Aihearkisto: Sarjakuva

Amerikan vampyyri

Amerikan vampyyriAmerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4

Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.

Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.

Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.

Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin

Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.

Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.

Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.

Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011

Scott Snyder, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.

Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.

Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.

Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.

Pilvien yllä – Taistelut

Pilvien yllä Taistelut kansiPilvien yllä – Taistelut
Tarina: Régis Hautière
Kuvat: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali oy, 2012
ISBN: 978-952-5877-23-6

Ensimmäinen Pilvien yllä -albumi oli vahva esitys. Lentokilpailut kiidätti lukijan ilmojen halki kahden huimapäisen ystävän siivillä aina traagiseen loppuun asti. Taistelut pyrkii rakentamaan sen päälle, muttei ylety samanlaisiin korkeuksiin kuin edeltäjänsä.

Euroopassa Hitler on aloittanut kuusivuotisen rähinänsä ja ilmailusankareita haikaillaan sotakoneiden puikkoihin. Katkeroitunut, jopa itsetuhoisa Pierre kokeilee ilmailusirkuksia uravalintana, mutta seuraa pian Allania takaisin Atlantin yli patittamaan sakua konekiväärillä pyrstösulkiin. Taivaalla he sitten kohtaavat kerran pari, entiset ystävykset, jotka maan pinnalla sortuisivat nyrkkirysyyn. Marie, joka aiemmin oli hyvin keskeinen hahmo, puuttuu oikeastaan kokonaan. Tämäkin sarja päätyy pisteeseen, jossa miehet lentävissä koneissaan käyvät sotaa kiinnostavamman tekemisen puutteessa.

Kuvan ulkopuolelle jäävät tanssitaitoiset lentäjät Tango ja Foxtrot.

Kuvan ulkopuolelle jäävät tanssitaitoiset lentäjät Tango ja Foxtrot.

Hugaultin kuvitus on kaunista, kuten on jo tavaksi tullut. Koneiden yksityiskohtia voisin kehaista vielä kerran, onhan taivaalla taas uusia malleja, Kanaalin yllä kun matsataan. Tarkemmat tekniset esittelyt löytyvät jälleen sisäkannesta. Maisemat ovat huikaisevia, ihmiset niihin verrattuna tasapaksumpia. Ehkäpä Hugaultille sopisi piirtää Iain M. Banksin Kulttuuri-tarinoita. Niissähän avaruusalukset ovat sentienttejä kansalaisia. Lentohärveli voisi toimittaa samalla luonteen omistavan päähenkilön virkaa.

Hautière ei saa kovin ihmeellisiä irti kohtalaisen puhtaaksi kalutusta sotaympäristöstä. Miehet keräävät kunniaa, sitten kuollaan. Vihulaiset lyödään, eläköön isänmaa, vaikka oman uhrinsa lopussa joutuisikin antamaan. Nyt ymmärrän selkeästi sen, kun kriitikot välillä huomauttavat, että hahmon tappaminen on se helppo keino. Joskus kiinnostavampi tarina syntyisi siitä, kun lopussa jokainen joutuisi kohtaamaan paitsi itsensä myös muut sen kanssa, mitä on elämässään tehnyt.

Huonoksi en Taisteluita sano, mutta odotin enemmän Lentokilpailujen perusteella. Sota-aikana on helpo kärsiä. Mieluummin olisin lukenut siitä, miten huppupäinen Pierre kasaa itsensä ja selvittää asiat menneisyyden haamujen kanssa. Hunneja pudotellaan taivaalta muissa teoksissa ihan riittämiin.

Varoitus: Taistelu saattaa siirtää huomiota pois taidokkaasti piirretystä vedestä.

Varoitus: Taistelu saattaa siirtää huomiota pois taidokkaasti piirretystä vedestä.

The complete George the Knight Volume 1

George_kansiThe complete George the Knight Volume 1
Mikael Mäkinen
Julkaistu: 2012

Kuten Mikael Mäkinen itse avaussanoissaan kertoo, George the Knight syntyi 24 tuntia sarjakuvaa -haasteen myötä. Yrjön taru ei kuitenkaan katkennut yhteen päivään, vaan Mäkinen heitti pystyyn nettisaitin, jossa tarina jatkui. Nyt nuo stripit on koottu fyysisten kansien väliin, karvoineen päivineen kuten sanotaan. Ainuttakaan typoa tai muuta mahdollista virhettä ei ole korjattu, jotta autenttinen tunnelma säilyisi.

Päähenkilö on ritari, jolla on kaksi merkittävää ominaisuutta. Ensinnäkin hän kärsii muistinmenetyksestä. Hän istuu tuopillisella tavernassa yltä päältä veressä, joten jonkinlainen tappelus epäilemättä kuuluu lähimenneisyyteen, mutta sen enempää eivät muistikuvat kerro. Eikä kerro kypäräkään, vaikka muutoin puhelias onkin. George nimittäin käy lukuisia keskusteluja oman kypäränsä kanssa, joista lukijalle näkyy vain puolet. Tässä vaiheessa lienee turha, ynnä myöhäistä, mainita että sarjan kantava voima on absurdismi.

George_30b

Jos tuosta ei vielä vakuutu, kerrottakoon että sivuhenkilögalleriaan kuuluvat Dumbledore, Gandalf, George Lucas ja valkoinen karhu nimeltä Sir Kitten. I know, LOL?

Tällaisten sarjakuvien kanssa minulle tärkein kysymys on puhtaasti se, onnistuuko sarja huvittamaan minua. Muilla laadullisilla kriteereillä ei ole niin väliä. Ja kyllä, kaikessa kaistapäisyydessään George the Knight panee hymyilemään, ajoittain jopa nauramaan ääneen.

Sarjan nettisaitti on tällä hetkellä alhaalla, joten kutakuinkin ainoa keino kellekään tämän arvostelun lukijalle päästä Yrjön seikkailuihin käsiksi on nimenomaan tämä kokoelma. Siitä on toisaalta otettu varsin pieni painos, joka saattaa tätä kirjoitettaessa olla jo täysin loppu, jolloin koko tämän arvion todellinen funktio on vain brassailla sillä, että minäpä pääsin nämä stripit lukemaan. Jos sarja jäi kiinnostamaan ja haluaa julkituoda tarpeensa saada esimerkiksi sarjan sivut taas pystyyn, tekijään saa yhteyttä Musta Ritari kustannuksen kautta. Mikael kun on Ritarin pääjehu.

George_25b

Pilvien yllä – Lentokilpailut

Pilvien yllä LentokilpailutPilvien yllä – Lentokilpailut
Tarina: Régis Hautière
Kuvat: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali oy, 2012
ISBN: 978-952-5877-15-1

Pilvien yllä on jo kolmas Romain Hugaultin piirtämä lentokoneiden maailmaan sijoittuva sarja, jota luen pienen ajan sisään. Silti en ole yhtään vähemmän vaikuttunut hänen pikkutarkasta työstään, jolla historialliset lentohärvelit heräävät henkiin. Jo kansien sisäsivuilla on esitelty neljä tarinan kannalta merkittävää lentokonetyyppiä teknisine tietoineen.

Juonesta on tällä kertaa arveluttavaa mennä kertomaan, koska kuvatut kohtaukset toisaalta tapahtuvat kukin omassa miljöössään, toisaalta saavat merkityksensä aiemmista tapahtumista. Loppupuolen asioista on hankala puhua selvästi paljastamatta alun tapahtumista liikaa. Pääosissa ovat joka tapauksessa ranskalainen Pierre Lucas-Ferron ja amerikkalainen Allan Thompson, lentäjiä kumpikin, sekä Marie, Pierren tuleva morsmaikku, joka haaveilee elokuva-urasta.

Albumin nimi on kuvaava, ympäristöinä lentokilpailut hallitsevat kerrontaa. Silti voittoja olennaisempaa on lentäjien välinen ystävyys. Ystävyys, rakkaus ja petos. Erityisen ilahduttavaa on, etten ainakaan minä pysty nimeämään suoraan tarinan pahista. Elämässä ihmisille tulee eteen valintoja, jolloin pitää tietää, mitä todella tahtoo, vaikka unelmista maksettavaa hintaa ei varmuudella ymmärtäisikään.

Vaikka Huuhkaja-sarjan kirjoittanut Yann osaa hänkin heiluttaa kynää, on Régis Hautière tämän yhden albumin perusteella omaa luokkaansa. Hahmot tuntuvat aidoilta ja on mukavaa vaihtelua lentää pilvien yllä ilman ympärillä riehuvaa sotaa. Sitä kyllä saattaa olla luvassa seuraavassa osassa, jonka nimi on Taistelut, mutta ainakin tarinan keskiöön joutuvilla on valmiiksi tiedossa oleva yhteinen historia, jota vasten rakentaa draamaa.

Pilvien yllä oli positiivinen yllätys ilmailusarjakuvien joukossa ja toimii jopa kaltaiselleni lentokoneista koskaan kiinnostumattomalle kuin nitroglyseriini – yksinkertaisesti ja tehokkaasti. Lisää samanlaista!

Pilvien yllä Lentokilpailut kutsuilla

Kill Me Baby 2

Kill Me Baby 2Kill Me Baby 2
Kaduho
Suomentanut: Antti Kokkonen
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1585-6

Kuvailin edellisen osan arvostelussa Yasunaa hieman tärähtäneeksi. Nyt kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että hänen toverinsa Sonya on täysipäisempi näistä kahdesta, ja Sonya sentään on yhdistetty psykopaatti ja palkkatappaja.

Kill Me Baby 2 liidokkiYasunalla on palttiarallaa gerbiilin huomiokyky. Hedonistisen gerbiilin. Ajatusprosessi katkeaa pääasiassa kahdesta syystä: ruoka tai kiva esine, ja näistä esineillä on enemmän vetovoimaa. Sonya tyytyy suurimman osan aikaa seuraamaan koohotusta vierestä, mutta silti useammin kuin ikinä tahtoisi hän tempautuu mukaan hulluuteen.

Koska Sonya tiemmä on väkivaltaisen kuoleman ammattilainen ja ainakin osaa muutaman kivuliaan lukon, hänen ei tarvitsisi sietää Yasunan riehakkuutta lainkaan. Tästä huolimatta he ovat usein yhdessä, joten Sonyan täytyy saada jotain irti tästä ystävyyssuhteesta. Ehkä se tasapainottaa hänen muuta elämäänsä, johon kuuluvat syndikaatilta saatavat keikat. Toisaalta, mitä todisteita meillä on hänen työnkuvastaan? Samoin kuin Agiria (sivuroolissa heiluva kolmas tyttö) ei voida todistaa ninjaksi, ei meillä ole kuin Sonyan sana omasta ammatistaan. Viitteitä ja vihjeitä sitten kyllä riittää senkin edestä. Harva tavallinen tyttö jemmailee koulupuvussaan teräaseita.

Ensimmäisen pokkarin jälkeen fiilis tätä strippisarjaa kohtaan oli perushaalea, mutta nyt alan jo lämmetä hahmoille. Vitsit perustuvat toistolle, jolloin hauskuus tulee uusista ympäristöistä ja tilanteista. Ja tapahtuupa hahmoissa pientä kehitystäkin, Yasuna kun alkaa aktiivisesti kepittämään Sonyan ammatillisia pyrkimyksiä. Sehän ei voi päättyä kuin huonosti.

Kill Me Babyn koululaishuumori soveltuu ala- ja yläasteen taitteessa oleville esiteineille, sekä samalla huumorin tasolla operoiville aikuisille. Siksi aion lukea kolmannenkin pokkarin.

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Minun Kiinani 2 Puolueen aikaMinun Kiinani 2. Puolueen aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-38602-6

Onko elämää puhemies Maon kuoleman jälkeen? Minun Kiinani ensimmäinen osa Isän aika päättyi tuohon kataklysmiseen tapahtumaan ja sitä seuraa Puolueen aika kuvaten Kiinaa suuren ruorimiehen poistumista seuranneina vuosina. Moni asia pysyy samana, mutta moni tärkeä asia myös muuttuu. Kulttuurivallankumous sälytetään virheenä Neljän koplan harteille ja koko kansakunta voi siirtyä eteenpäin, kun tuo ikävä pieni vaihe Kiinan historiassa lakaistaan maton alle.

Xiao Li jatkaa elämäänsä armeijassa johtotähtenään uusi tavoitteensa: hän haluaa päästä puolueen jäseneksi. Työleiriltä vapautettu isäkin on noussut takaisin korkeaan asemaan, mutta pojan tie on mutkaisempi. Koska armeija ei ollut se tie onneen, jota Xiao Li etsii, hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tuotantoyksikköön. Se tarkoitti yksinäistä puurtamista maanviljelyn ja eläinten kasvattamisen parissa.

Ikuiset ystävät, kunnes ilmianto meidät erottaa

Tämä kaikki todistaa, ettei kommunistinen Kiina noihin aikoihin eronnut muista yhteiskunnista sittenkään merkittävästi. Tunnustusta ei saanut työmäärän tai tehokkuuden mukaan. Tavoitteisiin pääsemiseksi ei riittänyt perse ruvella raataminen. Suhteet ja perhe vaikuttivat niin hyvässä kuin pahassa ja lopulta kaikki oli kiinni vain siitä, että sattui kiinnittämään oikean riittävän lujasti vallankahvassa roikkuvan ihmisen huomion.

Ennen suuntaa näytti suuri ruorimies. Hänen jälkeensä kaiken henkilöityminen yhteen johtohahmoon väheni ja etualalle nousi puolue. Siitä Xiao Lin isä piti kiinni kuolinvuoteelleen saakka ja neuvoi poikaansa aina asettamaan puolueen etusijalle. Vain sillä oli merkitystä. Vain siten Kiina voisi menestyä.

Kuvitus on tyylillisesti samanoloista ensimmäisen kirjan kanssa. Viivat ovat paksuja, paitsi jos kyseessä on hehkeä nainen, johon Xiao Li kiinnittää huomionsa. Silloin viiva on siroa ja sulokasta. Minun silmääni valittu tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, mikä sopii loistavasti tarinaan, joka tapahtuu paitsi vuosikymmeniä sitten myös maailmassa, jota en suomalaisena tunnista omakseni.

Minun Kiinani on kakkososansa myötä edelleen merkittävä teos, joka kuvaa hötkyilemättä nykymaailmassa aina vain tärkeämmäksi käyvän valtion historian olennaisia käänteitä.

Hämähäkkimies 1982

Hämähäkkimies1982Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7

Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.

Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.

Kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.

Felicia Hardy

”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”

Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.

Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.

Alppitähti – Valentine

Alppitähti ValentineAlppitähti – Valentine
Tarina: Yann
Piirros: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali, 2012
ISBN: 978-952-5877-24-3

Herrojen Yann ja Hugault aiemmassa sarjassa Huuhkaja seikkailtiin toisen maailmansodan melskeissä. Ei toista ilman ensimmäistä, Alppitähti-sarja kuvaa sitä natseja edeltävää nujakkaa.

Tarinan keskiössä on kaksi veljestä, Henri ja Alphonse Castillac. Ennen sotaa he asuvat Pariisissa ja viettävät elämää, johon kuuluvat fiinit puvut, naiset ja absintti. Sodan jo hetken riehuttua, vuonna 1917, Henri lentää maineikkaan Haikalaivueen siivin Alphonsen pitäessä saappaansa tiukasti ei-kenenkään-maan savessa panssarijoukkojen luutnanttina. Kummallakin on jo tässä vaiheessa selvästi omat demoninsa. Alphonse on saanut lähtöpassit lentojoukoista jonkin nimeämättömän rikkeen vuoksi, kun taas Henri on sankareista urhein ja niittää mainetta hurjilla tempuillaan. Tuo rohkeus vain pettää välittömästi saksalaisen Alppiruusulla kukitetun Albatrosin ilmaantuessa taivaalle. Poikia painavat suuret surut.

Ihastus

Ihastus

Vihastus

Vihastus

Piirrokset ja väritys ovat jälleen kerran kaunista katseltavaa. Hugault hallitsee lentovehkeiden anatomian suvereenisti. Myös muita vehkeitä ja anatomiaa on luvassa sen pakollisen sivun verran, eihän kyseessä olisi kaksikon albumi ilman seksikohtausta mahtavine ryntäineen.

Tarinallisesti ollaan hatarammalla pohjalla. Siinä missä Huuhkajan hyvin saattoi julkaista kolmena erillisenä albumina, Valentine puolestaan tuntuu vahvasti isomman kokonaisuuden osalta eikä jaksa kantaa omillaan. Alphonsen panos itse sodassa jää mitättömäksi ja hunnien lentosankari Erich näyttäytyy varsinaisesti vasta viimeisellä sivulla, ja sekin vain petaa tulevia yhteenottoja Henrin kanssa. Aikajanalla pompitaan kolmessa temporaalipisteessä, mikä sekoittaa kerrontaa entisestään.

Valentine on hyvä tarinan alku, muttei hyvä tarina itsessään. Toivottavasti Alppitähden seuraavat osat antavat tälle albumille järeämmän merkityksen.

Kapteeni Kanki: Numero 2 ja Tositarkoituksella!

Kapteeni Kanki KakkonenKapteeni Kanki, Numero 2 (2008) ja Tositarkoituksella! (2011)
Kari A. Sihvonen
ISBN: 978-952-92-3904-7, 978-952-5783-05-6

Kapteeni Kanki on supersankari, joka saa voimansa maagisesta rautakangesta, jolla hän leipoo turpaan pankkirosvoja ja muita pahiksia. Tai, Kapteeni Kanki on pornoon koukussa oleva supervoimainen sälli, joka kiskoo viinaa ja fiilistelee alapään juttuja. Kummasta mahtaakaan olla kyse? Vihjeeksi kerron, että hänen tyttöystävänsä nimi on Pirjo Reva. No niin.

Oikeasti en ole edes selvillä Kapteeni Kangen historiasta, mutta veikkaan radioaktiivisella Viagralla olevan tekemistä alkuperän kanssa. Kuten muutkin superjampat, myös Kanki on profiloitunut taistelemaan tietyntyyppisiä vastustajia vastaan. Yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan iso leka tai panohalut. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja.

Kanki_TositarkoituksellaKankea on julkaistu kaupallisesti ja ronskimmissa erissä, mutta niitä minulla ei vielä ole. Sen sijaan haltuuni on joutunut ilmesesti kakkosalbumi vuodelta 2008 sekä 16-sivuinen taskulärpäke Tositarkoituksella! Jo niiden perusteella on selvää kauraa, millä tasolla tarinoiden huumori liikkuu (kutakuinkin navasta alaspäin ja polvista ylöspäin).

Näissä kahdessa julkaisussa Kanki seikkailee mainosalalla, taistelee Sexbot 2000:tta vastaan ja jallittaa toisen, mahtimelalla varustetun seksirobotin jörnimään nykytaiteen museota. Samalla selviää, miksi ryyppyillan jälkeen päässä pirisee.

Kapteeni Kanki soveltuu parhaiten sellaisille, joilla osa huumorintajusta on jämähtänyt jonnekin teinivuosien pornoeroottiseen limboon. Onneksi kuulun kohderyhmään.

Täytä aukkokohdat: Taide menee päin ______?

Kanki vastaan Mahtimeisseli! Vain kovin voi voittaa!

Nemi: Villi ja vakaa

Nemi Villi ja vakaaNemi: Villi ja vakaa
Lise Myhre
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-528-9

Olen ollut Nemi-fani jo vuodesta 2003, jolloin ensimmäinen albumi ilmestyi suomeksi. Pahaa-aavistamattomana avasin albumin antikvariaatissa ja ihastuin välittömästi tyttöparivaljakkoon, joiden näkemys hauskasta tempauksesta oli kiskaista helium-henkoset teletappi-ilmapallosta. Myyty!

Nemi itse on pysynyt varsin samanlaisena koko uransa. Hän on fantasiasta diggaava gootti, joka on valmis yhden yön juttuihin omilla ehdoillaan. Hänen sielutoverinsa Anu taas tasapainoilee edelleen sillä hiuksenhienolla rajalla, jonka toisella puolella vaanii puuduttava päivätyö ja arkielämä kaikkine rasitteineen siististä kämpästä joulukorttien lähettämiseen. Toisella puolen taas odottaa rento hulluus Nemin malliin, pilkkuun venyvät baari-illat, kesäpäivät puistossa ja eläminen päivä kerrallaan. Kehitystä on tapahtunut lähinnä miesrintamalla. Anu vaihtoi sälliä punkkarista taviksempaan ja Burzumin laulaja luistelee tätä nykyä töihin, sillä Nemi retkahti taannoin vakisuhteeseen. Lihaa syövään urheilijaan, kaiken lisäksi. Tämä on luonut mahdollisuuksia kehittää jotain uutta vanhan toistamisen sijaan, mutta itselleni on jäänyt fiilis, että tästä ei ole otettu irti läheskään kaikkea sitä, mikä olisi mahdollista.

Sarjan vahvuuksia ovat arkipäivän järjettömyyksien osoittelu, absurdismiin saakka huipentuva fanitus, oli kohteena musiikki tai kirjallisuus, sekä ne pienet, pysäyttävät vakavat hetket, jolloin Lise Myhre puhuu sivun verran tärkeistä asioista, kuten kaiken katoavaisuudesta. Kaikkiaan tulilinjalle joutuu yhtäläisesti niin länsimainen kulutuskulttuuri kuin ihmissuhteet.

Uusin albumi, Villi ja vakaa, on järjestyksessä 25. ja näin ollen sarjan historiaan mahtuu jo monenmoista. Itseasiassa minkä tahansa sarjan kohdalla tuollaiseen materiaalimäärään sisältyy pakostakin keskimääräistä parempia ja huonompia töitä ja tämä periaate pätee myös strippisarjoihin. Nemi-skaalalla Villi ja vakaa on keskitasoa, ehkä jopa hieman alle. Toki mukana on hauskojakin juttuja, jotka irrottivat pari huutonaurua, mutta huippualbumista ei voi puhua.

Tämän vuoksi melkein missasin Novan deadlinen

Tämän vuoksi melkein missasin Novan deadlinen