Avainsana-arkisto: klooni

Raapale 164 – Punatukka (12.6.)

Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.

Raapale 160 – Taksi (8.6.)

Taksi

”Minne?” taksikuski kysyy. Vedän oven kiinni ja pysähdyn miettimään. Minulla oli suunnitelma, olen siitä varma, mutta nyt en enää tiedä.

Pohdin asiaa pitkään, ennen kuin päätin lähteä. Tein sen. Sanoin mitä olin aikonutkin. Osasin odottaa kyyneleitä ja vihaa. Otin ne vastaan ja suljin oven. Nyt kun olen vapaa menemään, istun taksissa saamatta sanaa suustani.

Käteni tärisevät. Pääni tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mahaani myllertää etäisesti ja ihoani pistelee. Tältäkö vapaus tuntuu?

Tarvitsen nyt etäisyyttä. Minun piti mennä hotelliin, kunnes saisin asiani järjestykseen. Saisin aikaa miettiä. Nyt haluan vain pois. Kauas pois.

”Avaruussatamaan, planeettainvälinen terminaali”, vastaan.

”Minne olette matkalla?”

Hymyilen. ”Minne vain.”

Raapale 159 – Ero (7.6.)

Ero

”Minä en voi enää elää näin”, hän päättää puheensa. Tuijotan ikkunasta ulos enkä katso häntä kohti. Pelkään, että näyttäisin, miten syvään tämä kaikki iskee. Pala kurkussa tuntuu suurenevan ja estävän sanat jo etukäteen.

”Kuulitko sinä?” hän kysyy, vaikka tietää hyvin että kuulin. Kohautan olkapäitäni vihaisesti. Saan siitä voimaa, riittävästi voimaa koota itseni. Käännyn ympäri.

”Me olemme eläneet yhdessä neljä vuotta.” Ääneni kuulostaa heikolta ja anovalta.

”Olemme kasvaneet erillemme”, hän sanoo.

”Me emme voi kasvaa erillemme!” huudan. ”Me olemme klooneja! Me olemme sama!”

”Olimme sama.” Hän asettaa käden hellästi poskelleni. ”Nyt minä olen minä.”

Seison edelleen ikkunassa, kun hän astuu taksiin.