Routakoto

Eniten vituttaa kaikki

Julkaistu 7 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Eniten vituttaa kaikki -juhlakirja
Pasa & Atpo
Gummerus, 2013
ISBN: 978-951-20-9148-5

Joskus hämärässä menneisyydessä, vuonna 2008 jos ollaan tarkkoja, ilmestyi suomalaisia ravistelemaan teos nimeltä Eniten vituttaa kaikki. Nyt nuo samat jutut on julkaistu uudelleen 5-vuotisjuhlan kunniaksi ja mukaan on tungettu varmemmaksi vakuudeksi kirjailijoiden blogitekstejä samoista aiheista.

Muodostin hyvin nopeasti kaksijakoisen suhtautumisen tähän kirjaan. Kyse oli puhtaasti mielentilasta. Toisina hetkinä tekijöiden käyttämä kieli ei jaksanut innostaa muutamaa lausetta pidemmälle, koska paskasaatanahelvettivitut menettävät tehonsa yllättävän nopeasti. En ennen ollut huomannutkaan, kuinka nopeasti. Sitten taas toisina hetkinä, jotka olivat kyllä harvemmassa, humoristinen meuhkaus saattoi jopa nostattaa hymynkareen.

Kokonaan en tätä sitten jaksanut kahlata läpi. Vaikka valittu sanasto ja rääväsuumaisuus on epäilemättä harkittu ja käyttöön sopivaksi koettu, en jaksanut lämmetä sille, kun ihmisiä nimiteltiin hinttareiksi. Viimeistään niissä kohdin huomasin toivovani, että tekijät olisivat koittaneet keksiä vähemmän tympeitä nimittelyjä. Nyt yli mennään siitä, missä aita on kaatunut maahan.

Tätä kirjaa en oikein voi suositella kellekään, koska jokaisen lukurupeaman jälkeen, oli se sitten kuinka lyhyt hyvänsä, päällimmäinen fiilis oli lähinnä vitutus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Gummerus, vitutus

CETI Revisited

Julkaistu 31 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

CETI Revisited
Risto Isomäki
Into, 2013
ISBN: 978-952-264-224-0

Maan ulkopuolisen älyn etsintä on tuttua kauraa, mutta sama homma toiseen suuntaan on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Miten otetaan itse yhteyttä muihin sivilisaatioihin? Sellainen projekti kuulostaa varsin tekniseltä ja tuntuisi vaativan paljon kalliita laitteita. Sellaisia ei välttämättä heti kohta pykätä, sillä radiosignaalin kulkeutuminen ihan lähialueillekin kestää satoja tai tuhansia vuosia, ja toisten galaksien tapauksessa vastausta on turha edes jäädä odottamaan.

Tähän dilemmaan Risto Isomäen kirja CETI Revisited tarjoaa mielenkiintoista ratkaisua. Aurinkoenergiaa keräävät peilit voitaisiin yöaikaan valjastaa lähettämään viestejä ja toisaalta kuuntelemaan niitä. Jos peilejä on riittävästi, planetaarisen verkoston käytössä oleva teho on, no, tähtitieteellinen. Kunhan aurinkoenergiateknologia kulkee riittävästi eteenpäin, voimme huudella universumiin käytännössä ilmaiseksi.

Tällaiset visiot ovat Isomäen kirjan ehdoton suola, mutta niistä harhaudutaan joskus pitkiksikin ajoiksi muihin aiheisiin. Käsitellään sitä, miten vaarallista käytetyn ydinpolttoaineen varastointi on, tai miten lihansyönti on epäeettistä. Tämä teki näinkin lyhyen kirjan lukemisen välistä raskaaksi kokemukseksi, kun koskaan ei tiennyt, minne herhaudutaan ja milloin palataan jälleen kannessa seisovaan asiaan.

Myös lopputulema jäi näiden sivupolkujen varaan. Voimme pelastaa muita sivilisaatioilta ydintuholta ja lihansyönniltä, jos lähetämme yksinkertaisia viestejä avaruuteen. Kun ET lukee kohinan keskeltä Fibonaccin luvut, se rakentaa planeetan täyteen aurinkoenergiaa kerääviä peilejä, joilla voidaan myös kuunnella radioviestejä. Näin miljardit sivilisaatiot voivat välttää tuhoutumasta omaan houkkamaisuuteensa ja koko universumi pelastuu. Ajatus on kaunis, mutta kovin ihmiskeskeinen, ikään kuin ihminen lajina olisi jokin universaali mittatikku. Mieleen nousi menneiden aikojen sf-tarinat, joissa ihminen lopulta paljastuu muita lajeja ylevämmäksi, jos ei välttämättä voimakkaammaksi.

CETI Revisited oli kiinnostavaa luettavaa niiltä osin, kun pysyttiin nimen vihjaamissa seikoissa, mutta harhautui liiaksi vihreän manifestin puolelle. Manifestille on toki aikansa ja tarpeensa, mutta ihmiskunta rooli universaalien, vihreiden arvojen airueena kävi puuduttavaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: CETI, Into Kustannus, Risto Isomäki

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet

Julkaistu 31 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet
Kari A. Sihvonen
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-32-2

Kapteeni Kanki on jo monissa liemissä keitetty suomalainen supersankari, eikä supersankarin määritelmää edes tarvitse paljoa venytellä. Sen verran paljon parin viime vuosikymmenen psykopaattisemmat, lisensoidut heerokset ovat perseilleet, että Kangen misogynistiset edesottamukset niukin naukin rekisteröityvät niiden rinnalla.

Päin haaroja, kanki tanassa.
Siis, vaaroja.

Tarina alkaa arvon Kapteenimme saadessa kaulimesta. Sen jälkeen hän intoutuu nyrkkihippasille vanhan vihollisensa/ystävänsä Marsalkka Mahtimeisselin kanssa buutsiparin vuoksi, mutta reisille koko homma alkaa mennä, kun Kanki sotkeutuu Todellisuuteen. Seuraa huimia hetkiä eksoottisella saarella ja jättiläismäisen naisen kynsissä. Vanhakantaiset, 50-lukulaiset sf-kliseet saavat kylmää kyytiä, kun Kari Sihvonen pervoilee ne uuteen uskoon.

Jos jo nimistö ei anna riittävää osviittaa, todettakoon, että Kapteeni Kanki tyrkkii elimellään hyvän maun rajoja typerä virne naamallaan ihan työkseen. Tämän vuoksi sarjakuvan kohdeyleisöä ovat, ja olen tainnut tämän mainita aiemminkin jossain muodossa, juveliinihuumorin tason saavuttavat lukijat. Minäkin sinne pääsen, eikä tarvittava ponnistus ole edes suuri.

Tarinassa esiintyvälle aikakapselille sopisi muuten nimi S.T.O.N.D.I.S.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kapteeni Kanki, Kari A. Sihvonen, Zum Teufel

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Julkaistu 30 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Tarina: Alan Moore
Kuvitus: Kevin O’Neill
Suomennos: Jouko Ruokosenmäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-712-2

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu niihin sarjakuviin, joiden koen vaikuttaneen itseeni merkittävällä tavalla. Liigan tapauksessa tajusin, miten tekijänoikeuksista vapautuneita hahmoja saattoi käyttää omissa tarinoissaan, ja Alan Moore näytti, kuinka mahtaviin tuloksiin tällaisella menetelmällä oli mahdollista päästä. Nyt liigan ensimmäinen seikkailu on tuotu uudelleen lukijoiden saataville ja tällä kertaa kovissa kansissa.

Moore käyttää laajaa populaarikulttuurin tuntemustaan taiten ja tuo yhteen joukon eri kirjoista tuttuja hahmoja, jotka sitten tuupataan silmätysten joidenkin menneiden aikojen häikäilemättömimpien vastustajien kanssa. Tässä seikkailussa, sekä seuraavassa, viittausten määrä mitä moninaisimpiin lähteisiin pysyy hanskassa eikä haittaa, vaikkei lukija olisikaan törmännyt aiemmin vaikkapa Allan Quatermainiin tai tuntisi niitä kuolintapoja, jotka kohtasivat nyt keskiöön nostettavia fiktiivisiä henkilöitä näiden seikkailuista kertovissa kirjoissa. Homma toimii silti.

Sivumennen sanoen tällä saralla mentiin alamäkeä liigan jatkoseikkailussa Vuosisata, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä viittausten viskely tuntui enemmän itsetarkoitukselliselta ja kävi rasittavaksi, kun riittävän monta niistä viipotti ohi.

Tämän ensimmäisen seikkailun keskiössä siis remuaa kova kaarti menneiden aikojen sankareita. Vanhaksi äitynyt, Afrikan kadonneita kaupunkeja kolunnut Allan Quatermain, Draculan kynsistä selvinnyt Mina Murray, meriä Nautiluksella kyntävä kapteeni Nemo, kaksoispersoonallinen tohtori Jekyll / herra Hyde sekä jokseenkin moraaliton näkymätön mies Hawley Griffin. Sanoinko sankari? Saatoin hieman liioitella. Mutta oivia sotilaita he ovat.

Meno on rujoa ja toiminta raakaa, kun liiga lähtee selvittämään kadonneen cavoriitin tapausta. Joku vaarallinen hullu on vienyt aineen, jonka avulla voidaan lentää, ja varas aikoo käyttää sitä mahdollisesti tuhoisiin tarkoitusperiin. Aikooko joku rikollinen nero todella ilmapommittaa puoli Lontoota?

Kuvituksesta vastaa legendaarinen Kevin O’Neill, jonka suomalaiset lukijat saattavat muistaa Nemesis-albumeista tai Marshal Law -sarjiksista. Niin kovasta sällistä on kysymys, että Comics Code Authority julisti O’Neillin koko taiteellisen tyylin epäsopivaksi. Sellaista meriittiä ei joka artistille suotukaan.

Itse sarjakuvan lisäksi kirjassa on mukana paljon oheismateriaalia joka pojan seikkailumieltä innoittamaan, ajan hengessä toki. Erityisen maininnan ansaitsee Mooren kirjailema lisätarina, herra Quatermainin seikkailu nimeltä Allan ja repeytynyt verho. Ehkä vielä joskus luen sen. Sarjakuva sarjakuvana ja proosa proosana minulle, kiitos.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on kuin vahvalla chilillä maustettua oopiumia suoraan keuhkoihin. Lukekaa heti. Tuote sopii kaikille, paitsi heikkohermoisille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Alan Moore, Allan Quatermain, Egmont, Kevin O’Neill

Usvaleirin jälkeen

Julkaistu 29 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Shimo Usvan
kesäleirillä 2013
(Kuva: Tarja Sipiläinen)

Takana on Finncon, lomaviikko Kustavissa mökillä, toinen lomapätkä maalaistalossa Ikaalisissa, Usvan kesäleiri ja aivan liian vähän kirjoittamista. Novelleja, raapaleita, pari artikkelia ja muutama bloggaus roikkuvat niskassa kuin valtaistuimellinen Damokleen miekkoja, puhumattakaan niistä, vedän nyt luvun hihasta, 70-80 arvostelusta, jotka olen luvannut tehdä. Suurin osa noista olisi hyvä hoitaa elokuun aikana, joten mikä onni, että tässä on vielä yksi lomaviikko alla.

Toisaalta vähälle jäänyt kirjoittaminen harmittaa, toisaalta on niitä dilitium-kristalleja joskus hyvä ladatakin. Enkä tässä täysin toimettomana ole ollut, bloggasinhan Finnconista, heitin kasaan kuusi arvostelua ja editoin kolme novellia parempaan kuosiin. Silti, verrattuna edessä olevaan työvuoreen heinäkuu on mennyt laiskotellessa.

Usvan kesäleiri toimi just niin kuin ennenkin. Niin iso konsentraatio muita kirjoittajia saman grillikatoksen alla tai ruokapöydän ympärillä väkisinkin stimuloi omaa mielikuvitusta ja nostaa energiatasoja. Jokainen kirjailijaksi tituleerattava hahmo on muistuts siitä, että kirjan tekeminen on mahdollista, se vain vaatii työtä. Paljon työtä, raakaa työtä, joten perse penkkiin ja takomaan.

Jotkut muut naputtivat leirin aikana menemään omia projektejaan kerrassaan ihailtavalla tahdilla, mutta parista yrityksestä huolimatta itse en siihen revennyt. Lonniminen, riippumatossa lekottelu ja muu sosialiseeraaminen vei aina voiton. Palautetta sentään pääsin antamaan Tuomaksen pokkarimittaisesta tekstistä ja Hennan leirin aikana valmistuneesta novellista. Jussin novellin palaute pitää laittaa perille mailitse. Neljän päivän aikana tutustuin vähän paremmin muutamaan kerran pari tavattuun ihmiseen sekä pariin ihan uuteenkin. Nyt odottelen lastenkirjan käsistä mailiini kenttätestiä varten.

Joskus sitä tulee tehtyä suurisuuntaisia suunnitelmia, jotka on parempi unohtaa heti perään. Ne ovat sellaisia, jotka eivät toteudu kuitenkaan. Sitten on niitä aivan järjettömiä suunnitelmia, jotka on ihan pakko toteuttaa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Keskustelun tarkkaa järjestystä en enää edes muista, mutta nyt aion kirjoittaa tuhannen raapaleen kokoelman. Tuomas toimittaa ja Tapio Ranta-aho lupasi kustantaa, kunhan saa nimetä teoksen. Kyllähän nyt kaikki viime vuoden raapaleprojektiani seuranneet ymmärtävät, että näin megalomaaninen hanke on minulle kertakaikkinen pakkonakki. Pyrkimys on saada matsku kasaan vuodessa, mikä tarkoittaa kolme raapaletta päivässä kaiken muun päälle. Kysykää joskus syyskuun tullen, miten hanke etenee…

Kuten näette, Usva-leireille kannattaa lähteä. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Paitsi että ruoka on hyvää ja sitä on paljon (sekä koko ajan). Kiitosta vain Annelle kaikesta järjestämisestä! Joskus me leiriläiset maksamme tämän takaisin, edes pienen osan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fandom, Kirjoittamisesta

Avainsanat: Usva

Marsin sankari

Julkaistu 21 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

John Carter 1. osa: Marsin sankari
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-142-7

Ensin mietin, pitäisikö koko Mars-ilmiötä esitellä, kyllähän nyt kaikki John Carterin tuntevat. Sitten muistin ikäni ja tajusin, että ennen tätä Inton uusintasarjaa Mars-kirjoja ilmestyi viimeksi 1970-luvulla. Eikä se viimevuotinen elokuvakaan tainnut paljon hahmon ja sarjan hyväksi tehdä (joskaan en ole vielä sitä nähnyt), joten lähdetään perusteista.

John Carteria on kutsuttu avaruuden Tarzaniksi, ja hyvästä syystä. Ensinnäkin kumpikin sälli on lähtöisin Edgar Rice Burroughsin kynästä. Toisekseen he ovat sankareita vailla vertaa ja pätkivät pahiksia turpaan sekä oikealle että vasemmalle, monasti yhtä aikaa.

Maailma on muuttunut paljon sen vuosisadan aikana, joka John Carterin ensiesiintymisestä on kulunut. Ja sen huomaa. Hän on todellinen entisaikojen virginialainen herrasmies, jota perheen orjatkin jumaloivat ennen sisällissotaa. Nykyään moisesta mainitseminen on vähemmän muodikasta. Myöskään Johnin oma arvomaailma ei heijastele kirkkaana nykyajan ennakko-odotuksia. Hän on valmis johtamaan satatuhatpäisen villisoturilauman ihmisten asuttamaan miljoonakaupunkiin vain estääkseen mielitiettynsä avioliiton toisen miehen kanssa. En ole ihan varma paljonko raatoja koko kirjan aikana syntyi, mutta ne lasketaan sadoissa tuhansissa, saattoipa miljoonan haamurajakin mennä rikki.

Toisaalta, tällainen revittely on omalla tavallaan virkistävää. Nykypäivänä on muotia sankarin etsiä keinoja hengenmenetyksen estämiseksi ihan viimeiseen asti. Jos verta vuodatetaan, olkoon se moraalittoman pahalaisen mustaa verta. Viattomat voivat nukkua yönsä rauhassa, kun sankari valvoo. John Carter tulee maailmasta, jossa sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, ja tämä mielentila seuraa häntä Barsoomin väkivaltaisille tantereille. Miljoonakaupungissa saattaa ehkä asua lapsiakin, mutta koko asiaa ei edes mainita, kun tharkit vyöryvät porteista sisään. Paikka ryöstetään, mitä ikinä se tarkoittaakaan, joskin epäilen teurastuksen liittyvän prosessiin kiinteästi.

Marsin sankarin alku on hitaanoloinen ja pelkäsinkin, että aika on kullannut nämäkin muistot turhan paksulti, mutta kyllähän se tarina siitä pääsi vauhtiin ja toisiaan seuranneet huimat taistelut tai vaaralliset tilanteet pitivät mielenkiinnon vireillä viimeiselle sivulle asti. Carter heiluu pitkin karttaa leiristä toiseen, ja leirillä tarkoitan ikivanhoja kaupunkeja, joissa eri valtakeskittymien jehut pitävät laumoineen majaansa, mutta runsas matkustelu ei silti kuluta sivuja tarpeettomasti. Oli huikaisevaa huomata, miten miljoona-armeijan kukistaminen hoidettiin kahdessa sivussa! Vauhtia, toimintaa, jännitystä ja vanhakantaista romantiikkaa, jossa nainen on palkinto.

Suomennos on tuttu, koska se periytyy yli neljän vuosikymmenen takaa, mutta toisintotekniikassa on vielä hiomisen varaa. Keksin jossain vaiheessa, että teksti on skannattu vanhasta kirjasta ja ajettu tunnistussiivilöiden läpi, koska mikään muu ei selittänyt niitä silmiin osuvia kauneusvirheitä. Vielä yksi lisäkierros uuden oikolukijan kanssa olisi voinut siivota ne pois. Liikoja ei kyllä ole tarpeen torua, onhan tämä uusintapainoslinja ihan kulttuuriteko. Tämän päivän nuoret pääsevät jälleen tutustumaan sellaiseen scifiin, joka on vaikuttanut hirvittävän moneen vanhemman polven sf-kirjailijaan. Ja meihin nuorempiin kirjoittajiin myös.

En asetu sankarin eettisen koodin taakse, mutta onneksi kirjallisuudessa niin ei tarvitse tehdäkään tarinasta nauttiakseen. Sain sitä mitä etsin, kiihkeätempoisen sotaseikkailun vieraan taivaan alla, jota kaksi kuuta valaisevat. Muuta en pyydä, paitsi seuraavaa osaa. Onnekseni se on pinossa seuraavana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: avaruuden Tarzan, Barsoom, Edgar Rice Burroughs, John Carter, Mars-sarja

Wolverine

Julkaistu 19 heinäkuun, 2013| 3 kommenttia

Wolverine
Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Frank Miller
Suomentanut: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-699-6

Saadessani Wolverine-alpparin käteen olin innoissani kuin koululainen karkkipäivänä. Wolvis kuului käytännössä koko Marvel-kauteni ajan ehdottomiin suosikkeihin, meninpä ehkä jopa niin pitkälle, että nimitin häntä kaikkien aikojen kiinnostavimmaksi supersankariksi.

Olihan siihen syynsäkin. Muiden heerosten puhjetessa pömpööseihin monologeihin Logan popsautti kämmenselästään terävät veitset ja antoi vihulaiselle mitä kuuluu ja kuka käskee. Hän oli myös salaperäinen ja synkkä, aikana, jolloin se ei vielä ollut muotia. Koko 90-luvun ajaksihan suunnilleen jokaisesta tuli synkkä ja riivattu, ehkä salaperäinenkin.

Wolvis oli ehtinyt heilua X-miehissä jo hyvän aikaa, mutta yksi merkittävä virstanpylväs hänen tarinassaan saavutettiin, kun Chris Claremont ja Frank Miller yhdistivät voimansa luodakseen kertakaikkisen eeppisen saagan, jossa Logan taistelee tuhatpäistä ninjalaumaa vastaan rakastamansa naisen puolesta. Älkääkä sanoko, ettei tuollainen perusjuoni kehenkään uppoa, sillä noihin viattomiin aikoihin 80-luvulla se upposi aivan helvetin syvään.

Tuohon aikaan Ryhmä-X:n kirjoittaja Claremont oli rautaista kamaa ja minun mielestäni parhaimpia käsikirjoittajia ikinä. Tietenkään en ollut kuullutkaan Alan Mooresta, mutta epäilenpä olisinko niihin aikoihin miehen neroutta pystynyt ymmärtämään. Myös Miller oli kuumaa hottia, kehuttu ja juhlittu mestari, joka veti Daredevilin sfääreihin, eikä se muslimivastainen höyrypää, jollaisena hän tänä päivänä näyttäytyy kolostaan kurkistellessaan.

Paras hahmo ikinä, kenties kovimmat tekijät ikinä. Niin minä silloin ajattelin ja tätä Egmontin uusintajulkaisua hipelöidessäni olin satavalmis sukeltamaan niin itse sarjakuvaan kuin muistoihini siitä. Sitä kai sanotaan nostalgiaksi. Antauduin täysin sen pauloihin, ja sukelsin sisään.

Räyhättyään ensin Kanadan erämailla Logan lähtee Japaniin ottamaan selvää, mitä kuuluu hänen rakastetulleen Marikolle. Perillä odottaa epämiellyttävä yllätys: Marikon kuolleeksi luultu isä on palannut kuvioihin, ottanut klaanin pääjehun roolin takaisin itselleen ja määrännyt Marikon naimisiin julman, pikkumaisen, kunniattoman pelkurin kanssa. Ehkä se tuntui hyvältä idealta juuri silloin.

Wolverine ei aio mokomaa loukkausta sietää ja seuraa turpakäräjät, minkä jälkeen kujalle kärrätään sata kiloa adamantium-vahvisteista gaijin-jauhelihaa. Hänet ottaa hoteisiinsa naissoturi nimeltä Yukio, jolla on epäsiveellisiä aikeita Wolverinen suhteen, eikä erityisen puhtaita jauhoja pussissaan. Taustalla sitten häärii lukuisia, kymmeniä tai jopa satoja huippuunsa koulittuja ninjoja, lukumäärällä kun ei ole väliä Wolverinen päästessä irti. Kaikki meni eikä riittänytkään.

Viimein sitten selvitellään loputkin välit. Paha saa palkkansa ja se maksetaan adamantiumissa. Voittoisa samurai on voittoisa. Banzai!

Hämmästyksekseni olin kuitenkin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta. Mitä ihmettä?

Lopputaistelun aikana Wolverine oli yllättävän kovasti helisemässä paria miekkaa vastaan etenkin kun ottaa huomioon sen, miten hän on pätkinyt koko albumin ajan miekkamiehiä pinoon. Mikseivät kynnet viipaloineet ilkeän isukin miekkoja partaveitsikokoon heti kättelyssä? En tiedä, ellei syynä sitten ollut taiteellinen vapaus. Tai tarve venyttää hurjaa lopputaistelua järkisyistä viis veisaten.

Hämmästyksekseni olin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta.

Pitkään asiaa pohdittuani olen päättänyt jyvittää pettymykseni syyn kahdelle taholle. Osa menee itse sarjakuvalle, joka joskus muinaisuudessa oli rajoja rikkovaa ja uutta, muttei nykymittapuilla kuitenkaan enää pärjää omillaan samalla tavoin. Osa menee taas liian suuriksi nousseille odotuksilleni. Jotain tavanomaista Ryhmä-X-tarinaa en olisi päätynyt palvomaan näin paljon, ja siitä olisin saanut irti enemmän kiksejä. Nyt iskin itse keppiä pinnojeni väliin, kun luulin lukevani edelleen maailman päheintä tarinaa.

Uskon vahvasti, että moni ikäiseni lukija saa paljon irti tästä Wolverinen sooloseikkailusta, mutta älkää sortuko minun virheeseeni ja odottako aivojenne käristyvän lukukokemustenne aiheuttamista orgasmeista. Sillä pahoin pelkään, että niin ei käy teillekään.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Chris Claremont, Egmont, Frank Miller, Japani, Marvel, Wolverine

Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä

Julkaistu 19 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä
Christophe Blain & Abel Lanzac
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-38610-1

Joihinkin sarjakuviin suorastaan hullaannun. Ulkoministeriö on yksi niistä.

Arthur Vlaminck on nuori tutkija, jonka väitöskirjakaan ei ole vielä aivan valmis. Hänet kaappaa esikuntaansa Ranskan ulkoministeri Alexandre Taillard de Vorms, jonka avustajajoukko on usein hätää kärsimässä eksentrisen pomonsa mielivallan edessä. Vai onko Alexandre sittenkin intohimoinen visiönääri, joka näkee muita pidemmälle ja pyrkii muuttamaan maailman paremmaksi?

Sirkus alkaa, tirehtööri kutsuu

Ulkoministeriön nerous on yhdistää nämä kaksi näkemystä. Koko sirkus näyttäytyy hallitsemattomana kaaoksena vastatulleen Arthurin silmin, mutta kokemuksen karttuessa kaiken kuohunnan alta alkaa pilkahdella logiikkaa ja rohkeutta. Alexandre de Vorms paljastuu poliitikoksi, jonka pyrkimyksiä voi avoimesti kunnioittaa. Se on virkistävä poikkeus tämän päivän trendiin, miellyttävää fantasiaa lehtien uutispalstoja korvaamaan.

Ulkoministeriötä on verrattu Kyllä, herra ministeri -sarjaan, mutta itse en näe sen suurempia yhtäläisyyksiä poliittisen ulottuvuuden lisäksi. Ulkoministeriön poliitikot eivät ole pulmasta toiseen törmäileviä ummikkoja, joita virkamiehet tanssittavat omien pilliensä mukaan, vaan omista lähtökohdistaan toimivia, sinänsä pystyviä ammattilaisia.

Piirrostyyli on hyvin omanlaistaan, varsin eurooppalaista tietyllä modernilla kierteellä. Jo kasvonilmeet ovat hykerryttäviä, mutta ilmeikkyys ulottuu voimakkaasti myös kehonkieleen. Ulkoministeri puhuukin monasti erityisesti käsillään. Riemastuttavaa katsottavaa!

Haluatteko saman viittomakielellä?

Ulkoministeriötä jaksaisin lukea kirjatolkulla. Onneksi siitä on ilmestynyt suomeksi jo kakkososa. Suosittelen lämpimästi eurosarjakuvan ja politiikan ystäville.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Abel Lanzac, Christophe Blain, Ulkoministeriö, WSOY

Mitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan

Julkaistu 19 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Mitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan
David Shirgley
Suomentanut: Tommi Uschanov
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8271-1

Epäpiirros, koska kirja oli hankala skannattava

Kirjan nimi on varsin osuva. Juuri tuo kysymys noussee useammankin sivuja selanneen mieleen. Periaatteessa mukana on sellaisia seikkoja, joista minä pidän. Todella outoa huumoria. Kertakaikkisen tärähtänyttä taidetta.

Käytännössä kuitenkin kirja jätti kylmäksi. Olisin kaivannut enemmän normaaliutta joko taiteeseen tai sitten vitseihin, tällaisena kirja ei jaksanut innostaa yhtään. Piirrokset on tehty hyvin karkealla tekniikalla, joka parin ensimmäisen sivun jälkeen käy vanhaksi. Pädyin selailemaan kirjaa aukeama toisensa jälkeen etsien jotain tirskahtamisen arvoista. Pari hymähdystä löysin.

Juuri tällaiselle huumorikirjalle on epäilemättä oma yleisönsä, vaikken minä siihen kuulukaan, joten jos näette kirjan jossain hyllyssä nököttämässä, vilkaiskaa nyt ihmeessä, josko tämä iskee teille kuin korkeavirtajohto kainalokuoppaan. Humööri kun on hyvin persoonallinen laji.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: David Shirgley, Gummerus

Iron Man: Extremis

Julkaistu 19 heinäkuun, 2013| Jätä kommentti

Iron Man: Extremis
Tarina: Warren Ellis
Kuvitus: Adi Granov
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-694-1

Kostajat ja kaikki heihin liittyvä, etenkin Rautamies, on parin viime vuoden ajan ollut kohtalaisen kuumaa kamaa. Leffat takovat huimia tuloksia ja Marvel uudisti lehtitarjontansa uusien lukijoiden koukuttamiseksi. Onneksi näille raukoille rajoillekin rantautuu edes pieni osa tästä Marvelversumin uudesta noususta. Ja rytinällä rantautuukin, sillä keltapunaisen puvun puikkoihin on päästetty itse Warren Ellis.

Tonyn pitäisi syödä enemmän sieniä.

Iron Man: Extremis kokoaa yhteen uudelleenumeroidun Rautamies-sarjan lehdet 1-6 ja kertoo hauskasta nanokeksinnöstä, jolla voidaan muokata ihmiskehosta yli-inhimillinen. Koska supereita ei koskaan ole riittävästi, ilmeisesti. Kyseessä on selvästi varsin raju cocktaili, sillä sitä kiskaissut äijä vetää Rautamiestä turpaan kuin tämä olisi kymppitonnin velkaa. Jälki on rumaa kuin Hulkia vastaan tapeltaessa. Tony Stark alkaa harkita radikaaleja ratkaisuja punttien tasaamiseksi, ennen kuin vihulainen juoksee koko mantereen halki ja lanaa pääkaupungista perunapellon.

Voimakasta, joskin tusinamaista vastustajaa huomattavasti kiinnostavampi teema on visionäärit ja heidän vastuunsa maailman tilasta. Sekä Tony että extremis-hoidon kehittänyt tiedenainen Maya ovat kumpikin tahoillaan luoneet ennennäkemätöntä, uutta teknologiaa ja operoivat muutenkin sellaisella tasolla, että todellista kilpailua muilta tahoilta ei edes ole. Silti kumpikin on jäänyt määrärahojen ja sotateknologian loukkuun sen sijaan, että olisivat muuttaneet koko planeetan elämän.

Atomic batteries to power. Turbines to speed.

Kuvitus on suorastaan fotorealistista. Adi Granovin jälki on jotain, mitä en olisi uskonut todeksi pikkupentuna, kun lueskelin varhaisia Hulkeja. En, vaikka olisin saanut aidon lehden käteeni aikarepeämän kautta tulevaisuudesta. Tällaisissa kuvissa silmä lepää.

Extremis toimii hyvin esittelynä Rautamiehen päivitettyyn maailmaan, mutta tarinana se ei kanna kovin pitkälle. Valkoinen, kotimainen terroristi ei vastustajana jaksa kiehtoa, sillä suu vaahdossa möykkäämistä näkee päälle terveellisen päivittäisannoksen jo sosiaalisessa mediassa, ja juuri muuhun vihulaiseksi nostetusta militantti-idiootista ei ole. Taistelut eivät sisällä kekseliäisyyttä, kaikki ratkeaa suoraviivaisella nyrkkihipalla, ja jos ei haba riitä, ratkaisu on simppelisti hankkia sitä lisää.

Extremis on kelpo avaus, mutta saa samalla toivomaan, että luvassa olisi parempaa. Ehkä jotain tyyliin ystävyysmatsi Mandariinin kanssa tai jotain muuta klassista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Adi Granov, Egmont, Iron Man, Marvel, Tony Stark, Warren Ellis