Virikettä viinasta

Jokainen on varmaan törmännyt stereotypiaan kirjailijoista, jotka vetävät viinaa ja takovat ulos romaaneja.

Heitä on. Stephen King kertoi kirjassaan Kirjoittamisesta, miten hän käytti väkijuomia, tupakkaa ja kokaiinia eikä enää muista kirjoittaneensa kaikkia kirjojaan. Saman kohtalon koki myös Alice Cooper, joka erään tarinan mukaan asteli levyliikkeeseen haastamaan riitaa myynnissä olevasta bootleg-levystä. Kävi ilmi, että levy oli ehta Cooper-julkaisu ja artisti vain ollut vuoden sen verran kamoissa, ettei muistanut sen tuotannosta mitään.

Heitä on epäilemättä paljon muitakin. Jos nimimuistini olisi parempi, tai jos olisin lukenut kirjallisuutta kirjallisuudesta lukemisen sijaan, saattaisin osata nimetä useampia, mutta toisaalta keskeinen aihe ei ole se, miten muut ovat stimuloineet kirjoittamistaan päihteillä. Aihe on, miten minä olen. Tai edes yrittänyt.

Uskon kaikenlaiseen romanttiseen roskaan, myytteihin ja urbaanilegendoihin pelottavalla palolla. Uskoin siihenkin, että parilla lasillisella voisin virittää ajatteluelimeni luovempaan tilaan ja takoa ulos kelvokasta tekstiä liuska toisensa jälkeen ilta illan perään. Olen sittemmin joutunut tarkistamaan harhakäsityksiäni.

Olen siitä(kin) huono suomalainen, että kalja ei kolise yhtään. Olen yrittänyt riittävän monasti tietääkseni, että riski yhdenkin hörpyn ylösnousemiselle on suuri. Kokonaista tuoppia on ihan turha edes harkita. Viinikään ei yleisesti ottaen maita. Valkoviini tapaa olla liian kuivaa ja punaviinin tanniinit aiheuttavat niin karmean jysärin, että maun kiksittömyys ei riitä puoltamaan juoman nauttimista sisäisesti.

Tavallinen viina menee lantringin kanssa, tai snapseina jos se kuuluu asiaan, mutta silloin päällä on bileet ja teemana humalahakuisuus. Ihan vain itsekseni istuskellessani kännääminen ei tunnu sopivan pirtaan. Nautintoa hakiessani otan moukkamaisesti makeaa siideriä, tai panemalla valmistettua lonkeroa. Se hiivasotku, jota käymisellä saadaan aikaan, kelpaa lähinnä pöntön pesuun.

Tai sitten nautin konjakkia. Jo monen monta vuotta minulla on lähes poikkeuksetta ollut kyseistä holia hollilla. Tosin luonnollinen tahti ei senkään kanssa alkoholin kulutustilastoja huimaa. Pullo voi olla tietokoneen vieressä ja lasi hyllyllä kädenojennuksen päässä, mutta silti kuluu mahdollisesti viikkoja itse juomiseventtien välillä. Keskimääräinen vauhti on litran leka puolessa vuodessa.

Suuri kirjoittamistesti suoritettiin juurikin konjakilla.

Kuten sanottu, voi kulua viikkoja niin, että alkuillasta aion kaataa tilkan jaloa juomaa, mutta nukkumaanmenoajan koittaessa huomaan, etten tehnytkään niin. Lähes poikkeuksetta konjakkia ottaessani päätän ottaa myös toisen, mutta näidenkin pyrkimysten kohtalo tuntuu olevan kariutua aikaansaamattomuuteeni. Testiaineiston perusteella kuitenkin yksi tai kaksi annosta ei vaikuta kirjoittamisen vauhtiin tai sujuvuuteen millään lailla. Edes pientä humalan oloa ei synny, joskaan rattiin en enää lähtisi siitä huolimatta.

Pari kolme kuukautta sitten vihdoin tempaisin. Kumosin neljä 3-4 senttilitran tilkkaa suht pienessä ajassa ja valmistauduin nousuhumalan riemukkaaseen tunteeseen, jonka siivittämänä voisin tuottaa korkealaatuista, hauskaa ja menevää tekstiä parin tunnin ajan. Desin verran nelkytvolttista, pakko tuntua päässä. Ou jea, beibe, nyt lähtee.

Olettekos joskus sytyttäneet paukun, viskanneet sen menemään ja poksahduksen sijaan onkin lopputuloksena ollut surkea sihahdus, totaalinen antikliimaksi? (Toki ennen nykyisiä ja valistuneempia aikoja, jolloin pikkukiinalaiset on luokiteltu huippuvaarallisiksi räjähteiksi, ja termi pikkukiinalainen kaikella todennäköisyydellä rasistiseksi termiksi.) Minä ainakin olen, pikkunaskalina. Isokiinalaiset sentään yleensä toimivat, mutta pikkukintsut olivat pahamaineisia sirahtelemaan. Nyt jäi vähän samanlainen olo. Whammo jäi kokematta.

Humalan myötä ei saapunutkaan juopumiseuforia vaan känniapatia. Ihan kuin olisi menty laskuhumalan puolelle heti kättelyssä. Tuijottelin ruutua ja koitin räpeltää edes jotain, mutta eihän siitä mitään tullut. Ideoita ei tulvinut päähän. Jo valmiiksi naputellut raakileet eivät houkuttaneet. Edes netin selaaminen, suosikkiajanhukkatoimintoni, ei inspannut. Jonkin aikaa siinä möllötin. Sitten päätin mennä nukkumaan. Hukkaan meni sekä se ilta, että pari lasia hyvää kamaa.

Olen etsinyt nyt vuosikymmenen kirjoittamisen kultaista graalia. Jotain keinoa, jonka avulla voisin kirjoittaa mitä halua ilman suuria ponnistuksia, tai edes kirjoittaa suuria määriä tekstiä. Etsintä on vieläkin kesken. Tähän mennessä olen löytänyt vain kaksi apukeinoa. Jokin hullu projekti, kuten Nanowrimo, joka pakottaa takomaan kamaa ulos silmittömään tahtiin tietyn ajan puitteissa, tai deadline. Suurimmat tekstimassat nanon ulkopuoella ovat saaneet muodon jonkin kirjoituskilpailun tai julkaisun kuolonlinjan häälyessä jo aivan niskan päällä. Amirin torniin paukutin vuorokaudessa kolme ja puolituhatta sanaa lisää. Sama kohtalo oli myös URS-kisa- ja Nova-novelleilla.

Ottaen huomioon, miten haitallista mittava ja pitkäkestoinen viinankittaus on, koko testi oli kerrassaan typerä. Mutta todistinpahan itselleni, että kännillä ei oma kirjoittamiseni parane. Isä joi itsensä perheestä ja lastensa elämästä ulos, joten parempi siksikin, että tämän sukuhaaran nykypolvi tyytyy vain kohtuukäyttöön. Kippo kallistukoon kohtuu vähän tai kohtuu harvoin.

Aiheeseen voidaan palata heti kun deadlinea saa joko nestemäisenä, jauheena tai poltettavassa muodossa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s