selviäisi?”, mies henkäisee.

”Alkuvuosina teidän täytyy osallistua hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaisesti. Vaihtaa vaipat, syöttää, viihdyttää, leikkiä. Se on raskasta ja vaativaa. Harkitkaa, jaksatteko.”

”Jaksammeko?” Naisen ääni väräjää.

Miehen ote tiukkenee. ”Yhdessä.”

Raapale 162 – Patsas (10.6.)

Patsas

Näin merkillisiä lonkeromaisia olioita, joiden kauhistuttava vieraus sai ne muistuttamaan vain hyvin vähän mustekaloja tai mitään muutakaan Maan päällä elävää, tai mitään mikä oli elänyt jo aikakausia sitten. Ne luikertelivat ja valuivat toistensa yli niiden niljaiset ulokkeet taivaaseen kohoten ja näyttivät kuin tanssivan karkean veistoksen ympärillä. Veistos itsessään heijasteli valoa ja varjoa aivan eri tavalla kuin jalusta, jolla se seisoi. Molempia valaiseva valonlähde oli pakko olla sama, mutta patsaan heijastumat vihjailivat kokonaan toisenlaisista taittokulmista ja optiikan laeista. Valo vältteli patsasta ja kosketti sitä vain hajanaisesti kuin silkasta inhosta, paitsi kohdissa joissa se syöksyi kirkuen patsaan pintaan kuin yrittäen tuhota sen.

Hark! A Vagrant

Hark! A Vagrant
Kate Beaton
Drawn and Quarterly, 2011
ISBN: 978-1770460607

Olen varmaan nähnyt pari Hark! A Vagrant -strippiä netissä samoillessani. Muistan olleeni marginaalisen huvittunut, mutta täysin viimeistelemätön viivankäyttö ja jokseenkin kummallinen huumori eivät sytyttäneet. En koskaan etsinyt toista strippiä ennen kuin uusi linkki taas johdatti minut todistamaan jotain absurdia tilannetta ja hämärää dialogia.

Sitten selvisi, että minulta puuttui konteksti.

Suosituksesta otin lainaan 160-sivuisen kokoelmateoksen, täynnä tuota suurimmaksi osaksi käsittämätöntä sarjaa. Esipuheessa tehtiin heti kättelyssä selväksi, että aiheena oli sekä historia että kirjallisuus. Kaksi kuukautta myöhemminkään en ole vielä toipunut yllätyksestä, mutta se oli ainoa mitä tarvitsin. Pidin kirjaa kerrassaan nerokkaana ja perkeleellisen hyvänä.

Vitsien lisäksi myös taide alkoi miellyttää. Yksinkertaisella tyylillä piirretyt kasvot ovat ilmeikkäitä ja kuvastavat hahmojen kieroutuneita mielentiloja hurmaavasti. Ja kieroutuneita ne ovat. Joko hahmot tai tilanteet. Mikään ei ole turvallista. Monen stripin takaa tuijottaa historian todellinen totuus, jonka vain lukijan ylivertainen äly voi paljastaa ja huomata. Sen puutteessa voi turvautua Kate Beatonin tarjoamiin kommentteihin ja taustatietoihin sivujen alalaidassa, kuten minä.

Historiaa ovat tehneet lähinnä valkoiset, pömpöösit miehet. Ainakin, jos asiaa kysytään historioitsijoilta, jotka ovat olleet pääsääntöisesti pömpöösejä, valkoisia miehiä. Retkikuntien mukana kulkeneet neekeriorjat ja intiaanioppaat ovat tavanneet saada suunnilleen yhtä paljon arvostusta kuin vetokoirat. Kate Beaton tarjoaa auttavan kynänsä korjaamaan tätä ja monta muuta vääryyttä.

Myös kirjallisten ja hieman enemmän kuvitteellisten hahmojen taustalta löytyy oman aikansa konventiot. Ja kirjoja kirjoittaneet kirjailijat. Kyytiä saavat Dracula, Macbeth, Bronten sisarukset sekä eräs tietty Gatsby. Oman hulvattoman kokonaisuutensa muodostavat Edward Goreyn kirjankansista tehdyt spekulatiiviset selitteet sekä Nancy Drew’n vähemmän tunnetut mysteerit tuttujen kansien välissä.

Normaalisti nettisarjakuvan kanssa ohjaisin lukijan suoraan arkiston ääreen, mutta nyt haluan lausua varoituksen. Itse en päässyt nettiversion kanssa samanlaisiin sfääreihin, kun taas uusintalukukerralla kirja vei minut jälleen mukanaan.

Beaton sanoo, että jos lukija oppii jotakin, tai selvittää itselleen jotakin uutta luettuaan hänen sarjakuvaansa, hän on tyytyväinen. Ottaen huomioon, kuinka pihalla minä olen muun muassa Kanadan historiasta ja suurista amerikkalaisista romaaneista, puhumattakaan Neiti Etsivästä, Beatonilla tulee olemaan vielä monta syytä itsetyytyväisyyteen.