Aihearkisto: Kirja

Paperitalo

Julkaistu 23 elokuun, 2014| Jätä kommentti

Paperitalo (La casa de papel)
Carlos Maria Dominguez
Suomennos: Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
ISBN: 952-5534-58-8

Paperitalon alussa Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan juuri ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla kirjallisuus voi koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus loppu ei koita äkillisesti, vaan vuosien saatossa, koko eliniän matkan hivuttaen, sillä joskus lukijan valtaa vakava oireyhtymä, vimma kerätä kirjoja.

Carlos Maria Dominguez kertoo kenties kirjallisuuden voimasta, siitä miten se vaikuttaa ihmiskuntaan, mutta keskiöön nousee joidenkin yksilöiden pakonomainen tarve hankkia kirjoja koko elämänsä ajan. Kaikkein voimallisimmin hän puhuu juuri heille. Juuri minulle.

Sillä ei ole väliä, kuinka suureksi kokoelma on paisunut jossakin elämänvaiheessa. Tuhat kirjaa, viisituhatta tai kaksikymmentä tuhatta. Tärkeää on palava halu saada niitä lisää, sillä yksi kirja viittaa toiseen, joka viittaa kolmanteen, ja lopulta päädytään kirjaan, joka hyllystä puuttuu. Täydet rivit muodostavat keskelleen aukkopaikkoja, jotka asialleen omistautunut keräilijä näkee. Ne kutsuvat häntä, eivätkä lopeta ennen kuin tulevat täytetyiksi. Mutta tämä muodostaa aina uusia aukkopaikkoja; keskeneräisiä sarjoja tai keskeisten kirjailijoiden lähes täydellisiä tuotantoja. Ja jokainen keräilijä tietää jo kauan ennen kuolemaansa, että kokoelmasta ei tule koskaan täydellinen, sillä se rönsyilee. Rönsyt eivät kuitenkaan synny kokoelmasta itsestään, vaan keräilijästä, ja keräilijä on inhimillinen. Mikään inhimillinen ei voi olla täydellistä.

Blumalle osoitettu kirje saattaa kertojan ulottuville Joseph Conradin kirjan, joka on osin betonin peitossa. Sisäsivulta paljastuu, että kahta vuotta aiemmin Bluma on lahjoittanut kirjan eräälle Carlosille, joka paljastuu urugualaiseksi bibliofiiliksi. Bluman kuoltua kirja muodostaa mysteerin, joka ei jätä kertojaa rauhaan, ja tilaisuuden tullen hän lähtee matkalle selvittääkseen kirjan ja siihen liittyneiden ihmisten kohtalot.

Paperitalo on nopealukuinen, jopa kaltaiselleni hitaalle lukijalle. Reilun sadan sivun rupeama taittui kahdessa tunnissa. Vaikka löysinkin sen sivuilta jo paljon sisältöä, en yhtään epäile, etteivätkö uudet kierrokset Paperitalon sisällä paljastaisi vielä lisää merkittäviä huomioita juuri siitä elämäntavasta, johon itsekin olen antautunut.

Haistakaa painomuste ja paperi, jolle se on painettu. Tuntekaa sanojen välissä mutkittelevien käytävien hento runous. Antautukaa kirjailijan rytmille, joka keskustelee oikein valitun musiikin kanssa ja muodostaa mitä moninaisimpia tasoja. Suosittelen Paperitaloa lämpimästi jokaiselle, jolle kirja on muutakin kuin vain fysikaalinen keino välittää informaatiota ja jolle kirjan omistaminen on joskus tuntunut tärkeältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Keräily, Kirja

Avainsanat: , , , ,

Avaruuden terveisiä

Julkaistu 24 kesäkuun, 2014| Jätä kommentti

Avaruuden terveisiäAvaruuden terveisiä (Ucho no aisatsu)
Shin’ichi Hoshi
Seumentaja: Tuula Moilanen
sharda, 2000
ISBN: 951-97960-5-3

Shin’ichi Hoshin merkitystä Japanilaisen science fictionin kehitykselle ei voi liiaksi korostaa. Hän oli perustamassa ensimmäistä alan fanzinea ja ryhtyi itse Japanin ensimmäiseksi täysipäiväseksi scifikirjailijaksi. Elämänsä aikana hän kirjoitti yli tuhat lyhytnovellia. Sellaisen miehen luulisi olevan tuttu edes nimenä alan vähääkään vakavammille harrastajille, mutta länsimainen scifikulttuuri keskittyy edelleen vahvasti anglosaksiseen perinteeseen. Minäkin kuulin herra Hoshista vasta vuonna 2000, kun Sharda julkaisi häneltä novellikokoelman Avaruuden terveisiä.

Se tempaisi ilmat pihalle.

Kuten myös kirjan alkusanat huomauttavat, Hoshin tapana on kuvata tapahtumia ulkoapäin. Hän ei heittäydy hahmojen sisään ja tarjoa tiukkoja näkökulmia, vaan keskittyy kuvaamaan tapahtumia etäältä. Aiheet ovat monasti yleismaailmallisia ja filosofisia. Millaista piinaa alemmuudentunne aiheuttaa, ja mitä jos sen saisi parannettua? Miten käy talouden, jos ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä jo on, eivätkä kuluta? Onko moraalisesti oikein pakottaa heidät kuluttamaan? Mitä jos tupakka katoaisi maailmasta uudenvuoden jälkeen?

Katsellessamme moisia tilanteita kaukaa voimme nauraa kirjailijan itsensä mukana ihmisille, jotka törmäilevät onnettomasta tilanteesta toiseen, ja välttyä huomaamasta edes hetkeksi, että kuulumme itse juuri siihen ihmiskuntaan, jonka heikkoudet meitä niin huvittavat. Mutta onhan se huvittavaa, se posketon ahneus ja kaikki se kehnoista elämänvalinnoista kumpuava ihmisen kykenemättömyys saavuttaa korkeampia ideaaleja. Ja jos ne saavutetaankin, onko elämä silti lopulta niin paljon parempaa? Hoshi vastailee näihin ja moniin muihin kysymyksiin viekkaana kuin uneen ilmestyvä kettu.

Novellikokoelman taitto poikkeaa jonkin verran totutusta, esimerkiksi pitkät repliikit on sisennetty joka riviltä, ja repliikkiin liittyvä lause on siirretty alkamaan omalta, sisentämättömältä riviltään. Tätä en pidä heikkoutena, sillä se korostaa hauskasti kokoelman vierasperäisyyttä.

Toinen tällaista muukalaismaisuutta korostava seikka on Tuula Moilasen käännöksestä välittyvä japanilaisuus, jossa tietyt kielen ominaisuudet ja puhetavat on käännetty suoraan yrittämättä sovittaa niitä suomalaiseen ilmaisuun. Ratkaisu on oikea, sillä kulttuurit eivät käänny toisille kulttuureille yksi yhteen. Erikoislaatuinen kieli muistuttaa lukijaa siitä, että myös näkökulma maailmaan poikkeaa arkipäivän totutusta.

Luettuani Avaruuden terveiset nyt uudelleen huomaan, miten paljon Hoshin tekstit ovat vaikuttaneet omiin tarinoihini ja tapaan kertoa. Ei liene liioiteltua sanoa, että ilman Hoshin tuhannen tarinan esimerkkiä en olisi kenties ryhtynyt raapaleprojektiini, jonka myötä kirjoitin yhden raapaleen vuoden joka päivä. Ja vaikutti hänen työnsä minuun kirjoittajana jo silloin vuosia sitten, kirjoitinhan minä hänen innoittamanaan novellin Vaali-ilta (Marvin 4/2001), jossa ihmisiin viitataan vain yhdellä kirjaimella.

Avaruuden terveisiä sisältää 35 novellia, joista parhaimmat jäävät päähän kutkuttamaan päivä- tai jopa viikkokausiksi. Osa kirjan sisällöstä on julkaistu Turun Science fiction Seuran Spin-lehdessä joskus 2000-luvun alussa, kun sain kirjan kustantajalta luvan laittaa niitä lehteen niin paljon kuin halusin. Spinin vanhoja numeroita lienee edelleen kaupan, mikä vihjeeksi mainittakoon niille, joille kirjan itsensä löytäminen osoittautuu liian hankalaksi palaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat:

Hämärän partio

Julkaistu 23 kesäkuun, 2014| 1 kommentti

Hämärän partio
Sergei Lukjanenko
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2014
ISBN: 978-952-264-267-7

Hämärän partio on jaettu kolmeen nimettyyn osaan, kuten kaksi edellistäkin sarjan kirjaa, Yöpartio ja Päiväpartio. Osat toimivat itsenäisinä tarinoina, mutta kutovat samalla yhden ison kokonaisuuden, joka kulminoituu niin toiminnan kuin teemojenkin kannalta kirjan lopussa. Juonellinen jalkatyö jää perinteisesti Anton Gorodetskin kontolle samalla, kun Yöpartion johtaja Geser sekä Päiväpartion johtaja Zavulon juonivat omiaan kulisseissa. Mutta tällä kertaa näyttää pahasti siltä, että joku muu vedättää heitä molempia, ja kaiken lisäksi Inkvisitiota.

Sergei Lukjanenko on luonut kiehtovan maailman, jota asuttavat ihmisten lisäksi Muihin kuuluvat. He ovat noitia, velhoja ja velhottaria, ja he voivat käyttää taikuutta. Tämä rajanveto on tarkka. Kahden ihmisen lapsi voi syntyä Muihin kuuluvana, tai kahden Muihin kuuluvan lapsi voi syntyä ihmisenä, eikä mikään kykene muuttamaan tilannetta jälkeenpäin. Kahden Muihin kuuluvan ihmislapsi väistämättä vanhenee ja kuolee, kun hänen vanhempansa elävät vuosisatoja.

Muihin kuuluvien olemassaolo on pidettävä salassa ihmisiltä, koska ihmisluonto on se mitä se on. Muihin kuuluvat orjuutettaisiin tai tuhottaisiin. Luultavasti tuhottaisiin. Siksi nouseekin aika äläkkä, kun salaperäinen kirje ilmoittaa, että eräälle Moskovassa asuvalle ihmiselle on paitsi paljastettu totuus Muihin kuuluvista, myös luvattu pääsy heidän joukkoonsa. Tällainen puuhastelu vetää kentälle kaikki merkittävät osapuolet, ja ajojahti alkaa.

Valon palvelijoiden Yöpartio heittää peliin yhden luottomiehistään, Anton Gorodetskin. Sitten viime näkemän Antonista on tullut isä, ja hänen vaimonsa on eronnut Yöpartiosta. Koska pimeyden palvelijoiden Päiväpartio on aina mahdollisuuksien mukaan piikkinä lihassa, he panevat asialle Antonin entisen naapurin, nuoren Kostja-pojan, josta on kasvanut Suurvampyyri. Ystävyys eri partioiden jäsenten välillä on häilyvä asia, kuten jo sarjan aiemmat osat ovat osoittaneet. Se, kuinka suurista asioista ja kuinka kovilla panoksilla nyt pelataan, käy ilmi, kun Inkvisitio lähettää oman ryhmänsä tutkimaan tapausta. Inkvisitio on eräänlainen erotuomari, joka valvoo, että Yöpartio ja Päiväpartio noudattaa ammoin solmittua Sopimusta, jonka tarkoituksena on lähinnä varmistaa, etteivät pikkuriidat repeä koko maailman nieleväksi sodaksi.

Ja siinä on pelkkä lähtökohta. Tapahtumarikkaan seikkailun oheen Lukjanenko kutoo tälläkin kertaa filosofista pohdiskelua yhteiskuntamalleista, hyvän ja pahan luonteesta, ja maailmanmenosta ylipäätään. Anton joutuu miettimään, mikä häntä pitää Yöpartiossa, ja olisiko hänenkin aika liittyä Inkvisitioon. Kumpi on korkeampi kutsumus, ja miksi? Tämä kiehtova keitos on ryyditetty vahvasti venäläisyydellä, mikä ei nykyään välttämättä ole suuri myyntivaltti, mutta ainakin minun kohdallani on se puoli, joka nostaa Partio-kirjat kauhufantasian kuninkuusluokkaan.

Hämärän partion voi lukea itsenäisenä kirjanakin, mutta mahdollisuuksien mukaan kannattaa lukea ensin Yöpartio ja Päiväpartio. Ellei muun vuoksi niin siksi, että ne kaikki ovat uskomattoman mukaansa tempaavaa viihdettä.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Pilakuvia perseestä, osa 2

Julkaistu 23 kesäkuun, 2014| Jätä kommentti

Pilakuvia perseestä, osa 2 (Go Fish: How to Win Contempt and Influence People)
Mr. Fish
Suomentaja: Jenni Hurme
Into, 2014
ISBN: 9789522642516

Muistattehan vielä Mr. Fishin, tuon nykyajan ansaitseman filosofin? Kaksi vuotta sitten hän esitteli teille Pilakuvia perseestä, ja nyt sama meno jatkuu, mutta syvemmälle viiltäen.

Mr. Fishin sanoma on selvä. Maailma on perseestä, menossa perseeseen, perse edellä. Länsimainen demokratia on alisteinen suuryritysten voittomarginaaleille, siitä pitävät huolen sellaiset sankarit kuin Bush ja Obama. Samaa ihmisistä piittaamatonta linjaa vetää Suomessa kokoomus, mitä Mr. Fish ei ehkä sano suoraan, mutta vahvasti implikoi. Terrorisodan terrori leikkaa halki maailman ja pieni ihminen on vain tomuhiukkanen paskaläjän alla.

Kirjan kuvitusta

Kirjan kuvitusta


Teemat ovat siis tylyjä, mutta kukapa mitäänsanomatonta diipadaapaa tahtoisikaan lukea, kun tarjolla on tiukkaa asennetta ja häiritseviä totuuksia, joilta suurin osa ihmisistä tahtoisi sulkea silmänsä. Päihdetyössä ensimmäinen askel kohti parantumista on ongelman myöntäminen. Mr. Fish tekee parhaansa osoittaakseen ongelmien kipupisteet, ja lukijan tehtäväksi jää joko myöntää tai kieltää ongelman olemassaolo.

Aiemman pilakuvakokoelman muistelin olleen kyllä kantaaottava ja tarkkanäköinen, mutta joko aika on siloitellut häiriintyneemmät visiot tai Mr. Fish on nostanut panoksia. Pilakuvia perseestä 2 on hätkähdyttävä oppitunti me vastaan ne -sodan tuntemattomammasta osapuolesta – meistä itsestämme.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat:

Rajat ja muita kauheita tarinoita

Julkaistu 12 kesäkuun, 2014| Jätä kommentti

RajatRajat ja muita kauheita tarinoita
Samuli Antila
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-26-2

Samuli Antila on epäilemättä tuttu nimi jokaiselle, joka seuraa suomalaista spefinovelistiikkaa, sillä hänen kynänjälkeensä on törmännyt väkisinkin niin alan lehtien sivuilla kuin lukuisissa antologioissa. Romaanipuolella Antilalta on julkaistu paleofiktiota edustava Kirveenkantajat (Osuuskumma, 2013).

Novelliensa kanssa Antila liikkuu tiuhaan nimenomaan kauhun alueella, joten on varsin luontevaa, että hänen kokoelmansa Rajat ja muita kauheita tarinoita sisältää juurikin hiuksia nostattavaa materiaalia. Mukaan on otettu seitsemän novellia, joista yksi on aiemmin julkaisematon.

Tarinoiden aiheet vaihtelevat varsin laajalti. On voodoo-menoja Kanarialla, talvista sotaa Suomen metsissä, omakotitalon rakentamista. Ja kaikkialla vaanii jokin tuntematon, käsittämätön, joka tekee tutustakin turvatonta.

Perustaso kulkee linjalla laadukas-loistava, sillä kirjailijana Antila tietää, mitä tekee. Kaksi tekstiä nostan esiin ja toiselle annan risun, toiselle ruusun.

Novelli Viheltäjä, joka on julkaistu alun perin URS:n Valkoisessa antologiassa kolmisen vuotta sitten, tuntui jo sen aikoinaan lukiessani liikkuvan kyllä oikeilla vesillä, mutta jäävän tyngäksi. Sama fiilis jäi edelleen. Vanha huuhaa-viisaus sanoo, että aina voi tiivistää, mutta joskus lyhyt ilmaus viedään turhan pitkälle. Tämä novelli olisi kaivannut enemmän taustaa ja välivaiheen tai pari saavuttaakseen potentiaalinsa. Jo pelkkä idea ulottuvuuksien seinien läpi kulkevasta kauhusta, josta varoittaa vain vaimea vihellys, kutkuttaa mukavasti, mutta päähenkilön ei anneta velloa kasvavassa paniikissaan.

Erityisen hatunnoston ansaitsee puolestaan kokoelman viimeinen novelli Tapulinrakentaja, joka saattaa olla paras Stepanin koodeksista kirjoitettu tarina. Siinä Antilan taito tuoda ahdistus, kauhu, pelko ja kuolema lukijaan kiinni ilmenee särmimmillään.

Olen täysin valmis nimeämään Samuli Antilan yhdeksi Suomen kauhukentän tämän hetken kärkinimistä. Todisteeksi riittäköön Rajat ja muita kauheita tarinoita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Kuulen laulun kaukaisen

Julkaistu 30 toukokuun, 2014| Jätä kommentti

Kuulen laulun kaukaisen
Anne Leinonen ja Petri Laine
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-29-3

Sekä Petri Laine että Anne Leinonen ovat pitkän linjan ja kovan tason scifikirjailijoita. On siis syytä olettaa, että heidän yhteistyöstään syntyvät novellit peittoavat keskinkertaisuudet mennen tullen. Ja niin ne peittoavatkin.

Kuoriaiskirjoilta ilmestyneeseen kokoelmaan Kuulen laulun kaukaisen on kerätty heidän kuudesta novellistaan viisi. Ne ilmestyivät kymmenvuotiskauden aikana (2001-2011) Spinin ja Portin sivuilla, ja kolme niistä kipusi aikanaan Atorox-äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon.

Kahden kertojaäänen toimiva yhdistäminen on vaativa taitotemppu. Näiden novellien kanssa tempun voi katsoa onnistuneen, sillä vaikka olen kummaltakin kirjailijalta lukenut lähes koko novellituotannon, en pysty mitenkään arvailemaan, kumpi on minkäkin pätkän kirjoittanut. Myöskään kohdat, joissa kirjoittaja kenties on vaihtunut, eivät erotu. Kerronta soljuu sujuvana halki koko tarinan, halki kaikkien tarinoiden.

Novelleista neljä ovat silkkaa scifiä, yksi toimii fantasian keinoin. Tosin ei tämä viimeksi mainittukaan mikään haltiajuttu ole. Novelli Ässä kertoo Suomen ilmasodista Neuvostoliittoa vastaan. Kaksi lentäjää kulkee talvisodasta jatkosotaan, ja toista heistä tuntuu seuraavan satumainen onni, sillä hän selviää sellaisista rytinöistä, joissa moni muu kokenutkin pilotti heittäisi henkensä. Tarinaa lukiessa voi maistaa pakkasen suussaan ja tuntea lentokonemoottorin tärinän luissaan, kun hyökkäyshälytys lähettää lentueen talviselle taivaalle, ja aistia odottavan jännityksen, kun viholliskoneet syöksyvät kimppuun konekiväärit nakuttaen. On kuin korkeakirjallista Korkeajännitystä lukisi.

Kahdessa novellissa seikkaillaan vierailla planeetoilla. Maailmoista ja muukalaisista saa juuri sen verran otetta, että outouden tuntu nousee esiin vahvana. Kahdessa muussa tapahtumien keskiössä on tuttu Maa-planeetta. Tavallaan. Novellissa Tänään kosketin maailmaa avaruusaseman miehistö joutuu todistamaan meteoriitin iskua Siperiaan, mutta ongelmat eivät pääty siihen, vaan vasta alkavat. Ovatko he ihmiskunnan viimeinen toivo? Vai kenties sen viimeinen jäänne? Kuvat eivät valehtele taas kertoo puoluetta palvelevasta toimistotyöläisestä, joka saa tuta, mitä se tarkoittaa kun puolue haluaa hävittää viimeisetkin todisteet epämieluisen henkilön olemassaolosta. Tämä novelli kutittelee samoja nystyröitä kuin Philip K. Dickin huimat aivoja jörnivät visiot.

Vaikka kaikki kokoelman novellit on julkaistu aiemmin, tämänkaltaiset teokset puolustavat paikkaansa kotimaisella kirjakentällä. Sf-lehtien sivuilla ilmestyy todella korkeatasoisia novelleja, jotka kuitenkin painuvat unholaan uusien lehtien kerrostuessa vanhojen päälle. Kirjamuodossa näille tarinoille annetaan uusi elämä ja mahdollisuus kohdata mm. kirjastojen kautta aina vain uusia lukijoita.

Novellikokoelma julkaistaan virallisesti 14.6.2014 Helsingissä Radisson Blue Plaza Hotelissa (Mikonkatu 23, rautatieaseman vieressä) klo 18. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita paikalle tapaamaan kirjailijoita ja juhlistamaan kahta uutuutta (toinen on Samuli Antilan novellikokoelma Rajat ja muita kauheita tarinoita).

(Arvostelu julkaistaan myös Kirjavinkeissä.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Leviatan maan päällä

Julkaistu 9 toukokuun, 2014| Jätä kommentti

Leviatan maan päällä (The Land Leviathan)
Michael Moorcock
Suomentanut Mervi Hämäläinen
Vaskikirjat, 2013
ISBN: 978-952-5722-14-7

Oswald Bastablen seikkailut ajan pyörteissä jatkuvat. Michael Moorcock löytää uuden käsikirjoituksen isoisänsä jäämistöstä. Siinä vanhempi Moorcock kuvaa omaa matkaansa halki sisällissodan repimän Kiinan kohti Aamun laaksoa, jonne uskoo Bastablen kenties päätyneen edellisen kohtaamisen jälkeen. Lopulta hän saa haltuunsa Bastablen selonteon tämän toisesta seikkailusta, nyt 1900-luvun alussa.

Edellisessä kirjassa (Ilmojen sotaherra) tutustuttiin maailmaan, jossa vanhat suurvallat eivät koskaan romahtaneet. Nyt niistä kaikista on jäljellä vain ruudinsavuinen muisto. Tekninen ja yhteiskunnallinen kehitys johti tilanteeseen, jossa Amerikka ja etenkin Eurooppa ovat raunioina. Kaukaa idässä vaikuttaa Japanin ja Australaasian muodostama allianssi, mutta todellinen voimatekijä nousee Afrikasta. Julma sotaherra nimeltä Musta Attila haluaa tuhota valkoisen rodun viimeisetkin vallanrippeet ja vapauttaa mustat orjuuden ja alistamisen ikeestä. Jälki on brutaalia futurististen hyökkäysvaunujen vyöryessä aina Skandinaviaan saakka.

Moorcock ottaa voimakkaasti kantaa mustien kohteluun halki vuosisatojen. Heitä on pidetty toisen luokan kansalaisina, omaisuutena, jopa eläiminä. Yhdysvaltojen raunioissa tilanne on paikoin pahempi kuin koskaan ja sellaista taustaa vasten Mustan Attilan kostonhimo on ymmärrettävää, on väkivaltaisen ratkaisun oikeellisuudesta mitä mieltä hyvänsä. Myös Bastable joutuu pohtimaan näitä asioita, kun afrikkalaiset valloitusjoukot leikkaavat halki Euroopan ja suuntaavat sitten Atlantin tuolle puolen muassaan historian kauhein sotakone, todellinen maanpäällinen Leviatan.

Leviatan maan päällä on kuin tuulahdus kauan sitten menneiden vuosikymmenten seikkailukertomuksista. Tyyli tuo hyvin esiin sitä aitoa ihmetystä, jota ihminen tuntee joutuessaan itselleen vieraaseen maailmaan, ja Moorcock juoksuttaa kerrontaa eteenpäin sujuvasti tapahtumapaikasta toiseen. Bastable matkaa Intiasta Englantiin, sieltä Etelä-Afrikan Bantustaniin ja lopulta Yhdysvaltojen raunioille. Jokainen pysähdys on luonteva ja sopisi vaikka lopputarinan näyttämöksi, kunnes taas siirrytään eteenpäin. Maailmankuva laajenee ja panokset kasvavat. Tällä tavoin kuuluu kiehtovaa kertomusta kehrätä kasaan.

Oswald Bastablen aikamatkat kuuluvat Moorcockin laajaan Eternal Champion -multiversumiin, mutta toimivat toki omillaankin. Toivon hartaasti, että tämän sarjan jälkeen Vaskikirjat jatkaa Moorcockin muiden töiden julkaisua suomeksi, koska sen tämä mestari ansaitsee.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 1/2014)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

PI – Pelko ihmisessä

Julkaistu 15 huhtikuun, 2014| Jätä kommentti

Pelko ihmisessäPI – Pelko ihmisessä
Siri Kolu
Otava, 2013
ISBN: 978-951-1-27411-7

PI-influenssa, todellinen pandemia, on pyyhkäissyt yli maan. Noin neljännes koko maailman väestöstä on saanut tartunnan. Tuloksena ei kuitenkaan ole massiiviset ruumisvuoret, vaan kokonaan toisenlaiset ongelmat. Kuolleet ihmiset olisi helppo hoitaa, elävät muodostavat paljon kinkkisemmän probleeman. Mitä tehdä niille, joiden on liian vaarallista antaa liikkua vapaana?

Pilvi on päättänyt käydä testauttamassa itsensä, vaikka kotoa lähtiessään hänellä ei olekaan tuomiosta epäilystä. PI oireet. PI cure. Selainhistoria puhuu karua kieltään eivätkä hakutulokset anna toivoa. Positiivisten testien myötä hän jää Keskukseen muiden tartunnan saaneiden kanssa, ja eräänä aamuna heidät häädetään linja-autoihin. Määränpäänä on vanha armeijan louhima luolasto jossain Keski-Suomessa. Viranomaiset ovat löytäneet ratkaisun PI-ongelmaan, ja se on kaikkien taudinkantajien eristäminen.

Taaksensa Pilvi jättää vanhan elämänsä ja etenkin kaksi poikaa. Toinen on Tuomas, petollinen poikakaveri, ja toinen on Petri, järkyttynyt veli. Tarinaa kerrotaan heidän jokaisen näkökulmasta.

Tahollaan Pilvi totuttautuu elämään maan alla muiden viruksen runtelemien hylkiöiden kanssa. Mutta millaisia hylkiöitä he ovatkaan! Supernopeita taistelukoneita, valonarkoja, enemmän tai vähemmän fyysisesti mutatoituneita. Ja jokaisen sisällä asuu uusi olento, PI-eläin, joka pystyy häkellyttäviin suorituksiin.

Petri puolestaan selviää läpi arjen rutiineista vakaan päätöksensä turvin. Vielä hän pelastaisi sisarensa. Vapauttakaa Pilvi! Tavoitteessaan häntä auttaa Tuomas, manipuloiva kapinajehu vastarintaliikkeestä, jonka tavoitteena on suoda ihmisarvo takaisin sairastuneille, joilta se on pakkokeinoin riistetty.

Siri Kolu tykittää kiivaaseen tahtiin. Näkökolma vaihtuu luvuttain ja luvut ovat lyhyitä. Vuosi vierähtää nopeasti, kun juonia punotaan. Jotain on tekeillä. Jotain on tulossa. Missään ei viivähdetä pitkään, lukijan täytyy itse täyttää väliin jäävä aika. Vaikka kerronnallinen ratkaisu onkin toimiva, se jättää nälän. Olisin halunnut lukea luolaston elämästä vieläkin enemmän.

Vähin erin Kolu kutoo esiin kokonaiskuvaa siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta tässä kirjassa. Tietonmuruja kylvetään hahmojen ajatusten ja tunnereaktioiden kautta, aina suoraan näkökulmahenkilön läpi. Pilvi, Petri ja Tuomas kertovat kukin omaa tarinaansa, omalla kielellään ja omalla tavallaan. Tämän myötä mitään ei selitellä liikaa.

Millainen yhteiskunta eristää osan itsestään perusten toimensa pääasiallisesti pelkoon? Millaisen aineksen se sallii jäädä muhimaan sisäänsä? Rotupuhtautta julistavat partiot alkavat vainota perheitä, jotka ovat menettäneet taudille jonkin perheenjäsenen. Pelko ruokkii lisää pelkoa.

Tästä kaikesta saatiin esimakua jo vuoden 2013 Finnconissa, jonka Matkaopas-paneelissa Kolu omaksui Pilvin roolin ja veti sen läpi todellisena luonneroolina. Paneelin perusteella on helppo luvata, että tulevissa kirjoissa on luvassa vielä kovaa kamaa ja kiihkeitä käänteitä.

PI – Pelko ihmisessä sopii yläasteelle siirtyvän kouraan mitä mainioimmin, mikä ei estä tällaista nelikymppistäkin vaatimasta lisää suureen ääneen.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 1/2014)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Hopea-arkun metsästäjät

Julkaistu 14 huhtikuun, 2014| Jätä kommentti

Hopea-arkun metsästäjät
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-19-4

Retuperän Aapo ja Taavetti Rummukainen ovat kaksi koijaria, jotka tavoittelevat rikkauksia kalevalaisissa maisemissa. Hurlannin kuningaskunta on päättänyt varautua sotaan ja linnoittaa itäisten metsämaidensa ulkorajan. Idän karhu kun oikoo tassujaan, eikä Pohjan Akan valtakuntakaan seisoskele toimettomana. Pelimiehinä Aapo ja Taavetti iskevät silmänsä yhden linnoitustöistä vastaavan varuskunnan palkkarahat sisältävään hopea-arkkuun. Kun arkku sitten katoaa, lähtee epämääräinen joukko noutamaan sitä takaisin.

Etunenässä joukkoon paukkaavat Aapo ja Taavetti. Retkuetta johtaa nuori upseeri Anders Kippelström, joka on arveluttavien elintapojensa vuoksi saanut siirron käymättömille korpimaille. Mukaan lähtevät myös hermoheikko Oravainen jäljittäjäksi ja mustan tornin apupappi isä Jeremias, joka hänkin on parempi vaihtoehto kuin varuskunnan umpitunnelissa heiluva pääpappi Rupert. Aika vähin eväin sitä lähdetään loitsimiseen pystyviä varkaita vastaan, mutta likaisella tusinalla oli muuta menoa.

Kerronta lainaa menevyyttä Suomi-filmeiltä, etenkin rillumarei-perinteestä.
Tarinan metsäiset maisemat ovat jokaiselle lukijalle tuttuja, ja maailmakin melkein. Länsivalloittajan mukana tullut uskonto käyttää ristin sijaan symbolina mustaa tornia ja Hurlannin akatemioissa opetetaan muun taikuuden ohella runonlaulantaa. Tuntuukin siis luontevalta, kun metsässä alkaa vilistää Pohjolan nahanvaihtajia, jotka voivat muuttua ihmisestä vaikkapa karhuksi silmänräpäyksessä.

Tarinointi sujuu Tuomas Salorannalta totutulla, varmalla otteella. Pokkari on paksumpi kuin miehen aiemmat työt eivätkä lisäsivut hukkaan mene, mutta hahmoissa ei ole samanlaista räväkkyyttä kuin Diplomaattisen selkkauksen (TV 3/13) Zargynissa. Kirjailija ei heitä pääkaartia todelliseen vaaraan, vaikka vaaranpaikkoja riittääkin. Ehkä se kuuluu tällaiseen rillumafantasiaan, mutta jännitteet eivät aina nousseet niille tasoille, joihin Saloranta pystyy.

Hopea-arkun metsästäjät on helppolukuinen ja hauska tarina, ja roheasti reilun kympin hintansa arvoinen. Mutta vain, jos sen hankkii kustantajan Finncon-pöydästä tai vaikkapa Aavetaajuuden nettikaupasta. Suurissa kivijalkamyymälöissä tästäkin pokkarista riistetään liki kolme kymppiä.

(Arvostelu on ilmestynyt Tähtivaeltajassa 1/2014)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa

Julkaistu 13 huhtikuun, 2014| Jätä kommentti

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessaYliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Supernatural Horror in Literature)
H. P. Lovecraft
Suom. Juri Nummelin
Savukeidas, 2013
ISBN: 978-952-268-084-6

H. P. Lovecraft on yksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista kauhukirjailijoista ikinä. Omana aikanaan hän ei saanut paljon arvostusta, maine on rakentunut pitkälti vasta hänen kuolemansa jälkeen. Me muistamme hänet pääasiassa kosmisista kauhuista kertoneista tarinoista, mutta kirjoitti hän muutakin. Esimerkiksi varsin kattavan katsauksen kauhukirjallisuuden historiaan. Hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa nauttii yhä edelleen arvostusta, eikä suotta.

Lovecraft lähtee liikkeelle siitä, että toimiva kauhu on luonteeltaan kosmista. Ihmiseen vaikuttaa syvimmin tuntemattoman pelko. Tätä kriteeriä vasten hän tutkailee menneiden vuosisatojen kauhuelementtejä sisältävää tuotantoa aina aikalaiseensa Clark Aston Smithiin saakka. Itsestään hän ei tosin puhu, mutta kukapa kirjailija osaisi arvioida omaa tuotantoaan niin, että historia on hänen kanssaan samaa mieltä.

Itseäni viehätti eritoten se, miten juurikin näin vanha teksti (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1927) katsoo kauas menneisyyteen sotkeutumatta tämän päivän asioihin (mikä olisikin mahdotonta ilman aikamatkailua). Mikä tahansa vastaava essee tänä päivänä joutuisi kuluttamaan leijonan osan sivuistaan kaikkeen siihen, mitä Stephen Kingin läpimurron jälkeen on tapahtunut. Nyt sain nauttia katsauksesta vuosisatoja vanhan kauhun olemukseen ilman moderniuden rasitteita.

Lovecraftin laatima esitys tuntuu kattavalta ja rakentuu loogisesti niin, että voidaan osoittaa, miten mikäkin työ on jatketta jollekin aiemmalle. Vaikka kauhukirjallisuuden juurten nähdään uppoavan antiikin myytteihin ja kauemmaskin, alkaa moderni yliluonnollisuus nostaa päätään goottilaisen kirjallisuuden aikakaudella.

Juri Nummelinin suomennos on pystyvää, mutta kääntäjän erityinen ansio on loppuun koottu katsaus esseessä mainittuihin kirjailijoihin ja heidän suomennettuihin teoksiinsa. Näin laajaa esitystä ei kauhukirjailijoista liene aiemmin suomeksi koottu, ja ilahduttavaa oli huomata, miten moni mainittu novelli löytyi 90-luvun paikkeilla julkaistuista kauhukokoelmista. Kirjastoista ne saattaa olla jo poistettu, mutta antikvaareista noita kokoelmia vielä löytää. Nämä kääntäjän huomaukset vievät sivuja melkein yhtä paljon kuin itse esseekin.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on pakollista luettavaa niin kauhuharrastajille kuin kirjallisuuden tutkijoillekin, eikä se jätä kylmäksi Lovecraft-fanejakaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,