Diplomaattinen selkkaus

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Diplomaattinen selkkaus
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2013
ISBN: 978-952-7021-06-4

Zargyn Tronnik on gremadonilainen soturi henkeen ja vereen. Nimenomaan vereen. Minne ikinä mennäänkään, aina pitää olla valmis vähintäänkin tappelemaan, ja tiukempia paikkoja varten mukana kulkee olalta laukaistava ydinohjus. Näin ollen hän on jokseenkin poissa elementistään joutuessaan Dronillaan diplomaattisiin tehtäviin. Draenilaisille kaikenlainen väkivalta on kauhistus, ikävä merkintä heidän omassa historiassaan, eikä sotaa ole käyty sukupolviin. Juuri siitä on kysymys. Zargynin on vakuutettava Dronillan kansa siitä, että sotaan on syytä valmistautua. X’yrin imperiumi on tulossa tuhoten maailman toisensa jälkeen ja he ovat vielä pahempia kuin gremadonilaiset konsanaan.

Diplomaattinen selkkaus on kepeä, avaruusoopperamainen pulp-iloittelu, jossa kahta varsin erilaista kulttuuria sovitellaan yhteen hykerryttävin menoin, eikä suhde sotaan ole ainoa merkittävä ero. Draenilaiset ottavat ilon sieltä mistä saavat ja harrastavat lemmenpuuhia varsin vapaamielisesti sukupuoliin tai lukumääriin katsomatta. Gremadonilaiset eivät puolestaan siedä minkään sortin hintustelua, joskin heillä taas on rituaalinomaiset poskisuudelmat, toverilliset läimäyttelyt sekä perseenpuristelut, ja öisin teltoissa toverisuhteita syvennetään vieläkin rajummin. Tarinan edetessä Zargyn ja hänen draenilainen vastinkappaleensa Filina ajavat toisiaan ulos toistensa mukavuusalueilta, sillä vain sieltä voi löytyä yhteisymmärrys ja liittolaisuus, joita ilman mikään ei pysäytä X’yrin voittokulkua.

Tuomas Salorannan ote on hyvin humoristinen, mutta siltikään tarina ei sorru täydelliseksi farssiksi. Vakavalla naamalla tätä ei kuitenkaan kannata lukea, koska sitä ei sellaisella ole kirjoitettu. Nyt pokkarimittaiseksi laajentunut Diplomaattinen selkkaus julkaistiin alun perin novellina Osuuskumman ensimmäisessä antologiassa Kumman rakas, mutta laajentuessaan tarina on kypsynyt eikä päähenkilökään ole enää niin yksioikoinen.

Diplomaattinen selkkaus on letkeää menoa ja viihdyttävä haukkapala. Tämä jos mikä on vanhojen avaruusseikkailujen henkinen perillinen.

Kapteeni Kanki: Opportunaristi

Kapteeni Kanki: Opportunaristi
Kari Sihvonen
Lempo Kustannus, 2013
ISBN: 978-952-5938-26-5

Kapteeni Kanki, kukako hän on? Hän on suomalainen supersankari, joka taistelee kaikenlaista pahuutta vastaan jämäkästi kuin kipsattu aamutana. Hän on myös juoppo renttu, joka ajettelee enemmän melallaan kuin aivoillaan. Koska kukaan ei koskaan opi mitään, on Kankikin päästetty sotkeutumaan jälleen uusiin seikkailuihin.

Trubaduurin turpa-partituuri

Trubaduurin tuuri turpa kii -partituurissa

Opportunaristi sisältää kaksi hieman pidempää tarinaa ja nipun lyhäreitä. Arvon Kapteenimme kohtaa muun muassa Uskomattoman Mulkin sekä jättinaisten rodun kaukana esihistorian hämärissä, ja joutuupa hän katkollekin, missä on vähällä joutua katkolle paljon häiritsevämmällä tavalla.

Sarjakuvan tyylilajia pohtiville haluaisin osoittaa sankarin itsensä nimeä. No niin. Alapäähuumoriosastolla mennään, edestakaisin, edestä ja takaa. Vaikka onhan mukana tietty määrä häveliäisyyttäkin – miehiset elimet esiintyvät silhuetteina. En voi kuin epäillä, että näin on tehty vain syyllisten tunnistamisen hankaloittamiseksi. Tästä taas päättelen, että Kapteeni Kanki perustuu tositapahtumiin.

Opportunaristi on pakko-ostos kaikille niille, jotka pelkäävät jäävänsä mittavuudessa jälkeen. Olisihan se kauheaa, jos jollain olisi isompi Kanki-kokoelma.

Haamu

Haamu – kertomus Hollywoodista
Juri Nummelin
Turbator, 2013
ISBN: 978-952-7012-02-4

Tunnettu kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft kuoli syöpään 1937. Tuolloin ei ollut mitenkään sanottua, että hänen tarinansa jäisivät elämään, saatikka että ne luikertelisivat nykyisen populaarikulttuurin ytimeen, jossa pehmo-cthulhut vaanivat. Unohdukselta hänet pelasti August Derleth, joka alkoi koota Lovecraftin novelleja kokoelmiksi ja julkaista niitä jälkipolvien huvitukseksi.

Vaan entäpä jos Lovecraft ei olisikaan kuollut syöpään, vaan parantunut? Irtisanoutuen kauhutarinoista hän olisikin voinut suunnata Hollywoodiin pyrkien luomaan uraa unelmien kaupungissa, ja hänen inhonsa aiempaa tuotantoaan kohtaan olisi tuominnut hänen lukuisat novellinsa hapertumaan alati vanhenevien pulp-lehtien sivuilla. Tästä kertoo Juri Nummelinin kerrassaan mainio pienoisromaani Haamu.

Maailmankaikkeudessa vain kolme asiaa ovat varmoja. Kuolema, verot ja se, ettei kirjailijan elämä ole helppoa. Elääkseen on tekstinikkarin naputeltava mitäänsanomattomia käsikirjoituksia ja läheteltävä novelleja kioskien lukemistolehtiin. Studioita ei kiinnosta eikä ohjaajilla ole aikaa.

Haamu levittää lukijan eteen kesäisen suurkaupungin, ankean hotellihuoneen ja kulttuurin, jossa pienen budjetin elokuvaohjaaja vänkää jopa käsikirjoittajaa tuotantonsa sivurooliin. Tällaisessa ympäristössä ei voida puhua niinkään ammatillisista suhteista, kohtaamisista korkeintaan. Käsikirjoittaja etsii ohjaajaa, ohjaaja tuottajaa. Diilejä taotaan hotelleissa, kuppiloissa, juhlissa, baareissa. Joskus studioillakin. Samalla, kun Lovecraft metsästää itselleen sitä oikeaa yhteistyökumppania, hänen ympärillään pyörii nuori kirjailija, kauhumaakari hänkin, ja yrittää toteuttaa Lovecraftin erään novellin filmatisointia.

Nummelin tavoittaa hyvin ajankuvan ja ympäristön. Itse en tunnistanut läheskään kaikkia ohjaajia, näyttelijöitä tai lukemistoja nimeltä, mutta osan kylläkin, ja se jo riitti vakuuttamaan kirjailijan asiantuntemuksesta tällä saralla. Juri Nummelin on tunnettu erityisesti laajasta pulp-tietämyksestään ja juuri se herättää tämän kirjan eloon. Lisäksi kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen romaani, joka sijoittuu Hollywoodiin. Ensimmäisiä ainakin.

Haamu on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka kiinnostaa erityisesti Lovecraftin tuotannosta pitäviä, mutta maistuu parin tunnin välipalana vaikkei koko miehestä olisi koskaan kuullutkaan.

Atorox-haaste #5: Kuolema on ikuista unta

Kaksi viikkoa on kulunut edellisestä haasteesta. Toisaalta kiireet ne vain jatkuvat, joten jatkan kevytlinjalla ja otan haasteeksi vain yhden melko ohuen kirjan, Lucilla Linin novellikokoelman Kuolema on ikuista unta. Samalla rahalla saan suoritettua arvostelulupaukseni Tähtivaeltajan suuntaan. Tämä lienee sitä synergiaa käytännössä.

Kuolema on ikuista unta kuuluu uuden toimijan, Kuoriaiskirjojen kesäiseen pelinavaukseen, jonka myötä markkinoille vyöryi kolme pokkaria. Sisältönä on kuusi tiettyyn teemaan ja hahmoon nivoutuvaa novellia, tai näin olen ymmärtänyt. Enhän vielä ole lukenut kirjaa. Yksi niistä on julkaistu Kultakuoriasessa 2011 eikä siten kuulu tämän Atoroxin piiriin.

Kuolema on ikuista unta

Lucilla Lin: Grand Tour
Lucilla Lin: Kuolema on ikuista unta
Lucilla Lin: Kauhun valtakunta
Lucilla Lin: Tulevaisuus on julma
Lucilla Lin: Jehan Marot ja hänen herransa

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013, Spin 2/2013

Kick-Ass

Kick-AssKick-Ass
Käsikirjoitus: Mark Millar
Piirros: John Romita Jr.
Suomennos: Leena Hyttinen, Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-727-6

Supersankarisarjakuva on heikko kohtani, ja jonkinlaiseen realistisuuteen pyrkivä superheerosviuhahtelu etenkin. Siksi tartuin innoissani Mark Millarin kirjoittamaan teokseen Kick-Ass. Päähenkilö on jossain yläaste-lukiolinjalla keikkuva sälli nimeltä Dave, joka on koko ikänsä lukenut viittakostajista ja kuten me kaikki, joskus haaveillut supersankarin urasta. Minun jä hänen ero menee siinä, että minä en koskaan väsännyt itselleni viileetä kostyymiä, painunut taistelemaan rikollisuutta vastaan ja saanut niin pahasti turpaani, että tuloksena oli usean viikon sairaalakeikka. Dave sitten valitsi toisin.

Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, valitsisin edelleen samoin.

Siitä kyllä täytyy antaa Dave-pojulle propsit, että hän ei ihan vähästä lannistu. Tervehdyttyään riittävästi hän jatkaa uraansa ja kohtaa vihdoin muita kaltaisiaan. Enemmän tai vähemmän. Ehkä vähemmän. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä absurdiuden tunnetta, kun realismin kanssa leikittelevässä tarinassa kentälle astui 10-vuotias Hit-Girl, heilautti pari kertaa katanaa ja jätti jälkeensä kasan raatoja ja lattialle verta useamman gallonan edestä.

”Ei me olla mikään Ryhmä-X” -Ne Luumäet

Yksinäisyyttä? Epätoivoa? Pah, tytön perässä se on.

Loppua kohden meno äityi tuotakin rajummaksi ja epätoivoisesti vaalimani mielikuva jollain tavoin todellisuuteen sidoksissa olevasta juonesta alkoi karata otteestani. Tai ehkä ei karata, mutta hukkua aluksi huvittavalta tuntuneen jatkuvan ultraväkivallan alle. Kuin olisi seurannut Tuomaria (Dredd tai Frank Castle, valitkaa vapaasti) leipätyössään. Jossain vaiheessa huvitus painui taka-alalle ja vaihtui puutumukseen.

Lukukokemustani varjosti myös tieto siitä, millaisia ajatuksia Mark Millarilla on. Pyrin parhaani tekemään eron taiteen ja taiteilijan välillä, sillä etenkin fiktiossa on helppo esittää mielipiteitä ja asenteita, joita kirjailija itse ei jaa henkilöhahmojensa kanssa. Kauheuksista on voitava kirjoittaa leimautumatta itse kauheaksi. Silti tiedän, että esimerkiksi H. P. Lovecraft oli rasisti ja vaikka pidänkin hänen novelleistaan, en voi sulkea sitä ajatusta kokonaan pois. Enkä halua, se olisi itselleen valehtelua. Aina voi yrittää selitellä, mutta faktana on ja pysyy, että Lovecraft oli rasisti. Samaten Ender on loistava kirja, mutta sen kirjoittaja Orson Scott Card kammottavan homovastainen, ihmisoikeuksista piittaamaton kusipää. Ja Mark Millar edistää raiskauskulttuuria.

”The ultimate (act) that would be the taboo, to show how bad some villain is, was to have somebody being raped, you know? I don’t really think it matters. It’s the same as, like, a decapitation. It’s just a horrible act to show that somebody’s a bad guy.” -Mark Millar

Tieto lisää tuskaa. Millarin töistä nauttiminen on hänen kommenttinsa myötä hankalampaa, vaikka tarina veisikin. Mikäkö tuossa sitten hiertää? Annan Comics Alliancen päätoimittajan Laura Hudsonin vastata: ”Those two things are not equivalent, and if you don’t understand, you shouldn’t be writing rape scenes.”

John Romita Jr:n kuvitus toimii kuten pitkän uran tehneeltä kuvittajalta odottaakin, ja sopii supersankarimenoon erityisen hyvin. Suut ovat leveitä, mikä tekee jäljestä persoonallista, mutta yhdistettynä kasvonaamioihin tekee ilmeiden hienouksista vaikeammin tulkittavia

Kick-Ass kiehtonee hurmekekkereistä kiksinä saavia, ja sitä settiä onkin tarjolla reippaanlaisesti.

Atorox-haaste #4: Portti 2/13 ja Spin 2/13

Portti 2013-02On kulunut kaksi viikkoa edellisestä haasteesta, joten on aika seuraavan. Viimeksi oli työn alla nivaska novellikokoelmia, tällä kertaa taas pari lehteä.

Koska julkaisuihin on ehkä helpointa tarttua silloin kun ne ovat aivan uusia, ja lehtien tapauksessa kelluvat vielä lehtikasan pintakerroksissa, otan työn alle kaksi aivan vastikään ilmestynyttä sf-zineä. Ensimmäinen on Turun Science Fiction Seuran lehti Spin 2/2013 ja toinen juuri tänään luukusta kolahtanut Portti 2/2013.

Hassua, olen tottunut ajattelemaan Porttia nimenomaan novellilehtenä, mutta nyt novskuja olikin vain kaksi. Katri Alatalon kirjoittama Narvaranin linnut sai Portin viime vuoden kirjoituskisassa kunniamaininnan ja minun oma novellini Milla ja Meri tuli kolmannelle sijalle.

Spin 2013-02Spinissä on tarjolla Nova 2012 -kisassa toiseksi tullut Ulla Susimetsän Surunkantaja. Erikseen mainittakoon, että kirjoittaja on Susimetsä, ei Sysimetsä, kuten lehdessä seisoo. Tämän lisäksi mukana on myös kuusi raapaletta allekirjoittaneelta sekä sekalaisen kollektiivin Cosmic Comic Cafessa pyyhepäivänä kirjoittama yhteisnovelli.

Tällä kertaa haaste on aika pieni ja sille varatut kaksi viikkoa epäilemättä enemmän kuin riittävä aika, mutta sen verran moni projekti painaa päälle juuri nyt, että otan hieman lunkimmin. Te kaikki muut, jos lähdette haasteeseen mukaan, voitte ehtiessänne suorittaa myös jonkin aiemman haasteen, jos siltä tuntuu.

Ja kuten aiemminkin, kun luette jonkin novellin, josta pidätte riittävästi, muistakaa ehdottaa sitä heti välittömästi Atorox-listalle näppärällä nettilomakkeella.

Portti 2/2013

Katri Alatalo: Narvaranin linnut
Shimo Suntila: Milla ja Meri

Spin 2/2013

Ulla Susimetsä: Surunkantaja
Shimo Suntila: Bacchuksen kasino
Shimo Suntila: Puolustuslinja
Shimo Suntila: Kohtalotoverit
Shimo Suntila: Poseidonin pylväs
Shimo Suntila: Kaksintaistelu
Shimo Suntila: Humala
Trufans Too: Suuri traktorinmunajahti

Jakakaa niin tätä haastetta kuin edellisiäkin, ja kertokaa, jos otatte jonkin haasteen vastaan. Sellainen saattaa innoittaa muitakin.

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee

Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet

Ilmari Rautapää Punavuoren susimiehet 1Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet
Kirjoittaja: Jyrki Pitkä
Lukija: Markku Kuronen
Musiikki: Azra Topcu ja Jyrki Pitkä
Kesto: 31 minuuttia ja 41 minuuttia
Tajunta Media, 2012
ISBN: 978-952-6657-01-1 (osa 1), 978-952-6657-02-8 (osa 2)

Ilmari Rautapää on okkulttinen etsivä, joka heittää välillä keikkaa poliisin piikkiin. Jo pelkkä asetelma tuntuu rennon raikkaalta tuulahdukselta niiltä ajoilta, jolloin kaikki kytät ja etsivät eivät olleen pelkkiä kyynisiä sikoja. Helsingin poliisi tiedostaa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu ja niitä varten kannattaa kutsua paikalle asiantuntija. Ilmari on omalla alallaan varsin pätevä eikä Jyrki Pitkä sorru vähättelemään sankarinsa kykyjä tai pane häntä epäonnistumaan vääristä syistä. Tiukkoja tilanteita riittää muutenkin.

Ilmari Rautapää Punavuoren susimiehet 2Tarinan alussa jotain koiruutta on ilmassa. Huono-onninen graafisen alan työntekijä päättää päivänsä lemmikkikoiransa hampaissa ja tutkimuksissa asunto paljastuu olevan täynnä kaikenlaisia esoteerisia artefakteja. Rikosylikonstaapeli Harri Pohjavirta joutuu tunnustamaan voimattomuutensa tapauksen kanssa ja soittaa Ilmarin apuun. Jäljet johtavat Punavuoreen, joka vilisee vaaranpaikkoja eikä etsivämme ole edes pinteestä päästyään turvassa. Itse asiassa koirien muodostama uhka kävi niin kiihkeäksi, että kuunneltuani tarinaa levyltä autossa piti miettiä kahdesti, ihanko tosiaan aion parkkeerata koirapuiston aidan viereen ja kuinka nopeasti pääsen juoksemaan kotiovelle.

Pitkä onnistuu vyöryttämään kahdelle levylle jakautuvaa tarinaa sutjakkaasti ilman löysiä hetkiä. Pidin Markku Kurosen äänestä lukijana ja ajoittain käytetty musiikki loi kerrontaan omaa tunnelmaansa. Kaiken kaikkiaan käteen jäi sellainen fiilis, että levyjä työstettäessä tuotannollinen rima on asetettu korkealle.

Päähenkilön hahmossa on jotain samaa kuin P. A. Mannisen Kapteeni Kuoliossa. Kumpikin toki toimii omillaan ja omista lähtökohdistaan, mutta henkistä yhtäläisyyttä on sen verran, että voisin kuvitella nuo kaksi miestä istumassa kaljalla vertailemassa päivän kokemuksia. ”Ai Tampereella riehui taas Musta Paavi? Helsingissä susiklaani aiheutti härdelliä. Mitähän Turkuun mahtaa kuulua?”

Alkuun en varsinaisesti tiennyt mitä odottaa, mutta Rautapää paljastui kerrassaan mainioksi uudeksi tuttavuudeksi. Kaverista tulee nimenomaan mieleen maineikkaiden pulp-sankareiden arkkityypit, juuri sellaiset jantterit, jotka panevat itsensä likoon ja ratkovat ongelmat, koska kukaan muukaan ei sitä tee. Aavetaajuus-nettikaupassa käydessäni huomasin, että Punavuoren susimiehet on saatavissa myös e-kirjana. Pitääpä jossain vaiheessa lukaista se tekstinäkin.

Seuraavaksi onkin vuorossa neliosainen tarina Rautapää ja perkeleet. Palaan asiaan aikanaan.

Mainittakoon vielä, että jos tällaiset paranormaalit etsivätarinat kiinnostavat, vielä parin päivän ajan voi ennakkotilata ensi vuoden alussa ilmestyvää antologiaa Murhamystiikkaa.

Jonah Hex – Rangaistus

Jonah Hex RangaistusJonah Hex – Rangaistus
Tarina: Justin Grey & Jimmy Palmiotti
Kuvitus: Jordi Bernet
Suomentanut: Moog Konttinen
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-714-6

Jonah Hex on vanhan polven villin lännen antisankari 70-luvun alusta, mutta iästään huolimatta hän on iskussa yhä tänäkin päivänä. Kuten kaikki DC-versumin hahmot, myös Jonah on saanut osansa aikalinjojen muutoksista ja hänenkin taustoistaan esiintyy hieman toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Se kyllä toisaalta kuuluu legendan toimenkuvaan.

Jonah Hex – Rangaistus kertoo yhden näkemyksen Jonahin elämän merkittävistä hetkistä, mutta myös hänen myöhemmistä edesottamuksistaan. Rinnakkain kulkevat välähdykset Jonahin tylystä lapsuudesta ja aikuisen miehen julmasta kostoretkestä. Lyijy ja veri lentävät kummassakin.

Jonah Hex KostoJonah Hex SotilaatJordi Bernetin viiva sopii rujosta, arpinaamaisesta lännenmiehestä kertovaan tarinaan kuin tomahawk otsalohkoon. Ilmeet ovat eläviä ja toiminta vauhdikasta. Greyn ja Palmiottin tarina toisaalta ei tykitä kovinkaan kovilla. Puolet ajasta kuluu menneisyyden verhojen raotteluun, jolloin myös toinen tarinalinja jää lähtemättä lentoon, vaikka toisiinsa nivoutuvatkin. Tuplamäärä sivuja olisi antanut kerronnalle enemmän tilaa hengittää. Sen tämä albumi kyllä teki, että taidanpa jossain vaiheessa lainata kaverilta muitakin Jonah Hex -kokoelmia ja uppoutua länkkärimenoon kunnolla.

Rangaistus on sopiva intro Jonah Hexin hahmoon sellaisille, joille mies on entuudestaan täysin tuntematon.

Teräslilja: Iso pipi

Teräslilja iso pipiTeräslilja: Iso pipi
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2013
ISBN: 978-952-5938-24-1

Kuka on maailman suosituin ja paras kyborgiandroidirobottipoliisi? Jos vastasit jotain muuta kuin Teräslilja, lähetä toki osoitteesi. Teräslilja tulee mielellään keskustelemaan asiasta kahden kesken.

Maailmankaupunkia kohtaa jälleen iso joukko keskisuuria katastrofeja ja väkivallantekoja, joissa ihmisiä ihan ammutaan kuoliaaksi asti. Kauheaa! Sattumoisin jokaisen insidentin keskiöstä löytyy uuttera poliisiluutnantti Teräslilja.

Kas kummaa.

Teräslilja saa väliaikaisen parin

Teräslilja saa väliaikaisen parin

Sankarimme jakaa oikeutta oikeudettomille, toisin sanoen aivan kaikille, joille hän haluaa. Tulilinjalle joutuvat sellaiset epäilyttävät ilmiöt kuin tosi-tv ja muut audiovisuaaliset viihdemuodot, sekä tavalla tai toisella vittumaiset ihmiset. Esimerkiksi kelvatkoon Nuoriherra Kusipää. Kyseessä on mulkkumaisen, vaikutusvaltaisesta perheestä tulevan hirviölapsen arkkityyppi, joka katsoo oikeudekseen pompottaa kaikkia muita, jopa Teräsliljaa. Sarjaa aiemmin, tai vaikka arvostelun alkuosan, lukeneet ymmärtävät tämän olevan ns. huono ajatus.

...ja toisenkin parin. Oi onnea!

…ja toisenkin parin. Oi onnea!

Nimistö vilisee muutenkin tietynlaisella asenteella ladattuja neronleimauksia, kuten supermalli Tutteli Hevovvittu, tv-tuottaja Mulquero ja alienit ulos -puolueen puheenjohtaja Isukki Neekerinsuukko. Tuollaiset nimet suorastaan kutsuvat ampumaan läpi otsalohkon, eikä Teräsliljalla ole tapana pettää yleisöään näissä asioissa. Lukukokemuksen voi ottaa eräänlaisena terapiana. Kun riittävän moni piirrosolmi on saanut ansionsa mukaan, sitä sietää taas todellisen elämän enemmän rasittavia viipeltäjiä hetken aikaa paremmin.

Iso pipi kokoaa yhteen sarjat Tähtivaeltajan numeroista vuosilta 1999-2012, mutta lehdet omistavien kiusaksi mukaan on heitetty bonusmateriaalia, jota ei ole missään muualla. Lukuisat aivopähkinät pitävät mielen virkeänä ja opettavat ajattelemaan laajemmin. Minä itse esimerkiksi tarjosin jokaiseen tehtävään vastaukseksi, että Teräslilja ampuu aivan kaiken tehtäviin liittyvän ja ongelma ratkeaa kuin itsestään, mutta P. A. Manninen oli ovelampi.

Huomionarvoista on myös Kapteeni Kuolion esiintyminen yhdessä sarjassa, sekä pidennetty versio Teräslilja-Jörö-Jukasta. Jos joku luuli, että saksalainen alkuperäisteos on tyly, ei ole nähnyt vielä mitään.

”Ole oikein kiltti, pieni mäntti
tahi jälkees jää vain veripläntti.
Katso kuinka Teräs-Jörö-Lilja lahtaa
ja ruumiit kaikki roskisautoon ahtaa.
Hän tässä teloittaa monta tyhmää kansalaista
joil’ ei päästä tieto paista.
Pönttöys ja hölmöily ihan ovat rikollista –
virallisista murhistansa sulle tässä ompi lista.”

Kirjoittajaoppaita

PrintLupailin Suomen tieteiskirjoittajien Facebook-ryhmässä esittelyä omistamistani kirjoitusoppaista. Sain niitä nipun joululahjaksi vuonna 2011 ja joitakin olen haalinut hyllyyni sen jälkeen.

Joidenkin kirjoittajien mielestä kirjoitusoppaat ovat turhia, koska kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. He ovat oikeassa ja väärässä. Kirjoittamaan kyllä oppii kirjoittamalla, mutta se ei ole ainoa luvallinen ja autuaaksi tekevä tapa. Fiksu kirjoittaja ammentaa oppinsa sieltä, mistä parhaaksi katsoo. Joillekin paras keino on nimenomaan vain tuottaa lisää tekstiä ja oppia siitä. Toisille oppaiden lukemisesta on vissi hyöty. Minulle oli.

Kirjoita kosmos – opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen
Kymmenen asiansa osaavaa genrekirjoittajaa valaisee toisaalta kirjoittamisen ja toisaalta nimenomaan spefikirjoittamisen saloja. Oma hyötyni oli hieman rajallinen, koska scifi on ollut hallussa lapsuudesta asti, mutta suosittelen silti lukemaan tämän läpi. Sivuilta voi hyvin löytyä jo omassa päässä kiertäviä ajatuksia, jotka lukiessa kirkastuvat ja jäävät mieleen.

Oriveden opit
Sain tämän vuodelta 1984 olevan oppaan lainaan työkaveriltani. Enkä ole vieläkään lukenut. Pitäisiköhän jo palauttaa? Tai neuvotella sopiva hinta, jolla kirja saisi jäädä hyllyyni asumaan.

Luova kirjoittaja – nuoren voiman liiton kirjoittajakurssi
Mistähän tämä edes on peräisin? Ei mitään muistikuvaa. Enkä ole lukenut.

Self-editing for Fiction Writers
Aloitin tätä, mutta sitten energia suuntautui muualle ja kirja jäi. Keskeinen idea oli, että kirjoittaja voi itse myös toimittaa omaa tekstiään, mutta silloin tekstiä on luettava eri tavalla. Tämä menee juuri nyt lukulistalle, koska sellaisia taitoja huomaan tarvitsevani koko ajan enemmän.

The Scene Book
Tämä oli kovaa kamaa ja luinkin sen läpi, mutta liian varhaisessa vaiheessa. Kirjassa pureudutaan syvälle kohtausten anatomiaan, lasketaan biittejä ja muutenkin tarkastellaan tekstejä hirvittävän analyyttisesti. Kun luin tämän, en saanut kaikesta sisällöstä otetta, koska fiktiotekstin ymmärrykseni ei ollut vielä silloin kehittynyt riittävästi. Nyt kirjoittajapiiritoiminnan ja muun palautteenannon seurauksena tämä voisi olla hyödyllistä lukea uudestaan. Kyllä, olisi. Listalle.

How to Write a Mi££ion
Lukematta, mutta selailun perusteella vaikuttaa hyödylliseltä. Lukulistalle.

Aiotko kirjailijaksi?
Mika Waltarin mainetta kerännyt opas. Hankittu suhteellisen vastikään, eli lukematta. Selailun perusteella aiheena on kirjoittamisen koko kirjo proosasta näytelmiin ja lehtijutuista lukemistoihin. Kyllä tämäkin pitää jossain vaiheessa lukea, vaikkei ehkä kovin kiireesti.

Word Work
Bruce Holland Rogersin kolumneista koottu kirja pureutuu kirjoittamisprosessin osa-alueisiin. Paljoakaan en osaa tästä enää tässä vaiheessa kertoa, mutta muistan hyvin, miten tämän luettuani ymmärsin paljon paremmin sitä elämäntapaa, johon olin ryhtymässä. Kuten kirjassa huomautetaan, kaikki neuvot eivät sovi kaikille, joten siksipä kannattaa lukiessa pohtia, mikä istuu omaan elämäntilanteeseen. Mitä kirjoittamiseltaan haluaa, ja miten sen voisi saavuttaa. Uudelleen lukemisesta saattaisi olla hyötyä, hmm.

Writing the Popular Novel
Loren D. Estleman on tunnetuin lännenkirjoistaan, joten genre ei ehkä osunut aivan nappiin, mutta opas oli oiva. Kirja puhuu siitä, millainen on menestyvä romaani ja mitä on hyvä ottaa huomioon, jos sellaisen haluaa kirjoittaa. Menestyvä tarkoittaa tässä kohdin myyvää, ei välttämättä kirjallisilla ansioillaan henkseleitä paukuttelevaa Nobel-teosta. Tämänkin lukeminen tuntui aikanaan vaivan arvoiselta, joten saatan tämänkin kerrata.

The Elements of Style
Jos aikoo kirjoittaa englanniksi, tämä kirja on oltava hyllyssä, ja luettuna. Sadan vuoden ajan tämä opas on muodossa tai toisessa tarjonnut apua miljoonille. Näin olen ymmärtänyt. Jossain vaiheessa aion ryhtyä kirjoittamaan novelleja myös suoraan englanniksi ja sitä ennen aion käydä tämän kirjan huolella läpi kannesta kanteen. Alkua olen lukenut ja se on riittänyt vakuuttamaan. (Lisäys: osa ohjeista on vanhentuneita ja oman pään käyttö sekä nykyaikaisten tekstien lukeminen vertailun vuoksi suotavaa.)

Booklife
Tämä saattaa olla tärkein kirja, jonka tältä saralta luin. Jeff Vandermeer käy läpi kaikki merkittävät seikat kirjailijan uralla. Lukukokemus oli sekä raskas että rikastava. Raskas se oli siksi, että sivuja ei voinut vain käännellä, tekstin ei voinut antaa soljua. Koko ajan mietin, joka kappaleen jälkeen, mitä tämä tarkoittaa juuri minulle? Mitkä ovat minun alustani? Miten minä käytän niitä tehokkaimmin? Millaisen työlistan teen? Miten tiiviisti seuraan sitä? Mitkä ovat tavoitteeni nyt, ensi vuonna, viiden vuoden kuluttua? Jos Booklifesta aikoo saada kaiken mahdollisen irti, se vaatii paljon energiaa, mutta se myös antaa käsittämättömän määrän korvaamattomia välineitä. Tänä vuonna olen laiskistunut enkä ole enää edes tehnyt työsuunnitelmia. Ehkäpä siksi deadlinet pääsevät hiipimään salakavalasti niskaan ja hommia tuntuu välillä olevan liikaa. Pitää lukea Booklife uudestaan ja ryhdistäytyä.

Writing Science Fiction and Fantasy Television
TV-scifin opas jäi pahasti kesken, koska päästyäni siihen olin jo hautautunut novellien ja raapaleiden maailmaan. Jos aion jossain vaiheessa edistää kuunnelmasuunnitelmiani, tämä voisi olla hyvinkin hyödyllistä luettavaa.

The Joy of Writing Sex
Olennaisin oppi tässä kirjassa on, että seksikohtauksella ei ole merkitystä ilman hahmojen motivaatiota. Kyseessä on intiimi inhimillisen kanssakäymisen muoto, joka rakentuu sen varaan, mikä hahmojen suhde on kaikessa muussa. Sinänsä ilmiselvä asia, mutta hyvä sekin on sanoa ääneen. Muistaakseni masturbaatiota käsittelevä osio sai kirjoittajansa vaivautuneeksi ja se näkyi myös käsittelytavassa.

Writing for Soaps
Joskus vuonna D&D ostin tämän oppaan jostain antikvariaatista. Kirja oli nopealukuinen ja vaikken tällä haavaa tähtääkään saippuakirjoittajaksi, se oli hyödyksi. Sain vilkaista kulissien taa, miten ammattimainen käsikirjoittaminen toimii, etenkin ryhmässä.

Haluatko todella kirjailijaksi?
Tämä ei käsittele niinkään kirjoittamista, vaan kirjailijuutta, ja sitä mitä kaikkea on hyvä tietää aiheesta nykypäivän Suomessa. Kirja käy läpi kustantajia, merkkihenkilöitä ja joitakin termejä, jotka olisi hyödyllistä osata.

Kirjoittamisesta – muistelma leipätyöstä
Stephen King kertoo omasta kirjoittamisestaan ja elämästään sen kanssa. Loppupuolella käydään läpi kirjoittajan työkaluja ja kovaksi keitetty ammattilainen pääsee heittelemään tärppejä tulokkaille. Ei ehkä mullistanut maailmoja, mutta oli pirullisen viihdyttävästi kirjoitettu.

Zen in the Art of Writing: Releasing the Creative Genius Within You
Ray Bradburyn kirjoittama opas on lukematta, ja näemmä arkistoitu johonkin ihan toiseen hyllyyn kuin missä sen pitäisi olla. Hemmetti.