Aihearkisto: Arvostelu

Mimu 1: Päiväkirjaelämää

Julkaistu 12 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Mimu 1: Päiväkirjaelämää
Julien Neel
Gummerus, 2011
ISBN: 978-951-20-8461-6

Mimu kertoo teini-iän kynnyksellä taiteilevasta tytöstä ja tämän äidistä.

Mimu itse on reipas tyttö. Hän muun muassa tekee itse vaatteensa, ja äidilleenkin kun tarve tulee. Lisäksi hän haikailee naapuritalossa asuvan pojan perään, joskus kiikarien avulla. Mimun äiti taas on kirjailija. Työ tosin ei juuri etene, koska konsolipelit tarjoavat päivittäistä haastetta ja ajankulua. Kustantajan suureksi mieliharmiksi. Aikaa myöten hänkin oppii haikailemaan, kun Mimu yrittää uutterasti parittaa häntä uuden naapurin kanssa.

Perusluonteeltaan Mimu ei ole mitenkään radikaalia sarjakuvaa. Sekä tyttö että äiti elävät jokseenkin rauhallista elämää, jota mikään fantastinen tai spekulatiivinen elementti ei käy sotkemaan. Kuitenkin sarjassa on tuore pohjavire, sillä kumpikin likka on luonteeltaan kapinallinen eikä suostu täyttämään yksinkertaisimpiakaan normeja. Minusta ainakin on aina ollut helpompi samaistua nimen omaan niihin ulkopuolisiin.

Julien Neelin kuvitus on elävää ja selkeää, mitä väritys vielä tukee. Katseltavaa riittää ilman, että yksityiskohdat tukkisivat ruutuja. Hahmojen ilmegalleriassa vaikuttaa tietty karikatyyrimainen vivahde. Aiheesta on myös tehty animaatiota, mutta sarjakuva etenee vauhdikkaammin. Kahdessa ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin albumin kolme ensimmäistä sivua, eli tahti tuntuu olevan jakso per tarina.

Mimu sopii täysin sujuvasti eurosarjakuvaharrastajien hyllyyn ja aukenee myös Mimun itsensä ikäisille lukijoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Gummerus, Julien Neel, Mimu

Valtaistuinpelin kulisseissa

Julkaistu 11 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Valtaistuinpelin kulisseissa
Bryan Cogman
Suomennos: Satu Hlinovsky
Pen & Paper, 2012
ISBN: 978-952-5871-14-2

Näinä aikoina varsin harva on voinut välttyä kuulemasta tv-sarjasta Valtaistuinpeli, joka tunnetusti perustuu George R. R. Martinin kirjasarjaan Jään ja tulen laulu. Bryan Cogmanin kirja Valtaistuinpelin kulisseissa kertoo siitä, miten tuota sarjaa on tehty ensimmäisen kauden aikana ja vähän alkua toistakin kautta. Ruuduillahan kolmas kausi on jo päättynyt ja fanit odottavat neljättä malttamattomina.

Kirja esittelee sarjan tapahtumien kannalta olennaisia paikkoja ja näyttää, miten Pohjois-Irlannin tai Maltan kuvauspaikoista on loihdittu Westerosin piirteitä silmällä pitäen katu-uskottavan näköisiä. Arkkitehtuurin lisäksi myös puvustusta tarkastellaan. Kumpaakin varten on tehty posketon määrä taustatyötä ja eri tyylejä on limitetty toistensa kanssa, jotta lopputulos ei olisi suoraan mistään tietystä kulttuurista, mutta näyttäisi silti luonnollisesti syntyneeltä.

Ned. With his head.

Tapahtumapaikkojen ohella esitellään myös hahmoja ja joitakin keskeisiä sukuja. Tulevan valossa kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka moni hahmo olikaan vielä ensimmäisen kauden aikana hengissä. Hahmotietojen lisäksi myös näyttelijät päästetään ääneen, sekä heidät valinneet tuottajat. Aina välistä kaikkien harrastama toistensa selkääntapauttelu käy silmille, mutta on myös ymmärrettävää. Ensinnäkin, tuskinpa tällaisessa kirjassa keskityttäisiin ongelmakohtiin, ja toisekseen tällaisen sarjan tekeminen on helposti aivan huippukokemus, ja sellaista nyt kuuluukin kuvailla ylisanoilla.

Tietomäärältään kirja ei tuo pöytään hirvittävästi uutta niille, joille jaksot ja kirjat ovat jo tuttuja, vaikka tuottajien näkemyksiä olikin mukava lukea. Kuvapuoli on se, millä Valtaistuinpelin kulisseissa ansaitsee kannuksensa. Osa kuvista esittää kulisseja ja kuvauksia, osa on suoraan sarjan filmivedoksista. Ja niitä riittää. Kokoaukeamat ovat erityisen jylhiä eikä painotekniikka petä missään kohtaa.

Tämä oli taas niitä kirjoja, joissa kiinnitin huomiota suomennoksen laatuun. Monimutkaisemmatkin lauserakenteet toimivat loistavasti ja termistö osui yksi yhteen romaanien kanssa. Tämä ei kyllä ollut yllätys, sillä suomennoksesta vastaa romaanitkin kääntänyt Satu Hlinovsky.

Valtaistuinpelin kulisseissa kiinnostanee eniten sarjan faneja, mutta sopii myös hyväksi esitteleväksi lähdeteokseksi sarjaa tuntemattomille. Kirjasta tosin puuttuvat sarjalle tunnusmerkilliset, uskalletummat kuvat. Olkoon se sitten hyvä tai huono asia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Jään ja tulen laulu, Valtaistuinpeli

Kapteeni Hyperventilaattorimies

Julkaistu 10 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Hyperventilaattorimies
Luojat: Anssi Rauhala, Markku Uusitalo, Johanna Sinisalo, Petri Hiltunen, Hannu Mänttäri, Kivi Larmola
Pääjehu: Toni Jerrman
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5754-39-1

Minua ei aina lyödä ällikällä, mutta kun niin tapahtuu, sen aiheuttaa Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies.

Joskus lukion alkuvuosina eräs koulukaverini kertoi, että hänellä on lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommi, joka sanoo poks ja tuhoaa aivan kaiken. Ainoa, joka siltä voi meidät pelastaa, on Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies, mutta häntä ei saadakaan aivan heti paikalle. En hämääntynyt paljoa, sillä vuotta paria aiemmin toinen kaveri oli esittäytynyt kilpauintiharjoitusten jälkeen saunassa ja kertonut olevansa hissi, jonka Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania oli suunnitellut kuljettamaan minut mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen. Mitä siis tuli outoihin asioihin, olin jo varsin paatunut. En silti tarkalleen tiennyt, kuka Hypis, kuten tuota suuruutta tuttavallisesti kutsuttiin, oikeastaan oli.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Kun seuraavaksi törmäsin tähän ilmeisen ikoniseen hahmoon, se tapahtui Tähtivaeltajan sivuilla. Auto ajoi hänen ylitseen. Niin päättyi suuren sankarin taru. Enkä vieläkään oikeastaan tiennyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Olin kyllä kuullut mainintoja jerry-miehistä, jotka jotenkin liittyivät asiaan. Jotkut jerry-miehet lauloivat filkkejä Turun Science Fiction Seuran pikkujouluissa joskus 1995, mutta edelleen Hyperventilaattorimiehen tarkka kuva jäi hahmottumatta. Näiden tapausten jälkeen lajittelin kyseisen sarjakuvan kategoriaan ’otetaan selvää joskus’, ja hyvään seuraan se pääsikin, Teräsliljan ja Kapteeni Kuolion kaveriksi. Yli kymmeneksi vuodeksi.

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Vasta saatuani haltuuni Finnconissa ilmestyneen megalomaanisen teoksen, johon on koottu kaikki Hyperventilaattorimiehen seikkailut krononologisessa järjestyksessä, pääsin kartalle. Parin ensimmäisen tarinan jälkeen hihittelin ja hymyilin, sillä viimein tämäkin ikävä aukko suomalaisen sf-sarjakuvan historian sivistyksessäni oli paikattu. Kyse oli kaistapäisestä, umpiviihteellisestä supersankariparodiasta, johon oli sotkettu mukaan sekä suoria että mutkallisia viitteitä hesalaisen scififandomin hahmoihin. Kyllähän sellaista menoa nyt yhden kirjan lukee mielikseen.

Tämän jälkeen jalkojeni alta nykäistiin paitsi matto myös lattia. Suistuin pää edellä kuiluun, joka oli täynnä hallusinogeeneja. Muilla tavoin en kokemustani osaa selittää.

Seuraavat pari tarinaa kertoi ja nähdyt tarinat uudestaan, mutta aivan uudesta näkökulmasta. Merkitysten takaa paljastui toisia merkityksiä, selvien elkeiden taustalla väijyi salaliittoja. Olivatko Liskokuninkaasta kloonatut jerrymiehet avain kaikkeen? Ja matka jatkui aina vain syvemmälle pinnan alle. Edes planeetat eivät olleet turvassa. Kepeänä parodiana alkanut tarina muuntautui hengästyttäväksi dekkariksi ja kerrontatyylien kirjo potki aivokurkiaista teräsvahvisteisilla maihareilla. Mitä oli oikein tapahtumassa?

Sitten tuli auto ja ajoi Hyperventilaattorimiehen yli. Joku oli vienyt pari tuntia elämästäni. Päässä surisi. Jossain kaikui jerry-miesten taisteluhuuto, HUORRRRAAA! Lankesin polvilleni, sillä muutakaan en voinut. Kapteeni Hyperventilaattorimies -kokoelma oli niin hyvä. Alkupuolta lukiessani olin aivan täpinöissä, sillä minäkin halusin kirjoittaa Hyperventilaattorimiestä. Loppuun päästyäni ymmärsin, etten ikinä voisi. Rima oli jo liian korkealla.

Kirja on paitsi iso, myös upea – kovat kannet nyt on jo itsestäänselvyys. Loppuun on koottu eri tekijöiden muisteloita jokaisen osan syntyvaiheista ja erilaisia fandom-viitteitä nimetään ansiokkaasti. Tämä opus on yhtä definitiivinen kuin jeesuszombiehaikalapaneeli ja kuuluu aivan jokaisen kirjahyllyyn. Jestas, ajatelkaa sitä murheen määrää, jos tämä myydään loppuun ennen kuin te saatte omanne!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Fandom, Sarjakuva

Avainsanat: Anssi Rauhala, Hannu Mänttäri, jerrymiehet, Johanna Sinisalo, Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kivi Larmola, Markku Uusitalo, Petri Hiltunen, Toni Jerrman

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-26477-4

Siri Kolu rysäyttää rikki jo Viisikosta tutun systeemin, jossa sama peruskaava toistuu kirjasta toiseen, vain loma-aika vaihtuu. Kolmannessa Me Rosvolat -kirjassa Iso-hemmin arkku tilanteet jatkavat kehittymistään ja lukijalle jää raikas fiilis, sillä maailma muuttuu ja hahmot siinä mukana. Nyt olen tyytyväinen, etten pari vuotta sitten kirjoittanut aikomaani nuortenkirjaa, sillä nyt minulla on Enid Blytonia parempi esikuva. Näinkin voi rokata.

Edellisessä kirjassa, Konnakaraokessa, rosvokesä katkesi lyhyeen, joten loppunäytös kiskottiin pulkkaan syksyn räntäsateissa. Iso-hemmin arkku jatkaa siitä. Vilja ”kesävoro” Vainisto sai selville, että Helmeri Kvistin legendaarinen rosvo-opas on kaksiosainen ja jemmattu huolella eri paikkoihin. Etsintä ei voi millään odottaa seuraavaan kesään, etenkin kun opasta jahtaavat kaikki muutkin ryöväriperheet, mutta kesken oleva kouluvuosi asettaa haasteita, isä-Vainistosta puhumattakaan. On syytä kehittää suunnitelma, jonka varjolla Vilja pääsee Rosvoloiden mukaan etsintäretkille.

Jos ensimmäinen kirja maalaili maantiekonnat hassuiksi tyypeiksi, seuraava kirja esitti heidät jo tummemmissa sävyissä. Nyt kolmannessa osassa opimme, että he voivat olla kertakaikkisen vaarallisia. Vilja käy parissakin tiukassa tilanteessa, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen liemeen, johon hänen tuiki tavallinen, ei-rosvomainen sisarensa itsensä järjestää. Jopa tähän asti sivuosassa pysytellyt Jouni-isä murtautuu ulos yhden tempun poni -karsinastaan. Jos Rosvoloilla onkin toiminta hanskassa, eivät Vainistotkaan jää tuleen makaamaan.

En ole saanut tällaisia kiksejä nuorisokirjoista sitten omien teinivuosieni. Siri Kolu on onnistunut luomaan Me Rosvolat -kirjoissaan mielenkiintoisen maailman, joka ei ole fantasiaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta ei toimi myöskään tavanomaisen maailman lainalaisuuksin. Sanotaan sitä vaikka rosvokummaksi. Hauskat hahmot, elävä maailma, jänniä tilanteita ja kiinnostavat juonet. Muuta ei puutu paitsi elokuvaversio.

Me Rosvolat on laadukasta, seikkailullista rymyä ala-asteikäisille, mutta ennen kaikkea meille isille, jotka pääsemme nauttimaan siitä iltasatujen muodossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Otava, Rosvolat, Siri Kolu

Marsin jumalat

Julkaistu 9 elokuun, 2013| Jätä kommentti

John Carter 2. osa: Marsin jumalat (The Gods of Mars)
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-141-0

Kymmenen pitkää vuotta John Carter vietti Maapallolla taivaalle tuijotellen. Tähtien meressä loisti sodanjumalan planeetta Mars, jossa hänen rakas vaimonsa Dejah Thoris häntä odotti. Vai odottiko? Olivatko kaikki sittenkin kuolleet ilmatehtaan pysähdyttyä, ensimmäisen kirjan lopussa? Sitä hän ei voinut tietää.

Kun John Carter vihdoin palaa Marsiin, joku saattaisi luulla, että hänen korkea asemansa yhden Marsin mahtavimman valtakunnan prinssinä takaisi hänelle nopean paluun rakkaidensa luo, mutta silloin luulisi väärin eikä ymmärtäisi dramatiikasta mitään.

Kunniakkaan kotiinpaluun sijaan John paiskataan vihamieliseen paikkaan, jossa suunnilleen kaikki mikä liikkuu yrittää ottaa hänet hengiltä. Tilanteen ei voi sanoa muuttuvan radikaalisti paremmaksi missään vaiheessa tarinaa, mikä toki pitää mielenkiintoa yllä. Juonen tahti on kiivas ja tapahtumat sinkoilevat eri tapahtumapaikkoihin kovaa kyytiä. Tämä ei kaikkiin kirjoihin sovi, mutta Mars-kirjoissa hengästyttävä tahti toimii.

Jos sarjan ensimmäinen kirja olikin pääosin reteää miekanheilutusta ja pelkkää seikkailua, Marsin jumalissa lyödään turpakäräjien sekaan ehtaa asiaakin. Niin Marsin punaiset ihmiset kuin vihreät soturitkin uskovat, että taistelussa menehtymisen jälkeen paras tapa kuolla on antautua Iss-virran vietäväksi, koska silloin pääsee paratiisimaiseen Dorin laaksoon. Muistatteko vielä sen vihamielisen paikan, jonne J. Carter heti kättelyssä päätyy? Saatte kolme arvausa mikä laakso se on, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa.

Ilmenee, että koko planeetanlaajuinen uskonto on silkkaa kusetusta, jolla Marsin valkoiset ihmiset hankkivat itselleen orjia ja laakson hirviöille sapuskaa. Koska karma on häijy emäntä myös punaisella planeetalla, valkoiset ihmiset, thernit, uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen Issuksen temppeliin. Siellä taas hääräävät Marsin mustat ihmiset eikä toivioretkeläisiä odota juurikaan sen parempi kohtalo kuin Dorin laaksoon saapuvia.

Sanoma on selvää kauraa. Uskonto on omaa etua tavoittelevien käsissä hirvittävä asia, koska fiksujakin ihmisiä voidaan aina johtaa harhaan ja laumasieluisuus hoitaa loput. Perimätietoon perustuvat totuudet ja pyhinä pidetyt väitteet on voitava kyseenalaistaa, ja pitääkin. Mutta mitä olisi uskonsota ilman tuhansien ilmalaivojen mittelöä neljän rintaman taistelussa, jossa päätetään mistä päästä marsilainen kana tulevaisuudessa kusee? Huonompi kertomus kuin Marsin jumalat, luulen minä.

Nyrpistelen nenääni sellaisille tv-sarjoille, jotka päättävät tuotantokauden teennäisen jännään kohtaan sen sijaan, että sitoisivat edes merkittävät juonenpäät yhteen ja jättäisivät joitakin avoimia kysymyksiä. Se on ärsyttävää katselijoiden kalastelua, joka kääntyy helposti itseään vastaan. Mutta jos sille tielle lähtee, jos todella aikoo roikottaa lukijaa rotkon yllä ukkovarpaasta pidellen, se pitää tehdä täysillä. Niin kuin Burroughs. Marsin jumalat päättyy ehkä hurjimpaan cliffhangeriin vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Seurasin huuli pyöreänä, kun mestari lataa valttikorttia pöytään.

Käännöksestä en haluaisi motkottaa, koska kritiikki on täsmälleen sama kuin Marsin sankarissakin. Skannauksen jäljiltä kirjaan on jäänyt sellaisia virheitä, jotka olisi voitu perata pois huolellisella lukukierroksella. Mutta silti motkotan, koska virheet häiritsivät lukukokemusta edelleen. Lisää laaduntarkkailua.

Marsin jumalat on umpiviihdyttävää menoa, jossa kirkas otsa ja jalot teot, verisen säilän lisäksi, pelastavat päivän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Edgar Rice Burroughs, John Carter, Mars-sarja

Ilmojen sotaherra

Julkaistu 8 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Ilmojen sotaherra (The War Lord of the Air)
Michael Moorcock
Suomennos: Laura Nieminen
Vaskikirjat, 2013
ISBN: 978-952-5722-13-0

Lukemistojen kultakaudella seikkailu alkoi selonteolla siitä, miten kirjailija oli saanut haltuunsa nyt julkaistavan käsikirjoituksen. Vaikka tarina itsessään oli fantastinen, oli tärkeää, että uskottavuus säilyi sen suhteen, miten tarina oli nyt kantautumassa ihmiskunnna korviin. Michael Moorcock on hyvin tietoinen tästä tyyliseikasta ja käyttää sitä pettämättömästi. Hän nimittäin sai haltuunsa isoisänsä jälkeenjääneet paperit, ja tämä puolestaan oli merkinnyt muistiin omituisen ihmisraunion kertoman merkillisen tarinan. Nyt meille kerrotaan, miten englantilainen upseeri matkasi ajassa ja tapasi ilmojen sotaherran.

Tuo englantilainen upseeri, nimeltään Oswald Bastable, oli suorittamassa kruunun tehtävää Intiassa vuonna 1902, kun mullistus vei häneltä tajun. Herättyään hän löysi itsensä vuodesta 1973, ja maailma oli muuttunut. Se oli muuttunut paitsi Bastablelle, myös lukijalle. Euroopassa ei koskaan käyty suurta sotaa eivätkä vanhat maailmanmahdit romahtaneet. Sotia ei ole itse asiassa käyty miesmuistiin. Lisäksi taivaita halkovat uljaat, käsittämättömän kokoiset ilmalaivat kuljettaen matkustajia ja rahtia maailman ääriin.

Bastable tekee parhaansa mukautuakseen uuteen kotimaailmaansa, mutta kohtalo jatkaa miesparan riepottamista. Pian hän joutuu keskelle hämäräperäisiä toimia ja joutuu kohtaamaan maailman pahuuden koko sen koruttomuudessa. Onko itämainen sotalordi kavala vihollinen, vai sittenkin epätodennäköinen liittolainen?

Michael Moorcockin teemoja ei tarvitse kovin syvältä kaivaa esiin. Siirtomaiden imperialistinen riisto ja sen varmistamiseksi harrastettu häikäilemätön väkivalta ovat vahvasti romaanin keskiössä. Teema tekee kirjasta myös kohtalaisen ajattoman. Siirtomaameininki ei ole kadonnut mihinkään, se on vain ottanut uuden muodon. Nykyään on muotia antaa valtion pitää nimellinen itsenäisyytensä ja vain vaihtaa hallituksia monikansallisten yhtiöiden harjoittamalle luonnonvarojen riistolle myötämielisiksi.

Ennen kaikkea Ilmojen sotaherra on ytimekäs seikkailu, jonka huipennuksen tuntee vatsanpohjassaan. Sitä on myös tituleerattu steampunk-genren edelläkävijäksi, ja kaikkine ilmalaivoineen ymmärrän tämän rinnastuksen hyvin. Erityisesti ilahduttaa se, että kustantaja on tuomassa ainakin vielä Bastablen seuraavan seikkailun tälle pienelle kielialueelle saatavaksi. Jo syksyn aikana. Toivottavasti menekki puoltaa myös trilogian viimeisen kirjan julkaisemista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Michael Moorcock, steampunk, Vaskikirjat

Eniten vituttaa kaikki

Julkaistu 7 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Eniten vituttaa kaikki -juhlakirja
Pasa & Atpo
Gummerus, 2013
ISBN: 978-951-20-9148-5

Joskus hämärässä menneisyydessä, vuonna 2008 jos ollaan tarkkoja, ilmestyi suomalaisia ravistelemaan teos nimeltä Eniten vituttaa kaikki. Nyt nuo samat jutut on julkaistu uudelleen 5-vuotisjuhlan kunniaksi ja mukaan on tungettu varmemmaksi vakuudeksi kirjailijoiden blogitekstejä samoista aiheista.

Muodostin hyvin nopeasti kaksijakoisen suhtautumisen tähän kirjaan. Kyse oli puhtaasti mielentilasta. Toisina hetkinä tekijöiden käyttämä kieli ei jaksanut innostaa muutamaa lausetta pidemmälle, koska paskasaatanahelvettivitut menettävät tehonsa yllättävän nopeasti. En ennen ollut huomannutkaan, kuinka nopeasti. Sitten taas toisina hetkinä, jotka olivat kyllä harvemmassa, humoristinen meuhkaus saattoi jopa nostattaa hymynkareen.

Kokonaan en tätä sitten jaksanut kahlata läpi. Vaikka valittu sanasto ja rääväsuumaisuus on epäilemättä harkittu ja käyttöön sopivaksi koettu, en jaksanut lämmetä sille, kun ihmisiä nimiteltiin hinttareiksi. Viimeistään niissä kohdin huomasin toivovani, että tekijät olisivat koittaneet keksiä vähemmän tympeitä nimittelyjä. Nyt yli mennään siitä, missä aita on kaatunut maahan.

Tätä kirjaa en oikein voi suositella kellekään, koska jokaisen lukurupeaman jälkeen, oli se sitten kuinka lyhyt hyvänsä, päällimmäinen fiilis oli lähinnä vitutus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Gummerus, vitutus

CETI Revisited

Julkaistu 31 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

CETI Revisited
Risto Isomäki
Into, 2013
ISBN: 978-952-264-224-0

Maan ulkopuolisen älyn etsintä on tuttua kauraa, mutta sama homma toiseen suuntaan on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Miten otetaan itse yhteyttä muihin sivilisaatioihin? Sellainen projekti kuulostaa varsin tekniseltä ja tuntuisi vaativan paljon kalliita laitteita. Sellaisia ei välttämättä heti kohta pykätä, sillä radiosignaalin kulkeutuminen ihan lähialueillekin kestää satoja tai tuhansia vuosia, ja toisten galaksien tapauksessa vastausta on turha edes jäädä odottamaan.

Tähän dilemmaan Risto Isomäen kirja CETI Revisited tarjoaa mielenkiintoista ratkaisua. Aurinkoenergiaa keräävät peilit voitaisiin yöaikaan valjastaa lähettämään viestejä ja toisaalta kuuntelemaan niitä. Jos peilejä on riittävästi, planetaarisen verkoston käytössä oleva teho on, no, tähtitieteellinen. Kunhan aurinkoenergiateknologia kulkee riittävästi eteenpäin, voimme huudella universumiin käytännössä ilmaiseksi.

Tällaiset visiot ovat Isomäen kirjan ehdoton suola, mutta niistä harhaudutaan joskus pitkiksikin ajoiksi muihin aiheisiin. Käsitellään sitä, miten vaarallista käytetyn ydinpolttoaineen varastointi on, tai miten lihansyönti on epäeettistä. Tämä teki näinkin lyhyen kirjan lukemisen välistä raskaaksi kokemukseksi, kun koskaan ei tiennyt, minne herhaudutaan ja milloin palataan jälleen kannessa seisovaan asiaan.

Myös lopputulema jäi näiden sivupolkujen varaan. Voimme pelastaa muita sivilisaatioilta ydintuholta ja lihansyönniltä, jos lähetämme yksinkertaisia viestejä avaruuteen. Kun ET lukee kohinan keskeltä Fibonaccin luvut, se rakentaa planeetan täyteen aurinkoenergiaa kerääviä peilejä, joilla voidaan myös kuunnella radioviestejä. Näin miljardit sivilisaatiot voivat välttää tuhoutumasta omaan houkkamaisuuteensa ja koko universumi pelastuu. Ajatus on kaunis, mutta kovin ihmiskeskeinen, ikään kuin ihminen lajina olisi jokin universaali mittatikku. Mieleen nousi menneiden aikojen sf-tarinat, joissa ihminen lopulta paljastuu muita lajeja ylevämmäksi, jos ei välttämättä voimakkaammaksi.

CETI Revisited oli kiinnostavaa luettavaa niiltä osin, kun pysyttiin nimen vihjaamissa seikoissa, mutta harhautui liiaksi vihreän manifestin puolelle. Manifestille on toki aikansa ja tarpeensa, mutta ihmiskunta rooli universaalien, vihreiden arvojen airueena kävi puuduttavaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: CETI, Into Kustannus, Risto Isomäki

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet

Julkaistu 31 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet
Kari A. Sihvonen
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-32-2

Kapteeni Kanki on jo monissa liemissä keitetty suomalainen supersankari, eikä supersankarin määritelmää edes tarvitse paljoa venytellä. Sen verran paljon parin viime vuosikymmenen psykopaattisemmat, lisensoidut heerokset ovat perseilleet, että Kangen misogynistiset edesottamukset niukin naukin rekisteröityvät niiden rinnalla.

Päin haaroja, kanki tanassa.
Siis, vaaroja.

Tarina alkaa arvon Kapteenimme saadessa kaulimesta. Sen jälkeen hän intoutuu nyrkkihippasille vanhan vihollisensa/ystävänsä Marsalkka Mahtimeisselin kanssa buutsiparin vuoksi, mutta reisille koko homma alkaa mennä, kun Kanki sotkeutuu Todellisuuteen. Seuraa huimia hetkiä eksoottisella saarella ja jättiläismäisen naisen kynsissä. Vanhakantaiset, 50-lukulaiset sf-kliseet saavat kylmää kyytiä, kun Kari Sihvonen pervoilee ne uuteen uskoon.

Jos jo nimistö ei anna riittävää osviittaa, todettakoon, että Kapteeni Kanki tyrkkii elimellään hyvän maun rajoja typerä virne naamallaan ihan työkseen. Tämän vuoksi sarjakuvan kohdeyleisöä ovat, ja olen tainnut tämän mainita aiemminkin jossain muodossa, juveliinihuumorin tason saavuttavat lukijat. Minäkin sinne pääsen, eikä tarvittava ponnistus ole edes suuri.

Tarinassa esiintyvälle aikakapselille sopisi muuten nimi S.T.O.N.D.I.S.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kapteeni Kanki, Kari A. Sihvonen, Zum Teufel

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Julkaistu 30 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Tarina: Alan Moore
Kuvitus: Kevin O’Neill
Suomennos: Jouko Ruokosenmäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-712-2

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu niihin sarjakuviin, joiden koen vaikuttaneen itseeni merkittävällä tavalla. Liigan tapauksessa tajusin, miten tekijänoikeuksista vapautuneita hahmoja saattoi käyttää omissa tarinoissaan, ja Alan Moore näytti, kuinka mahtaviin tuloksiin tällaisella menetelmällä oli mahdollista päästä. Nyt liigan ensimmäinen seikkailu on tuotu uudelleen lukijoiden saataville ja tällä kertaa kovissa kansissa.

Moore käyttää laajaa populaarikulttuurin tuntemustaan taiten ja tuo yhteen joukon eri kirjoista tuttuja hahmoja, jotka sitten tuupataan silmätysten joidenkin menneiden aikojen häikäilemättömimpien vastustajien kanssa. Tässä seikkailussa, sekä seuraavassa, viittausten määrä mitä moninaisimpiin lähteisiin pysyy hanskassa eikä haittaa, vaikkei lukija olisikaan törmännyt aiemmin vaikkapa Allan Quatermainiin tai tuntisi niitä kuolintapoja, jotka kohtasivat nyt keskiöön nostettavia fiktiivisiä henkilöitä näiden seikkailuista kertovissa kirjoissa. Homma toimii silti.

Sivumennen sanoen tällä saralla mentiin alamäkeä liigan jatkoseikkailussa Vuosisata, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä viittausten viskely tuntui enemmän itsetarkoitukselliselta ja kävi rasittavaksi, kun riittävän monta niistä viipotti ohi.

Tämän ensimmäisen seikkailun keskiössä siis remuaa kova kaarti menneiden aikojen sankareita. Vanhaksi äitynyt, Afrikan kadonneita kaupunkeja kolunnut Allan Quatermain, Draculan kynsistä selvinnyt Mina Murray, meriä Nautiluksella kyntävä kapteeni Nemo, kaksoispersoonallinen tohtori Jekyll / herra Hyde sekä jokseenkin moraaliton näkymätön mies Hawley Griffin. Sanoinko sankari? Saatoin hieman liioitella. Mutta oivia sotilaita he ovat.

Meno on rujoa ja toiminta raakaa, kun liiga lähtee selvittämään kadonneen cavoriitin tapausta. Joku vaarallinen hullu on vienyt aineen, jonka avulla voidaan lentää, ja varas aikoo käyttää sitä mahdollisesti tuhoisiin tarkoitusperiin. Aikooko joku rikollinen nero todella ilmapommittaa puoli Lontoota?

Kuvituksesta vastaa legendaarinen Kevin O’Neill, jonka suomalaiset lukijat saattavat muistaa Nemesis-albumeista tai Marshal Law -sarjiksista. Niin kovasta sällistä on kysymys, että Comics Code Authority julisti O’Neillin koko taiteellisen tyylin epäsopivaksi. Sellaista meriittiä ei joka artistille suotukaan.

Itse sarjakuvan lisäksi kirjassa on mukana paljon oheismateriaalia joka pojan seikkailumieltä innoittamaan, ajan hengessä toki. Erityisen maininnan ansaitsee Mooren kirjailema lisätarina, herra Quatermainin seikkailu nimeltä Allan ja repeytynyt verho. Ehkä vielä joskus luen sen. Sarjakuva sarjakuvana ja proosa proosana minulle, kiitos.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on kuin vahvalla chilillä maustettua oopiumia suoraan keuhkoihin. Lukekaa heti. Tuote sopii kaikille, paitsi heikkohermoisille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Alan Moore, Allan Quatermain, Egmont, Kevin O’Neill