Routakoto

Kohdalleni osui kirjameemi, jonka suoritin säntillisesti viiden päivän aikana. Koska kierrätys on päivän sana, kokosin koko roskan myös blogiin.

1. päivä: kirja, jota luet nyt.
2. päivä: kirja, jota rakastit lapsena.
3. päivä: kirja, joka jäi kesken.
4. päivä: kirja, joka teki suuren vaikutuksen.
5. päivä: kirja, johon palaat aina uudelleen.

1. päivä: Juuri nyt on kesken James Palmerin kirja Bloody White Baron. Se kertoo virolaissaksalaisesta ylimyksestä paroni Roman Maximillian von Ungern-Sternbergistä, joka oli väkivaltainen tsaaristi, valkoinen komentaja Siperiassa bolsevikkien kansanousun aikaan, kylmähermoinen ja kylmäverinen tappaja, sekä Mongolian viimeinen kaani. Koska mikäpä olisi sellainen mies, joka ei valloita kokonaista valtakuntaa kiinalaisilta.

Lisäksi mitä mainioin hahmo Jeanny Been, kapteeni Morrisonin, insinööri Prestonin ja kapteeni Parkin maailmaan. Kaksi tarinaa on tulilla tai muhimassa, vaan tässä vaiheessapa en kerro minne.

2. päivä: Kirja, jota rakastin lapsena. Ensin pitäisi hahmottaa, mitä tässä nyt meinataan lapsella. En muista, mitä mulle on mahdollisesti luettu joskus ennen kouluikää. Tai jälkikäteen olen muodostanut tietoisuuden, että ainakin Kapu Karvakorvaa ja Tiitiäisen satupuuta on luettu, mutta en voi parhaalla tahdollanikaan sanoa rakastaneeni niitä. Ehkä rakastin, mutten enää muista sitä.

Toisaalta kymmenvuotiaskin on lapsi, samaten 13-vuotias. Sen jälkeen aletaan mennä syvemmälle teiniyteen ja sitä ikää ei tässä tarkoiteta. Täyttäessäni 13 keskellä kesää -86 olen ollut siirtymässä kuudennelta luokalta seiskalle, joten nyt pitää muistella, mihin kirjoihin olen törmännyt ennen sitä.

Isaac Asimovin Säätiö. Myöhemmin luettuna sen kirjallinen taso on käynyt tuskallisen selväksi, mutta ala-asteella en vielä ymmärtänyt hevon kuttua sellaisen päälle. Sen sijaan ajatus siitä, että yhteiskunnallista kehitystä voisi ennustaa havaintojen ja teorioiden perusteella vuosisatojen jänteellä oli tajunnan räjäyttävä visio. En usko, että luin Säätiön kuin ehkä pari kertaa, mutta muisto siitä kulki mukana scifin graalin maljana ja mahtavana mittatikkuna, jota vasten vähäisempiä visioita verrattiin.

Luulen lukeneeni Säätiön joskus 3. tai 4. luokalla, joten se sujahtaa ikähaarukan sisään ja siten kelpaa vastaukseksi.

3. päivä: Mulla jäi kesken Frank Herbertin Dyyni. Se oli sitä aikaa kun en vielä omistanut sitä, ja jouduin lainaamaan sen kirjastosta. Aloitin sitä, mutta sitten kirja katosi. Hemmetti. Parin viikon kuluttua, just ennen eräpäivää, kirja löytyi koulusta, oisko ollu psykan luokan ikkunalaudalta. Olin varmaan jättäny sen sinne. No, se piti tietty palauttaa, enkä lainannu sitä uusiks. Joko siitä oli varaus tai ei vaan just sillä hetkellä napannu. Joten jäi kesken.

Enkä vielä ole tarttunu siihen uudestaan. Vaikka se on kirjaimellisesti lähin kirja tietokoneelta kirjahyllyyn katsottuna.

4. päivä:  Kirja joka teki suuren vaikutuksen. Kun lukuhistoriaa on sellaiset 35 vuotta plus iltasadut sitä ennen, ja toisaalta muisti on jo hukannut pirun paljon kaikesta luetusta, on aika hankalaa kaivaa esiin yksi kirja, joka olisi tehnyt erityisen suuren vaikutuksen. Niitä on monta, eri syistä. Toisaalta kun hetkeksi hiljennyn, vastauksia on lopulta vain yksi.

Oikeastaan tämä kirja piti mainita huomisen haasteen kohdalla, mutta sepä pääseekin irti jo nyt:

Linnunradan käsikirja liftareille.

Olin uimaseuran treenien jälkeen saunassa, kun toinen seuran jäsen esittäytyi minulle. ”Hyvää päivää, olen hissi, palveluksessanne. Valmiina kuljettamaan teidät valitsemaanne kerrokseen. Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania on suunnitellut minut kuljettamaan teidät mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen.” Litania jatkui monta minuuttia.

Tilanteen absurdius iski lujaa. Siellä me istumme porukalla saunassa ja yksi kaveri kertoo olevansa hissi. Kun sain suunvuoron, kysyin että mistä äskeinen oli, sillä se oli selvästi opeteltu lainaus jostakin. Eräästä kuunnelmasta, kuulemma. Mistä kuunnelmasta? Linnunradan käsikirjasta liftareille. Kaveri lupasi tuoda radiosta taltioimansa kasetit lainaan seuraavalla kerralla. Niissä oli kuunnelman jaksot 7-12, ja tämä oli aikaa ennen kuin jaksot 13-25 tehtiin. Sitten kaveri kertoi, että oli tästä kirjakin.

Pyhä kirjastoreissu, Batman! (Vaikka tämä sattuikin vuosi pari ennen kuin Kolmos-TV rantautui ja alkoi esittää Star Trekia ja Batmania.) Ilpoisten kirjasto ei pettänyt, ja taisin lukea Liftarit samana iltana. Sen jälkeen luin sen taas, ja taas. Jos Tähtien sota on elokuva, jonka olen nähnyt useiten, Liftareiden käsikirja on sen kirjamaailman vastine. Siksi se sopisi huomiseen haasteeseen, ja rajatapauksena myös kirjaksi, jota rakastin lapsena, koska Liftarit oli parasta koskaan ja osui sinne ala- ja yläasteiden taitteeseen.

Mun huumorintajuni on ottanu suuria vaikutteita ja lainauksia, replikointia ja tyyliä myöten, parista olennaisesta lähteestä. Yksi on kuunnelmasarja Knalli ja sateenvarjo, toinen on Suomen MADin parhaimmisto, joka on hauskuuttavan lisäksi myös pirun tarkkaavaista ja oivaltavaa. Mutta absurdismi, jo ennen Monty Pythonia Linnunradan käsikirja liftareille opetti ymmärtämään, kuinka käsittämätön koko maailmankaikkeus, itse asiassa elämä, ja kaikki muu sellainen, oikeastaan onkaan. Ja että ainoa keino selvitä sen tajuamisesta on nauraa sille.

Hyvin pitkälti Linnunradan käsikirja liftareille teki musta sen tyypin, joka mä nykyään olen. Sen vaikutus näkyy mun teksteissä ja koko elämänasenteessa. Niin että kiitos, Douglas Adams, kiitos kaloista ja kaikesta muusta sellaisesta.

Niin ja se hissiksi esittäytynyt kaveri on meidän kummankin likan kummisetä. Koska kun elämässä kohtaa riittävän kummallisia ihmisiä, niistä kannattaa pitää kiinni.

5. päivä: Viimeinen haaste on paha. Kovin usein ei enää tule luettua kertaalleen luettuja kirjoja, koska kirjoja tulee koko ajan lisää eikä aika riitä niidenkään lukemiseen.

Ilmiselvin kandidaatti olisi ollut Linnunradan käsikirja liftareille, mutta sen käsittelin jo eilen. Myös Harry Harrisonin Ruostumattoman teräsrotan olen lukenut useasti, viimeksi tänä vuonna lapsille iltasaduksi, mutta senpä myötä katosi tarve lukea sitä heti kohta uudestaan. Joskus penskana se oli helvetin menevä kirja, nyt kovin yksioikoinen eikä enää kovinkaan kiehtova.

Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa olen lukenut ehkä kolmesti, mikä näinä aikoina on tosi usein. Ja voisin lukea sen taas, se kun on tajuttoman viihdyttävä eikä kovin paksu. Toisaalta Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan olen lukenut kahdesti ja oikeastaan pitäisi lukea se taas, että saan koko trilogian kerralla pulkkaan ja arvosteluun.

Vaan nytpä aiheutan pahennusta niiden keskuudessa, joiden mielestä kirjaan ei kuvat sovi, paitsi korkeintaan kanteen. Nostan esiin sarjakuvan, jonka olen lukenut viimeisen sanotaan neljän vuoden aikana ehkä kymmeneen kertaan.

Guy Delislen matkakertomus Merkintöjä Burmasta.

Delisle on asunut mielenkiintoisissa paikoissa, kuten Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Burmassa ja Israelissa. Jokaisesta löytyy oma kirjansa täynnä tarkkoja havaintoja ja peittelemättömiä mielipiteitä, ja kukin on aivan ehta matkakirja, joiden myötä lukija pääsee itse paikalle paitsi maistamaan eksotiikkaa myös oppimaan maan kulttuurista ja historiasta.

Näistä neljästä Merkintöjä Burmasta oli ensimmäinen, jonka luin, ja se on myös se, jonka pariin useiten palaan.

Koska kyseessä on meemi, tähän varmaan pitäisi haastaa joku. Kukin tuhlatkoon aikansa haluamalla tavalla, mutta maanittelen nyt mukaan ne kirjablogit, jotka tähän törmäävät. Jos tartutte haasteeseen, linkittäkää Routakotoon tai jättäkää kommentti, niin kerään haastuneet tähän alle.