Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?

Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.

En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.

Torstai

Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.

Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.

Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.

Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.

Perjantai

Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.

Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.

Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.

Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.

Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.

Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.

Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.

Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.

Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.

Lauantai

Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.

Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.

Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.

Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.

Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.

Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.

Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.

Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.

Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.

Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.

Smaug poikasena

Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.

Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polusta elokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!

Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.

Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.

Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.

Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)

Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.

Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.

Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.

Morre, the mother of dragons.

Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.

Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.

Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.

Sunnuntai

Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.

Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!

Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)

Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.

Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.

Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.

Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.

Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.

Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.

Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.

Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!