Avainsana-arkisto: Anna Taitto

Telluuria

TelluuriaTelluuria
Vladimir Sorokin
Suom. Anna Taitto
Like. 2015

Telluuri on 1800-luvun loppupuolella löydetty puolimetalli, jonka ominaisuudet tekevät siitä hyvän materiaalin puolijohteisiin. Telluuri on myös Vladimir Sorokinin romaanin Telluuria päähenkilö, sillä muita päähenkilöitä ei kirjassa ole.

Telluurian maailma on vinksallaan moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Yksi vinouma on poliitinen. Eurooppa on juuri toipumassa wahhabiittien valloitusretkistä ja moni valtio on murentunut osiin. Etenkin Venäjä on sirpaloitunut jos jonkinlaisiin ruhtinaskuntiin ja kommunistisiin utopioihin.

Toinen vinouma on antropologinen. Maailmaa asuttaa ihmisten lisäksi myös isojen ja pienien rodut, joista isot vastaavat kutakuinkin jättiläisiä ja pienet mahtuvat asumaan isohkossa nukkekodissa. Näiden evoluutiota tai keskinäistä historiaa ihmisten kanssa ei sivuta lainkaan. Tämä muodostaakin Sorokinin kerronnan kulmakiven: Kirjailija ei selittele mitään.

Kolmas vinouma löytyy jo kirjan nimestä ja on luonteeltaan kemiallis-narkoottinen. Telluurin salatut ominaisuudet tekevät siitä maailman halutuimman huumausaineen. Se aiheuttaa käyttäjässään ennen kokemattoman selkeyden, joka johtaa valtavaan hyvän olon tunteeseen. Mutta telluuria ei nuuskata nenään tai ruiskuteta suoneen. Metalli valetaan nauloiksi, ja puusepiksi kutsutut ammattilaiset iskevät ne yhdellä napauksella asiakkaan päähän.

Telluuriassa on 50 lukua, ja kovin harvalla niistä on mitään suoraa tekemistä toistensa kanssa. Yhden luvun päähenkilö voi esiintyä vähäisenä sivuhahmona tai mainintana toisessa luvussa, mutta muutoin ihmisten tarinat eivät risteä. Yhteisenä nimittäjänä toimii telluuri, joka sekin on ajoittain läsnä vain hyvin viitteellisenä elementtinä, vaikkapa käytetystä naulasta tehtynä korvakoruna.

Osa tarinoista toimii novelleina, mutta joukossa on myös julistuksia, kirjelmiä, näytelmiä sekä kolmen sivun mittainen yhden virkkeen rukous. Kerrontakeinojen kaleidoskooppimainen kakofonia imee lukijan sisään maailmaan, jonka ihmeentuntu on murskaantunut lukemattomiin sirpaleisiin, joiden perässä juostessaan lukija tajuaa, ettei koskaan saa kiinni niitä kaikkia. Henkilöhahmojen aitous, puutteineen ja heikkouksineen, saa Sorokinin sivaltavan satiirin maistumaan karvaan todelta.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2015)

Mainokset