Raapale 95 – Tänään ne tulivat (4.4.)

Tänään ne tulivat

Olen lähettänyt aikataulukyselyjä sähköpostitse kahden viikon ajan. Viimeisen viikon olen soittanut joka päivä, tänään kolmasti. Epätoivoissani tarkistin numerotiedustelustakin, että puhelinnumero on oikea. Miten voi yksinkertaisen tiedon saanti olla näin vaikeaa?

Iltapäivällä puhelimeni soi. Ne soittavat ja kertovat, että nyt tuote on valmis. ”Sen voi noutaa tänään, sitten olemme neljä viikkoa lomalla.” Huokaan. Auto pitää hakea kotoa, olen liikkeellä pyörällä. ”Suljemme sitten neljältä.”

Jumalauta. Kolme minuuttia aikaa. Mutta kaveri ilmeisesti ei laske leikkiä.

Turvaudun harvoin hallussani olevaan teknologiaan, mutta nyt minua ärsyttää riittävästi. Telesiirrän itseni suoraan firman ulko-ovelle. Jokin selitys kyllä pitää keksiä.

Avaan oven puhelin korvalla. ”Satuinkin juuri olemaan nurkilla.”

Raapale 94 – Tiedeinertia (3.4.)

Tiedeinertia

”Teoriasi on järjetön”, jyrähtää professori. Hän ei voi joutua eläkkeelle liian pian. ”Katsokaa nyt todisteita. Tätä pitää tutkia lisää.”

”Roskaa! Mikään vakavasti otettava lehti ei julkaisisi näitä tuloksia.” Ei niin, lehtiä toimittavat samanlaiset ikivanhat pierut kuin sinä, ajattelen.

”Mutta todisteet-”, aloitan. Professori keskeyttää minut heti. ”Riittää. Määrärahoja ei myönnetä, niille on parempaakin käyttöä.” Niin, tukemaan omaa, neljäkymmentä vuotta vanhaa tutkimustasi. Että vihaan tiedepolitikointia.

Olen kuullut huhuja eräästä palvelusta. Illalla etsiydyn sen salaisille foorumeille. ”Tiede uudistuu vain vanhan polven kuollessa. Me nopeutamme prosessia puolestasi.” Se on heidän mainoslauseensa.

Tilaan lähdön tiedekunnan koko johdolle. Siitä saa paljousalennusta ja omaatuntoa nipistää vain kerran.

My Friend Dahmer

Jeff, luokan pelle ja sarjamurhaaja

My Friend Dahmer
Derf Backderf
Abrams ComicArts, 2012
ISBN: 9781419702174

San Fransiscon kentän kirjakaupan myyjä suositteli minulle Derf Backderfin sarjakuvaa My Friend Dahmer. Sanoin, että tästä en ollut kuullutkaan. Derfistä vai Dahmerista, myyjä kysyi. Sanoin etten kummastakaan. Ostin sarjakuvan silti. Myyntipuhe oli vakuuttava. Nyt tiedän Derfin, ja tiedän myös Dahmerin.

John Backderf, eli Derf, on pokannut sanomalehtialalla yli viisikymmentä palkintoa, mukaanlukien Robert F. Kennedy Journalism Awardin. Kaukaisella 70-luvulla hän sattui käymään koulua Jeff Dahmerin kanssa ja tämä sarjakuva kertoo noista ajoista.

Jeffrey Dahmeria puolestaan on tituleerattu kuuluisimmaksi sarjamurhaajaksi sitten Jack the Ripperin. Hän tappoi 17 miestä ja poikaa ennen kiinnijäämistään. Kakkuaan hän ehti lusia kolmisen vuotta ennen kuin toinen vanki hakkasi hänet kuoliaaksi. Näistä tapahtumista My Friend Dahmer ei kerro. Tarina pysähtyy kutakuinkin ensimmäiseen murhaan, pari viikkoa Jeffin ja Derfin lukion päättymisen jälkeen.

70-luvun pikkupaikkakunnan amerikkalaisilla vammaisen matkiminen oli ehdottomasti hauskinta puuhaa. Etenkin jos mallina on oma äiti.

Derf tekee selväksi jo esipuheessaan, että hänen sympatiansa Dahmeria kohtaan loppuvat siihen, että Dahmer suorittaa ensimmäisen tapponsa. Siihen asti hän on vakavien ongelmien riivaama poika. Hänen äitinsä kärsii mielisairaudesta, vanhemmat eroavat, isä muuttaa pois, äiti ja veli muuttavat pois, alati pahenevat näyt ja mieliteot kuolleisiin miehiin ajavat hänet alkoholistiksi, ja lukiokin on vielä kesken.

Tarina kerrotaan täysin Derfin silmien läpi. Dahmerin veli David jää vain maininnaksi ja isän rooli sarjakuvaromaanissa on pieni. Keskiöön nousee Derfin johtama vaihtelevalla kokoonpanolla toiminut Dahmer Fan Club, joka hyväksyi Dahmerin toverikseen aina vain tiettyyn rajaan saakka. Tuon oudon, vammaisia matkivan pojan kanssa saattoi aaseilla koulussa, mutta harvoin vapaa-ajalla. Ennen kaikkea käy tuskallisen selväksi, miten yksin Jeff Dahmer lopulta jäi ja miten aikuisten muodostama tukiverkosto petti joka kohdassa. Aukkojen läpi putosi Dahmerin lisäksi kymmeniä muita, nimittäin uhrit perheineen.

My Friend Dahmer oli jokseenkin voimakas lukukokemus, jota Derf valmisteli parin väliversion voimalla yli vuosikymmenen Jeff Dahmerin kuoleman jälkeen. Pyrkimys ei ole selvittää, miten sarjamurhaaja syntyy, vaan esittää millainen poika hän oli, ennen kuin kauhut alkoivat.

Jo lapsena Jeffiä kiinnosti tietää, mitä kuolleiden sisällä on. Silloin hän ei nainut niitä, vaan tunki ne happopurnukoihin. Niin katoaa lapsen viattomuus.

Raapale 93 – Metsästäjä (2.4.)

Metsästäjä

Joka kerta, kun yritän puukottaa ihmisiä rintaan, he juoksevat karkuun. Joskus onnistun yllättämään kohteeni ja silloin koko homma on nopeasti ohi, mutta usein menee jalkatyöksi. Niin kuin tänäänkin.

Istuin jokirannassa kirjaston luona, kun ohitseni käveli salkkua ronttaava pukumies. Hänestä huokui pahuus. Lähdin heti perään ja vedin haamutikarini esiin, mutta hän huomasi sen. Sain hänet kiinni vasta teatterisillan kohdalla.

Kaveri pani hanttiin minkä pystyi, alahuulikin siinä aukesi, mutta lopulta sain survottua veitsen huitovien käsien ohi syvälle rintaan. Mies nytkähteli hetken ja silmistä loisti kelmeää valoa, kun aave hänen sisällään teki kuolemaa.

Jätin miehen toipumaan ja livistin. Poliiseille on turha selittää aaveidenmetsästystä.

Conan the Barbarian

Kynä on miekkaa mahtavampi. Edes Conanin säilä ei pelasta tätä rainaa.

Conan the Barbarian (2011)
Pääosissa: Jason Momoa, Ron Perlman, Stephen Lang, Rose McGowan, Rachel Nichols
Ohjaus: Marcus Nispel

Kun kuulin uuden Conan-elokuvan olevan tuloillaan, olin luonnollisesti innostunut. Olenhan seuraillut tuon hyborisen haban edesottamuksia jo pian neljännesvuosisadan ajan. Edes Jason Momoan valinta nimirooliin ei herättänyt närää. Koko Stargate: Atlantiksen läpikahlanneena olin oppinut ihan diggailemaan miehen hahmoa Ronon Dexiä.

Sitten leffa kävi teattereissa ja sai vähemmän mairittelevia arvosteluja. Jopa Petri Hiltunen myönsi, että nyt eivät keitoksen ainekset saaneet aikaiseksi maittavaa soppaa. Omat odotukseni laskivat. Mikä on hyvä siltä kannalta, että jos ei paljoa odota, voi yllättyä positiivisesti pienestäkin.

Edes se ei riittänyt.

Viikko katsomisen jälkeenkään en osaa tarkkaan paikantaa ärtymykseni lähdettä. Elementit ovat paikoillaan. Conan, kova sälli miekka kädessä. Todentuntuinen, vakava uhka. Varkaita, merirosvoja, nätti tyttö joka ei ole mikään heitukka. Maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain Conanin säilä siinä välissä. Juuri noista osasista on ennenkin rakennettu timangeja Conan-saagoja. Ja silti, meh.

Juoni on hyvin episodimainen. Ensin ollaan yhtäällä, sitten ihan muualla. Paljonko kuluu aikaa? Mennäänkö kauas vai pysytäänkö nurkilla? Maailmasta jäi kovin hailakka ja hajanainen kuva. Kun Conanin ja tytön tiet eroavat, tyttö on palaamassa laivaan. Mutta onkin keskellä metsää, kun hyökkäys tulee. Conan etsii käsiinsä varkaan, joka jeesaa pääsemään päävastustajan linnakkeeseen. Mutta onko se linnake siinä ihan hoodeilla? Varas ainakin tietää paikasta kaiken tarvittavan suoriltaan. Tapahtumia tuntuu yhdistävän lähinnä kronologia, ei juonellinen jännite tai ylipäätään järki.

Kasvutarinaksikaan elokuvasta ei ole. Alussa Conan on pikkupoika, seuraavaksi jo mieheksi kasvanut. Se kasvu tapahtui siinä kohtaa kun silmää räpäytettiin ja sen jälkeen status quo on päivän sana. Sanoisin, että tapahtumat eivät juurikaan muuttaneet hahmoja, millään tavalla. Ei hyvä tarina niin toimi, pojat.

Juoni on peruskauraa. Suuruudenhullu sotalordi kerää kokoon muinaisen Acheronin kuningaskunnan aikaista naamiota, jota käyttämällä hänestä tulee maailman valtias. Ohimennen matkalla kaatuu Conanin isä ja koko kylä, mikä saa Conanin vannomaan kostoa. Sotaherraa avittaa tämän noitatytär, joka käy samalla manikyristillä Saksikäsi-Edwardin ja Wolverinen kanssa. Viimeinen osa suunnitelmaa on hankkia puhdasta Acheronin verta suoraan kauniin tytön suonesta, mikä ei istu Conanin pirtaan. Konflikti on valmis.

Ei juonessa hurraamista ole, mutta ei tarvitsekaan. Kyse on Conanista ja se lupaa suoraviivaista, kiivasta, hengästyttävää toimintaa. Niistä katsojalle asti välittyy vain suoraviivainen ja toiminta. Hahmon intohimo ja oman ylivertaisuutensa tiedostaminen puuttuvat. Conan jää latteaksi, huolimatta siitä, että Momoa nimenomaan roolia varten pumppasi lisää lihasmassaa. Conan ei ole suuri ajattelija, mutta sitä ei pidä tulkita persoonallisuuden puutteeksi.

Plussaa tulee aktiivisista naishahmoista, jotka eivät tyydy värjöttelemään nurkissa kun miehet hoitavat isot asiat. Hyvää on myös Acheronin valtakunta pahisten voiman perustana, koska se luo uskottavan uhan. Ollaan syvien vesien äärellä, kun herätellään heikäläisten kuningaskuntaa.

Mutta negaa löytyy enemmän. Piraatit ja varas, molemmat, toimivat lähinnä macguffineina. Niiden ainoa arvo oli niiden itseisarvo ja ne olisi voitu vaihtaa johonkin toiseen vastaavaan elementtiin ilman mitään ongelmia. Koko vaarallinen toivioretki halki sotavaltiaan linnakkeen osoittautui täysin turhaksi eikä tuonut elokuvaan yhtään mitään muuta kuin tarpeettomia lisäminuutteja. Kokonaisvisio puuttui ja eri elementtien sitominen juonta tukemaan oli jäänyt tekemättä.

On monta selvää kalkkunaa, joiden pariin palaamista en panisi lainkaan pahakseni. Sääli ettei 2000-luvun Conanista ole siihenkään. Se ei ollut hyvä, ja huonokin vain sellaiseen pisteeseen, jossa ei vielä olla ratkiriemukkaan huonoja. Kertakaikkisen unohdettava kokemus.

Tekisi mieleni sanoa, ettei Conanin käsikirjoittaminen nyt voi olla niin vaikeaa, hyvät ihmiset, mutta liki kahden tunnin menetys iäksi kertoo päinvastaista. Se saa minut vain arvostamaan sarjakuvia käsikirjoittaneiden miesten saavutuksia entistä enemmän. Vanhat Marvelin Conanit ovat edelleen rautaa ja uudemmat Dark Horsen tuotokset ovat nekin niinikään laadukkaita.

Jos hyborista meininkiä kaipaatte, lukekaa sarjakuvaa, tai jopa Howardin alkuperäisiä töitä.

Jason Momoa valmistautuu hurmeen hyppelyyn haavasta.

A Dance with Dragons

Lohikäärmeiden tanssi - tosi, tosi hidas valssi

A Dance with Dragons
George R. R. Martin
Bantam Spectra, 2011

Pari vuotta sitten jouduin dilemman eteen mitä tuli George R.R. Martinin juhlittuun sarjaan Jään ja tulen laulu. Lukeako Spinistä juonispekulaatioartikkeli ja kenties spoilaantua prosessissa, vaiko ihan lukea kirjat? Minä, joka lähinnä kosken vain scifiin ja hyvin satunnaisesti fantasiaan.

Päädyin lukemiseen. Koska Finncon 2009 oli jo aika lähitulevaisuudessa ja Martin siellä kunniavieraana, oli tehtävä töitä, että saisin urakan päätökseen ennen tapahtumaa.

Olen näet patologisen hidas lukija. Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, kuinka laajaan tarkan näön kenttään silmäni pystyvät. (Tai niin tahdon ajatella. Jos se on kiinni älynlahjoista, välttäkää kertomasta sitä minulle.) Tämän seurauksena, luonnollisesti, jauhan viikon sellaista kirjaa, jonka joku toinen heittää iltapalaksi ennen nukkumaanmenoa. Neljän tiiliskiven mittainen työrupeama vaati oikeasti vakavaa panostusta vapaa-ajan käytön kannalta.

Oli omalla tavallaan toimivaa, että tarina vain jatkui ja jatkui kirjan vaihtuessa toiseksi kourassani. Siinä missä muut olivat joutuneet odottamaan seuraavaa nidettä vuositolkulla, minä pysyin juonen syrjässä kiinni kuin sika limpussa. (Joskin mainita pitää, etten ole koskaan syöttänyt sialle limppua saatikka taistellut limpun omistuksesta sellaisen kanssa, joten tässä asiassa olen puhtaasti kuulopuheiden varassa.) Eri hahmojen kohtalot, motiivit ja moninaiset suhteet kaikkiin muihin oli riittävän hyvin mielessä, että missään kohtaa en tuntenut olevani kovinkaan pahasti eksyksissä.

Tilanne äityi jopa siihen pisteeseen, että kun Korppien kestit loppui, vietin viikon eräänlaisen kirjallisen haamusäryn kanssa. Sanovat, että kätensä menettänyt saattaa silti saada tuntoaistimuksia puuttuvasta raajastaan. Minä puolestani olin koko ajan orientoitunut jatkamaan lukemista pohtien jonkun tietyn näkökulmahenkilön edesottamuksia vain tajutakseni karvaaksi pettymyksekseni, että aikeeni oli mahdoton. Minulla ei ollutkaan kirjaa, josta jatkaa. Kyseessä ei edes ollut toive, voi jospa minulla olisi kirja. Se oli karvas valaistuminen siihen, kerta toisensa jälkeen, että todellisuus ei vastannutkaan odotuksiani.

Tämä, ja kahden vuoden pitkä odotus, latasivat tietyn määrän odotuksia Lohikäärmeiden tanssiin. Ja kuten suurilla odotuksilla tapana niin usein on, niiden täyttyminen jätti toivomisen varaa.

Jo lähtökohta kepittää A Dance with Dragonsin toimivuutta. Se on toisaalta vain jälkimmäinen puolikas Korppien kesteihin kertoen tarinaa niiden hahmojen kannalta, jotka eivät tuossa toisessa kirjassa päässeet ääneen. Toisaalta loppupuolella lavennetaan henkilögalleriaa myös Korppien hahmoihin, joten omillaan seisovanakaan kirja ei loista. Se onkin siis nähtävä lähinnä vain laajemman tarinan uusimpana osasena, ei omana kirjanaan.

Koska edellisissä osissa hahmot ovat päätyneet tiettyihin tilanteisiin, kaikki joutuvat lähtemään liikkeelle ikäänkuin paikoiltaan. Tämä on sikäli hyvä, että jätkiä ei ole jätetty roikkumaan tyhjän päälle vain jännityksen ylläpitämiseksi, mutta jos viisi tai enemmän ensimmäistä lukua pitää käynnistellä tarinaa, se käy puuduttavaksi. Siinä missä jotkut pääsevät äksöniin ensimmäisellä aukeamalla, Martin kuluttaa siihen ainakin sata sivua.

Joidenkin kohdalla tapahtumat alkavat lopulta soljua, kuten Tyrionin, mutta toisilla pitää odotella joko viime metreille (Jon Nietos) tai sitten mitään todella mielenkiintoista ei tapahdu lainkaan (Daenerys). Ottaen huomioon liki tuhannen sivun paksuuden, pidän tätä jo vakavana puutteena. Päällimmäiseksi jää fiilis, että tulevien tapahtumien synkronoinnin vuoksi joidenkin tyyppien täytyy tyytyä istumaan aloillaan kirjailijan siirtellessä nappuloita oikeisiin paikkoihin myöhempiä tapahtumia varten.

Saattaa hyvin olla, että aiempien osien jouheva eteneminen on vain siihenastisten kirjojen peräkkäinluvun luoma illuusio, mutta tämän viidennen kirjan kohdalla hyvin moni asia kinnasi vastaan aivan uudella tavalla. Henkilökaarti paisutetaan liian suureksi ja joistakin hahmoista kerrotaan vain luvun tai parin verran. Mitään erityisen villiä ei tapahdu missään. Ja nyt sorrutaan cliffhangereihin, mikä ei siis aiemmin päässyt syömään miestä lainkaan. Kun muistetaan, montako kertaa tämänkin kirjan julkaistamista siirrettiin, niiden käyttö on, jos ei nyt suoranainen rikos, niin vähintään tympeä temppu. Zarquon tietää milloin seuraava teos oikeasti tulee kauppoihin ja se, että tässä pitäisi jännätä sitä, onko joku nyt oikeasti kuollut vai fuulataanko lukijaa kuten monasti aiemmin, panee vain ärsyttämään.

Ärsytyksestä puheenollen, ja jälleen vasta tässä kirjassa, kiinnitin huomiota tiettyihin toistuviin maneereihin tai fraaseihin. Tyrion, sinä lienet ainoa, jota kirjan puolivälin jälkeen kiinnostaa hittojakaan, minne huorat menevät. Ja kolmen ensimmäisen kerran jälkeen huonompimuistisemmatkin epäilemättä jo pystyvät palauttamaan mieliinsä sen, miten se isäukko oikein potkaisi tyhjää. Liika kertaus on yksinkertaisesti liikaa. Mikä on räikeässä kontrastissa sen kanssa, että että joidenkin vähemmän kiinnostavien näkökulmahenkilöiden motiiveja ei vaivauduta verestämään edes nimeksi, niin että lukija on omillaan sen ajatuksen kanssa, että olisiko ne saablarin alkupään teokset ollut sittenkin syytä kerrata.

Ei A Dance with Dragons ansioton ole, mutta esimerkiksi Valtaistuinpelissä mukana olleesta koherentista juonesta ja Kuninkaiden koitoksen jännityksestä ollaan kaukana. Luita jäytääkin aavistus siitä, että tämä tuhatsivuinen järkäle pukattiin ulos vain siksi, että erinäisten hahmojen edesottamuksia piti selvitellä ennen koko kirjasarjan toivottavasti kruunaavaa suurta loppumättöä, jossa katsotaan kuka koko maailmaa, tai ainakin Westerosia, lopulta hallitsee. Lisäksi kirjan nimestä huolimatta lohikäärmeitä käytettiin hävyttömän vähän yhtikäs mihinkään ja juuri kun jotain vipinää alkoi olla luvassa, kirja loppui. Mikä ratkaisuna toki oli yhteensopiva perusteeman kanssa.

Murheelliseksi vetää lähinnä se, että parin-kolmen viikon lukurupeaman jälkeen pinnalla lilluva tunne oli lievä, ärsyyntynyt odotus seuraavaa kirjaa kohtaan, jos vaikka siinä tapahtuisi kaikki ne mielenkiintoiset asiat, joita koko ajan odotti, ja jotka antavat odottaa itseään mahdollisesti taas vuosien ajan.

Maaliskuun saldo

Maaliskuun tavoitteet tulivat täyteen pitkälti siksi, että työnsin työläämmät projektit jälleen seuraavaan kuuhun. Jossain kohtaa koen konkreettisesti, mitä seuraa Hamilton-Jonesin vaalilauseesta ’älä siirrä huomiseksi sitä minkä voit siirtää ensi viikkoon’.

Maaliskuu
Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Tämä tuli tehtyä. Ulkomaanmatka tosin iski kymmenen päivän loven, mikä oli paljon hankalampi kuroa umpeen kuin etukäteen kuvittelin. Tribuutiksi teinkin reissun jälkeen ensimmäiset kymmenen raapaletta matkan teemoihin liittyen, joskin itse matkaraportti on edelleen tekemättä. Lisäksi ennen matkaa syntyi yksi aiheeseen sidottu teksti, ja kympin rykäisyn jälkeen vielä yksi.

Eläinkuriiri
Pato
New Vegas
Kaivos
Suuri kanjoni
Kirje kiven alla
Rajalla
Area 51
Kivi
Havaintotavoite
Verikivi
Ilmakuoppa

Toinen kiinnostava seikka raapalerintamalla oli pieni vetoapu, jota tarjosi Janne Järvinen. Eräänä aamuna Facebook-ilmoitusten joukosta löytyi seuraava viesti:

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

[ Jatkakaa ]

Näin heti mahdollisuuden. Koska tässä ei lähdettäisi idearaakileen pohjalta vaan hetkellisen kuvan, voisin kehittää erilaisia juonia ja tilanteita samoista lähtökohdista. Tuossahan annetaan vain toiminta, havainto ja toiminta. Motiivi jää täysin avoimeksi. Lähdin varioimaan ja sain aikaiseksi viisi raapaletta.

Viedyt
Paenneet
Pelastautuneet
Kodittomat
Piilotetut

Kirjoita ainakin yksi arvostelu. VALMIS
Arvosteluita syntyi sentään jokunen, minkä lisäksi jatkoin Koettujen sisällön siirtoa Routakotoon. Yhdessä vaiheessa kypsyin tekstiä kuvan ympäri eri tavalla (väärin) juoksuttavaan teemaan ja vaihdoin toiseen. Nyt siirtojenkin pitäisi olla enempi copy&paste-hommaa.

Ensimmäiseksi arvioitavaksi joutui lentokoneessa pyörinyt Bollywood-revittely Ra.One. Ei ehkä elokuvataiteen suuri helmi, mutta ihastuttava kuriositeetti, joka tapauksessa. Lisäksi repostelin uutuuspelin Angry Birds Space, roheasti jyräävän eepoksen nimeltä Iron Sky ja repostelinpa Iron Sky On Tour– ja Premiere Gala -tapahtumatkin.

Pitäisköhän nostaa kuukausittainen arvostelutavoite kahteen, kun näitä nyt kerran tuntuu syntyvän?

Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Jälleen helppo nakki. Yksihän tuli jo siitä, kun raportoin helmikuun saavutukset. Sen lisäksi puffasin uutta Kultakuoriaista, jossa on minunkin novellini (Amirin torni) ja käypä gaala-reportaasi myös tämän kategorian täytteestä, sen verran revin sieltä luovaa energiaa.

NOVAn deadline 5.3. Kirjoita novelli. VALMIS
Lähetä NOVAn novelli. Deadline 5.3. VALMIS
Nova-novelli valmistui, mutta jäipä se kauas visiosta. En olisi muuten edes lähettänyt, mutta kun olin etukäteen päättänyt osallistua jokaiseen spefikirjoituskisaan. Optimistinen näkökanta on, että nyt se on kertaalleen kirjoitettu ja valmis muokattavaksi. Ainahan sen voi heittää toiseen kisaan tai vain tarjota johonkin lehteen, kunhan kunnon versio on valmis.

Lisäksi tämän kanssa jo aloin panemaan merkille pahaa toimintapaa. Jätän novellit aina ihan viime tippaan, jopa niin että kirjoitan loput sinä päivänä, kun juttu pitäisi lähettää kisaan. Se jättää niukin naukin aikaa vain hyvin kursoriselle oikoluvulle ja haudutusaikaa ei jää yhtään. Sama tilanne on juuri nyt päällä URS-kisanovellin kanssa. Stoori on levällään kuin Jokisen eväät ja dedis on huomenna. Tähän pitää kehittää parempi toimintamalli. On aika sorvata kasaan kuukausitavoitteiden lisäksi myös viikkotavoitteet, kuten Jeff jo Booklifessä neuvoikin.

Lue kirjoitusopas. VALMIS
Lukutahti on hiljentynyt huomattavasti, tai ehkä lukukohteet ovat olleet muita. Pitkällisten lentorupeamien johdosta sain kuitenkin luetuksi Stephen Kingin erinomaisen kirjan Kirjoittamisesta.

Siirtyneet
Huhtikuulle siirtyikin sitten harmillisesti pari työläämpää projektia. Ensinnäkin Usvazineen menossa oleva novelli kaipaa edelleen uutta kirjoituskierrosta. Ainakin hautumisaika on ollut jo melkoinen. Se on syytä saada kasaan heti alkavan viikon alussa.

Toinen ensimmäisen viikon duuni on muokata äänikirjakisassa läpimennyt Pallomeri fiksumpaan kuntoon. Ihmettelinkin hieman, kun viimeistelemättömäksi luokittelemani teksti meni läpi. Taakseen jättää, edestään löytää, kuten sanotaan. Rakennetta pitää muuttaa, lisätä jokin koukku, lisätä jännitettä, oikeastaan koko novelli on aika raakile ja kaipaa rankkaa duunia. On kyllä hyvä, että ulkoa tulee pakote jatkaa työstämistä, muuten päätyisin lojumaan keskeneräisten tarinoiden kasan päälle kuin Smaug ikään.

Sitten edessä on luultavasti kokoaan suuremmalta vaikuttava vuori räjähtäneen juonen sisälmyksiä, joka pitäisi lajitella ja yhdistää sitten toimivaksi entiteetiksi. Viime vuoden Nanowrimo-romaani on ehkä vieläkin surkeammassa kunnossa kuin joulukuun alussa. Toisaalta, nyt pään sisällä itää jo ajatus siitä, mistä tarina pitää aloittaa. Kun vaan saisi itsestään niskalenkin, että jaksaisi karsia sieltä pois kaikki kelvottomat tyhmyydet. Raaåaleiden kanssa on niin paljon helpompaa, kun sadan sanan jälkeen pääsee jo fiilistelemään valmistuneen työn endorfiineja. Romaanikäsiksen kanssa saa duunata viikko- ja kuukaisitolkulla, ennen kuin voi olla edes jollain tasolla varma, että ihan kelvollista tästä tulee. Leuka rinnassa kohti uusia tappioita.

Lisäksi pitäisi varmaan lisätä työlistalle Las Vegas -retken matkaraportin kirjoittaminen sekä Sateenkaariperheiden kirjaprojektiin osallistuminen. Sadut kuulemma kelpaavat. Nyt vain pitää kirjoittaa niitä. Mielellään ainakin kaksi.

…ja ennen kuin unohtuu, tänään/huomenna pitää saada valmiiksi URS-kisan novelli ja tuupata se tuomariston kiusaksi.

Raapale 92 – Ei itkeä saa (1.4.)

Ei itkeä saa

”Me operoimme vain läntisen, kristillisen kulttuurin piirissä.”

”Nyt te laajennatte toimintanne globaaliksi.”

”Miksi me?”

”Koska agenttinne eivät koskaan jää kiinni.”

Siihen joulutonttu ei väitä vastaan.

”Toisekseen, tarkkailu ei enää riitä. Tästä lähin eliminoitte listanne tuhmat kohteet.”

”Eliminoimme! Mutta hehän ovat lapsia!”

”Joista kasvaa tulevaisuuden terroristeja, mielenosoittajia ja toisinajattelijoita.”

”Me emme suostu.”

”Paljonko organisaatiollanne olikaan velkaa? Jos haluatte tukipakettimme, teette kuten sanotaan. Tässä on lista lapsista, jotka jäävät toimivaltanne ulkopuolelle.”

”Nämä ovat tiedusteluyhteisön, poliitikkojen ja yritysmaailman perillisiä.”

Sivuutan huomion. ”Sitten on vielä nykyinen johtajanne. Hänet pitää hoidella. Mieshän on selvä kommari, johan sen näkee nutun väristä. Lavastakaa laskeutumisonnettomuus. Siihen uskotaan aina.”

Raapale 91 – Myöhäinen vieras (31.3.)

Myöhäinen vieras

Kun olin lapsi, äitini opetti, että talon on oltava kunnossa kun menee nukkumaan. Siksi viikkaan kaiken riisuutuessani.

Laskostan villapaidan ja housut huolellisesti. Aluspaita kelpaa vielä, mutta sukat ja alushousut joutavat pyykkikoriin. Otan uudet aamusuihkun jälkeen. Silmälasit asetan hyllylle.

Avattuani kaulan sauman pääsen käsiksi niskassa olevaan vetoketjuun. Vedän sen auki ristiselkään saakka ja pujottaudun ulos nahasta kuin nuorison kokovartalopuvusta. Leuan alta saan tukevan otteen ja vedän kasvot pään yli. Käännän hupun ympäri ettei tukka sotkeennu.

Lopuksi irrotan huolellisesti lihakset, sisäelimet ja muut pehmytkudokset. Aivot solahtavat silmien kanssa hydrolyyttiseen liemeen. Livahdan vällyjen väliin.

Ovikello soi.

Hitsi.

Puenko päälle, vai menenkö vain kylpytakissa?

Raapale 90 – Muuttoapu (30.3.)

Muuttoapu

”Voidaanko mennä huomenna uimaan?” kysyy Milla Star Trekin jälkeen.

”Huomenna ei onnistu. Pitää auttaa kaveria muuttamaan Lahdesta Turkuun.”

”Mutta sen jälkeen?” utelee Meri.

”Siihen menee koko päivä. Ensi viikolla sitten.”

Vaikka herätys on aikaisin, havahdun silti puhelimen pirinään.

”Kuule, ei tarvitsekaan ajaa tänään Lahteen.”

”Mitä, onko muutto peruttu? Sairastuiko joku?”

Hetken on hiljaista. ”Ei kun muutto on hoidettu jo. Koko kämppä.”

Aavistan pahaa. Milla uteli materiansiirrosta ja Meri väsäili jotain iltasadun aikana.

”Tarkoitan nimenomaan kämppä. Koko talo on keskellä Kupittaan puistoa. Nyt pitää mennä, poliisi on ovella. Ilmoita muulle muuttoporukalle.”

Samassa saan rantapallosta päähäni. ”Uimaan!”

Myönnän. Tämän kuopan kaivoin itse.