Aihearkisto: Kirja

Panoksena sielu

Panoksena sieluPanoksena sielu (Selling Out)
Justina Robson
Suomentaja: Kaisa Ranta
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-493-8

Lila Blackin elämä on jokseenkin hektistä. Vain kolmen päivän kuluttua Aidon pelin koettelemuksista hänet tuupataan uudelle komennukselle, tällä kertaa demonien maahan. Johan sitä tuli sytytettyä sisällissota haltioiden kotikonnuilla. Tehtävän luonne on suora kaiku reaalimaailman suurvaltapolitiikasta. Päällisin puolin kyse on diplomatiasta, ohuen ulkokuoren alla jyllää vahva vakoiluagenda.

Lilan haltiarakastaja Zal on muuttunut jotenkin puoliksi demoniksi, ja ihmisiä kiinnostaa kovasti, miten. Lilan tutkimukset ajautuvat nopeasti sivuraiteelle murhayritysten ja kosintojen kasautuessa niskaan. Lisäksi Lila oppii, siltä varalta että asia ehti jo unohtua alle viikossa, että teoilla tapaa olla seurauksensa, eikä kaikkia saa peruttua, vaikka kuinka tahtoisi.

Zal ja Lilan keijukaveri Malachi puolestaan päätyvät kumpikin tahoillaan omille tutkimusretkilleen. Zoomenon, josta elementaalit ovat lähtöisin, on biologiselle elämälle vihamielinen paikka, kuten Zal saa karvaasti kokea, ja Malachi toteaa omakohtaisesti, että maailmojen välisessä eetterissä seilaa jopa haamuja hirvittävämpiä asioita. Nämä retket nivoutuvat yhteen Kvanttipainovoima-sarjan suuremman kudoksen kanssa, sillä lukijalle vihjaillaan, ettei universumin koko kuvaa ole vielä paljastettu.

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vapaa tahto. Voiko omaa etua ajavien tahojen rakentama kyborgisoturi olla koskaan todella vapaa? Lila on paennut tätä ja monia muita häiritseviä kysymyksiä jo pitkään, mutta menneisyydellä on paha tapa ensin kampittaa ja sitten ottaa niskalenkki. Ja kun tilejä selvitellään, eri tahojen pyrkimysten ristituleen joutuvat niin Lilan perhe kuin Zalin vaimokin.

Panoksena sielu on ensimmäisen osan tavoin sekalainen keitos chiclittiä, jännäriä ja seikkailua. Kokonaisuus ei aina tunnu tasapainoiselta ja välillä käänteet ovat aavistuksen puuduttavia, mutta ajoittaiset ovelat vedot ja toimivat koukut pitävät silti otteessaan. Hankala sanoa, onko tämä tarkoituksellista vai ei.

Kaisa Rannan sinänsä sujuvassa käännöksessä kiinnitin huomiota pilkkujen vähyyteen. Jäin kuitenkin miettimään, oliko kyseessä virhe, ja otin kääntäjään yhteyttä. Hän kertoi käyttäneensä tarkoituksella vapaampaa pilkutusta. Ammattitaito on siis ollut pelissä mukana, makuasiaksi jää, toimiiko ratkaisu kunkin lukijan kohdalla.

Juonenkäänteidensä puolesta Justina Robsonin Kvanttipainovoima-saagan kaksi ensimmäistä osaa on mahdollista tuomita yksinkertaiseksi hömpäksi, mutta jos romantiikalla höystetty toimintaviihde houkuttaa & koukuttaa, sarja antaa kyllä ajankäytölle vastinetta.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014.)

Jouluksi kotiin

Jouluksi kotiinJouluksi kotiin
Eero Korpinen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-50-7

Herra Leeds pyörittää paperitehdasta Kanadan kylmyydessä, ja kylmä on hänen sydämensäkin. Tehtaan edellinen johtaja lupaili palkankorotuksia, mutta joutui jäämään yllättäen syrjään, eikä Leeds koe olevansa vastuussa edellisen omistajan puheista. Hänen täytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta, varautua odottamattomiin investointeihin. Ehkä hänellä onkin kylmä pää.

Se joutuu koetukselle, kun Leeds on palaamassa helikopterilla kotiinsa joulunviettoon. Sää on paha, eikä lentäjä Hawkstonen kokemuskaan auta, kun myrsky riepottaa. Matka katkeaa Yukonin paikkeilla, ja kopteri putoaa keskelle erämaata. Hawkstone teloo koipensa ja Leeds joutuu jonkinlaiseen shokkiin, mutta tilanne ei ole täysin katastrofaalinen. Miehet saavat hätäkutsun lähetettyä, ja lähistöllä on kauan sitten autioitunut kylä. Siellä on hyvä vartoa pelastajia.

Vaan myrsky ei laannu, se ulvoo päiväkausia. Huonekaluja polttamalla saa kyllä lämpöä, ja lumi sulaa vedeksi, mutta ruoka, sitä ei ole. Hawkstonen kunto heikkenee haava tulehtuessa, joten kaikki jää Leedsin harteille. Leedsin, joka on alkanut hallusinoida. Hän on vakuuttunut siitä, että jokin vainoaa heitä, häntä, ja nälkä vaivaa yhä pahemmin. Hiljaisuudessa ääni kuiskaa, että ruokaa on. On, jos sen vain rohkenee ottaa.

Eero Korpinen on luonut pirullisen hyytävän tunnelman, jonka keskellä tavanomainen henkiinjäämistaistelu koko ajan uhkaa saada makaabereja piirteitä. Jouluksi kotiin on täynnä klaustrofobista, hiipivää kauhua, joka kiertyy niin Leedsin kuin lukijankin ympärille. Eikä sen lähteestä voi olla varma. Tapahtuuko kaikki vain Leedsin järkkyneessä mielessä, vai vainoaako hylättyä kylää jokin erämaiden pahantahtoinen henki, joka tulee ulvovan tuulen mukana ja ajaa epätoivoiset miehet epätoivoisiin tekoihin?

Eero Korpinen on uraansa aloitteleva kirjailija Satakunnan saloilta, ja Jouluksi kotiin on hänen esikoisteoksensa. Vajaa satasivuinen pienoisromaani ei kuitenkaan kärsi pituuden puutteesta, vaan pikemmin täyttää käytettävissä olevan tilan vahvasti. Sen ja mieheltä julkaistujen novellien perusteella jään odottamaan innolla tulevia teoksia.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

Piikki

Piikki – Wanhain Herrain Huone 1989-2014
Boris Hurtta
WHH 250

Wanhat Herrat ovat nautiskelleet tieteiskirjallisuudesta neljännesvuosisadan ajan, ja suunnilleen yhtä kauan he ovat seikkailleet ajassa ja avaruudessa monenlaisina inkarnaatioina. Vuosien saatossa osa Herroista on jo jäänyt matkasta, vaikka heidät vielä muistetaankin viskilaseilla skoolaillessa. Vaan miten käy, kun Herrat itse yrittävät juhlistaa merkkihetkeään?

Insinööri ja Kaskelotti ovat saapuneet Suomen Turkuun, jossa heitä odottavat Boris, Huuhka, Alismäki ja Myrskylintu. Aikeena on hakea Nemo Lepo-Linnoituksesta ja suunnata sitten Pietarin mökille juhlimaan, mutta Boris ja Huuhka ovat Alismäen avitukselle laatineet pienen mutkan matkaan. Koulun viskipenkiltä lähdetäänkin ensin lauttaristeilylle Ruotsiin hakemaan verovapaita viinaksia, Boriksella kun on kertynyt Viikinki-bonuksia sen verran, että matka on käytännössä ilmainen.

Teoriatasolla helppo keikka, mutta Herrojen kanssa harva asia sujuu suunnitellusti. Pian heitä jahdataan pitkin Tukholman katuja terroristiepäiltyinä. Pakomatka kuljettaa Herroja insidentistä toiseen, Gävlen olkipukki palaa, viinaa kuluu ja Insinöörin lainaama rymypaku puskee halki hankien aina Meänmaalle saakka. Samaan aikaan lehdistö Aftonbladetista keltaiseen vaatii virkavallalta ankaria toimia kotomaan suojaamiseksi ja terroristien taltuttamiseksi. Helikopterit säksättävät taivaalla, lauttaliikenne on tiukassa syynissä ja Herrat ovat jumissa vieraan valtion maaperällä. Voiko sellaisesta selvitä kukaan?

Seikkailun tempo on kiihkeä ja vie mukanaan tavallisenkin lukijan, mutta eniten tästä kaikesta saa irti sellainen, jolle Herrojen esikuvat, tai edes aiemmat seikkailut, ovat jollain tasolla tuttuja. Tavoilleen uskollisena Boris Hurtta ei päästä Herroja helpolla, mutta raskaamman sarjan tylyjä kohtaloita ei osu tielle, toisin kuin vaikka Herrojen Tiibetin-retken tuoksinassa. Mitä nyt Kaskelottia uhkaa polttomurha.

Piikki sisältää varsinaisen kertomuksen lisäksi pienimuotoisen Huoneen historiikin, lehdistötiedotteen ja irrallisen kutsukirjeen, joka parasta ennen -päivä on ollut joskus viime vuosituhannen puolella. Ellei muuta, julkaisua voi käyttää lähteenä siinä tapauksessa, että Wanhoille Herroille joku joskus kirjoittaa Wikipedia-sivun, vaikka artikkelin merkittävyys joutuisikin kyllä haastetuksi alta tunnin.

Piikki on pienipainoksinen, sisäpiirimäinen ja huoneperinteinen julkaisu, jota on turha odottaa Suomalaiseen kirjakauppaan. Jos sen omakseen haluaa, pitää osata kysyä oikealta henkilöltä, semminkin kun legendaarinen Uusi katakombi on ollut suljettuna jo hyvän aikaa. En lupaa toimia bulvaanina, paitsi jos palkkio on riittävän korkea ja maksetaan kirjallisuutena.

Vaikka perustamisen vuosipäivä jo menikin, nostan tänään lasin Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huoneen kunniaksi. Pakko vain tyytyä whiskyyn, sillä Cyrano-seurankin vaalima konjamiini on lopussa leikattua myöten.

Siis onnea, Herrat!

Susikuningatar

SusikuningatarSusikuningatar
Magdalena Hai
Karisto, 2014
ISBN: 978-951-23-5851-9

On kulunut kolme vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Prinsessa Gigistä on koko tämän ajan leivottu nuorta naista, joka pystyisi johtamaan Umbrovian ihmissudet vallananastaja Andros Luopiota vastaan, sillä vaikka sydämessä olisi kuinka paljon paloa, pikkutytöstä ei hommaan silti ole. Niinpä Gigi käy kovaa taistelukoulua, kunnes erikoislaatuisen opettajansa mukaan on valmis. Valmis olemaan susikuningatar.

Umbroviassa tilanne on heikentynyt vuosi vuodelta. Luopion armeija vainoaa varcolaceja, joiden kuningatar antaa odotuttaa itseään. Samaan aikaan kokonaiset klaanit tuhoutuvat viimeiseen ihmissuteen, mikä on omiaan herättämään tietyn asteista närää varcolacien keskuudessa. Niinpä Gigiä, Henryä ja Mussovitsia ei odota yksikäsitteisesti lämmin vastaanotto, kun he lopulta pääsevät talviseen Umbroviaan.

Vaikka elämä Keloburgissa ja Pariisissa on ollut vaarantäyteistä, sodan todellisuus on silti jotain muuta kuin lahkolaisten juonittelu tai huolimattomat salamurhayritykset. Sodassa ei suojella, sodassa tapetaan, ja joukkojen johtaja on vastuussa käskyistään. Gigi oppii tämän konflikti kerrallaan, kuolema kerrallaan. Kasvaessaan rooliinsa kuningattarena hän hankkii niin vihollisia kuin liittolaisia, mutta myös menettää heitä.

Alusta alkaen on ollut varsin selvää, että kirjasarja vie kohti suurta yhteenottoa, jossa Gregoroviusten suku liittolaisineen mittelee sotakuntoaan Luopion armeijoita vastaan. Kun lopullisen hyökkäyksen aika koittaa, panokset ovat korkealla, mutta niin ovat odotuksetkin. Luopiolla on joukoissaan tekno-orgaanisia sotilaita, Gigillä puolestaan demonisia ihmissusia ja teknillisiä ihmekeksintöjä. Lisäksi kummallakin puolella on zeppeliinilaivasto, ja zeppeliinisotaa ei kovin usein pääse seuraamaan.

Lukija jää siis odottamaan megalomaanisen kataklysmistä militäärimanööveeraamista, mutta joutuu tyytymään vähempään. Maasodasta saadaan muutamia välähdyksiä, mutta ilmataisto sivuutetaan kulissien takana. Valinta on ymmärrettävä, jos kirjan pointtina ei ole alun alkujaankaan sotatoimet, mutta esimerkiksi Gigin laivaston päällikkyydestä käydään vääntöä pariinkin otteeseen, ja se lupaa sellaisia jänniä paikkoja, joihin kirjailija ei sitten lukijaa viekään.

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on seikkailullinen trilogia, joka uppoaa varhaisnuorten lisäksi aikuislukijoihin, ja miksei uppoaisi. Kieli on rikasta, hahmot kiinnostavia, helppoihin ratkaisuihin ei sorruta ja juonenkaari on jännittävä, on kyse sitten mistä tahansa yksittäisestä osasta tai koko trilogiasta.

Vaikka Gigin ja Henryn tarina onkin kirjailijan mukaan tullut nyt kerrottua, novelleissa maailmaan saatetaan vielä palata, kuten nyt on jo muutamaan otteeseen tehtykin.

Mitä kummaa

Mitä kummaaMitä kummaa
Hanna Matilainen
Avain, 2014
ISBN: 978-952-304-024-3

Siitä on jo pyöreästi neljännesvuosisata, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleispätevä scifitietoteos. Hanna Matilaisen kirja Mitä kummaa ansaitsee siis täysin oikeutetusti maininnan ’jo oli aikakin’.

Kun minä kävin koulua joskus armaalla 80-luvulla, opettajat olivat aivan pihalla sellaisesta asiasta kuin tieteiskirjallisuus. Äidinkielen aineeseenikin sain merkinnän ”toivoisin sinun joskus pysyttelevän sellaisen planeetan pinnalla, joka ei räjähdä.” Silloin sitä mietti, millä tavoin näitä aikuisia moukkia sivistäisi. Voi kun olisi kirja, jonka voisi lykätä kouraan ja sanoa, että lue siitä, jotta jotain oppisit.

Vaikka nykypäivänä spekulatiivinen fiktio on huomattavasti enemmän valtavirtaa kuin minun lapsuudessani, ei opettajaa vielä auta paljoa se, että tietää Harry Potterin ja Tähtien sodan, jos oppilas rypee riemuissaan scifistisyyden sikolätissä. Jotain oppia ja ohjetta ehkä haluaisi antaa, mutta milläs neuvot, kun et tiedä. Vaan nyt apuun rientää Hanna Matilainen!

Mitä kummaa on monitahoinen tietoteos scifin harrastuksen ilmenemismuodoista Suomessa. Kirja käy läpi alan lehdet, tapahtumat, yhdistykset, kustantamot, palkinnot ja kummalliset erityispiirteet, joista ajan hermolla pysymisestä antaa väkevää todistusta esimerkiksi kirjoittajaliike URSin mainitseminen. Sitä ei ollut olemassakaan viisi vuotta sitten, ja aika näyttää onko se enää olemassa missään muodossa viiden vuoden kuluttua, mutta juuri nyt, juuri tässä ajassa sen tietäminen on hip & pop.

Matilaisella ei ole vahvaa ja monien vuosien fandom-kokemusta, mikä on tällaista teosta kirjoitettaessa pelkästään hyväksi. Niskassa ei roiku historian raskas painolasti jo vuosikymmeniä sitten kadonneista fanzineista, joista joku vanhemman polven fani olisi saattanut olla pakotettu lausumaan muutaman sanan. Mitä kummaa onkin painomusteeseen ja selluloosaan vangittu pysäytyskuva kotimaisen scifin nykytilasta vuonna 2014.

Kirjan loppupuolen muodostaa lista mainitsemisen arvoisista genrekirjoittajista. Painotus on vahvasti kuluvalla vuosituhannella ilmeisenä aikomuksena nostaa esiin sellaisiakin kirjoittajia, jotka eivät vielä liitele scifitaivaan kiintotähtien joukossa, mutta jotka saattavat nousta sinne kymmenessä vuodessa ja joiden uraa kannattaa seurata. Tämäkin on tuore lähestymistapa ja eroaa mukavasti kaikista niistä listoista, joilla tapaavat keikkua kaikki menneiden aikojen legendat sekä nykypäivän kiivastahtisimmat kirjatehtailijat.

Mitä kummaa on kätevä ja pätevä perusteos sellaiselle, joka haluaisi saada paremman yleiskuvan suomalaisen spefiharrastuneisuuden ilmiöistä, muttei tiedä mistä aloittaisi. Hanna ’Morre’ Matilainen on ripotellut tähtipölyä ja laatinut suuntaviivat uteliaalle matkaajalle. Kirja sopii mainiosti jokaisen harrastajan kouraan, ja kuuluu välttämättömänä jokaisen koulukirjaston hyllyyn.

Vuori

VuoriVuori
Helena Waris
Otava, 2014
ISBN: 978-951-1-27934-1

Syksyllä 2013 Helena Waris oli Tamfanin kunniavieraana. Hän puhui pääasiassa Pohjankontu-kirjoistaan, mutta mainitsi myös tulevan teoksensa nimeltään Vuori. Hän ei kertonut kirjasta juurikaan enempää kuin että siinä vuori on merkittävässä asemassa ja siitä tarina alkaa. Jäin odottamaan kiinnostuneena. Millainen on kirja, jonka asetelmista ei voi mainita juuri mitään siinä pelossa, että tulee paljastaneeksi liikaa?

Nyt Vuori on ilmestynyt. Hotkaisin sen parissa illassa. Ja todellakin, jos kirjan jujun haluaa paljastuvan kerronnan edetessä, hyvin monesta seikasta on syytä olla mainitsematta mitään. Tähän pyrin.

Kuvittele hetki tilanne, jossa esimiehesi sanoo, että sinun, juuri sinun ja vain sinun on syytä valmistautua maailmanloppuun. Sellaiseen on hivenen vaikea suhtautua. Sitten muutama muu auktoriteettiasemassa oleva, sinulle läheinen ja tärkeä henkilö alkaa puhua samaan malliin. Tuho tulee, mutta sinä voisit oikeastaan nostaa kytkintä ja yrittää pelastaa itsesi. Miksi sinä? Mikseivät he itse? Tässä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet seonnut, tai he ovat. Sitten alkavat maanjäristykset. Sähkökatkot pahenevat. Yhtäkkiä varoituksia on paljon helpompi uskoa.

Tästä alkaa myyttinen matka, jonka varrella sattuvia asioita on yllättävän hankala arvata pitkälle etukäteen. Moneen otteeseen näin, mihin suuntaan kirjailija on juontaan kuljettamassa, ja kerta toisensa jälkeen olettamukseni syöksyivät jyrkänteeltä alas, kun juoni lähtikin vasemmalle. Kaikki oli kuitenkin aina perusteltua, ja tätä pidän hyvän kirjan merkkinä.

Vuoren yhtenä teemana on luottamus, jota tarkastellaan niin uskollisuuden kuin yhteisöllisten tarpeidenkin kautta. Missä kohdin mahdollinen vihollinen muuttuu ystävästä tai neutraalista henkilöstä uhaksi? Millaisessa tilanteessa olisi tarpeen vaihtaa yhteistyökumppania, ja miten päätös puoleen tai toiseen perustellaan itselleen? Kun joku kokee, että pelin, yhteiskunnan, sääntöjä ei voi rikkoa, se johtaa ajoittain hyvinkin rankkoihin päätöksiin.

Helena Waris on kirjailijana minulle täsmäosastoa. Hänen kykynsä kuvata tilanteita ja monitahoisia hahmoja on pistämätön, ja kerronnan kieli on tavattoman kaunista ja soljuvaa. Vaikka verrokkiryhmään en olekaan tutustunut, väitän Vuoren kuuluvan ehdottomasti tämän vuoden fantasiakirjojen kärkikaartiin.

Kellopelikuningas

KellopelikuningasKellopelikuningas
Magdalena Hai
Karisto, 2013
ISBN: 978-951-23-5660-7

Kerjäläisprinsessan tapahtumat ovat takana ja Gigi toipunut saamistaan kolhuista. Niin hyvin kuin nyt voi toipua siitä, että ammutaan pyssyllä vasten kasvoja. Silmähän siinä meni, eikä auta muu kuin olla tyytyväinen, ettei käynyt sen kurjemmin.

Trilogian avausosan seuraukset on hyvä pitää muistissa, kun lähdetään uuteen seikkailuun, koska viesti on aika selvä: jos etsiytyy vaarallisiin tilanteisiin, vastaan voi tulla tapahtumaketjuja, joista ei niin vain livahdetakaan turvaan poliisimiehen selän taakse. Kellopelikuninkaassa vastassa on vihollisista vaarallisin, fanaattinen uskonlahko.

Vihreän saaren väestön pohjana on muinainen viikinkiasutus, joten on vain luonnollista, että Odin jumalkavereineen pitää siellä edelleen enemmän tai vähemmän jöötä. Kuten jokaisesta yhteiskunnasta, myös Keloburgista löytyy paikallinen, persumainen kansanosa, joka vihaa, ja joka tahtoo kieltää. Tässä tapauksessa tulilinjalle joutuu Gigin isän, Umbrovian syrjäytetyn kuninkaan progressiiviset keksinnöt. Suurinta närää herättää mammuttimainen ilmalaiva Titan, jota rakennetaan omassa hangaarissaan. Yksisilmäisen jumalan palvelijat ovat vakaasti sitä mieltä, että sellainen luonnonvastainen konstruktio on tuhottava henkiä säästämättä, nimittäin muiden henkiä.

Gigi ja Henry pääsevät tämän suosiotaan kasvattavan marginaaliryhmän toimista jyvälle, ja saavat liittolaisikseen joukon maan alla asuvan lapsia. Jos touhu kuulostaa liian disneyltä, on hyvä palauttaa mieliin olosuhteet, joissa lapset tapaavat tällaisen joukon osaksi päätyä. Joko heidät on hylätty, tai kaltoinkohtelu on ollut sellaista luokkaa, että pimeissä käytävissä asuminenkin on parempi vaihtoehto. Lapsille, joista osa on alle esikouluiän, Kyse ei ole viileästä elämysmatkailusta, vaan henkiinjäämisstrategiasta. Lapsiarmeija ei myöskään ole raflaava vaihtoehto puusilmäisten aikuisten kädettömyydelle, vaan viimeinen, epätoivoinen vaihtoehto.

Elokuvat ja muut viihdemuodot ovat tuupanneet tyttölasten silmille pinkkiä prinsessaglitteriä jo vuosikymmenten ajan, ja Gigihän on syntyjään prinsessa. Jokainen tietää, miten juonikuvio juoksisi perushutussa, prinssejä, pelastuksia ja valtakunnan haltuunotto, mutta Magdalena Hailla on Gigin varalle muita suunnitelmia. Prinsessasta voi kyllä tulla kuningatar, mutta siinä ei ole aihetta suureen juhlaan. Tittelin mukana kun tulee muutakin kuin korea kruunu, nimittäin vastuu kansasta. Sellainen vastuu on raskas kantaa etenkin, jos ikää on vähän reilut kymmenen vuotta. Se ei ole taianomainen kohtalo, joka koittaa joskus, vaan se laskeutuu harteille riippana, joka ei koskaan katoa.

Tätä puolta en Magdalena Hain trilogiassa voi liiaksi korostaa. Äksönpitoinen, vauhdikkaan jännittävä seikkailu ei takaa sitä, että kaikki kaikki päättyy hyvin ja yhteiskunnan epäkohdat katoavat. Maailma ei korjaudu maagisesti reipashenkisellä, kirkasotsaisella sankaroinnilla. Jos koko hommasta selviää pienin miehistötappioin ja saa itse vain muutaman uuden arven, voi pitää itseään voittajana.

Tällaista kirjallisuutta nuorison soisi lukevan. Hauskaa, vauhdikasta, uskottavaa ja todellista. Ja vaikka Kellopelikuningas onkin trilogian keskimmäinen osa, se ei kärsi järjestysnumerostaan vähääkään.

Planeettojen kapellimestari

Planeettojen kapellimestariPlaneettojen kapellimestari
Pietari Virtanen
Wanhain Herrain Huone 247
ISBN: 978-952-99922-7-0

Kelle nimi Pietari Virtanen sanoo jotain? Entäpä, jos etunimi olisi Pekka? Käsiä nousee vanhemman fandomin joukosta, mutta useampi tämän vuosituhannen debytanteista kohauttelee olkiaan. Niin se on. Sic transit vanha suomalainen scifi.

Planeettojen kapellimestarin alkusanat sen kertovat, mutta kerron minäkin. Pietari Virtanen, edelleen sielun ja ruumiin voimissa, oli 80-luvulla nykypäivän ilmausta käyttääkseni kuuminta hottia. Kun hän astui areenalle, maamme sf-lehdet lakosivat hänen jalkojensa juureen. Kaikki halusivat julkaista Virtasen novelleja, ja niitähän riitti. Nelisenkymmentä niitä syntyi siinä viisivuotiskaudella, kun Pekka oli aktiivinen, ja voittipa Aikakoneessa julkaistu Perinne Atoroxinkin.

Pietari Virtanen täytti vastikään merkkivuosia ja tätä juhlistaakseen Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huone päätti julkaista kirjan, joka koostui mestarin omista novelleista. Virtanen oli tehnyt asian melkein luvattoman helpoksi julkaisemalla vanhat tekstinsä blogissaan hieman siivottuina, joten Wanhat Herrat napsivat ne talteen ja laittoivat kansiin.

Tuloksena oli Planeettojen kapellimestari, Pietari Virtasen 33 tieteisnovellia sisältävä retrospektiivi.

Tarinoita lukiessa huomaa, että Virtanen on ennen kaikkea humaani. Onko humanisti, sitä en tiedä, ja tokko edes humanoidi. Hänen tyylinsä on vähäeleistä ja napakkaa, hiljaisen humoristista ja lämmintä. Vertailukohdaksi mieleeni nousi hakematta suuresti ihannoimani japanilaisen science fiction suurmies Shin’ichi Hoshi, koska kummallakin on tarkat silmät mitä ihmisluontoon tulee, ja samanluonteinen visio ihmiskunnan mahdollisuuksista. Niin hyvässä kuin pahassa.

Pääasiallisena lajityyppinä Virtasella on scifi, erotukseksi fantasiasta, mutta railakkaalla mielikuvituksella höystettynä. Opettaja Korhosen kuuraketissa koulun käsityötunneilla nikkaroidaan ehta kuuraketti, jolla koululuokka hurauttaa tutkimaan lähinaapuriamme. Novellissa Häijy hymy ihmiskunta kohtaa salakavalan hyökkäyksen ulkoavaruudesta, ja uran lähtölaukauksena toiminut Veljmiehet on edelleen absurdiudessaan ratkiriemukas. Nämä kolme toimikoon nimettyinä makupaloina, jos epäröivä lukija haluaa kirjaa selaillessaan vahvistaa nupullaan olevaa ostopäätöstään.

On liioittelua väittää, että Pietari Virtanen olisi nykyään unohdettu kirjailija, mutta uraauurtavaan tuotantoonsa nähden hänet tunnetaan tarpeettoman huonosti. Tuokoon Planeettojen kapellimestari hänet jälleen laajemman lukijakunnan tietoisuuteen.

Kerjäläisprinsessa

KerjäläisprinsessaKerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
Karisto, 2012
ISBN: 978-951-23-5593-8

Keloburgin kaupunki sijaitsee Vihreällä saarella, Grönlannin eteläpäässä. Liki puolet saaresta on jo vapautunut jääpeitteen alta, eivätkä eroavaisuudet meidän maailmamme kanssa pääty tähän. Itä-Euroopasta löytyy maa nimeltä Umbrovia, ja siellä asuu ihmisten lisäksi ihmissusia. Nuo kaksi ryhmää ovat asuneet liittolaisina ja rauhassa vuosisatojen ajan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Joitakin vuosia sitten vallankumous pyyhkäisi yli maan ja kuningasperhe joutui maanpakoon.

Gigi elää Keloburgin köyhälistöalueella ja avittaa perheensä toimeentuloa miten parhaiten taitaa. Nuoresta iästään johtuen hän on perheensä ainoa jäsen, joka ei muista juuri mitään elämästään Umbrovian kuninkaallisena. Gigi on läpensä tottunut uuteen elämäänsä, keräämään kankaanpalasia ompelua varten ja tekemään muita pikkuhommia. Hänen paras ystävänsä on Henry, joka asuu milloin missäkin, muttei missään pysyvästi.

Arki alkaa kuitenkin rakoilla, kun menneisyys tulee kylään. Umbrovian vallan anastanut Andros Luopio on päättänyt hoidella vanhan kuningassuvun pois päiväjärjestyksestä lopullisesti ja lähettää salaisen poliisin ihmissusipäällikön asialle. Pian pommit lentelevät, ihmissudet ulvovat ja kellareista vyörytetään esiin keksintöjä, jonkalaisia maailma ei ole koskaan nähnyt. Äkkiä Gigi huomaa olevansa avainasemassa, jos tahtoo perheensä näkevän vielä huomispäivän.

Gigi voidaan nähdä perinteisenä sankarilapsena, lähteehän hän pelastamaan perhettään suuresta vaarasta, mutta Magdalena Hain kutoma maailma on todellisempi kuin vaikkapa Viisikon englanti. Teoilla on seurauksensa, myös lapsille, eikä kukaan ole luvannut, että kaikki selviävät koettelemuksista ehjin nahoin. Tämä on rehellisyyttä nuorempia lukijoita kohtaan, ja samalla epäilemättä yksi syy sarjan saamaan suosioon. Lapset arvostavat sitä, ettei heidän älykkyyttään aliarvioida.

Kerjäläisprinsessa on vauhdikas seikkailu ja mukaansatempaava aloitus trilogialle, joka on ehtaa kotimaista höyrypunkkia. Kirjoista löytyy niin ilmalaivoja kuin höyryllä käyviä automaattoneita, mutta Magdalena Hai ei tyydy vain ulkokultaisiin merkkeihin. Gigin isän keksinnöissä maistuu tekemisen meininki, ja juuri sitä on punk, kun puhutaan höyrypunkista.

Erikseen haluan vielä mainita, että vaikka Kerjäläisprinsessa upposi ala-asteikäisiin iltasatumuodossa kuin ihmissuden hampaat possupaistiin, se tarjoaa paljon myös aikuisemmille lukijoille. Kirjan kansi on mahtava, älköön se karkottako ainuttakaan lukijaa lapsikuvastollaan.