Star Wars The Old Republic

Grand Theft Auto: Coruscant / Mortal Combat Force Sensitive

Star Wars: The Old Republic
Bioware, 2011

Viime marraskuun lopulla pääsin viimeisimpien joukossa beta-testaamaan Biowaren joulujulkaisua Star Wars The Old Republic. Vastoin odotuksiani lankesin kolinalla loveen.

Vaikka ilmoittauduin mukaan, testausintoa vastaan potki muutama seikka. Ajan käyttö, perusodotukset itse pelistä ja Voimaa käyttävien hahmojen väistämätön, sietämätön paljous.

Koko testi oli hiukan huonoon aikaan. Tiesin, että oma tunnukseni aktivoituisi jossain vaiheessa marraskuuta, ja silloin oli menossa Nanowrimo, 50000 sanan mittaisen romaanin raivoisa raapustaminen. Ehtisinkö oikeasti pelata jotain? 1700 sanaa päivässä oli vähimmäistahti. Onnekseni oma osuuteni oli ihan kuun lopussa, jolloin Nano-projekti oli jo pulkassa ja saatoin kuluttaa aikaani huvituksiin hyvillä mielin.

Toinen seikka, joka tökkäsi heti kun sain kutsun betaan, oli omat odotukseni pelistä. Tiesin, että SWTOR olisi tyypiltään teemapuisto, ja kahdesta vaihtoehdosta se on minulle se vähemmän mieluisa.

"Kiirettä sen kuvauksen kanssa. Pitää päästä takaisin ampumaan"

MMORPG-pelit voidaan jakaa kahteen leiriin, hiekkalaatikoihin ja teemapuistoihin. Hiekkalaatikoissa on valmiina laidat ympärillä ja muutama lelu santaan iskettynä. Millaiste leikit niillä saa aikaan riippuu pelkästään omasta itsestään ja mahdollisista leikkikavereista. Teemapuistossa taas joku muu on funtsinut reitin ja sisällön valmiiksi, sen kuin ostaa päivärannekkeen ja juoksee laitteelta toiselle.

Star Wars Galaxies oli hiekkalaatikko, City of Heroes ja World of Warcraft teemapuistoja. Vaikka viihdyin vuoden pari kussakin, tuntui SWG toimivimmalta pelialustalta, koska vapaus valita oli niin suuri. Mietin, olinko todella kiinnostunut tanssahtelemaan valmiiden tehtäväketjujen tahdissa ja suorittamaan ne täsmälleen samat herooiset toimeksiannot kuin kaikki muutkin. Olen erityinen ja valittu, juuri kuten miljoona muutakin pelaajaa.

Trailereissa on enemmän potkua ja SW-fiilistä kuin esiosissa yhteensä.

Kun aika koitti, Star Wars voitti. Olinhan jo valmiiksi päättänyt olla pitämättä pelistä, joten saatoin aivan hyvin samalla vaivalla mennä keekoilemaan jedien ja sithien joukkoon ja halveksua heitä salaa pohjattomasti.

Josta päästään siihen suurimpaan kantoon kaskessa. Kun näin Tähtien sodat joskus vuonna kivi ja savipata, oli yksi fanaattisen diggaamisen syy jedit. Ja mikä ettei, Lukestahan sukeutui ruikuttavan landepaukun tilalle ehdottomasti kovin jätkä koko galaksissa. Ei sitä juuri toiselle vuosikymmenelleen yltänyt nassikka muuta roolimallia kaivannutkaan. Mutta kun. Jedit olivat se viilee juttu myös siksi, että niitä oli harvassa.

Kun Lucasin rahasampo lähti jälleen jauhamaan ja suoltamaan esiosia lähinnä tarhaikäisillä suunnatun pieruhuumorin höystämänä, tunki aistikeskukseen banthanpaskan lisäksi myös valkokankaan täydeltä valomiekkaa mitenkuten heiluttelevien jedien loppumaton tulva. Sama ongelma oli jo vaivannut Dark Horsen menneisyyteen sijoittuvia Star Wars -sarjakuvia sithilaumoineen ja sama päätyi rasittamaan myös Star Wars Galaxiesia. Voimaa käyttäviä toistaitureita oli aivan liikaa, jotta siinä olisi enää mitään hienoa saatikka erikoista. On aina sielua musertavaa, kun ylevä riivitään banaaliuden mutaan.

Star Wars The Old Republic sijoittuu reilun kolmen tuhannen vuoden taakse aikaan, jolloin galaksia hallitsivat fifty-sixty jedien tukema tasavalta ja sithien keisarikunta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmistuntija arvaamaan, mitä hahmotyyppejä pelaajat pääsääntöisesti päätyisivät valitsemaan. Ja ne harvat, jotka eivät käyttäisi Voimaa, olisivat niin hyviä omissa jutuissaan, että pärjäisivät mies miestä vastaan -tappeluissa midikloriaanien kuninkaille. Ääni päässäni huusi ”TYLSÄÄ!”

Ne hirttämättömät. Vastoin suunnattomia negatiivisa odotuksiani minulla oli niinä parina beta-päivänä pelillisesti hauskempaa kuin todella pitkään aikaan.

Bioware on onnistunut luomaan hyvin mukaansatempaavan pelin, jossa maailma imaisee sisäänsä. Jopa se valmiiksi kirjoitettu juoni vaikutti niin tenhoavalta, että hihkuen juoksin laitteelta toiselle pitkin huvipuistoa.

Ymmärrän toki, että kokeilin vain yhtä hahmoluokkaa ja vain parin illan ajan, joten koko pelistä en voi sinänsä sanoa mitään, mutta sen verran krediittiä täytyy pojilla antaa, että yhden skeptikon ne saivat käännytettyä.

Muutamaa erilaista hahmotyyppiä vuosien aikana kokeilleena olen tullut siihen tulokseen, että tyypit Blaster / Ranged DPS ovat minua varten. Hiilaus ja tankkaus ovat epäilemättä olennaisia juttuja, mutta minä saan kovimmat kiksit siitä, että ammutaan kaukaa ja ammutaan lujaa. Kahdeksasta vaihtoehdosta Smuggler sopi kuvaukseen erinomaisesti.

Jakke Jäyhä hengailee klubeilla.

Roolipelausta muiden kanssa en edes harkinnut, sen verran vähän oli aikaa ja jos tarkkoja ollaan, työnkuva oli nimenomaan testata peliä. Siltikin hahmon on hyvä miellyttää jollain tapaa, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja fiilistelin SWG-aikojeni zabrak-suvun historiaa. Tein naispuolisen zabrakin ja annoin nimeksi Nabridada, nimigeneraattorin suosiollisella avustuksella.

MMORPG-peleissä minulle ensiarvoisen tärkeää on immersiivisyys. Haluan upota maailmaan mukaan sen sijaan, että vain tarkkailen sitä. City of Heroes onnistui siinä ajan kanssa, World of Warcraft ei edes parhaalla tahdolla. SWTOR sen sijaan nappasi kraiveleista kiinni jo ensimmäisten sekuntien aikana.

Alun elokuvapätkässä alus laskeutuu Ord Mantellin avaruussatamaan ja ramppi laskeutuu. Esiin astahtaa… minun oma hahmoni! (videolla aivan jonkun muun hahmo)

Lyhytkin käynti Ord Mantellissa voi venyä pitkäksi vierailuksi.

Siinä kohtaa olin myyty. Vaikka kohtaloni oli kohdata ne kaikki samat vastukset kuin jokainen muukin salakuljettaja, immersiivinen fiilis kuiskutti korvaani, että tämä on juuri MINUN tarinani.

Liikkuminen, näppäinkomennot, kameran käyttö, chatti, interaktio pelimaailman hahmojen kanssa, sanalla sanoen kaikki oli tuttua muista peleistä. Teknisesti SWTOR ei eroa juurikaan WoW:sta tai muista vastaavista, ja miksi eroaisikaan. Jos jokin toimii, sitä ei kannata muuttaa ellei sitä saa tehtyä samalla paremmin.

Bonuspisteitä pitää antaa siitä, että testiversio vaikutti varsin valmiilta eivätkä räikeät puutteet hyppineet silmille, toisin kuin vaikkapa Age of Conanissa. Vieläkin jaksan ihmetellä, miten voi olla pätevä taloudellinen päätös laittaa liikenteeseen niin keskeneräinen tuote kuin AoC aikanaan oli.

Mielenkiintoisen lisän antoi moraalinen varianssi. Hahmoluokka määrää, heittääkö hahmo keikkaa Galaktiselle tasavallalle vaiko Sithien keisarikunnalle, mutta absoluuttinen hyvyys tai pahuus ei riipu pelkästään siitä. Kyse on pelin aikana tehtävistä valinnoista.

Ei ehkä ole kovin tähtiensotamaista, ainakaan alkuperäisen trilogian hengessä, jedien puuhailla häijyyksiä, mutta roolipelikokemusta sen mahdollisuus lisää kummasti. Ja jos esiosia ajattelee, viisas ja ylväs jedineuvosto mokaa useammankin sympatiatestin. SWTOR sopii siis aika hyvin revisionistiseen uustähtiensotamaiseen ajattelutapaan.

Esimerkkinä moraalisesta valinnasta on varastetut tarvikkeet. Joku on kähveltänyt lääkepakkauksia tasavallan sotilailta. Ilmenee, että ne on viety läheiseen pakolaisleiriin, joka muuten on oman onnensa nojassa. Mutta bacta ja laastarit eivät olekaan enää leirissä, separatistit ehtivät jo källiä ne itselleen. Ei kun perään. Kun lääkkeet on vihdoin plakkarissa pitääkin päättää, viekö ne tukikohtaan vaiko pakolaisleirille.

Hahmo numeroarvoina. Mukana myös Light/Dark-mittari.

Vastaavia valintoja on joka puolella. Päästetäänkö joku hengissä pois vai teloitetaanko niille sijoilleen? Kerrotaanko kadonneen pojan vanhemmille, että hän on hengissä vai kuollut? Ehdottomasti hulvattomin tapaus on sotilaat, jotka lyövät vetoa siitä, pääseekö miinakentän yli juokseva pakolainen hengissä perille vai ei. Kyseessä on varta vasten järjestetty kisa, jossa kaiken maallisen menettäneet raukat riskeeraavat henkensä saadakseen välttämättömyyksiä, kuten ruokaa. Tilanteen voi joko raportoida ylemmille, tai osallistua kisaan.

Nämä kaikki valinnat antavat joko Light Side tai Dark Side -pinnoja, joiden perusteella NPC:t reagoivat hahmoon ja tietyt tehtävät avautuvat tai sulkeutuvat. Tätä en ehtinyt paljoa testata, sain vain ensimmäiset 1000 pimeän puolen pistettä kasaan. Virtuaalimaailman todentuntua se kyllä lisäsi jo näinkin.

SWTOR tarjoaa paljon herkkuja. Esimerkiksi jokaisen NPC:n jokainen repliikki on äänitetty, kuten myös oman hahmon kaikki eri vastausvaihtoehdot. Äänimaailma muutenkin oli tunnelmia herättelevä. Se auttoi saamaan aikaiseksi hyvin vahvan tunteen siitä, että todella olen kaukaisessa galaksissa, kauan kauan sitten. Ja juuri sitä pelissä haen.

Ensin olin varma etten haluaisi pelata Old Republicia vaikka mikä olisi. Nyt olen varma että haluaisin. Siltikään en pelaa. Tunnen itseni liian hyvin. Isojen, elämää täyttävien projektien kanssa voin keskittyä kerrallaan vain yhteen. Joskus se oli scifi-fandom, sitten MMO-pelit yksi toisensa jälkeen. Nyt haluan panostaa kirjoittamiseen. Biowaren uusin helmi ei kuitenkaan antaisi riittävästi kiksejä pari iltaa viikossa pelaten. Haluaisin lisää, lisää!

Sitten pelaisin seitsemän iltaa viikossa, nukkuisin liian vähän enkä kirjoittaisi mitään. Raskas ja vaikea valintani on, että skippaan pelin nyt ja koitan, oppisinko tuottamaan laadukasta tekstiä vuodessa. Kyllä se Old Republic siellä muutaman vuoden keikkuu ja voin hypätä kelkkaan mukaan vaikka 2013.

Asiointia paikallisten kanssa

Holo-twi'lek hetkuttaa Ord Mantellin baarissa

Toinen baari, sama teema. Miksi aina twi'lek eikä vaikka zabrak? Ehkä pelaajilla on isompi lonkerofetissi.

Swoopilla pääsee, mutta vain taksityyliin. Itse ei saa ohjata.

Yksi separatistien tukikohdista. AI sinne pitäisi mennä? Tämäpä yllättävää.

Tulitaistelu! Salakuljettajan kannattaa ampua suojan takaa.

Pidetään ne linjat! Jos joku jättää asemansa saa plasmaa selkäänsä.

Ihan kuutamolla

Coruscant, sukkulahangaari

Coruscant, ulkona

Vaikutusvaltainen senaattori, joka metkuili päästäkseen asemaansa, mutta pyrkii aidosti auttamaan heikoilla olevia. Joten tuhotako hänen uransa raskauttavilla todisteilla vai ei? Kaikki ratkaisut eivät ole ilmiselviä.

Olen havaitsevinani baarien visuaalisessa mainonnassa tietynlaisen teeman. Se kantaa planeetalta toiselle.

Lento alukselta toiselle. Varsinaista avaruusmättöä en ehtinyt kokeilemaankaan.

Tython - jedien aloitusplaneetta

"Missä ovat Kuolontähden suunnitelmat, jotka... ai, tuossa."

Uuskummaa? Modernin fantasian antologia

Uuskummaa? - Mitä parhainta luettavaa

Uuskummaa? Modernin fantasian antologia
Kirjoittajat: Jeff VanderMeer, Kelly Link, Margo Lanagan, Stepan Chapman, Carol Emshwiller, Gene Wolfe, Liz Williams, China Miéville, Jeffrey Ford, Jukka Halme (esipuhe)
Toimittanut: Jukka Halme
Kirjava, 2006, 260 sivua
ISBN: 952-99268-2-0

Olen bibliofiili. Etsin syitä tai parhaimmillaan tekosyitä hankkiakseni uusia kirjoja. Jos hyvä sf-toverini tulee tarjoamaan Finnconissa minulle toimittamaansa novelliantologiaa hullunhalpaan hintaan, se on kuin dynamiittikalastusta lasten kahluualtaassa. Ei ehkä täysin eettistä, mutta pirullisen tehokasta.

Juuri siten omistukseeni päätyi kirja nimeltä Uuskummaa? jolla oli kaikki potentiaali päätyä parin tuhannen muun lukemattoman kirjan seuraksi siihen kasaan, johon luon toiveikkaita katseita eläkepäiviä odotellen.

Vaan sitten koitti kesäpäivä, jona halusin kämpästä ulos joksikin aikaa. Romaaniin tarttuminen olisi ollut voimakas ele, vakava aie panostaa vapaa-aikaa pidemmällä tähtäimellä ja aivan sellaiseen projektiin en ollut valmis sitoutumaan. Finnconin jäljiltä tyrkyllä oli pinkka painettua spekulaatiota ja niiden joukossa myhäilevän Jukkahoon kaupittelema antologia, jonka kirjoittajien joukossa helmeili muunmuassa VanderMeer, Mieville sekä muutama muu hämärästi tuntemani nimi, sekä pari uppo-outoa mestaria, joista kaikki muut suomalaiset harrastajat ovat epäilemättä lukeneet jo vuosia sitten Tähtivaeltajan sivuilta. Koppasin sen kouraani ja hilpaisin kesälomaa viettävän lastentarhan pihalle valtaisan ja ontoksi koverretun puunrungon päälle lukemaan.

Olen tutustunut säälittävän vähän Jeff VanderMeerin tuotantoon, eikä tilanne parantunut edes sen jälkeen kun olin ostanut napakan koosteen miehen tuotannosta ja signeerauttanut ne kaupantekijäisiksi. Siksi en oikein tiennyt mitä odottaa, kun antologian ensimmäiseen tarinaan Salainen elämä ryhdyin. Vaan niin kävi, että hitaahkosta lukuvauhdistani huolimatta en tarhan pihalta poistunut ennen kuin koko tarina oli luettu. Vaikka aurinko alkoi jossain vaiheessa jo ahdistaa tosissaan, ei tullut kysymykseenkään pitää taukoa sen vertaa että olisin siirtynyt sisätiloihin tai edes varjoon.

Vaikka ainuttakaan huonoa tai edes keskenkertaista tarinaa ei Uuskummassa ollutkaan, silti jotkin tarinat loistivat muita kirkkaammin. Kokoelman ehdoton huippu on Kelly Linkin Taikuutta vasta-alkajille, jonka kerrontatapa hämärtää todellisuuden ja kuvitelman rajan siihen pisteeseen, että melkein itsekin vahtaan lumisateista kanavaa Kirjaston seuraavaa jaksoa odottaen. Voi olla, että vaikutus ei ole yhtä voimakas niillä, jotka eivät ole jossain hurjan nuoruutensa vaiheessa palavasti fanittaneet jotakin tv-sarjaa, mutta minun kohdallani tarina puski läpi kaikista henkisistä suojakerroksista, kunnes alitajuntani sai suoran osuman.

Pari muuta vielä reilu kuukausi lukukokemuksen jälkeen päässäni pyörivää kertomusta pitää nimetä. Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen iski sekin tunnetasolla syvään ja piti otteessaan ensimmäisestä lauseesta saakka. Novelli oli yksikäsitteisesti kaunis. Gene Wolfen Kehdosta on kertomus kirjasta ja kirjahan aiheena on aina sydäntäni lähellä, mutta tässä tapauksessa laajempi juoni jäi erään tietyn tarinan sisäisen tarinan varjoon, sillä kertomus opintielle lähtevästä pojasta ja tämän isästä oli vaikuttava. Ja Jeffrey Fordin kirjoittama Jäätelön valtakunta lumosi visiollaan äärimmäisestä synestesiasta naitettuna Philip K. Dickin todellisuusvyörytysten kanssa.

Itseasiassa jokainen nimeämäni kertomus oli omalla tavallaan kaunis. Niitä lukiessani ymmärsin henkilökohtaisella tasolla ja aivan uudella tavalla, että kirjoittaminen ei saa olla vain tekninen suoritus vaikka kuinka nerokkaasti suorittaisi genren konventioita. Kirjailijan, tai minkä tahansa taiteilijan, on pantava itsensä likoon. Vain omaa tunnemaailmaa raottamalla saadaan aikaiseksi jotain, millä on mitään mahdollisuuksia puhutella kokijaa.

Uuskummaa? puhutteli minua kerta toisensa jälkeen. Olen mieltänyt kuuluvani lähinnä ursilaiseen koulukuntaan, jossa viihdyttävyys on tärkeintä. Vaikka en siitä millään muotoa sanoudukaan irti, tunnistan itsestäni nyt toisenkin puolen, ja se on uuskummallinen. Suurentelematta voin sanoa, että tämä kokoelma muutti minussa jotakin, tai ainakin sai minut ymmärtämään itsestäni jotain uutta.

Se on suuren kirjallisuuden merkki. En voi mitenkään liikaa suositella tätä kirjaa kaikille fantastisen ystäville.

The Savage Sword of Conan, volume 1

”Kuule, oi blogin lukija, ajasta Aku Ankan ja Pellefantin jälkeen, ennen Dark Horse Comicsin nousua. Ajasta, jolloin loistavat sarjakuvat täplittivät Citymarketin lehtipisteen. Ajasta, jolloin Semicin sarjakuvatarjonta oli suurta. Ajasta, jolloin Chris Claremont ja John Byrne olivat kunniassa. Ajasta, jolloin Jalavan nimi merkitsi laatua. Ajasta, jolloin divarin ovien takana avautuivat Alfa Antikvan ja ABC-kirjan pölyiset lehtihyllyt. Ajasta, jolloin sarjisten kansissa ei kimmeltänyt hologrammit, leikkuukuviot tai raaputa-ja-nuuhki-pinnat. Ajasta, jolloin Marvel Comics oli läntisen pallonpuoliskon ylpein ja mahtavin sarjakuvakustantamo.

Siihen maailmaan, antikkaan ja kaverin lehtihyllylle matkasi Shimo, turkulainen; laiha rillipää, lompakko taskussaan. Nörtti, scifisti, keräilijä. Hartioillaan Judge Dredd -paita ja risa farkkutakki. Sarjisfriikki, jonka edessä ei vapissut yhtään kukaan.”

Esittelyssä: hyborisen ajan sukupuoliroolijako

The Savage Sword of Conan, volume 1
(Kokoaa Conan-tarinat lehdistä Savage Tales 1-5 ja The Savage Sword of Conan 1-10)
Käsikirjoitus: Roy Thomas
Kuvittajat: Barry Windsor-Smith, John Buscema, Alfredo Alcala, Jim Starlin, Al Milgrom, Pablo Marcos, Walter Simonson, Tony De Zuniga, Alex Ninno, The Tribe, Tim Conrad, Gil Kane, Young Montano, Jess Jodloman
Dark Horse Books, 2007, 544 sivua
ISBN: 978-1-59307-838-6

Joskus historian alkuhämärissä, kun tutustuin mm. sellaisiin sarjakuvalehtiin kuin Ryhmä-X ja Hämähäkkimies, tapasin myös Conanin. Ja kautta Cromin, siinä missä muut varoivat ottamasta keneltäkään henkeä tuo tuimailmeinen cimmerialainen ei turhia kursaillut. Miekka ja sotavasara lauloivat hurmeista virttään ja miesten kaatuessa teräkseen myös vähäpukeiset naiset lankesivat muskelibarbaarin edessä.

Yllämainittujen hyveiden lisäksi Conan ei koskaan pyytänyt anteeksi, otti mitä halusi, sai pataan kuin rakkikoira ja aina jaksoi nousta tantereesta ylivoimaista vihollista vastaan ja lahtasi niin armeijat kuin jumalatkin. Tämä seksistinen, väkivaltainen sivistyneen maailman turmelematon villi oli teini-ikäisen pojan täydellinen idoli. Ellei nyt roolimalli niin fanituksen kohde kuitenkin.

Conan, viidakon todellinen valtias

Juuri tätä taustaa vasten minun suhdettani Conanin sarjakuvainkarnaatioon täytyy ymmärtää. Kyse oli juurikin niistä vuosista, jolloin ihminen on alttein muodostamaan elinkäisiä diggauksen kohteita. Joissain tapauksissa nuo jutut ovat kovaa kamaa neljännesvuosisadankin kuluttua, toisissa tapauksissa nuoruuden nostalgia auttaa silottamaan pahimmat rypyt enemmän tai vähemmän nolosti vanhentuneiden sankareiden kohdalla. Sanoiko joku Ritari Ässä?

Vuonna 1970 Marvel Comics alkoi julkaista sarjakuvaa nimeltä Conan the Barbarian. Lehti oli messevä suksee ja pelisilmäisenä firmana Marvel päätti heittää kehiin toisenkin hyborisen ajan kovimman kollin edesottamuksista kertovan julkaisun. Näin syntyi 1974 käynnistynyt The Savage Sword of Conan, jossa kuvat olivat mustavalkoisia, sivukoko isompi, painomusteverta liberaalimmin ja ajoittain, joskin yllättävän harvoin, vilahti naisen tissi ilman että edessä oli hiuskiehkura. Tämä aikuisempi lähestymistapa vaikutti suoraan myös tarinallisiin elementtihin ja siksipä muistan noilta nuoruusvuosiltani lämpimämmin juuri Savage Swordin seikkailut.

Kuvassa nainen soittaa suutaan siitä, että hirttoköysi on tapana kiinnittää kattoparruun ennen hyppäämistä.

Jokainen antikvaarisiin liikkeisiin tositarkoituksella poikennut keräilijä tietää mitä joistakin lehdistä saa nykyvaluutassa pulittaa. Conan kuuluu siihen kastiin, jossa irtonumerosta joutuu huonona päivänä rykäisemään kaksikymppisen. Vaikka kertavahinko lompakolle olisi vain kymppi, nousisi lopullisen kokoelman hinta silti varsin häijyksi. Siksi olinkin onnessani, kun tajusin tarkistaa, olisikohan joku menneisyyden tuotteilla rahastava taho tajunnut koota noita mainioita seikkailuita albumeiksi. Ja Ishtar minut ottakoon, kyllä oli!

The Savage Sword of Conan volume 1 kokoaa yksien kansien väliin viidentoista lehden kaikki Conan-tarinat, mikä siis tarkoittaa sitä, että samoissa lehdissä julkaistut muiden sankarin seikkailut päätynevät aikanaan muihin kokoelmiin. Vaan mikäpä siinä, voisin minä ostaa hyllyyn myös Solomon Kanen ja Kuningas Kullin (hannarisuomentajat tuntevat hänet nimellä Kall).

Itse tarinat ovat mukavan uskollisia Howardin alkuperäiselle näkemykselle joko juonen tai ainakin fiiliksen kannalta. Conan johtaa armeijoita, käy sotia, ryöstää aarteita, iskee naisia ja etsii sitä ennustuksessa luvattua valtakuntaa, jonka kuningas hänestä joskus on tuleva. Roy Thomas on minulle se ylimmäinen hyborinen käsikirjoittaja ja osaa juoksuttaa tarinaa vaikka pelkkien kommenttilaatikoiden voimalla. Silloin joskus aikanaan en juuri koskaan erikseen pistänyt merkille kuvitusta ta kuka sen oli tehnyt, kunhan taide ei alkanut ärsyttämään. Siitä huolimatta muistan Conan the Barbarian -lehdessä julkaistun tarinan, jossa mustakulmamme kohtaa Moorcockin Elricin, ja erikseen tarkistaneeni, kuka nuo hengästyttävät kuvat oli luonut. Barry Smith! Hän vastaa myös tämän kokoelman alkupään graafisesta magiasta ja menoa jatkaa John Buscema, jonka myriadeihin meriitteihin kuuluu reilut 200 Conan-tarinaa.

Aivan koko aiempien aikojen taikuuden kirjoa ei TSSOC vol. 1 pystynyt toistamaan, mutta massivisen nostalgiakertoimen vuoksi en laske sitä kokoelman viaksi. Sen sisältö on silti täyttä rautaa, ei, terästä!, terävää ja säihkyvää terästä.

Mitra ja Ishtar, kun olin tämän lukenut loppuun, tilasin välittömästi seuraavan hurmekimaran. Ja ostamista riittää, sillä kymmenes volyymi pukkaa ulos syyskuussa ja siinä on tarinat lehdistä 103-111. Koska Savage Swordia ilmestyi aikanaan 275 numeroa, kokoelmien lopullinen määrä saattaa nousta 25:een. Siihen päälle tulisi sitten vielä Conan The Barbarian sekä Conan the King -koonnit. Valtaistuimet vaviskoon, sandaalien alle murskaantuu vielä paljon, ennen kuin kaikki uljaat tarinat on kerrottu leirinuotion äärellä.

Mustat, haukkakasvoiset soturit pakenevat kauhuissan jättiläismäistä naista.

Raapale 89 – Piilopaikka (29.3.)

Piilopaikka

”Sain juuri viestin. Keskustoimisto petti meidät.”

”Rauhoitu, eivät Nitistäjät meitä täältä löydä. Aurinkokuntia on niin turkasesti.”

”Nitistäjillä on piilopaikkajärjestelmämme tuntomerkit. Ei me millään ehditä karkuun relativistisella aluksella.”

”Hetkinen. Mitkä tuntomerkit?”

”Tähden spektri, järjestelmän massa, planeettojen lukumäärä, kaikki. Pian niiden hyperluotaimet tulevat ja paikantavat meidät.”

”Mitä jos muuteltaisiin niitä merkkejä hieman?”

”Muuteltaisiin? Oletko lyönyt pääsi? Vai osaatko sinä fuusioida keskustähden vetyä heliumiksi?”

”Ei. Me piilotamme yhden planeetan.”

”Sinä siis olet lyönyt pääsi.”

”Meillähän on aluksessa massaraahain. Kuljetetaan tuollainen pienempi kiviplaneetta kaasujättiläisen viereen ja singotaan se kiertoradalle.”

”Mitä se muka auttaa?”

”Sittenhän se ei ole enää planeetta, vaan kuu! Siitä ne hämääntyvät.”

Raapale 88 – Arkin aamu (28.3.)

Arkin aamu

Noustuani sängystä vilkaisen pihalle. Porkkanat ovat kypsiä. Poimin yhden ohimennessäni. Että pitikin, pekoni nousee pystyyn välittömästi. Siirryn kauemmas tarkkailemaan.

Kylään tunkee neljä hippiä, pieniä sellaisia. Aavistan pahaa. Ja naps, sinne meni yksi porkkana. Helkkari, se oli kypsä ja kaikki! Heitän pienintä hippiä banaanilla ja loput luikkivat karkuun. Pitäisiköhän jäädä passiin? Voivat tulla takaisin.

Sitten huomaan pekoni-ilmoituksen. Tarkistan pikaisesti tehtävät listasta. Yksi airi ja… Loistavaa, kolme parsaa tarvitaan. Hyppään. Helvetti, väijytys!

Viisi isoa hippiä istuu odottamassa. Mutta kukaan ei tee mitään. Päätän heittää banaanin heikoimmalle ja karata sen jälkeen. Liian myöhään huomaan pitsit maassa. Kärähdän kerrasta ja päädyn pilvelle porkkanamaani ylle.

Iron Sky Premiere Gala

Tampere, the new science fiction capital of Finland

Date: 26.3.2012
Event: Iron Sky Premiere Gala in Tampere

Zoinks! I was invited to the mega event of the year, premiere gala for Iron Sky in Tampere. The one person reading this who doesn’t know what Iron Sky is, welcome out of your barrel. Here’s twenty euros for the movie ticket and a bucket of popcorn. Go see the new epic Finnish science fiction extravaganza where the Nazis attack from the dark side of the Moon.

I may have been invited twice, actually. I can’t be sure. All I know is Timo Vuorensola, the director, hero of the hour, the Man himself, extended an invitation to a bunch of us outside Kinopalatsi movie theatre after the Iron Sky on Tour event last Friday. After I had filled in the webforms and got the ticket PDF I also got an email invitation which may have been due to my bottom of the barrel end credit status as a special extra. Yeah, I’m now officially the third stormtrooper on the right. Or the fourteenth.

Sometimes things fall in place neatly. Well, it depends on your friends, really, and I happen to have such a darn gosh great gang of friends that I claim global bragging rights for it. Tero Ykspetäjä who also was on his way to the gala offered a ride. I thanked him by droning on all the way to Tampere about all sorts of Nazi Wunderwaffen trivia that I have scored in recent years. Regardless I was not thrown out of the car around Humppila, for which I’m thankful.

It’s irritating when you stop at the red light and you fumble and the engine dies. You try to restart quickly again but in all likelihood it’s green already and even if no one is yet blowing the horn at you, you have this distinct feeling that you’re in their way. Even if you’re on the passenger seat. Well, how about if the car kills its own engine, makes you sort of panic, and restarts it again when the light becomes green? Tero’s spaceship is like that. Exactly like that.

The pinball machine was a shy one but you can see the plunger on the left.

First we went to Plevna to see the movie, then to Pakkahuone for the gala. Outside Plevna there was a red mat and the whole shebang. The production team meant business. As if not reserving the whole theatre and every one of its ten stages wasn’t indication enough. Our seats were on stage eight so up to the second floor we went. And I saw something beautiful. Not that I’d under any circumstance dis the uniformed girls dealing out caffeine chocolate, my favourite drug, but there was a pinball machine. They are quite hard to come by these days, folks. The great man of pinball design Steve Kordek just died this year, but not before his inventions did. Tragically, I realized shortly, I had no coins. It was a tough situation as me and those silver balls go a long way. But alas, our reunion was not to be.

On Friday in Turku me and my spouse Arren had tried to be early to get good seats the Iron Sky On Tour event. Even so many more had had the same idea and beat us to it. This time around there was something like five people sitting there when me and Tero claimed our seats, plus one. Conveniently close to the door since Arren was arriving from Helsinki with about half a minute to spare, depending on the brashness of the taxi driver. He made it, just in the nick of time.

The movie rocked not one quanta less than the first time. This one is for the history books, I bet my molars on it. Big, polished production which differs from Hollywood stuff in all the right places. Groundbreaking method of garnering funds through dedicated fans, solid production values imbued special effects for a fraction of what big studios would have paid to achieve the same. A revolutionary way to make a film.

The first time I had just been watching the film. Everything was new and the pace was never-relenting. In one scene I thought I saw a familiar, odd-looking skull shape, and sort of familiar profile, but then it was gone. Was that me? I couldn’t tell, and neither could anyone else. This time around I was prepared. There! Yes! It’s me! Or, wait, is it? Actually, can’t really say. Nah, probably wasn’t. And now I can only conclude that if the man himself after two times can’t be sure if he appears during one scene in the background, it doesn’t matter at all if he does or not. I know I’m there in a gas mask sieg heiling the Moon Führer and that’s cool enough. Actually, the cool part was doing all that stuff. Seeing it later comes well second to that.

Even though the place was under heavy guard, Batman was not caught.

Back on the ground floor a guy with a camera pushed a mike at me, asking for my impressions about the film. I can, believe it or not, be a tad shy on occasion, but that day was not one of them. I grabbed the mike and told how damn excellent Iron Sky had been, one of my most favourite films of all time. I handed the mike to Arren who gave similar praise and then we bolted. I have still no idea who my impressions were going to reach but Arren though the guy had said something about Poland. A good thing then that I didn’t crack a joke about Lech Walesa. Not that I have such habit, but it would have been so like me to do it for the first time ever, live on Polish national news.

After Plevna the three of us drove to Pakkahuone, got rid of our jackets and dived in. Music, people, drinks, food. Several hundred people talking. Tero had spotted Julia Dietze but I didn’t. We saw Götz Otto towering at least one head taller than most, tho I did see a few other skyscraping guys as well. He was easy to recognize despite the civvies. A good thing, because I had been sort of worried that I’d just walk past all of the stars not noticing them because I have a dastardly combination of bad eyesight and a way of not paying attention to details. But there I was, sipping some grapefruit based hard lemonade, chatting just a tiny bit with two girls, offering them both a sip from my bottle since one of them was curious how it tasted, and looking at the Moon Nazi officer several meters away.

The official part of the night started with some people talking on stage. I missed part of it due to the aforementioned lack of noticing details, like words, and wondering where Arren had gone to. To talk to Götz, it turned out. Pretty soon after that Timo and Tero Kaukomaa, the producer, got on stage and started to invite people over. The big stars, production crew, special effects guys, in a word the folks who had busted their chops for so long to make it all happen. A really shame Janos could not be there due to bad case of flu. I feel for you mate, you deserved to be there.

Tero pointed at one woman up there and noted that she was the president of the United States in the film. And she was also the girl who had taken a sip out of my bottle a bit earlier. I wouldn’t have minded being wrong about my own dimwittedness even once, but hey, everyone’s gotta do it their own way. My way is the Way of the Wooden Eye.

The Bald and the Beautiful also starring Johanna Sinisalo

I got to talk to some interesting folks during the evening, some others I knew were there but didn’t manage to chat with. Among the people I talked to was Johanna Sinisalo, the Queen of Chili and perhaps the professional Finnish writer idol of mine. Strangely we have inhabited the same fandom for over fifteen years and the most we’ve ever talked about anything has been on Facebook. So it was extra nice to have a few minutes and hear from her about writing the movie and also how the script had lived after her involvement.

Another interesting person was Ken Moffat(t), Australian gaffer (or I think he’s Australian, me and details, we’ve been there already) whose name I had noticed in the credits already during the Turku show. I later realized it was because of the family name – Steven Moffat is a writer I’m a big fan of, and in pretty much the only LARP I ever played in I was a dirty cop called Ben Moffat. Talk about cocktail party effect. Maybe my attention is not totally crap, it just focuses on weird details. And thus I miss every president I ever meet. Ken talked a bit about shooting the scenes, the weather and how close it had been that they did get all the shots before the climate went all medieval on the script. We talked about visuals, how the imagery was diesel punk or steampunk. That’s when Arren coined the term Helium-3 punk. It’s one of those occasions when someone says something that just pops in their head and it takes off. In this case Ken took off and rushed to Götz Otto to tell him about it. I wanted to hang around a bit more but it looked like the line between overstaying our welcome not not doing so was right there. Me and Arren slipped away. I’m pretty sure no one noticed.

Two stars, a fan and a gala place

I did get to tell Götz how I found his physical presence and sheer intimidation fantastic. Or I blabbed about something physical and shook his hand. Can’t really say. My bet is on the latter. I also scored a photo with Julia but I don’t recall really saying anything intelligible at all. I would have loved to chat even for a minute but she really looked like she was wanting to leave the scene. Plenty of fans with cameras and boring stories. That got me thinking how stressful it all must be, and how frustrating. There you are, in a party, trying to talk to a few people you find interesting and probably know from before. Your mates and the like. And then there is the endless swarm of fans begging, demanding and competing for your attention. Every single second of the entire evening. Try to drink a sip and there is someone tugging your arm, wanting something. I felt ashamed for wanting a picture.

Stephanie Paul looking exactly like herself

I know, it’s also part of their job description. You meet the fans, you smile, you offer yourself and your image and a few words. But it can go on for hours. The horde just never lets up, one fan is replaced by two more and personal space or the most basic social conventions mean simply nothing. Either you step back for a breath or you go bonkers. Sorry for being part of the horde, Julia.

I did meet Stephanie Paul, the prez, again, asked if I could quickly take a photo while she was having a smoke which might sound as if I had learned nothing, but the situation seemed way more relaxed. She said yes and asked if I wanted to have a picture taken with her. Well, does a hammer fall down on a planet with positive gravity? I once again managed to sound like a deranged lunatic. I’m not sure what I said but I meant that she was a great actress since she looked nothing like her character in the movie. But writing things in English that sound logical is for me helluva lot easier than saying it aloud, so I probably embarrassed myself yet again by saying she didn’t look like herself, or something. But just as with the scenario of a tree falling down in a forest and nobody seeing it, should I feel ashamed if I can’t recall how exactly I goofed up?

Industrial and pretty lights

The original reason for how and why we ended up at the premiere gala in the first place was Laibach. We talked with Timo about Laibach and gigs when he said that they were playing in the gala and we should come. I rarely if ever listen to Laibach on my own, their new Iron Sky theme notwithstanding, but Arren is a huge, huge fan. I’m more into power metal where men scream like little girls and everyone wears leather pants. When they started Arren went for the front spots while me and Tero hung back. While they didn’t sound exactly like pouring a bucket of bolts onto a ship deck and then tossing the bucket against the wall, it sounded a tad similar and it was loud. I’m not into the habit of wearing ear plugs at gigs even though I should and Tero didn’t feel like being in some fan’s way. But we wanted to take a picture or two a bit closer and soon found ourselves being quite close to the stage, maybe two meters away from Arren. There was plenty people but no crowding at all. We stayed there the entire gig, the pain in my ears went away due to numbness and I caught myself swinging, yelling and rocking to the music. How did that happen? But they were effing great! The theme especially was to die for, hard and heavy, all industrial. Music has power it you can feel it vibrating your nasal cavities, your lungs and your testicles. Arren later pointed out that during a song they had been showing a clip from the movie with troopers marching in line. It was a scene I’d said I was in, so now I was part of Laibach background material. A small thing I know, but with this face and talent I better claim the fame whenever possible.

I found the most appropriate sticker on a restroom wall. "Against nazis". If I don't see Care Bears whacking the hell out of Pedobear in the director's cut I'll be bummed.

Sometime around the gig I ran into Timo and thanked him briefly for the invite and congratulated him about the movie. Quite original, I know. I work hard on my material. But I did mean every bit of it. It had been an honor to be a small part of the movie as an extra, it made me uplifted just seeing the movie become real and It was really cool to have been invited to the gala. Around then I fully formed the thought in my head what it all meant to me. I mean Iron Sky. It was an example.

You see, I’m quite a lazy man. Let me have my way and I’ll watch telly twenty hours a week, taping it all. All the comedies and scifi that comes out. That’s me, not graduating and having abandoned all hopes of it a decade ago. I do want to do stuff, though. I used to run quite a few societies and fanzines in my time, I did lead two successful MMORPG communities after my fandom stint and now I want to write. I’m creative, but lazy, and I need all the kicks to my butt to achieve stuff. Iron Sky is a massive kick.

Turku Science Fiction Society gives head once a year. Namely the Atorox head.

If you consider the origins, how it all turned out in the end is a miracle. It’s not magic, it’s not a mystery. It’s actually quite plain, how it happened, how project like Star Wreck gave birth to a blockbuster like Iron Sky. It’s hard work, it’s dedication, it’s people putting their foot down and saying I’m damn well doing this, you just watch me. I’ll never make anything like Iron Sky, I know. But I can put in hard work, and I’ll do my own thing. It’s something I know, but it’s also something that ceases to affect me on a regular basis. I need booster shots like friends getting the coveted Atorox prize for the best SF short story of the year or someone I know getting the Finlandia for the best damn novel of the entire year. It’s seeing Iron Sky taking form, become real.

From all that I gather my own strength to write the stuff I write and pour my creativity into my work. And I’m grateful for all of those magnificent examples, and none of them is as huge as Iron Sky. That’s what it all means to me. I may be a damn fanboy, but beside being a fan of the movie I’m a fan of all the actual work that went into it.

So when Timo, already going ahead turned around and said something about my project to write one drabble each day for a year, it was a shock. Again, me, details, we all know the drill, but I recall it like Timo actually follows my progress at times, like he occasionally reads what I write. Gosh, talk about a rush! I’m still in the mode of thinking that pretty much only my friends ever click the daily link in Facebook to catch my latest yarn. I know this sort of inferiority complex is something I really should shake but it’s somewhere real deep inside and I’m too lazy to do yoga to get in touch with it. I’ll settle for thinking it’s cool that people read what I write, be it people I know from since before the time began to directors of gigantic scifi epics.

As the evening had turned into the night and it was still some two hour drive back to Turku we started to consider leaving. First we had to hunt Timo down to thank him one final time, but the man was nowhere to be seen. Eventually we spotted him and he courteously invited us to the backstage to meet Laibach. If we wanted. It was not such a huge deal to Tero or me, but I knew Arren just might want to take the offer and I scouted him up. Turns out I was right and we did go to see the band briefly.

I also ran to Samuli Torssonen, the man behind the special effects, and said to him he did good work. The look on his face told quite clearly that he had no idea whatsoever who I was and why I was addressing him by the first name. And really, he had no reason to recognize me. But, he might remember me, at least if reminded. Back in the late 90’s when I was the editor-in-chief of Finland’s oldest SF fanzine Spin I learned of Star Wreck movies. It was well before it became evident that In the Pirkinning would stretch into the next millennium. It was possible to order, for money, the cds with all the Star Wrecks so far, but I went and asked for them for free since I’d write about them in Spin. Samuli sent me the movies. And I didn’t write about them.

Temptation has many faces. There's caffeine chocolate behind her back.

Back then, and even now, I tend to take on projects I eventually don’t finish. Can’t finish. It’s not laziness, it’s like all of my strength vanishes when I even think about doing the thing and it leads only to not doing it. Try as I may, even if the task is really simple and takes just half an hour, it can paralyze me for months whenever I even think about it. Writing a review of Star Wrecks fell into that trap. So, after something like thirteen, fourteen years, sorry about breaking my promise, Samuli. It was me, the bald guy you had no reason to recognize.

All in all, it was a huge blast. The stars, the crew, the people, the band. I wore a suit like protocol demanded, I even had a tie. Not a black one but one with skulls on it. Orange, purple and ocean blue skulls, the tie I wore when I graduated from high school. I played the part of a well dressed man, acted like a doofus forgetting basic vocabulary whenever I was closer than three meters from anyone in a film and enjoyed it all immensely. Thank you Timo, thank you Tero, your party rocked! And also thanks to the other Tero for driving my carcass from Turku and back. Thank you Arren for sharing the evening with me. Thank you gorgeous ladies from Varusteleka for all the spiked chocolate you doled out to a caffeine junkie. And apologies if what I said to someone made no sense. Take my word, it sounded better in my head. Smiles all around! I’d say hugs, but I’m not drunk any more.

This is the third trooper from the right, signing out.

Raapale 87 – Ilmakuoppa (27.3.)

Ilmakuoppa

Nuokun penkissäni, kun kone osuu vähäiseen turbulenssiin. Muita se ei näytä häirinneen, muttä minä säpsähdän hereille. En osaa oikein nukkua istualtani.

Valoja en kehtaa laittaa päälle, joten en voi lukea. Edessäni olevan penkin selkänojassa on pieni ruutu, josta voisin katsella elokuvaa, mutta valikoima ei houkuttele. Näpäytän lentokartan päälle ja seuraan sitä apaattisena.

Brighton, Lontoo, Avalon… Räpäytän silmiäni, mutta teksti pysyy. Järjestelmäohjelmoijan vitsi? Avaan ikkunasuojan, vaikka onkin yö, ja katson ulos. Mahtava linna kohoaa kohti aurinkoa. Lohikäärme lentää ohi siipeä liekittäen.

Olen juuri herättämässä vierustoveriani, kun lentokone tärähtää jälleen. Valo ikkunan toisella puolen alkaa haipua hitaasti.

Kentällä huomaan vasemman siiven mustuneen.

Raapale 86 – Hautajaiset (27.3.)

Hautajaiset

Tummia pukuja ja painuneita päitä. Tilan täyttää kumea, hidastempoinen urkumusiikki. Istun yksin takarivissä ja mietin omiani. Tapasin poismenneen viimeksi kaksi vuosikymmentä sitten. Hänen kuolemansa ei koskettanut minua.

Havahdun pieneen kohahdukseen. Se on vain hiljaisen jupinan aalto, mutta kantaa ahtaassa kappelissa. Joku istahtaa viereeni. Vilkaisen.

Huppu peittää pään ja kasvot, musta viitta juoksee niskasta nilkkoihin. Hupun pimeys kumartuu puoleeni. Kuulen nimeni kuiskattavan. Havahdun vasta aameneen.

Siunauksen jälkeen tädit päivittelevät ihmisten makaaberia huumorintajua. Sairasta, he sanovat. Ei mitään häpyä. Vitsailla nyt toisen kuolemalla.

Vapisen enkä osallistu pöyristelyyn. Olin ainoa, joka näki. Kaapu olisi saattanut olla puku, mutta jalat, ne olivat valkeaa luuta.

Iron Sky on Tour

No niin, nyt se on nähty. Iron Sky nimittäin. Vieläpä kiertuenäytöksenä.

Jokunen viikko sitten laskettiin myyntiin leffaliput erityiselle Iron Sky On Tour -kiertueelle. Pari tekijää, kärkimiehenä elokuvan ohjaaja Timo Vuorensola, kiertää maata leffateatterista toiseen kertomassa Iron Skyn teosta ja vastaamassa kysymyksiin heti näytöksen jälkeen. Jo ideana kertakaikkisen kiehtova tempaus, eikä siinä vielä kaikki. Lipun hintaan kuului t-paita sekä juliste.

Hintaan se meinasikin kaatua. 25€ ei ole mikään triviaali raha allekirjoittaneen yhteistaloudessa, puhumattakaan kahdesta lipusta. Asiaa pohdittuamme tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että antaa palaa, Frank. Operatiivinen kysymys kuuluu: montako suomalaista megaluokan scifieeposta tullaan näyttämään erikoisnäytöksenä Turussa omana elinaikanani? Jos en pysty vakuuttavasti vastaamaan, että ainakin kaksi, tämä tilaisuus on mahdollisesti ainoa laatuaan ikinä. Jotkut lähtivät mukaan järjestämään Suomen Euroviisuja Lordin voiton jälkeen, ja heillä ei oletettavasti ollut suuriakaan harhoja siitä, että sama tapahtuisi ihan pian uudestaan.

Koska pariskunnan toinen puollisko hoiti ostorumban, minulla ei ollut mitään käryä siitä, minä päivänä näytös ylipäätään on. Sitten eteen iski yllättävä matkamahdollisuus lähteä Las vegasiin, joka sekin noudatteli periaatetta ”Jos ei nyt, milloin sitten?” ja totesin, että jos tapahtuma on tuona aikana, sille ei mitään voi. Vaan matkan aikana tulikin sähköposti, jossa kerrottiin lippujen olevan tulossa kotiin postissa lähitulevaisuudessa. Ei sitten mitään hätää. Mutta kun lippuja ei kuulunut myöhemminkään.

Kun h-hetkeen oli kaksi päivää, lippujen statusta ihmeteltiin jo Facebookissakin. Tilanteessa oli suurehkon pr-flopin merkkejä, mutta Tour-tiimi paikkasi mallikkaasti. Sekä Facessa että mailitse kerrottiin, että liput olivat tulossa, mutta vaikkeivät tulisikaan, saliin pääsisi ihan vain nimelläkin. Syynä postituksen myöhästymiseen oli lukuisat osoitemuutokset, jotka piti saada reilaan ennen lähetystä. Ilman tätä operaatiota osa lipuista ei olisi löytänyt omistajiaan lainkaan. Mielestäni oli parempi aiheuttaa hieman epätietoisuutta kuin hukkailla maksettuja lippuja ympäri maakuntaa, ja pelasihan se tiedotus siellä kalkkiviivoilla, ihan mallikkaasti jopa.

Koska kyse ei ollut paikkalipuista, pääsi sisään jonotusjärjestyksessä. Matkoineen karkkikauppoineen varasimme projektiin noin tunnin, mikä ei riittänyt mihinkään. Hassua kyllä monella muulla oli ollut täsmälleen sama ajatus ja olimme pikemminkin jonon häntäpäässä, kun sisäänmarssi alkoi. Ei haitannut lainkaan, sillä keskipaikkoja, joille annoimme korkean prioriteetin, oli vapaana vielä hieman keskivälin alapuolelta. Täysin tyhjässä salissa olisin luultavasti valkannut paikat vain kolme riviä ylempää.

Elokuva oli hauska, jopa ratkiriemukas, höystettynä vakavalla kommentaarilla maailmaenosta ja päheillä avaruustaisteluilla. Mutta siitä enemmän ihan arvostelun puolella. Bongasin itseni incognito parista kohtaa taustajoukoista kaasumaski päässä ja käsi pystyssä, mutta jäi epäselväksi, olinko päätynyt rumentamaan valkokangasta ihan tosissaan. Yhdessä kohtaa erään upseerin profiili näytti jossain määrin tutulta, mutta kohtaus vilahti ohi ja jää DVD-julkaisun vastuulle ratkaista tämä elämää suurempi arvoitus.

Lopputekstien alkaessa ääni vedettiin lounaaseen ja ohjaaja-Timo saapui tuottaja-Teron kanssa vastailemaan kysymyksiin. Itse esitin yhden kysymyksen, joka minulle supatettiin korvaan, eli mistä syntyi Perikato-viittaus. Timo Vuorensola kertoi keksineen jutun ja joutuneensa vakkuuttamaan muut siitä, että tämä olisi hyvä veto. Hyvä että mies jaksoi taistella asiansa puolesta, kyseessä kun on koko rymistelyn ehdottomasti hilariöösein kohtaus. Myös Mike Pohjola sai aplodit. Muistaisinpa vielä miksi.

Session jälkeen lauma meitä jo hieman ikääntyneempiä scifistejä kokoontui aulaan puimaan viimeaikaisia audiovisuaalisia kokemuksia ja yleistuomio oli, että olihan se pätevä ja viihdyttävä. Lössin hajaantuessa minä riensin kakkoskerrokseen julisteen kanssa hakemaan parit nimmarit ja kiittelin vielä naamakkain, että perkeleen hyvän elokuvan olivat miehet saaneet aikaiseksi. Jonottaessamme Iron Sky -tyttöset keekoilivat niukoissa vormuissaan ja tarjoilivat kofeiinisuklaata, joten tylsäksi ei käynyt missään vaiheessa.

Vihoviimeisiä mielipiteitä vaihdeltiin sitten vielä Kinopalatsin edessä viileän alkukevään viiman kutitellessa hipiää, kun on Tour -retkue saapui pahvilaatikoita roudaten ja alkoi nakkelemaan kamaa autoonsa. Suunta oli vihdoin Tampereelle, pois maakunnista ja sudeettialueilta. Koska roudausporukka katosi yksi kerrallaan kuka minnekin, Timo jäi juttelemaan ryhmämme kanssa. Puhe kääntyi Laibachiin. Ilmeni, että Laibach esiintyisi Tampereella jo seuraavana maanantaina.

Itse ihan tykkään bändistä, mutta kun perusmusiikkimakuni on enemmän sellaista kikkelinheilutuspowermetallia, jossa vedetään kovaa ja vieläkin korkeammalta, sitä tulee pistettyä ani harvoin soimaan. Mitä nyt niiden eeppisintä Iron Sky -pätkää olen veinannut muutaman kymmentä kertaa. Mutta Arren on fani. Ryhdyttiin kyselemään, olisikohan sinne vielä lippuja saatavilla. No nythän oli niin, että keikka ei ollut mikään tavallinen keikka, vaan osa suurta iron Skyn premiere-gaalaa. Mutta jos sinne haluasisimme, siitä vain mailia Timolle ja tsekataan mitä järjestyy.

No, viiden minuutin kuluttua istun autossa matkalla kohti Tamperetta.

Tähän saakka olen jo saanut nauttia Iron Sky -ilmiöstä suuresti. Pääsin extraksi itse elokuvaan, kävin Iron Sky on Tour -näytöksessä ja nyt pääsen kokemaan produktion huipennuksen. Olen onnekas, ja onnellinen. Enää jänskättääkin vain yksi asia. Ei niinkään se, näenkö elokuvatähdet, vaan se, tunnistanko heidät. Tyypilliseen puusilmäiseen tapaani luultavasti posotan tyynesti Götz Otton ja Julia Dietzen ohi ja jälkeenpäin kuulen, että kaveri jonka kaljan tönäisin sen syliin oli Udo Kier. Mutta kunkin on oltava tyylilleen uskollinen.

Raapale 85 – Kesäaika (26.3.)

Kesäaika

Milla ja Meri hymyilevät molemmat. Se harvoin tietää hyvää. Ei välttämättä pahaakaan, mutta ongelmia kuitenkin.

”No, mitäs nyt?”

”Viime yönä siirrettiin aikaa”, sanoo Milla.

”Joo, kelloja siirrettiin tunti eteenpäin”, korjaan.

”Se on ihan turhaa puuhaa!” julistaa Meri. Hyvin ovat tytöt kuunnelleet isin paasausta.

”Joten me siirrettiin aikaa kerralla riittävästi, ettei joka kevät tarvitse.”

Tuijotan Millaa ja lasken kahvipannun hellalle. ”Siirsittekö siis kelloja keskellä yötä?”

”Ei kun aikaa!” Meri meinaa jo hermostua.

Nielaisen ja katsahdan ulos. Puut ovat lehdessä. ”Onko nyt… kesä?”

”Meni vähän yli”, mutisee Milla.

Säntään jääkapin ovelle kalenteria katsomaan. Vuosi 2014.

Hyvänä puolena, saatiin ohitettua 2012:n maailmanloppu kunnialla.