Aihearkisto: Kirja

Tolkien – elämä ja teokset

Tolkien elämä ja teoksetTolkien – elämä ja teokset
Juri Nummelin & Vesa Sisättö
Avain, 2014
ISBN: 978-952-304-043-4

J. R. R. Tolkienin toki tietävät kaikki, mutta tunteminen on toinen juttu. Mitä se mies teki muuta kuin kirjoitti pari kirjaa ja keksi kieliä? Tähän rientävät vastaavaan Nummelin ja Sisättö kirjallaan Tolkien – elämä ja teokset.

Kirjailijan elämästä kertova osio on kovin lyhyt, vajaa parikymmentä sivua. Tätä puolta olisi voitu käsitellä pidemmältikin ilman, että puutuminen olisi uhannut lukijaa. Nyt kouraan jää karkea hahmotelma ja tarve lukaista jokin kattavampi elämäkertä.

Teokset puolestaan ruoditaan tarkkaan, Hobitista aina yksittäisiin satuihin. Tämä onkin kirjan eittämätön ansio ja syy, miksi Elämä ja teokset on syytä pitää käsikirjastossa. Jokaisen kirjoitelman, oli kyseessä romaani tai runo, kohdalla listataan eri versiot (joita Tolkienilla riitti), julkaisuhistoria ja kunkin tekstin historiikki. Esimerkiksi keräilijälle tämmöiset tiedot ovat kultaa. Myös Tolkienin työ tutkijana käydään läpi pintapuolisesti.

Lopuksi esitellään J. R. R:n fanikulttuuria niin koto- kuin ulkomaillakin, sekä miehen vaikutusta koko nykyiseen fantasiakirjallisuuteen. Nämä sivut osiltaan paikkaavat sitä, että kirjailijan elämästä kertova osuus sujahti ohi niin nopeasti.

Johtuen kahden kirjoittajan yhteistyöstä jotkin seikat tuodaan esiin pariin kertaan eri luvuissa, mutta tämä on korkeintaan vähäinen kauneusvirhe. Tolkien – elämä ja teokset lunastaa helposti paikkansa tolkienistien, fantasiatutkijoiden ja keräilijöiden hyllyssä kirjoittajiensa asiantuntemuksella, joilla on paitsi faktat hallussa myös kyky tuottaa sujuvaa kerrontaa.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2015.)

Siirtomaan aave – Tappelun taikaa

Siirtomaan aave – Tappelun taikaa
Marko Turunen
Daada, 2014
ISBN: 978-952-5915-09-9

Tappelun taikaa on omaelämänkerrallisen trilogian kolmas osa. Trilogian kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät sarjakuvamuodossa, joita lukemattakin kyllä pärjää. Tosin populäärikulttuurin tuntemuksesta on lukijalle hyötyä.

Päähenkilö on Siirtomaan aave, joka asuu Etelä-Amerikassa kannibaaliheimon parissa. Siellä hän kuitenkin käy lähinnä vain kääntymässä, sillä työ vie pitkin maailmaa. Pääasiallisesti Siirtomaan aave taistelee ninjoja vastaan, on se sitten Portugalin hiekkarannalla tai Pariisin katakombeissa.

Kerronnan tyyli on kuivan lakonista, mikä on omiaan nostamaan tapahtumien älyvapautta. Turunen kuvaa samalla kiihkottomuudella koiran kakkalenkkiä kuin massiivista taistelua, jossa Belgia paljastuu jättiläisrobotiksi ja työntää ninjojen radaltaan suistamaa Kuuta takaisin paikalleen. Ja kumpaan tahansa kategoriaan kukin keikka kuuluukin, sen päätteeksi palataan kotiluolaan.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista luvuista, eikä kaikilla juonilinjoilla ole suoraa linkkiä toisiinsa. Kerronnan vuo on parasta ottaa vastaan absurdismin tsunamina, josta ei ikinä tiedä, mitä se seuraavaksi pullauttaa pinnalle.

Prologi mukaan lukien tarinaa on 87 sivua. Niistä kymmenen uhrataan Monopoli-pelille, joka etenee heitto heitolta, osto ostolta konkurssiin asti. Tämä on kirjallinen vastine puoli tuntia kestäville maratonvitseille, sellaisille kuten ”mies joka rakasti Tina Turneria” tai ”rummutus ei saa koskaan lakata”, paitsi että kirjailija ei pääse näkemään uhrinsa tuskallista irvistystä loppuhuipennuksen pauloissa.

Tappelun taikaa sopinee etenkin heille, jotka diggailivat trilogian aiempia osia, sekä absurdismin suurkuluttajille.

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Tähtivaeltajassa 2/2015)

Hautakummun salaisuus

Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia (Kootut teokset osa 6)
H. P. Lovecraft
Suomennos: Matti Rosvall, Markku Sadelehto
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-500-3

Jalavan julkaisema Lovecraftin kootut on ansiokas sarja, ja sisältää kaiken olennaisen. Aivan kaikkea se ei voisikaan sisältää, sillä Lovecraft oli myös suuri kirjeidenkirjoittaja ja tehtaili niitä tuhansia. Sarjan kuudes ja viimeinen osa, Hautakummun salaisuus, on toisaalta kovin monipuolinen, mutta myös hyvin epätasainen.

Mukana on Lovecraftin omia tarinoita, muiden kanssa yhteistyössä kirjoitettuja novelleja sekä asiasisältöä. Tuon viimeisen osion hohdokkuutta hieman laskee se, että samaa kamaa ovat muutkin julkaisseet viimeisen vuoden sisällä. Savukeidas julkaisi Juri Nummelinin kääntämän esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, joka on verrokkiaan ansiokkaampi yksityiskohtaisen taustamateriaalin takia, ja pari muuta tekstiä ilmestyi myös Vaskikirjojen julkaisemassa Unennäkijän muistikirjassa, joskin Sadelehdon käännökset vaikuttivat parin pistokokeen perusteella sujuvammilta. Keräilijän ja suurfanin kannalta vertailu on toki merkityksetöntä, sillä jokainen mainittu opus tarjoaa jotakin, mitä muut eivät. Pakkohan ne on hankkia kaikki.

Kirjan pisimmät tarinat ovat Viimeinen koe ja Hautakummun salaisuus, mutta siinä missä vaikkapa Hulluuden vuorilla puolustaa mittaansa kiehtovalla kuvauksella ja hitaasti rakentuvalla ilmapiirillä, kumpikin näistä kahdesta olisi toiminut paremmin lyhennettyinä. Viimeinen koe on Adolphe de Castron novellin modernimpi versio kuumelääkäristä, jonka tieteenpalvonta ylittää ja ohittaa kaikki inhimillisyyden rajat. Idea on hyvä, mutta juoni ei jaksa lähteä juoksuun edes loppua kohden. Hautakummun salaisuus taas on kaksi tarinaa yhdessä, toinen toisen sisässä. Vaikka kumpikin osa tarvitsee toistaan edes hieman, ne myös kompastuvat toisiinsa. Alun vahva kummitusfiilis vesittyy pahoin, kun espanjalaisvalloittajan käsikirjoitus paljastaa taustalla olevan muinaisen, maan alla elävän rodun. Kaiken kukkuraksi tämä paljastus vie yli puolet novellista. Molemmissa novelleissa on viitteitä Cthulhu-myyttokseen, eikä se auta kumpaakaan.

Loput neljä novellia jättävät nekin toivomisen varaa. Vahvin tunnelma on Sukuhaudassa, jossa päähenkilön makaaberi kiinnostus sukunsa kuolleita jäseniä kohtaan muovautuu klaustrofobiseksi ahdistukseksi.

Koottujen viidennen osan esipuheessa Sadelehto väittää Lovecraftin jättäneen äärikonservatiivisuutensa menneisyyteen ja pehmentäneen myöhemmin silloisia näkemyksiään, jotka eittämättä olivat pahimmillaan varsin niljaisia. Lovacraft julkaisi julistuksiaan omassa The Conservative -lehdessään, ja niistä meille tarjoillaan neljä näytekappaletta. Hurjaa menoa. Ainoita oikeita amerikkalaisia ovat englannista tulleet, sekä ne saksalaiset, jotka ovat assimiloituneet brittiläisen siirtomaa-ajan ihanteisiin. Loput ovat epäisänmaallista kuonaa, joiden rauhanpyrkimykset ja sodanvastaiset ilmaisut ovat kunnon amerikkalaisille kauhistus. Keskenään sotimisen sijaan englantilaisten ja saksalaisten pitäisi liittoutua ja murskata slaavien ja mongolien valtapyrkimykset. Ja niin edelleen.

Jos Sadelehto on oikeassa, eivätkä kirjoitukset edustaneet enää myöhemmän ajan Lovecraftia, on vaikea ymmärtää niiden julkaisua suomeksi. Nyt ne jäävät mittavan sarjan viimeisiksi teksteiksi, eräänlaiseksi tympeäksi loppulausumaksi. Toisaalta jos Lovecraft säilytti näkemyksensä, on niiden julkituonti toki tarpeen. Joka tapauksessa sarjan sisäisellä logiikalla julkaisupäätös on kummeksuttava.

Hautakummun salaisuus on tarpeellinen hankinta Lovecraftista syvästi kiinnostuneille, mutta aloittelijan kannattaa hankkia sarjan alkupään osat, koska niistä ne parhaimmat visiot löytyvät. Mainittakoon vielä, että syvällinen oikoluku olisi tehnyt hyvää. Nyt puuttuvia sanoja ja rikkonaisia lauserakenteita oli sen verran, että sivumäärän juostessa ärtymys jo nosti päätään.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2015)

Keltainen kuningas

Keltainen kuningas
Robert W. Chambers
Suomentaja: Jussi Korhonen
Basam Books, 2014
ISBN: 978-952-260-302-9

Keltainen kuningas on yli vuosisadan vanha novellikokoelma, jonka genrelukija jakaa kahtia sen mukaan, esiintyykö tarinassa yliluonnollisia elementtejä vaiko ei. Tyyli niissä pysyy kuitenkin samanlaisena, romanttisen jännitteisenä, kautta linjan.

Kirjan alkuosan muodostaa neljä novellia, joissa käsitellään näytelmää nimeltä Keltainen kuningas. Näytelmän lukeminen ajaa ihmiset hermoheikkoon tilaan, tai jopa hulluuteen, ja voi niitä onnettomia, jotka kohtaavat itse Keltaisen kuninkaan. Tapahtumapaikkoina toimivat taiteilijoiden Pariisi sekä kummallinen New York, josta löytyy esimerkiksi kaupungin pyörittämä itsemurhakammio.

Kuitenkin kuningas ja hänen keltainen merkkinsä pysyvät pääosin taustalla, ja mukaan mahtuu muitakin outoja elementtejä, kuten elollisen materian patsaaksi muuttava neste, tai häiriintynyt ihmisraunio, joka korvausta vastaan putsaa ihmisten tahraantuneita maineita. Tragedia on vahvasti läsnä, mutta nykypäivän trendeistä poiketen kaikki ei aina pääty kaameimmalla mahdollisella tavalla. Neljästä aihepiirin novellista Maineiden paikkaaja ja Keltainen merkki ovat vahvimmat.

Neljässä viimeisessä novellissa ollaan myös Pariisissa, jo tutuiksi käyneissä maisemissa. Robert W. Chambers opiskeli itse taidetta Pariisin Académie Julianissa, mikä näkyy tarinoissa syvänä paikallistuntemuksena. Chambers pudottelee suvereenisti niin katujen kuin kahviloidenkin nimiä, mutta antaa niille myös luonteen. On puisto, josta näkyy kirkko, tai tietty silta, jota pitkin päästään Latinalaiskorttelista Riemukaarelle. Katuvilinässä on koetun elämän maku, kun opiskelijat huutelevat itselleen seuraa, ja asemalta päästään junalla maaseudulle piknikkiä pitämään. Tunnelma on siinä määrin kiihkeän unenomainen, ettei spekulatiivisia elementtejä ehdi edes kaivata.

Robert W. Chambersin novellit olivat tuttuja H. P. Lovecraftille sekä tämän kirjalliselle piirille, ja Lovecraft poimi Keltaisen kuninkaan osaksi omaa Cthulhu-myyttostaan. Ja miksikäs ei, hulluuteen ajava näytelmä sopii oivasti kirjahyllyyn Necronomiconin viereen. Chambersin kuuluisin kokoelma on innoittanut myös monia muita kirjailijoista heavybändeihin, ja vahvat viittaukset True Detective -sarjassa saivat lukevan yleisön kirjaostoksille saakka. Chambers on taas suosiossa.

Keltainen kuningas on upottava sukellus 19. vuosisadan lopun boheemielämään. Sitä on monasti tituleerattu kauhukirjallisuuden klassikoksi eikä suotta, joskin paikoitellen novellien lopetuksista puuttuu sitä potkua ja purentaa, jota moderni lukija automaattisesti odottaa.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2015)

Lohikäärmetanssi 1 ja 2

Kannen kuva: Petri Hiltunen

Kannen kuva: Petri Hiltunen

Lohikäärmetanssi 1 ja 2
George R. R. Martin
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava, 2014
ISBN: 978-952-5802-09-2, 978-952-5802-10-8

Martinin massiivinen Tulen ja jään laulu ei esittelyjä kaipaa. Viides osa on vihdoin ilmestynyt suomeksi, jaettuna kahteen niteeseen. Ratkaisu saa kiitosta, sillä rajansa silläkin, miten painavaa kirjaa sitä jaksaa kannatella ranteiden rikkoutumatta.

Lohikäärmetanssin tapahtumat juoksevat rinta rinnan edellisen osan, Korppien kestien kanssa. Huonompi homma, jos suurin osa suosikkihenkilöistä esiintyi Korpeissa, sillä seitsemän vuoden odottelun jälkeen pitää odotella vielä lisää. Winds of Winter ei ilmesty missään nimessä 2015, ja saattaa lykkääntyä jopa vuoteen 2017. Jokunen paitsioon jäänyt hahmo kurkkaa nurkan takaa kirjan loppua kohden, mutta lohtuna tämä on laihaa settiä.

Kerronnan jakolinja uuden ja edellisen osan välillä kulkee pääasiallisesti maantieteen mukaan. Muurilla Eddardin äpäräpoika Jon pitää jöötä varistensa keskellä ja valmistautuu talven tuloon, mitä sivumennen on varrottu viiden kirjan verran. Jonin henkilökaari onkin kirjan tyydyttävimpiä, koska sen suhteen tapahtuu merkittäviä asioita, olkoonkin että niitä pitää odotella koko kirjan verran.

Vastakohtana tälle toimii Daenerys, joka on jämähtänyt paikalleen Meereeniin. Westerosin valtaaminen on jäänyt siihen asti, että lohikäärmeiden äiti saa rauhoitettua tilanteen orjien ja orjuuttajien välillä. Siinäpä ei työsarka pääse loppumaan kesken. Tapahtumat pyörivät hallitsemisen ja liittolaissulhasen hankinnan ympärillä, ja vasta aivan lopussa status quo alkaa murtua. Mitä sitten tapahtui, siitä saamme kuulla ensi numerossa. Muutaman vuoden kuluttua.

Daenerysin käsittely kuvaa pitkälti koko kirjaa. George R. R. Martinilla on suunnitelma, visio siitä, missä kenenkin hahmon on oltava, kun saagan huipentavat konfliktit potkaistaan kierroksille. Ikävä kyllä se tarkoittaa sitä, että pelin tässä vaiheessa hahmoja toisaalta tönitään paikoilleen, toisaalta pidetään aloillaan, jotta ajoitus osuu nappiin. Martin on sanonut siirtäneensä kaksi suurta taistelua seuraavan kirjan alkupuolelle, mikä syö tämän kirjan arvoa huomattavasti. Tilanteita viritellään, mutta pääosin mitään ei tapahdu. Lukija odottakoon viisi vuotta lisää.

Siltikin, Lohikäärmetanssi on luettava mitä pikimmiten. Jos on tähän asti onnistunut välttymään spoilereilta, sen mitä nyt tarjolla on, mahdollisuudet jatkaa tällä tiellä putoavat nollaan, kun Game of Thronesin viides kausi käynnistyy. Ja riippumatta siitä, säkenöivätkö kaikki juonikaaret kirkasta kipinää ja saako niistä tujuja säväreitä, Martinin proosa tempaisee mukaansa. Sillä miehellä on käsittämätön kyky kiskoa skeptisempikin lukija kerrontansa kiemuroihin. Tätä prosessia avittaa Satu Hlinovskyn onnistunut käännös.

Lohikäärmetanssi toisaalta jättää suuhun välietappimaisen sivumaun, toisaalta jättää kaipaamaan jatkoa. Ja kun kirjasarjan vääjäämätön uusintaluvun aika joskus koittaa, aion etsiä käsiini listan siitä, missä kronologisessa järjestyksessä Korppien kestien ja Lohikäärmetanssin luvut on järkevintä lomittain lukea.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2015)

Mustan rannikon kuningatar

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia
Robert E. Howard
Suomentanut: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-421-1

Robert E. Howardin kuuluisin luomus Conan tuskin pitkällisiä esittelyjä kaipaa. Miekkamies, varas, tuhoaja, kuten tavataan sanoa. Itse asiassa Conan on niin ikoninen, ettei ole liioittelua sanoa hänen määrittävän koko edustamansa lajityypin aivan omin nokkinensa. Kukaan ei voi olla häntä parempi olematta naurettava, ja kaikki muut ovat kategorisesti häntä huonompia. Kuulkaa siis, kun kerron hänen seikkailuistaan.

Mustan rannikon kuningattareen on koottu paristakymmenestä aikanaan ilmestyneestä Conan-novellista liki puolet, yhdeksän kappaletta. Ensimmäinen niistä on sarjakuvissa useaan otteeseen kierrätetty Elefantin torni, josta löytyy Marvel Comicsin versio 70-luvulta sekä Dark Horsen näkemys ajalta kymmenisen vuotta sitten. Tarinan Conan on nuori varas, joka vielä tekee itselleen nimeä, ja päättää kiivetä tarumaisen Elefantin torniin varastamaan paikan aarteet. Keikka ei suju täysin mallikkaasti.

Avausnovelli on samalla hyvä avaus hyboriseen maailmaan, joka toisaalta on täynnä hämyisiä juottoloita ja muuta maallista, mutta toisaalta se myös pystyy tarjoamaan ihmeitä tähtien takaa, kuolemattomia velhoja ja ikivanhoja jumalia. Ympäristö voi tuntua tutulta ja käsitettävältä, mutta toiseus ja outous voivat vaania minkä nurkan takana tahansa.

Kirja on täynnä klassikoita, sillä kovin harva Conan-tarina ei sellaista titteliä ansaitse. Niminovellissa Conan tapaa elämänsä rakkauden, hurjan merirosvokapteeni Belitin, mutta kuten Conan itsekin tietää, maailma on tyly ja elämä lyhyt. Joskus aikoja sitten juuri tämä seikkailu teki suuren vaikutuksen ilmestyessään suomalaisessa Conan-lehdessä. Viidakossa vaanivan pahuuden aiheuttama ahdistus välittyy vahvana. Punaisissa nauloissa sankarimme päätyy kaupunkiin, joka on yhtä ainoaa rakennusta. Sitä asuttaa kaksi keskenään jo sukupolvien ajan sotinutta heimoa, ja paikan valtavuus on kolossaalinen. Oli ympäristö mikä tahansa, Howard saa sen toimimaan.

Conan on tavallaan yli-ihminen, mutta samalla inhimillinen. Siinä missä hän voi pelottomana taistella kokonaista vartiokaartia vastaan miekan leikatessa miehiä lakoon kuin viljaa, Conan selvästi pelkää noituutta ja muuta yliluonnollista. Vaan rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan joka kerta toisensa jälkeen kohtaa pelkonsa. ”Jos se vuotaa verta, sen voi tappaa”, kuten barbaarimme itse sanoisi. Pelkkä voima ilman älyä ei kanna pitkälle edes alkukantaisissa oloissa. Tappavasta miekkakädestä on hyötyä, mutta Se on äly ja viekkaus, joiden turvin Conan nousee aina uudestaan ja uudestaan johtamaan heimoja, merirosvoja, armeijoita, ja lopulta omaa kuningaskuntaansa.

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia valottaa Conanin uran eri vaiheita, eikä ainutkaan tarina, lyhyt tai pitkä, jätä miekka & magia -fania kylmäksi. Howard osaa rakentaa suureelliset puitteet kertomuksiin, jotka vilisevät kuninkaita, kuningattaria, valtataisteluita, petturuutta ja miekan iskuja miekkaa vasten. Maailma tuntuu eletyltä, ja ennen kaikkea vanhalta. Kaupungit ovat seisseet sijoillaan satoja vuosia, ja ne jatkavat elämäänsä kauan sen jälkeen, kun Conan on jo karistanut niiden tomut jaloistaan. Useimmille ihmisille Cimmerian barbaari on vain hetkellinen tuttavuus, joka tapauksesta riippuen joko pelastaa heidän elämänsä tai tuo tullessaan lopullisen tuhon. Niin tai näin, Conan ei jää katsomaan taakseen, vaan suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Haluaa sitä sitten joko verestää vanhoja nuoruusmuistoja hyborisen ajan kovimman barbaarin seurassa tai tehdä tuttavuutta ensimmäistä kertaa, Mustan rannikon kuningatar on ohittamaton kokoelma.

Erämaan morsian

Erämaan morsianErämaan morsian
Niko Aslak Peltonen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-47-7

Eletään mennyttä aikaa. Aikaa, jolloin Suomen asioista määräsi Ruotsin kuningas ja kirkko teki tuloaan syrjäkylillekin. Talvella kulkupelin virkaa toimittivat hevosreki ja sukset. Eikä Suomen alkoholilainsäädäntö ollut sellainen kansalaisoikeusloukkaus kuin mitä se nykyään on.

Johannes on lähtenyt kotoaan kaukaiselta tunturilta kylille aamuyön pimeydessä. Joulu on tulossa, pitää kokoontua ryyppäämään muun yhteisön kanssa, ja vaimokin pitäisi hankkia. Eipä sillä etteikö se asia olisi jo sovittuna; Johannes odottaa innolla Magdaleenan tapaamista.

Matkalla hän yhyttää Aarnivaaran pojat Laurin ja Aarnin. Aarnivaara on iso ja arvostettu talo, toisin kuin Johanneksen isän tönö, mutta se ei estä poika taittamasta matkaa yhdessä. Viinaleilin korkki kirpoaa heti kättelyssä eikä juuri paikoillaan käy ennen kuin saavutaan kylään.

Niin kylän väki kuin kauempaa tuntureilta tulevat kokoontuvat majataloon juhlimaan vuoden pimeintä aikaa, ja ympäristön ollessa suomalainen siihen kuuluu olennaisesti ryyppääminen. Tapa on ikivanha ja passaa kaikille, paitsi kylän uudelle kirkonmiehelle. Herran Kristuksen syntymäjuhlan pitäisi olla harras hetki eikä tekosyy vetää perseet olalle. Joitakin koko pappi on silittänyt vastakarvaan jo hetken aikaa, ja majatalossa alkaa nostaa päätään pieni kapinahenki. Kirkon polttamisestakin puhutaan. Johannes koittaa pysyä sivussa hankaluuksista, mutta Lauri peesaa radikaaleja otteita minkä ehtii, ja Aarnilla taas on ihan omat bisnekset kiehumassa.

Johannes koittaa saada juhlasta irti sen minkä pystyy, mutta helppoa se ei ole. Hänen riiaamallaan noidan tyttärellä on toinenkin kosija, yhteistoimin suoritettava papinmurha alkaa vaikuttaa aina vain todennäköisemmältä eikä majatalossa sattuva verityö vähennä kireyttä ilmassa. Helpointa olisi vain ottaa Magdaleena mukaan ja lähteä kun vielä voi, mutta erämaalla on huono maine. Silti lopultakin se saattaa olla vaihtoehdoista paras.

Niko Aslak Peltonen onnistuu kuvaamaan ympäristöä siinä määrin tehokkaasti, että on vaivatonta kuvitella itsensä hämyiseen majataloon pakkasen paukkuessa nurkissa. Humala nousee viinanpoltteen levitessä nieluun ja kylän kohtalo keikkuu kuilun partaalla parin mahtimiehen koittaessa saada tahtoaan läpi. Kirjallinen ilmaisu on sujuvaa millä tahansa ammattimaisella kriteerillä.

Erämaan morsiamen ongelma löytyykin toisaalta. Pienoisromaanin mittaisena sillä ei ole tarjota sivutilaa kaikelle sille, mistä olisi kiva kuulla lisää. Jotkin hahmot jäävät puolitiehen potentiaalistaan, kun taas toisille ei kerronnassa suoda kuin pari häivähdystä. Tarina kuitenkin on hyvin vahvasti hahmolähtöinen, joten henkilöihin olisi ollut syytä panostaa enemmän. Pienoisromaaninakin kirja olisi voinut olla ainakin puolet paksumpi, ja epäilys kytee, olisiko tälle tarinalle ollut sittenkin romaani se oikea mitta.

Erämaan morsian on ansiokas kuvaus menneiden päivien viinanhuuruisesta menosta, mutta rahkeet olisivat riittäneet enempäänkin.

Elämän ja kuoleman salaisuudet

Elämän ja kuoleman salaisuudetElämän ja kuoleman salaisuudet (The Secrets of Life and Death)
Rebecca Alexander
Suomentaja: Sami Heino
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1076-5

Kuolema tulee kaikille, mutta joidenkin tapauksissa tuota vääjäämätöntä deadlinea voidaan lykätä symbolien, loitsujen ja yrttisekoitusten avulla. Heitä kutsutaan laina-aikalaisiksi. Yksi heistä on Jack Hammond, joka nyt vuorostaan tekee parhaansa pelastaakseen muita.

Tarkoitus on hyvä, vaikka poliisista koko homma vaikuttaa kidnappaukselta. Etenkin jos kohteena on nuori tyttö, kuten Jack itse aikanaan. Kuoleva on pidettävä taikapiirien sisällä kuukausitolkulla, tai kalma kurkottaa kohti välittömästi. Viranomaisille ei asiasta voi puhua, sillä potilaat vietäisiin symbolien luota pois, kauhein ja välittömin seurauksin. Lopputuloksena kaikille tahoille jää suru ja ikävä.

Se nykypäivästä. Vuonna 1595 tohtori John Dee ja Edward Kelley matkustavat tapaamaan Puolan kuningasta Stefan Báthorya, jonka sukulaistyttö on heikossa kunnossa. Jo hänen äitinsä ja äidin äitinsä kärsivät vakavasta sairaudesta, kuolemasta jota noitakeinot vain vaivoin pitivät aloillaan. Nyt koetellut konstit ovat loppumassa, ja enkelten kanssa puhuvia engelsmanneja pyydetään auttamaan Erzsébet Báthoryn pelastamisessa. Historiaa tuntevat voivat nimestä päätellä, että tämänsuuntainen pyrintö ei ole yksikäsitteisesti hyvä juttu. Dee ja Kelley paneutuvat probleemaan, ja heidän kättensä työ kurottuu halki vuosisatojen.

Kun aikatasot lopulta nivoutuvat yhteen, se tapahtuu varsin ennalta aavistettavalla tavalla. Suuri juoni ei tuo yllätyksiä, ja jotkin osaset, kuten nykypäivän inkvisitio, päätyvät vain palvelemaan haluttuja käänteitä ilman omaa näkökulmaa tai merkittäviä jännitteitä.

Osaltaan tämä johtuu henkilöistä, joista turhan moni jää ohueksi. Nuori Sadie asettuu kovin helposti rooliinsa lapsena, joka on ikuisesti erotettu äidistään. John Dee jää pitkälti avustajansa Edward Kelleyn varjoon, joka toisaalta epäilyksineen ja heikkouksineen on henkilögallerian eläväisimpiä edustajia. Hänen lisäkseen vain kaksi muuta näkökulmahahmoa, Jack ja okkulttitutkija Felix Guichard, tuntuivat toimivilta, ja loppurytinää kohden hekin antautuvat vain äksönin pauloihin. Romanttinen ulottuvuus heidän välillään tuntuu tapahtuvan enemmän kirjailijan päässä kuin paperilla.

Tunnelma sen sijaan on kuvattu hyvin, ja monissa kohtauksissa jännite on kohdillaan. Syvällisempi pohdinta elämästä tai kuolemasta jää uupumaan, joten jäljelle jää lähinnä viihdearvo. Lukujen lyhyys ja näkökulman tiuha vaihtuminen tekee lukukokemuksesta sirpaleisen, mikä lakkaa haittaamasta vasta puolivälin paikkeilla, ja alkaa uudelleen loppua kohden.

Rebecca Alexanderin esikoisromaani Elämän ja kuoleman salaisuudet jättää kaipaamaan sitä romaania, joka kirja olisi voinut olla. Monia juonen kannalta olennaisia seikkoja jätetään käsittelemättä, kuten mistä potentiaali laina-aikausuuteen riippuu, ja onko maailmassa moniakin näkijöitä, jotka pystyvät heidät aistimaan. Ja miksi löytäminen tapahtuu vasta viimeisellä sekunnilla? Prosessistä jää suuhun kikkailun maku. Myös pohdinta omasta kuolevaisuudesta ja kuoleman siirtymisestä loistaa poissaolollaan. Kirja hukkasi hyvän tilaisuuden sukeltaa ihmisyyden perimmäisten kysymysten syvyyksiin ja tarjoili sen sijaan maagisen taistelun demonista vampyyrivihulaista vastaan.

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Tähtivaeltajassa 4/2014)

Unennäkijän muistikirja

Unennäkijän muistikirjaUnennäkijän muistikirja
H. P. Lovecraft
Kääntänyt ja toimittanyt Juha-Matti Rajala
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-19-2

Kosmisen kauhun mestari H. P. Lovecraft on ajankohtaisempi kuin juuri koskaan. Viime vuosina Jalava on julkaissut kattavan sarjan hänen novellikokoelmiaan, Savukeidas julkaisi hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, suomalaisten kauhukirjoittajien Lovecraft-antologia on tulilla ja lovecraftiaanisesta perinteestä ammentava, puhtaasti kotimainen, avoimeksi ja jaetuksi julistettu tarinaversumi pahuutta puhkuvasta kirjasta nimeltä Stepanin koodeksi kasvattaa suosiotaan.

Vaskikirjojen julkaisema Unennäkijän muistikirja on siis varsin paikallaan. Se sisältää paitsi Lovecraftin oman muistikirjan sisällön myös muita kiintoisia tekstejä. Kirja jakaantuu sisällysluettelonsa mukaan neljään osaan, mutta esipuhe ja liite sisältävät nekin sen verran tietoa, että osioita voi sanoa olevan kuusi.

Esipuheessa Juha-Matti Rajala valottaa, mistä koko muistikirjasta on kyse. Englanninkielinen termi on commonplace book, ja sellainen toimii paitsi muistikirjana myös leikekirjana. Lovecraft kirjoitti ylös enimmäkseen mielikuvia tunnetiloista tai tapahtumista, joiden pohjalta kehitellä visioitaan ajan kanssa. Varsinaisia merkintöjä on 222 kappaletta. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta paikoitellen mukaan on liitetty pitkiäkin viitteitä ja selitteitä.

Lovecraftin itsensä kirjoittama muutaman sivun elämänkerta on varsin vajavainen esitys ja jättää mainitsematta mm. hänen avioliittonsa. Selvitys siitä, miten hän työstää juoniaihioita valmiiksi tarinoiksi on paljon kiintoisampi pätkä, kuten myös monet kirjeet hänen ystävilleen. Kirjeissä Providencen mies kertoo unistaan, joita on nähnyt, ja saa kykynsä visioida outoja tunnetiloja tuntumaan varsin kadehdittavalta.

Osio Dagonin puolustus valottaa Lovecraftin näkemystä taiteesta, kun hän selventää kirjoittajaringilleen, mistä novellissa Dagon on kysymys, ja vastaa syytökseksi tarkoitettuun kysymykseen ”onko se tervehenkistä?” Osion kiinnostavuus kuitenkin laskee loppua kohden, koska kirjeiden pääpaino on kiistassa siitä, kumpi on oikeassa, luonnontiede vai uskonto. Lovecraftin hengellisyyttä puolustavan vastaväittäjän puheenvuoroja ei nähdä, joten jäljelle jää luonnontieteilijän huuto tuuleen.

Lopun liite on hyvinkin ansiokas ja kiinnostaa epäilemättä niin keräilijöitä kuin Lovecraftin fiktiota fanittaviakin. Tarjolla on kattava kronologia mestarin tuotannosta, myös jo kadonneista teksteistä aina siinä määrin kuin niiden olemassaolosta on tietoa. Sopii nautittavaksi etenkin Jalavan sarjan kanssa.

Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen eikä siksi sovellu syvälliseksi esitykseksi mistään rajatusta aihealueesta, mutta aihetta jo tunteville Unennnäkijän muistikirja on hyödyllinen lisäresurssi, ja cthulhumaisia tarinoita väsäileville nide on oiva innoitin.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014)

Teräksinen tsaari

Teräksinen tsaariTeräksinen tsaari (The Steel Tsar)
Michael Moorcock
Suomennos: Mervi Hämäläinen
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-20-8

Oswald Bastable on historian heittopussi. Meidän maailmastamme hänet viskattiin ensin vuoteen 1973, jossa hän sai kunnian olla pudottamassa maailmanhistorian ensimmäistä ydinfissiopommia Hiroshimaan (Ilmojen sotaherra). Sen jälkeen hän päätyi taas 20. vuosisadan alkupuolelle, jossa länsimainen sivistys oli ottanut nokkasyöksyn, ja Afrikasta ponnistava Musta Attila siivosi valkoisen miehen imperialistisen hirmuvallan rippeitä raivolla (Leviatan maan päällä). Nyt hänellä on edessään jälleen uusi maailma ja tukalat paikat.

Tavoilleen uskollisena Michael Moorcock juoksuttaa Bastablea kiivaalla tahdilla tilanteesta toiseen. Hän on vanki, selviytyjä ilma-aluksen pakkolaskusta, toipilas, lääkäri, ilmasotamies, ja joitakin näistä useaan otteeseen. Brittiläinen imperiumi on totuttua laajempi, Venäjä puolestaan sosialistinen paratiisi ja Yhdysvallat Etelän voittaneen sisällissodan jälkeen vahva talousmahti, joka ei ilmeisesti ole paskempi paikka asua edes mustille. Niin se historia rullailee. Sodan uhka on leijunut ilmassa jo vuosikymmeniä, mutta realisoituu jostain Bastablelle aluksi hämäräksi jäävästä syystä. Jonkinlainen insidentti saa japanilaiset iskemään raivolla brittien kimppuun, ja maailmanpalo leimahtaa.

Teräksinen tsaari ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kaikesta. Bastable päätyy Ukrainan aroille, jossa kasakat ovat nousseet Pietarin keskushallintoa vastaan johtajanaan muuan gruusialainen pappi Dzukasvili, joka kätkeytyy metallinaamion taa ja käyttää itsestään nimeä Teräksinen tsaari. Asetelma lupaa paljon, mutta trilogian viimeisen osan fokus on muualla kuin näyttävissä retrofuturistisissa sotatoimissa. Peliin heitetään pohdintaa ideologioiden kamppailusta ja yksilöiden vastuusta suoran toiminnan kustannuksella.

Tämän vuoksi kirjan höyry alkaa vaimeta, kun sivuja on takana sellaiset kaksi kolmasosaa. Dzukasvili on lähes yksiulotteinen hahmo ja niin täynnä perinteistä pahuutta, että pitkällinen sanan säilillä sivaltelu tuntuu turhalta. Kukaan ei odota, että Stalinista tehtäisiin sympaattinen mies, mutta jokin raja mielipuoliselle, egoistiselle mouhkaamiselle olisi tarpeen.

Astetta mielenkiintoisempaa on Aikaseikkailijoiden killan tavoitteet ja filosofiat koskien multiversumia ja yksilöiden tekojen aiheuttamia kaikuja. Voiko yksi mies olla vastuussa miljoonia kohdanneesta joukkotuhosta, vai jakautuuko vastuu myös niille, jotka ovat edesauttaneet konfliktien synnyssä, ja ehkä myös niille, jotka eivät ole aktiivisesti vastustaneet kehitystä? Nämä aiheet pulpahtavat pintaan, kun Moorcockin multiversumissa nimeä tehnyt Una Persson ilmaantuu paikalle, ja Bastable kohtaa eräänlaisen peilin, joka kuvastaa hänen tuntojaan Ilmojen sotaherran tapahtumista.

En ole lukenut juurikaan muuta Moorcockin tuotantoa, joten en tiedä, millainen rooli Aikaseikkailijoiden killalla on laajemmassa kokonaisuudessa. Teräksinen tsaari jätti kuitenkin olon, että lopputoimista nauttimista olisi edistänyt Killan tavoitteiden ja historian laajempi tuntemus. Nyt raavittiin pintaa pääsemättä todella mielenkiintoisiin lopputulemiin.

Bastable-trilogia on kiehtovaa vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia ennen kuin koko termiä oli edes lanseerattu. Lopun vain olisi suonut olevan kovempi paukku.