Raapale 328 – Metsämaja (23.11.)

Metsämaja

Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.

”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.

”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”

Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.

”Mitä…?”

”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.

”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”

”Mutta…?”

”Noin me kaikki majat puretaan.”

Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.

Villimpi pohjola

Villimpi pohjola / Northern Overexposure
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2007
ISBN: 978-952-92-1725-0

Olipa kerran minullakin aika, kun roikuin vielä opistolla, huijasin itseäni uskomaan, että muka opiskelin, hengasin päivät pitkät kavereiden kanssa ja sanalla sanoen elin elämää (roikun minä edelleenkin opistolla, mutta enää en kuvittele opiskelevani.) Noita aikoja herättelee muistin syövereistä JP Ahosen sarjakuva Villimpi pohjola, jonka henkilökaarti koputtelee kolmekympin jyrkkää kynnystä potee graduahdistusta ja pelaa pleikalla.

Henkilöleegio on tosiaan kymmenisen päätä, mikä on aika monta ottaen huomioon, ettei kyse ole supersankariryhmästä, mitä nyt Vonkamies heittää yhden keikan. Supereissa hahmotusta auttaa eri värein tuunatut spandeksit, nyt pitää tarkkailla muita ulkoisia piirteitä. Tehtävää hankaloittaa hieman se, että kutakuinkin joka jätkä pukkaa esiin turpajouhta. Iso posse taas auttaa siinä, että ryhmäjako pysyy dynaamisena, kun joukkueen kokoonpano vaihtelee stripistä toiseen.

Stripit juoksevat kahden, useammin jopa kolmen rivin matkan, mikä antaa reilusti tilaa kehitellä tilannetta ennen päätökseen saattamista. Niin paljon kuin hyvistä loppuheitoista pidänkin, Villimmän pohjolan kanssa arvostan myös itse matkaa. Välillä arkisten asioiden vyörytys petaa aivot loppukoukkua varten, välillä tilanteen kasvava absurdius on varsinaisen huumorin lähde.

Olen lukenut kaikki kolme Villimpi pohjola -kokoelmaa. Sen perusteella joudun toteamaan, että vaikka tämän ensimmäisen kirjankin parissa viihdyin, hysteerisimmillään tykitys on vasta myöhemmin. Siksipä ei pitäisi murhettua liikoja siitä, että tätä kirjaa ei saa enää mistään. Kyseessä on omakustanne ja painos on niin finaalissa, että mitalijuhlatkin on juhlittu jo. Henkeä taas nostattaa ensi vuodeksi luvassa oleva uusi painos, johon on koottu ykkös- ja kakkoskirjan parhaimmisto yksien kansien väliin. Edistystä voi seurata FB:ssa.

Tuo kaikki lohduttanee tavallista lukijaa, mutta kaltaiselleni keräilijälle kyse on piinasta, piinasta minä sanon! Jos jollakulla sattuisi olemaan ensimmäinen kirja kaupan…

Villimpi pohjola on sopivalla tavalla nörtähtävä. Se vetoaa kaltaisiini marginaalikullttuurivipeltäjiin, mutta peli- ja elokuvaviitteet eivät dominoi kerrontaa. Ilmiselvien vitsien lisäksi myös itse hahmot alkavat huvittaa sitä enemmän, mitä paremmin heihin tutustuu. Perinnemalleja murskaksi rysäyttelevät naiset ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston.

Loistava jekku. Sääli että joutuu odottamaan melkein vuoden, että tätä voi käyttää.

Raapale 327 – Valvontaisku (22.11.)

Valvontaisku

Kurkistan varovasti verhojen välistä. Naapurin luota kuuluu ääniä. Mustiin pukeutuneita miehiä, hakkaavat oven sisään murtajalla. Kuulen koiran haukuntaa, sitten laukauksen.

Ikkunoista näkyy valoa sarjatuliaseiden nakuttaessa. Kiljunta muuttuu korinaksi.

Verinen, alaston mies raahataan ulos. Se on Frank. Ennen kuin ehdin ihmetellä muun perheen kohtaloa, palopommit hiillostavat jokaisen huoneen. Näppäilen hätäkeskuksen numeroa, kun tunnistan merkin mustapukuisten selässä. Lisenssivalvonta. Voi paska.

Päivällä Frank kertoi tyttärensä kuulleen koulubussissa pätkän musiikkikappaletta, johon ei omistanut kuuntelulisenssiä. Tunnetusti jälkikäteen ei auta yrittää paikata tilannetta. Pihalla mustapukuiset ampuvat Frankia päähän kolmasti.

Aseen piippu painautuu poskeani vasten. Heilutin kai verhoja. ”Et nähnyt mitään. Allekirjoita vaitiolositoumus. Tai tiedät, miten käy.”

Johannes – poliittisesti epäkorrekti

Johannes – poliittisesti epäkorrekti
Mika Svensk
Oulun sarjakuvaseura ry, 2012
ISBN: 978-951-95179-6-4

Mika Svensk oli oululainen piirtäjä, joka signeerasi työnsä nimimerkillä Johannes. Hänen pilapiirroksiaan ja sarjakuviaan on nyt koottu albumiin nimeltä Poliittisesti epäkorrekti. Vannoutuneena vääräleukana halusin toki nähdä, kuinka epäkorrektista kaverista oli oikein kyse.

Svenskin piirtäjänura urkeni jo reilusti 70-luvun puolella. On häkellyttävää yrittää hahmottaa, kuinka erilainen maailma silloin olikaan. Yleensähän sitä ottaa nykyhetken ja ekstrapoloi sitä muistoissaan taaksepäin ripotellen sekaan sopivissa määrin Rubikin kuutioita ja Jippo-lehtiä. Oli kuitenkin aika, jolloin Neuvostoliitosta ei ollut suotavaa sanoa pahaa sanaa. Siihen saumaan Svensk kirjoitti hahmonsa Herbertin vierailemaan totalitäärisessä Neukkuslaviassa, jonka päämies muistutti erehdyttävästi Brezneviä. Hyvää anekdoottia himmentää hieman se, ettei hän joutunut sarjan myötä minkäänlaisiin ongelmiin. Yritykselle on kyllä nostettava hattua. Tarina itse on varsin simppeli aivopesukoneineen, sukellusveneineen ja kidnappauksineen eikä juuri väräyttele päheysviisareita.

Onneksi Svensk ehti olla epäkorrekti myöhemminkin. Hän hankki itselleen potkut yhdestä lehdestä piirrettyään Oulun yliopiston rehtorin lääketeollisuuden talutusnuoraan ja tylytti säälimättömästi tupakoinninvastustajia. Hänelle ei ollut niinkään tärkeää eliniän pituus vaan sen laatu ja koki, että tupakoiden hän sai enemmän irti omastaan. Ravintoloiden ja muiden paikkojen rajoitukset hankasivat häntä pahasti vastakarvaan.

Aika kilteiltä nuo tähän kirjaan kootut sarjat vaikuttavat paria poikkeusta lukuunottamatta. Olisi ollut kiva nähdä enemmän niitä kuvia, joista Mika Svensk sai varoituksia ennen potkujaan. Omaksi suosikikseni nousi poliisikaksikosta kertova sarja Koura ja Näppi, vaikkei siinä mitään epäkorrektia olekaan. Kaikkiaan aiemmin tuntematon piirtäjä oli kiva tuttavuus, jonka töitä lukisin mielelläni lisääkin.

Lauri Koura ja Laura Näppi vauhdissa

Kaiken lisäksi narussa kulkeva piski osoittautui huumorintajuttomaksi.

Valkoinen tiikeri 3. Viidennen onnen taito

Valkoinen tiikeri 3. Viidennen onnen taito
Conrad
Apollo kustannus, 2010
ISBN: 978-952-5769-10-4

No nyt! Valkoisen tiikerin kaksi ensimmäistä albumia kutkuttelivat kivasti, kun seikkailtiin Hong Kongissa ja jahdattiin kolmatta atomipommia. Kaikki olivat hiukan pihalla, päähenkilö Alix repäistiin suoraan koulutustemppelistä ja ulkomaalaiset paholaiset olivat kotonaan kuin Lucky Luke Moskovassa. Alixilla oli kuitenkin organisaationsa Valkoiset tiikerit turvaverkkona ja muutenkin kotikenttäetu. Jenkkejä ja brittejä pahemmin kuutamolla oli vain lukija itse, jos oli ollakseen. Nyt Alix päätyy San Fransiscoon.

Vaan eipä kiirehditä asioiden edelle. Albumin alussa Alix Yin Fu ottaa osaa muiden kommunistiagenttien eli punaisten kärpästen kanssa käskynjakoon, jossa heidän tulevat roolinsa määritellään. Vaihtoehtoja on kaksi, joista ensimmäinen on mettä imevä kärpänen. Jos termin luoma mielikuva on seksuaalinen, olet oikeillä jäljillä. Kyseessä on ilotyttö, joka ei työskentele rahasta vaan puolueen hyväksi. Alix esittää kohtalaisen painavan vastalauseensa ja hänet nimitetään pistäväksi kärpäseksi. Puolueen palkkatappajaksi siis.

Kolmivärinen lohikäärme ei ole vaikuttunut.

San Fransiscossa hänet annetaan ranskalaisen kommunistin Rousseaun ohjaukseen. Pian alkaa käydä tuskallisen selväksi, ettei Alixista ole tunteettomaksi murhaajaksikaan. Tappaminen luonnistuu vain välttämättömän pakon edessä. Tilanne nappaa lisää kierroksia painovoimalingosta, jonka massakeskipisteenä on japanilainen sotarikollinen, joka väittää tietävänsä valtaisan kulta-aarteen sijaintipaikan. Sen avulla kumpi tahansa Kiinan sisällissodan osapuolista voisi hankkia itselleen vielä voiton.

Tässä kohtaa joudun myöntämään olleeni väärässä ensimmäisen albumin arvostelussani. Ajankohta ei voi olla 50-lukua, sillä Kiinan sisällissota on mitä ilmeisimmin edelleen käynnissä ja se saatiin jonkinlaiseen päätökseen 1950. Japani on joka tapauksessa jo kukistunut ja ensimmäisessä albumissa viitattiin Intian itsenäistymiseen 15. elokuuta 1947, joten haarukoikaa siitä.

Aiemmin Alix pelasi niillä korteilla, joita käteen sattui. Nyt hänet pannaan valintojen eteen ja perustelemaan itselleen, mihin on valmis puoleen hyväksi, ja mihin ei. Jälkimmäinen puoli kysymystä on hankala, sillä puolue vaatii ehdotonta kuuliaisuutta. Lisäksi Alixille nimetään vihdoin oma jadelohikäärme, joka toimii niin neuvonantajana, tukijana, suojelijana kuin ilmeisesti energianlähteenä. Ammattipiireissä tätä taidetaan kutsua hahmonkehitykseksi. Hienoa!

Valkoinen tiikeri olisi voinut jämähtää leikkimään viittaa ja tikaria Hong Kongiin. Sen sijaan sekä päähahmoa että koko valkoisten tiikerien järjestöä alettiin viedä eteenpäin. Olen jo täpinöissäni sen kanssa, mihin tarina vie, sillä ensimmäiset viisi albumia muodostaa yhtenäisemmän syklin, tarinakokonaisuuden.

Kyllä tämä sarja alkaa Viidennen onnen taidon myötä kurvata aika monesta muusta ohi sinne kärkeen.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Raapale 326 – Meren kansa (21.11.)

Meren kansa

”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”

Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.

Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.

Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.

En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.

Valkoinen tiikeri 2. Persikkaiho ja silkkisolmio

Valkoinen tiikeri 2. Persikkaiho ja silkkisolmio
Yann & Conrad
Apollo kustannus, 2009
ISBN: 978-952-5769-03-6

Valkoisen tiikerin avaustarina on kaksiosainen ja tulee siis tämän albumin myötä loppuunsa. Persikkaiho ja silkkisolmio jatkaa heti siitä, mihin edellinen osa loppui. Brittien agentti, jokseenkin nyhverö Sir Francis Flake, on onnistunut saamaan vallattoman massamurhan seurauksena haltuunsa ydinpommin. Fat Man niittasi Nagasakin, Little Boy hävitti Hiroshiman ja Fat Girl oli matkalla tuhoamaan Tokion, mutta sitä kuljettanut kone kippasi Borneon viidakkoon. Nyt se lojuu Sir Francisin autotallissa aiheuttaen lähinnä väärinkäsityksiä nimensä kanssa.

Päähenkilömme, kommunistien vakooja Alix Yin Fu, on löytänyt tiensä samaan autotalliin, jossa neutronejaan lepuuttaa 20 kilotonnia ydintuhoa. Eikä hän ole ainoa. Myös Kolmetoista näkymätöntä, nuo mystiset, siteisiin kääriytyneet, tavallistakin kurkunleikkaajaa julmemmat tappajat hääräävät nurkissa. Sekametelisopan vahvistukseksi Hong Kongiin saapuu vielä CIC:n agentteja lihavan tytön perässä. Matsi voi alkaa. *ding*

Jos edellisessä albumissa viitattiin ajoittain seksiin, nyt se on framilla välkkyvin valoin. Toisaalta Alixin tuntuu olevan ehdottoman tärkeää säilyttää neitsyytensä, koska muutoin hän ei voi olla valkoinen tiikeri. Toisaalta valkoiset tiikerit imevät miehistä energiaa seksin välityksellä. Jos imemistä ei tarkoiteta aivan kirjaimellisesti, tämä järjestely ei heti kohta ohita otsaluuta. Pitänee lukea jokin aiheeseen liittyvä kirja, kuten The Sexual Teachings of the White Tigress: Secrets of the Female Taoist Masters.

Jos Sir Francis jättääkin paljon toivomisen varaa James Bondiin verrattuna, on myös Alix aika rassukka. Lähitaistelutilanteessa hän potkii päähän ketä tahansa, mutta kidutuksen uhan alla Alix murtuu kuin voileipäkeksi. Muutoin tällainen heikkous olisi omiaan antamaan hahmolle syvyyttä, mutta siihen ei viitata enää tapahtuman jälkeen. Jää hivenen epäselväksi, seuraammeko vuosikausia koulutetun huippuagentin edesottamuksia, vaiko hyppypotkuja harjoitelleen pelokkaan tytön. Ehkäpä myöhemmät tarinat tuovat tähän lisävalaistusta.

On omalla tavallaan virkistävää, että kukaan ei ole varsinaisesti puhtoinen sankari. Jokainen pyrkii omiin päämääriinsä kohtalaisen häikäilemättömästi ja muita hyväksi käyttäen. Lukijasta riippuen tällainen haittaa hahmon asemaan asettumista eikä Alixista jää erityisen sympaattista kuvaa. Minua se ei kuitenkaan rassannut, mutta minäpä aina välillä muutoinkin kannustan pahiksia.

Conradin kuvitus miellytti silmääni ja sinänsä vakavaa toimintaa ryydittävä huumori piti virettä yllä. Ajankuvan osuvuudesta en osaa sanoa, koska sisällissodan ajan Kiina ei ollut minun kuoluvuosinani oppitunneilla käsiteltävä aihe, mutta riittävän täydestä menee.

Valkoinen tiikeri on varsin lupaava sarjakuva. Alixille toivon jatkossa selvempää päämäärää ja ilmitulevia heikkouksia reilusti tunnustetuksi. Nyt hän oli vielä enemmän työkalu kuin itsenäinen ihminen, mikä ei olosuhteet huomioonottaen ollut välttämättä mitenkään epäuskottava asia.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Raapale 325 – Ääni (20.11.)

Ääni

”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.

”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?

”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?

”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?

”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!

”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?

”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”

Kostajat – Saarroksissa

Kostajat – Saarroksissa
Kirjoittanut: Roger Stern
Kuvittanus: John Buscema, Tom Palmer
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-586-9

Muut pojat kiskoivat keppanaa, minä kulutin nuoruuteni scifiin, sarjakuviin ja roolipeleihin. Löydettyäni Marvel-universumin uppouduin sen sisään aina kvarkkitasoa myöten. Peruspalikoiden joukosta löytyi kaikenlaista häkellyttävää.

Tämä kaikki tapahtui aikana ennen Internetiä sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Tähtien sota -lehden kirjepalstalla lehden toimitus kertoi jostain sisäpiiriringistä, jossa saattoi keskustella Star Warsista ja vaikka Voiman olemuksesta muiden fanien kanssa, mutta mainitsi heti perään, ettei siihen osalliseksi pääse. Mystistä, kiihdyttävää, ja turkasen turhauttavaa! Ainut tietolähteeni oli siis ne lehdet, jotka käsiini sain. Mesen päässä oleva kaveriverkosto ja taustalla hyrräävä hakumoottori olivat silkkaa scifiä ellei jopa fantasiaa.

Lehdessä kuin lehdessä osa seikkailuista on aina, väkisinkin, puhdasta täytemateriaalia. Viihdyttävää kenties, muttei erityisen muistettavaa. Osa lehdistä taas muodostaa yhtenäisiä kokonaisuuksia, joissa päästään kehittelemään asioita syvemmin, ja niistä legendaarisimmat on sitä kamaa, josta puhutaan vuosikymmen tai kaksi jälkeenpäinkin. Tarkoitan nyt sellaisia tapauksia kuin Salatut sodat, Phoenixin taru, ja Daredevilin Born Again -saaga.

Suomijulkaisut 80-luvulla kattoivat ihan mukavasti Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n edesottamuksia, mutta muunmuassa Kostajat jäivät taustapelaajien rooliin. Silti lehtien pienimmätkin detaljit ulkoa opettelevana sain selville, että merkittäviä asioita tapahtui oman havaintokynnykseni tuolla puolen. Jokin pahansuopa joukko hyökkäsi melkoisen onnistuneesti Kostajien kimppuun eivätkä kaikki kävelleen kohtaamisesta omin jaloin.

Noissa arkaaisissa olosuhteissa jouduin tiedonmurusia kasaamalla spekuloimaan, mitä Kostajien kartanossa oikeastaan tapahtui. Vaikka vuosien saatossa osteskelin englanninkielisiä irtonumeroita, kun niitä vastaan käveli, en koskaan lukenut tätä tarinakaarta, luultavasti siksi, että osa numeroista uupuu yhä edelleen. Siksi oli kerrassaan kutkuttavaa huomata Egmontin pukanneen tämän minua vuosikausia riivanneen saagan ulos suomijulkaisuna.

Kostajat – Saarroksissa kertoo siis siitä, kun Paroni Zemo (v.2) tajuaa, että Kostajien voima piilee lukumäärässä ja yhteistyössä. Ainoa keino päihittää heidät on koota isompi joukko, isompi jo siksi, että yhteistyö psykopaattisten megalomaanikkojen kanssa on jo lähtökohtaisesti vähän sii ja soo. Pitkällisten valmistelujen jälkeen Pahuuden mestarit ovat valmiita ja valtaavat Kostajien kartanon… suunnattoman helposti. Mukana on paljon kovia tykkejä kuten koko Romutusryhmä, Hyde ja Goljatti, joten projektin onnistuminen ei ole ihme, mutta nähdyt esteet eivät kyllä vakuuttaneet. Tuli pikemminkin olo, että mikä tahansa Power Packia kovempi jengi olisi kävellyt sisään kuin hollitupaan.

Keskeisimmiksi kostajiksi nousivat Ampiainen ja Herkules. Noihin aikoihin Ampiainen oli Kostajien pomo ja Herkuleksella oli suunnattomia vaikeuksia ottaa vastaan käskyjä hameväeltä. Konflikti paisui, kuten niin tavallista, aina räjähdyspisteeseen saakka. Lopputuloksena oli aivan titaaninen selkäsauna ja tarina nimeltä ”Jopa jumalat voivat kuolla”. Toinen kasari-Marvelin standardeilla yllättävän väkivaltainen kohtaus oli, kun Hyde takoi hovimestari Jarvisin jauhelihaksi ihan puhtaasti pahuuttaan.

Saarroksissa oli minulle hieno löytö ja arvokas lukukokemus. Se antaa varmasti myös kivoja säväreitä jokaiselle, joille 80-luvun puolivälin Marvelit aiheuttavat muitakin kiksejä, nostalgisia tai ei. Toisaalta nykypäivän rankkaan sankarimenoon tottuneille tapahtumat voivat olla varsin mietoja, jopa kepeitä. Pahuuden mestarit eivät ehkä vaikuta niin kovin pahoilta, kun zombieviikingit tekevät kymmenen metrin korkuisen barrikadin manhattanilaisten päistä.

Kokoelma sisältää Avengersin numerot 270-277 ja kuuluu minun kirjoissani kultakauden tarinoihin. Hivenen yllättävä valinta julkaistavaksi tähän maailmanaikaan, mutta pois se minusta, että pahaa sanaa päätöksestä sanoisin. Ennemminkin lisää menneiden päivien parhaimmistoa tiskiin.

Raapale 324 – Sininen kukka (19.11.)

Sininen kukka

Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.

Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.

Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.

”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.

Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.