Aihearkisto: Arvostelu

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

Piikki

Piikki – Wanhain Herrain Huone 1989-2014
Boris Hurtta
WHH 250

Wanhat Herrat ovat nautiskelleet tieteiskirjallisuudesta neljännesvuosisadan ajan, ja suunnilleen yhtä kauan he ovat seikkailleet ajassa ja avaruudessa monenlaisina inkarnaatioina. Vuosien saatossa osa Herroista on jo jäänyt matkasta, vaikka heidät vielä muistetaankin viskilaseilla skoolaillessa. Vaan miten käy, kun Herrat itse yrittävät juhlistaa merkkihetkeään?

Insinööri ja Kaskelotti ovat saapuneet Suomen Turkuun, jossa heitä odottavat Boris, Huuhka, Alismäki ja Myrskylintu. Aikeena on hakea Nemo Lepo-Linnoituksesta ja suunnata sitten Pietarin mökille juhlimaan, mutta Boris ja Huuhka ovat Alismäen avitukselle laatineet pienen mutkan matkaan. Koulun viskipenkiltä lähdetäänkin ensin lauttaristeilylle Ruotsiin hakemaan verovapaita viinaksia, Boriksella kun on kertynyt Viikinki-bonuksia sen verran, että matka on käytännössä ilmainen.

Teoriatasolla helppo keikka, mutta Herrojen kanssa harva asia sujuu suunnitellusti. Pian heitä jahdataan pitkin Tukholman katuja terroristiepäiltyinä. Pakomatka kuljettaa Herroja insidentistä toiseen, Gävlen olkipukki palaa, viinaa kuluu ja Insinöörin lainaama rymypaku puskee halki hankien aina Meänmaalle saakka. Samaan aikaan lehdistö Aftonbladetista keltaiseen vaatii virkavallalta ankaria toimia kotomaan suojaamiseksi ja terroristien taltuttamiseksi. Helikopterit säksättävät taivaalla, lauttaliikenne on tiukassa syynissä ja Herrat ovat jumissa vieraan valtion maaperällä. Voiko sellaisesta selvitä kukaan?

Seikkailun tempo on kiihkeä ja vie mukanaan tavallisenkin lukijan, mutta eniten tästä kaikesta saa irti sellainen, jolle Herrojen esikuvat, tai edes aiemmat seikkailut, ovat jollain tasolla tuttuja. Tavoilleen uskollisena Boris Hurtta ei päästä Herroja helpolla, mutta raskaamman sarjan tylyjä kohtaloita ei osu tielle, toisin kuin vaikka Herrojen Tiibetin-retken tuoksinassa. Mitä nyt Kaskelottia uhkaa polttomurha.

Piikki sisältää varsinaisen kertomuksen lisäksi pienimuotoisen Huoneen historiikin, lehdistötiedotteen ja irrallisen kutsukirjeen, joka parasta ennen -päivä on ollut joskus viime vuosituhannen puolella. Ellei muuta, julkaisua voi käyttää lähteenä siinä tapauksessa, että Wanhoille Herroille joku joskus kirjoittaa Wikipedia-sivun, vaikka artikkelin merkittävyys joutuisikin kyllä haastetuksi alta tunnin.

Piikki on pienipainoksinen, sisäpiirimäinen ja huoneperinteinen julkaisu, jota on turha odottaa Suomalaiseen kirjakauppaan. Jos sen omakseen haluaa, pitää osata kysyä oikealta henkilöltä, semminkin kun legendaarinen Uusi katakombi on ollut suljettuna jo hyvän aikaa. En lupaa toimia bulvaanina, paitsi jos palkkio on riittävän korkea ja maksetaan kirjallisuutena.

Vaikka perustamisen vuosipäivä jo menikin, nostan tänään lasin Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huoneen kunniaksi. Pakko vain tyytyä whiskyyn, sillä Cyrano-seurankin vaalima konjamiini on lopussa leikattua myöten.

Siis onnea, Herrat!

Susikuningatar

SusikuningatarSusikuningatar
Magdalena Hai
Karisto, 2014
ISBN: 978-951-23-5851-9

On kulunut kolme vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Prinsessa Gigistä on koko tämän ajan leivottu nuorta naista, joka pystyisi johtamaan Umbrovian ihmissudet vallananastaja Andros Luopiota vastaan, sillä vaikka sydämessä olisi kuinka paljon paloa, pikkutytöstä ei hommaan silti ole. Niinpä Gigi käy kovaa taistelukoulua, kunnes erikoislaatuisen opettajansa mukaan on valmis. Valmis olemaan susikuningatar.

Umbroviassa tilanne on heikentynyt vuosi vuodelta. Luopion armeija vainoaa varcolaceja, joiden kuningatar antaa odotuttaa itseään. Samaan aikaan kokonaiset klaanit tuhoutuvat viimeiseen ihmissuteen, mikä on omiaan herättämään tietyn asteista närää varcolacien keskuudessa. Niinpä Gigiä, Henryä ja Mussovitsia ei odota yksikäsitteisesti lämmin vastaanotto, kun he lopulta pääsevät talviseen Umbroviaan.

Vaikka elämä Keloburgissa ja Pariisissa on ollut vaarantäyteistä, sodan todellisuus on silti jotain muuta kuin lahkolaisten juonittelu tai huolimattomat salamurhayritykset. Sodassa ei suojella, sodassa tapetaan, ja joukkojen johtaja on vastuussa käskyistään. Gigi oppii tämän konflikti kerrallaan, kuolema kerrallaan. Kasvaessaan rooliinsa kuningattarena hän hankkii niin vihollisia kuin liittolaisia, mutta myös menettää heitä.

Alusta alkaen on ollut varsin selvää, että kirjasarja vie kohti suurta yhteenottoa, jossa Gregoroviusten suku liittolaisineen mittelee sotakuntoaan Luopion armeijoita vastaan. Kun lopullisen hyökkäyksen aika koittaa, panokset ovat korkealla, mutta niin ovat odotuksetkin. Luopiolla on joukoissaan tekno-orgaanisia sotilaita, Gigillä puolestaan demonisia ihmissusia ja teknillisiä ihmekeksintöjä. Lisäksi kummallakin puolella on zeppeliinilaivasto, ja zeppeliinisotaa ei kovin usein pääse seuraamaan.

Lukija jää siis odottamaan megalomaanisen kataklysmistä militäärimanööveeraamista, mutta joutuu tyytymään vähempään. Maasodasta saadaan muutamia välähdyksiä, mutta ilmataisto sivuutetaan kulissien takana. Valinta on ymmärrettävä, jos kirjan pointtina ei ole alun alkujaankaan sotatoimet, mutta esimerkiksi Gigin laivaston päällikkyydestä käydään vääntöä pariinkin otteeseen, ja se lupaa sellaisia jänniä paikkoja, joihin kirjailija ei sitten lukijaa viekään.

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on seikkailullinen trilogia, joka uppoaa varhaisnuorten lisäksi aikuislukijoihin, ja miksei uppoaisi. Kieli on rikasta, hahmot kiinnostavia, helppoihin ratkaisuihin ei sorruta ja juonenkaari on jännittävä, on kyse sitten mistä tahansa yksittäisestä osasta tai koko trilogiasta.

Vaikka Gigin ja Henryn tarina onkin kirjailijan mukaan tullut nyt kerrottua, novelleissa maailmaan saatetaan vielä palata, kuten nyt on jo muutamaan otteeseen tehtykin.

Mitä kummaa

Mitä kummaaMitä kummaa
Hanna Matilainen
Avain, 2014
ISBN: 978-952-304-024-3

Siitä on jo pyöreästi neljännesvuosisata, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleispätevä scifitietoteos. Hanna Matilaisen kirja Mitä kummaa ansaitsee siis täysin oikeutetusti maininnan ’jo oli aikakin’.

Kun minä kävin koulua joskus armaalla 80-luvulla, opettajat olivat aivan pihalla sellaisesta asiasta kuin tieteiskirjallisuus. Äidinkielen aineeseenikin sain merkinnän ”toivoisin sinun joskus pysyttelevän sellaisen planeetan pinnalla, joka ei räjähdä.” Silloin sitä mietti, millä tavoin näitä aikuisia moukkia sivistäisi. Voi kun olisi kirja, jonka voisi lykätä kouraan ja sanoa, että lue siitä, jotta jotain oppisit.

Vaikka nykypäivänä spekulatiivinen fiktio on huomattavasti enemmän valtavirtaa kuin minun lapsuudessani, ei opettajaa vielä auta paljoa se, että tietää Harry Potterin ja Tähtien sodan, jos oppilas rypee riemuissaan scifistisyyden sikolätissä. Jotain oppia ja ohjetta ehkä haluaisi antaa, mutta milläs neuvot, kun et tiedä. Vaan nyt apuun rientää Hanna Matilainen!

Mitä kummaa on monitahoinen tietoteos scifin harrastuksen ilmenemismuodoista Suomessa. Kirja käy läpi alan lehdet, tapahtumat, yhdistykset, kustantamot, palkinnot ja kummalliset erityispiirteet, joista ajan hermolla pysymisestä antaa väkevää todistusta esimerkiksi kirjoittajaliike URSin mainitseminen. Sitä ei ollut olemassakaan viisi vuotta sitten, ja aika näyttää onko se enää olemassa missään muodossa viiden vuoden kuluttua, mutta juuri nyt, juuri tässä ajassa sen tietäminen on hip & pop.

Matilaisella ei ole vahvaa ja monien vuosien fandom-kokemusta, mikä on tällaista teosta kirjoitettaessa pelkästään hyväksi. Niskassa ei roiku historian raskas painolasti jo vuosikymmeniä sitten kadonneista fanzineista, joista joku vanhemman polven fani olisi saattanut olla pakotettu lausumaan muutaman sanan. Mitä kummaa onkin painomusteeseen ja selluloosaan vangittu pysäytyskuva kotimaisen scifin nykytilasta vuonna 2014.

Kirjan loppupuolen muodostaa lista mainitsemisen arvoisista genrekirjoittajista. Painotus on vahvasti kuluvalla vuosituhannella ilmeisenä aikomuksena nostaa esiin sellaisiakin kirjoittajia, jotka eivät vielä liitele scifitaivaan kiintotähtien joukossa, mutta jotka saattavat nousta sinne kymmenessä vuodessa ja joiden uraa kannattaa seurata. Tämäkin on tuore lähestymistapa ja eroaa mukavasti kaikista niistä listoista, joilla tapaavat keikkua kaikki menneiden aikojen legendat sekä nykypäivän kiivastahtisimmat kirjatehtailijat.

Mitä kummaa on kätevä ja pätevä perusteos sellaiselle, joka haluaisi saada paremman yleiskuvan suomalaisen spefiharrastuneisuuden ilmiöistä, muttei tiedä mistä aloittaisi. Hanna ’Morre’ Matilainen on ripotellut tähtipölyä ja laatinut suuntaviivat uteliaalle matkaajalle. Kirja sopii mainiosti jokaisen harrastajan kouraan, ja kuuluu välttämättömänä jokaisen koulukirjaston hyllyyn.

Vuori

VuoriVuori
Helena Waris
Otava, 2014
ISBN: 978-951-1-27934-1

Syksyllä 2013 Helena Waris oli Tamfanin kunniavieraana. Hän puhui pääasiassa Pohjankontu-kirjoistaan, mutta mainitsi myös tulevan teoksensa nimeltään Vuori. Hän ei kertonut kirjasta juurikaan enempää kuin että siinä vuori on merkittävässä asemassa ja siitä tarina alkaa. Jäin odottamaan kiinnostuneena. Millainen on kirja, jonka asetelmista ei voi mainita juuri mitään siinä pelossa, että tulee paljastaneeksi liikaa?

Nyt Vuori on ilmestynyt. Hotkaisin sen parissa illassa. Ja todellakin, jos kirjan jujun haluaa paljastuvan kerronnan edetessä, hyvin monesta seikasta on syytä olla mainitsematta mitään. Tähän pyrin.

Kuvittele hetki tilanne, jossa esimiehesi sanoo, että sinun, juuri sinun ja vain sinun on syytä valmistautua maailmanloppuun. Sellaiseen on hivenen vaikea suhtautua. Sitten muutama muu auktoriteettiasemassa oleva, sinulle läheinen ja tärkeä henkilö alkaa puhua samaan malliin. Tuho tulee, mutta sinä voisit oikeastaan nostaa kytkintä ja yrittää pelastaa itsesi. Miksi sinä? Mikseivät he itse? Tässä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet seonnut, tai he ovat. Sitten alkavat maanjäristykset. Sähkökatkot pahenevat. Yhtäkkiä varoituksia on paljon helpompi uskoa.

Tästä alkaa myyttinen matka, jonka varrella sattuvia asioita on yllättävän hankala arvata pitkälle etukäteen. Moneen otteeseen näin, mihin suuntaan kirjailija on juontaan kuljettamassa, ja kerta toisensa jälkeen olettamukseni syöksyivät jyrkänteeltä alas, kun juoni lähtikin vasemmalle. Kaikki oli kuitenkin aina perusteltua, ja tätä pidän hyvän kirjan merkkinä.

Vuoren yhtenä teemana on luottamus, jota tarkastellaan niin uskollisuuden kuin yhteisöllisten tarpeidenkin kautta. Missä kohdin mahdollinen vihollinen muuttuu ystävästä tai neutraalista henkilöstä uhaksi? Millaisessa tilanteessa olisi tarpeen vaihtaa yhteistyökumppania, ja miten päätös puoleen tai toiseen perustellaan itselleen? Kun joku kokee, että pelin, yhteiskunnan, sääntöjä ei voi rikkoa, se johtaa ajoittain hyvinkin rankkoihin päätöksiin.

Helena Waris on kirjailijana minulle täsmäosastoa. Hänen kykynsä kuvata tilanteita ja monitahoisia hahmoja on pistämätön, ja kerronnan kieli on tavattoman kaunista ja soljuvaa. Vaikka verrokkiryhmään en olekaan tutustunut, väitän Vuoren kuuluvan ehdottomasti tämän vuoden fantasiakirjojen kärkikaartiin.

Kellopelikuningas

KellopelikuningasKellopelikuningas
Magdalena Hai
Karisto, 2013
ISBN: 978-951-23-5660-7

Kerjäläisprinsessan tapahtumat ovat takana ja Gigi toipunut saamistaan kolhuista. Niin hyvin kuin nyt voi toipua siitä, että ammutaan pyssyllä vasten kasvoja. Silmähän siinä meni, eikä auta muu kuin olla tyytyväinen, ettei käynyt sen kurjemmin.

Trilogian avausosan seuraukset on hyvä pitää muistissa, kun lähdetään uuteen seikkailuun, koska viesti on aika selvä: jos etsiytyy vaarallisiin tilanteisiin, vastaan voi tulla tapahtumaketjuja, joista ei niin vain livahdetakaan turvaan poliisimiehen selän taakse. Kellopelikuninkaassa vastassa on vihollisista vaarallisin, fanaattinen uskonlahko.

Vihreän saaren väestön pohjana on muinainen viikinkiasutus, joten on vain luonnollista, että Odin jumalkavereineen pitää siellä edelleen enemmän tai vähemmän jöötä. Kuten jokaisesta yhteiskunnasta, myös Keloburgista löytyy paikallinen, persumainen kansanosa, joka vihaa, ja joka tahtoo kieltää. Tässä tapauksessa tulilinjalle joutuu Gigin isän, Umbrovian syrjäytetyn kuninkaan progressiiviset keksinnöt. Suurinta närää herättää mammuttimainen ilmalaiva Titan, jota rakennetaan omassa hangaarissaan. Yksisilmäisen jumalan palvelijat ovat vakaasti sitä mieltä, että sellainen luonnonvastainen konstruktio on tuhottava henkiä säästämättä, nimittäin muiden henkiä.

Gigi ja Henry pääsevät tämän suosiotaan kasvattavan marginaaliryhmän toimista jyvälle, ja saavat liittolaisikseen joukon maan alla asuvan lapsia. Jos touhu kuulostaa liian disneyltä, on hyvä palauttaa mieliin olosuhteet, joissa lapset tapaavat tällaisen joukon osaksi päätyä. Joko heidät on hylätty, tai kaltoinkohtelu on ollut sellaista luokkaa, että pimeissä käytävissä asuminenkin on parempi vaihtoehto. Lapsille, joista osa on alle esikouluiän, Kyse ei ole viileästä elämysmatkailusta, vaan henkiinjäämisstrategiasta. Lapsiarmeija ei myöskään ole raflaava vaihtoehto puusilmäisten aikuisten kädettömyydelle, vaan viimeinen, epätoivoinen vaihtoehto.

Elokuvat ja muut viihdemuodot ovat tuupanneet tyttölasten silmille pinkkiä prinsessaglitteriä jo vuosikymmenten ajan, ja Gigihän on syntyjään prinsessa. Jokainen tietää, miten juonikuvio juoksisi perushutussa, prinssejä, pelastuksia ja valtakunnan haltuunotto, mutta Magdalena Hailla on Gigin varalle muita suunnitelmia. Prinsessasta voi kyllä tulla kuningatar, mutta siinä ei ole aihetta suureen juhlaan. Tittelin mukana kun tulee muutakin kuin korea kruunu, nimittäin vastuu kansasta. Sellainen vastuu on raskas kantaa etenkin, jos ikää on vähän reilut kymmenen vuotta. Se ei ole taianomainen kohtalo, joka koittaa joskus, vaan se laskeutuu harteille riippana, joka ei koskaan katoa.

Tätä puolta en Magdalena Hain trilogiassa voi liiaksi korostaa. Äksönpitoinen, vauhdikkaan jännittävä seikkailu ei takaa sitä, että kaikki kaikki päättyy hyvin ja yhteiskunnan epäkohdat katoavat. Maailma ei korjaudu maagisesti reipashenkisellä, kirkasotsaisella sankaroinnilla. Jos koko hommasta selviää pienin miehistötappioin ja saa itse vain muutaman uuden arven, voi pitää itseään voittajana.

Tällaista kirjallisuutta nuorison soisi lukevan. Hauskaa, vauhdikasta, uskottavaa ja todellista. Ja vaikka Kellopelikuningas onkin trilogian keskimmäinen osa, se ei kärsi järjestysnumerostaan vähääkään.

Planeettojen kapellimestari

Planeettojen kapellimestariPlaneettojen kapellimestari
Pietari Virtanen
Wanhain Herrain Huone 247
ISBN: 978-952-99922-7-0

Kelle nimi Pietari Virtanen sanoo jotain? Entäpä, jos etunimi olisi Pekka? Käsiä nousee vanhemman fandomin joukosta, mutta useampi tämän vuosituhannen debytanteista kohauttelee olkiaan. Niin se on. Sic transit vanha suomalainen scifi.

Planeettojen kapellimestarin alkusanat sen kertovat, mutta kerron minäkin. Pietari Virtanen, edelleen sielun ja ruumiin voimissa, oli 80-luvulla nykypäivän ilmausta käyttääkseni kuuminta hottia. Kun hän astui areenalle, maamme sf-lehdet lakosivat hänen jalkojensa juureen. Kaikki halusivat julkaista Virtasen novelleja, ja niitähän riitti. Nelisenkymmentä niitä syntyi siinä viisivuotiskaudella, kun Pekka oli aktiivinen, ja voittipa Aikakoneessa julkaistu Perinne Atoroxinkin.

Pietari Virtanen täytti vastikään merkkivuosia ja tätä juhlistaakseen Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huone päätti julkaista kirjan, joka koostui mestarin omista novelleista. Virtanen oli tehnyt asian melkein luvattoman helpoksi julkaisemalla vanhat tekstinsä blogissaan hieman siivottuina, joten Wanhat Herrat napsivat ne talteen ja laittoivat kansiin.

Tuloksena oli Planeettojen kapellimestari, Pietari Virtasen 33 tieteisnovellia sisältävä retrospektiivi.

Tarinoita lukiessa huomaa, että Virtanen on ennen kaikkea humaani. Onko humanisti, sitä en tiedä, ja tokko edes humanoidi. Hänen tyylinsä on vähäeleistä ja napakkaa, hiljaisen humoristista ja lämmintä. Vertailukohdaksi mieleeni nousi hakematta suuresti ihannoimani japanilaisen science fiction suurmies Shin’ichi Hoshi, koska kummallakin on tarkat silmät mitä ihmisluontoon tulee, ja samanluonteinen visio ihmiskunnan mahdollisuuksista. Niin hyvässä kuin pahassa.

Pääasiallisena lajityyppinä Virtasella on scifi, erotukseksi fantasiasta, mutta railakkaalla mielikuvituksella höystettynä. Opettaja Korhosen kuuraketissa koulun käsityötunneilla nikkaroidaan ehta kuuraketti, jolla koululuokka hurauttaa tutkimaan lähinaapuriamme. Novellissa Häijy hymy ihmiskunta kohtaa salakavalan hyökkäyksen ulkoavaruudesta, ja uran lähtölaukauksena toiminut Veljmiehet on edelleen absurdiudessaan ratkiriemukas. Nämä kolme toimikoon nimettyinä makupaloina, jos epäröivä lukija haluaa kirjaa selaillessaan vahvistaa nupullaan olevaa ostopäätöstään.

On liioittelua väittää, että Pietari Virtanen olisi nykyään unohdettu kirjailija, mutta uraauurtavaan tuotantoonsa nähden hänet tunnetaan tarpeettoman huonosti. Tuokoon Planeettojen kapellimestari hänet jälleen laajemman lukijakunnan tietoisuuteen.

Kerjäläisprinsessa

KerjäläisprinsessaKerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
Karisto, 2012
ISBN: 978-951-23-5593-8

Keloburgin kaupunki sijaitsee Vihreällä saarella, Grönlannin eteläpäässä. Liki puolet saaresta on jo vapautunut jääpeitteen alta, eivätkä eroavaisuudet meidän maailmamme kanssa pääty tähän. Itä-Euroopasta löytyy maa nimeltä Umbrovia, ja siellä asuu ihmisten lisäksi ihmissusia. Nuo kaksi ryhmää ovat asuneet liittolaisina ja rauhassa vuosisatojen ajan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Joitakin vuosia sitten vallankumous pyyhkäisi yli maan ja kuningasperhe joutui maanpakoon.

Gigi elää Keloburgin köyhälistöalueella ja avittaa perheensä toimeentuloa miten parhaiten taitaa. Nuoresta iästään johtuen hän on perheensä ainoa jäsen, joka ei muista juuri mitään elämästään Umbrovian kuninkaallisena. Gigi on läpensä tottunut uuteen elämäänsä, keräämään kankaanpalasia ompelua varten ja tekemään muita pikkuhommia. Hänen paras ystävänsä on Henry, joka asuu milloin missäkin, muttei missään pysyvästi.

Arki alkaa kuitenkin rakoilla, kun menneisyys tulee kylään. Umbrovian vallan anastanut Andros Luopio on päättänyt hoidella vanhan kuningassuvun pois päiväjärjestyksestä lopullisesti ja lähettää salaisen poliisin ihmissusipäällikön asialle. Pian pommit lentelevät, ihmissudet ulvovat ja kellareista vyörytetään esiin keksintöjä, jonkalaisia maailma ei ole koskaan nähnyt. Äkkiä Gigi huomaa olevansa avainasemassa, jos tahtoo perheensä näkevän vielä huomispäivän.

Gigi voidaan nähdä perinteisenä sankarilapsena, lähteehän hän pelastamaan perhettään suuresta vaarasta, mutta Magdalena Hain kutoma maailma on todellisempi kuin vaikkapa Viisikon englanti. Teoilla on seurauksensa, myös lapsille, eikä kukaan ole luvannut, että kaikki selviävät koettelemuksista ehjin nahoin. Tämä on rehellisyyttä nuorempia lukijoita kohtaan, ja samalla epäilemättä yksi syy sarjan saamaan suosioon. Lapset arvostavat sitä, ettei heidän älykkyyttään aliarvioida.

Kerjäläisprinsessa on vauhdikas seikkailu ja mukaansatempaava aloitus trilogialle, joka on ehtaa kotimaista höyrypunkkia. Kirjoista löytyy niin ilmalaivoja kuin höyryllä käyviä automaattoneita, mutta Magdalena Hai ei tyydy vain ulkokultaisiin merkkeihin. Gigin isän keksinnöissä maistuu tekemisen meininki, ja juuri sitä on punk, kun puhutaan höyrypunkista.

Erikseen haluan vielä mainita, että vaikka Kerjäläisprinsessa upposi ala-asteikäisiin iltasatumuodossa kuin ihmissuden hampaat possupaistiin, se tarjoaa paljon myös aikuisemmille lukijoille. Kirjan kansi on mahtava, älköön se karkottako ainuttakaan lukijaa lapsikuvastollaan.

Paperitalo

Paperitalo (La casa de papel)
Carlos Maria Dominguez
Suomennos: Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
ISBN: 952-5534-58-8

Paperitalon alussa Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan juuri ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla kirjallisuus voi koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus loppu ei koita äkillisesti, vaan vuosien saatossa, koko eliniän matkan hivuttaen, sillä joskus lukijan valtaa vakava oireyhtymä, vimma kerätä kirjoja.

Carlos Maria Dominguez kertoo kenties kirjallisuuden voimasta, siitä miten se vaikuttaa ihmiskuntaan, mutta keskiöön nousee joidenkin yksilöiden pakonomainen tarve hankkia kirjoja koko elämänsä ajan. Kaikkein voimallisimmin hän puhuu juuri heille. Juuri minulle.

Sillä ei ole väliä, kuinka suureksi kokoelma on paisunut jossakin elämänvaiheessa. Tuhat kirjaa, viisituhatta tai kaksikymmentä tuhatta. Tärkeää on palava halu saada niitä lisää, sillä yksi kirja viittaa toiseen, joka viittaa kolmanteen, ja lopulta päädytään kirjaan, joka hyllystä puuttuu. Täydet rivit muodostavat keskelleen aukkopaikkoja, jotka asialleen omistautunut keräilijä näkee. Ne kutsuvat häntä, eivätkä lopeta ennen kuin tulevat täytetyiksi. Mutta tämä muodostaa aina uusia aukkopaikkoja; keskeneräisiä sarjoja tai keskeisten kirjailijoiden lähes täydellisiä tuotantoja. Ja jokainen keräilijä tietää jo kauan ennen kuolemaansa, että kokoelmasta ei tule koskaan täydellinen, sillä se rönsyilee. Rönsyt eivät kuitenkaan synny kokoelmasta itsestään, vaan keräilijästä, ja keräilijä on inhimillinen. Mikään inhimillinen ei voi olla täydellistä.

Blumalle osoitettu kirje saattaa kertojan ulottuville Joseph Conradin kirjan, joka on osin betonin peitossa. Sisäsivulta paljastuu, että kahta vuotta aiemmin Bluma on lahjoittanut kirjan eräälle Carlosille, joka paljastuu urugualaiseksi bibliofiiliksi. Bluman kuoltua kirja muodostaa mysteerin, joka ei jätä kertojaa rauhaan, ja tilaisuuden tullen hän lähtee matkalle selvittääkseen kirjan ja siihen liittyneiden ihmisten kohtalot.

Paperitalo on nopealukuinen, jopa kaltaiselleni hitaalle lukijalle. Reilun sadan sivun rupeama taittui kahdessa tunnissa. Vaikka löysinkin sen sivuilta jo paljon sisältöä, en yhtään epäile, etteivätkö uudet kierrokset Paperitalon sisällä paljastaisi vielä lisää merkittäviä huomioita juuri siitä elämäntavasta, johon itsekin olen antautunut.

Haistakaa painomuste ja paperi, jolle se on painettu. Tuntekaa sanojen välissä mutkittelevien käytävien hento runous. Antautukaa kirjailijan rytmille, joka keskustelee oikein valitun musiikin kanssa ja muodostaa mitä moninaisimpia tasoja. Suosittelen Paperitaloa lämpimästi jokaiselle, jolle kirja on muutakin kuin vain fysikaalinen keino välittää informaatiota ja jolle kirjan omistaminen on joskus tuntunut tärkeältä.

Usvan kesäleiri 2014

Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?

Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.

En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.

Torstai

Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.

Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.

Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.

Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.

Perjantai

Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.

Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.

Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.

Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.

Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.

Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.

Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.

Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.

Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.

Lauantai

Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.

Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.

Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.

Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.

Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.

Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.

Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.

Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.

Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.

Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.

Smaug poikasena

Smaug poikasena

Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.

Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polusta elokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!

Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.

Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.

Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.

Arren antaa palaa.  (kuva: Juri Timonen)

Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)

Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.

Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.

Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.

Morre, the mother of dragons.

Morre, the mother of dragons.

Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.

Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.

Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.

Sunnuntai

Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.

Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!

Hivviö kavjahtaa! "Kaaraks mulle kans?" (kuva: Juri Timonen)

Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)

Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.

Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.

Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.

Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.

Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.

Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.

Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.

Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!