Novellimäärien sumea maa

Julkaistu 28 marraskuun, 2014| 1 kommentti

Tein hiukan laskelmia julkaistuista teksteistäni. Paristakin syystä. Funtsin, että olisi hyvä olla jonkinlainen kirjailija-CV, koska muillakin on. Oma juttunsa lie, milloin sellaisesta on jotain todellista hyötyä, mutta silloin on parempi olla systeemit ojennuksessa, ettei tarvitse kiireessä alkaa dokumenttia puljaamaan.

Toinen syy on lusmuaminen. Novellitehtailussa on menossa lööbausvaihe, jonka aikana tietokannoitan kirjasaaliitani, järjestän lehtiä laatikosta toiseen ja vaikka imuroin, kunhan ei tarvitse pakertaa tekstin kanssa paria kappaletta pidempään. Tämä tietenkin kostautuu ja ennen pitkää edessä on myöhään yöhön jatkuva viimeinen puserrus, joka kestääkin kolme yötä, ennen kuin novelli on valmis. Niin tai näin, numerot ovat nyt tiskissä.

Pidempiä novelleja olen julkaissut merkintöjeni mukaan 25. Osa ”edellisen urani” aikana (vuosina 2001-2003), loput alkaen 2012. Lukumäärä on varsin vaatimaton verrattuna koviin tekijöihin, sellaisiin kuten vaikkapa Tuomas Saloranta, Jussi Katajala, Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo ja Boris Hurtta, mutta perässä tullaan antologia kerrallaan. Muutamassa vuodessa kasassa pitäisi olla 50 novellia, ja silloin voi jo hetkeksi huoahtaa.

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapalepuolella julkaisuja on 161, joskaan en voi olla täysin varma, etteikö jokin raapustus olisi jossain jäänyt huomaamatta. Ainakin hääkirjaan tai pariin olen jonkin raapaleen riipustanut, mutta niistä minulla itsellänikään ei ole kopiota. Julkaistuksi lasken ilmestymisen jossain muualla kuin blogissani, koska siellä voin kirjoittaa mitä vain vailla tolkkua, ja olenkin. Blogi mukaan lukien raapaleiden määrä olisi palttiarallaa 410.

Teknisestihän raapale on novelli, mutta käytännössä jakaminen kahteen kategoriaan tuntuu mielekkäältä. Raapale on aivan oma lajikkeensa, ja nimenomaan niitä olen tieten tahtoen rustaillut, eräänkin kerran yhden päivässä vuoden ajan. Jos tämän keinotekoisen rajan unohtaa, novellien määräksi tulee 186.

Laskuista jätän kokonaan pois MMORPG-maailmoihin (Star Wars Galaxies ja City of Heroes) sijoittuvat tekstit. Ehkei toisaalta pitäisi. Kyllä, ne ovat fanficia, koska tapahtumat sijoittuvat olemassaoleviin, kaupallisiin universumeihin, ja ei, ne eivät luultavimmin toimisi itsenäisinä tarinoina, koska olen voinut olettaa silloisen kohdeyleisöni ymmärtävän kontekstin ilman taustaa tai muita selityksiä, mutta novelleja ne silti ovat, yhtä kaikki. Noita roolipelitarinoita ei ole julkaistu foorumeja laajemmalti eikä niitä kukaan tule julkaisemaankaan. Ellen sitten minä itse innostu, lähinnä omaksi riemukseni. Kovin harva muu niistä mitään kostuisi.

Lukumääriä jäin kuitenkin arpomaan, joten laskin pikaisesti. City of Heroes poiki sellaiset 30 tarinaa, joskin muitakin numeroarvoja voisi perustella. Kirjoittelin pirullisen määrän ns. recapeja, yhteenvetoja roolipelipäivien tapahtumista, joista monet muistuttivat lähestymistavaltaan vähintään anekdootteja, kenties jopa lyhytnovelleja. Recapit mukaan lukien kirjoitelmia on kepeästi päälle sata.

Star Wars Galaxies oli vieläkin tuotteliaampi alusta. Siellä syntyi 70 tarinaa, joista osa näin kymmenen vuoden jälkeenkin vaikuttaa pirun hyviltä. Tämä on suoraan sanoen jotain, mitä en olisi odottanut, kun pitkän tauon jälkeen muutaman lukaisin.

Virallinen novellimääräni CV:tä ajatellen olkoon tällä seisomalla siis 25. Mutta jos suljen silmäni, lasken laveasti ja leijailen fantasiallisiin ulottuvuuksiin, julkituotuja tekstejä on kuusisataa plus reilut rapiat.

Illalla sitten sluibaaminen saa tämän raportin myötä loppua. Novelli (itse asiassa kuusi) odottaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta, Novelli, Peli, Raapale

Avainsanat: ,

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Julkaistu 24 marraskuun, 2014| 2 kommenttia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , ,

Piikki

Julkaistu 23 marraskuun, 2014| Jätä kommentti

Piikki – Wanhain Herrain Huone 1989-2014
Boris Hurtta
WHH 250

Wanhat Herrat ovat nautiskelleet tieteiskirjallisuudesta neljännesvuosisadan ajan, ja suunnilleen yhtä kauan he ovat seikkailleet ajassa ja avaruudessa monenlaisina inkarnaatioina. Vuosien saatossa osa Herroista on jo jäänyt matkasta, vaikka heidät vielä muistetaankin viskilaseilla skoolaillessa. Vaan miten käy, kun Herrat itse yrittävät juhlistaa merkkihetkeään?

Insinööri ja Kaskelotti ovat saapuneet Suomen Turkuun, jossa heitä odottavat Boris, Huuhka, Alismäki ja Myrskylintu. Aikeena on hakea Nemo Lepo-Linnoituksesta ja suunnata sitten Pietarin mökille juhlimaan, mutta Boris ja Huuhka ovat Alismäen avitukselle laatineet pienen mutkan matkaan. Koulun viskipenkiltä lähdetäänkin ensin lauttaristeilylle Ruotsiin hakemaan verovapaita viinaksia, Boriksella kun on kertynyt Viikinki-bonuksia sen verran, että matka on käytännössä ilmainen.

Teoriatasolla helppo keikka, mutta Herrojen kanssa harva asia sujuu suunnitellusti. Pian heitä jahdataan pitkin Tukholman katuja terroristiepäiltyinä. Pakomatka kuljettaa Herroja insidentistä toiseen, Gävlen olkipukki palaa, viinaa kuluu ja Insinöörin lainaama rymypaku puskee halki hankien aina Meänmaalle saakka. Samaan aikaan lehdistö Aftonbladetista keltaiseen vaatii virkavallalta ankaria toimia kotomaan suojaamiseksi ja terroristien taltuttamiseksi. Helikopterit säksättävät taivaalla, lauttaliikenne on tiukassa syynissä ja Herrat ovat jumissa vieraan valtion maaperällä. Voiko sellaisesta selvitä kukaan?

Seikkailun tempo on kiihkeä ja vie mukanaan tavallisenkin lukijan, mutta eniten tästä kaikesta saa irti sellainen, jolle Herrojen esikuvat, tai edes aiemmat seikkailut, ovat jollain tasolla tuttuja. Tavoilleen uskollisena Boris Hurtta ei päästä Herroja helpolla, mutta raskaamman sarjan tylyjä kohtaloita ei osu tielle, toisin kuin vaikka Herrojen Tiibetin-retken tuoksinassa. Mitä nyt Kaskelottia uhkaa polttomurha.

Piikki sisältää varsinaisen kertomuksen lisäksi pienimuotoisen Huoneen historiikin, lehdistötiedotteen ja irrallisen kutsukirjeen, joka parasta ennen -päivä on ollut joskus viime vuosituhannen puolella. Ellei muuta, julkaisua voi käyttää lähteenä siinä tapauksessa, että Wanhoille Herroille joku joskus kirjoittaa Wikipedia-sivun, vaikka artikkelin merkittävyys joutuisikin kyllä haastetuksi alta tunnin.

Piikki on pienipainoksinen, sisäpiirimäinen ja huoneperinteinen julkaisu, jota on turha odottaa Suomalaiseen kirjakauppaan. Jos sen omakseen haluaa, pitää osata kysyä oikealta henkilöltä, semminkin kun legendaarinen Uusi katakombi on ollut suljettuna jo hyvän aikaa. En lupaa toimia bulvaanina, paitsi jos palkkio on riittävän korkea ja maksetaan kirjallisuutena.

Vaikka perustamisen vuosipäivä jo menikin, nostan tänään lasin Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huoneen kunniaksi. Pakko vain tyytyä whiskyyn, sillä Cyrano-seurankin vaalima konjamiini on lopussa leikattua myöten.

Siis onnea, Herrat!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Keräilijän varjo menneisyydestä

Julkaistu 13 marraskuun, 2014| 1 kommentti

Varjo menneisyydestäJoskus keräilijän on tehtävä kompromisseja. Ei ehkä absoluuttisesti, mutta oman mielenrauhansa vuoksi. Eilen ostin kirjastopoiston, vaikka tiedän varmuudella, että sopivan tilaisuuden tullen korvaan sen muovittamattomalla kappaleella.

Kyseessä on H. P. Lovecraftin vuonna 1993 ilmestynyt novellikokoelma Varjo menneisyydestä, eikä sen hankkimiseen ollut muuta syytä kuin keräilijän pyrkimys täydellisyyteen, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa. Kirjan tarinat minulla oli jo ennestään, nimittäin Jalavan julkaiseman Lovecraftin kootut -sarjan myötä. Mitään uutta luettavaa en siis saanut. Joku voisi kysyä, miksi sitten ostaa koko kirjaa, ja siihen en voi antaa täysin pätevää vastausta. Keräilijät ymmärtävät selittämättä, ja muu ihmiskunta pudistaa päätään surullisena. Koitan kuitenkin.

Keräilijä olen ollut koko elämäni, kohteet vain ovat vaihdelleet. Scifikirjat ovat pyörineet mukana lähes koko ajan, ja niistä etenkin kirjasarjoihin kuuluneet sciffyt. Hiukankaan lukenut fani tunnistaa sellaiset kuin punaselkäinen FAN-sarja, Kirjayhtymän ns. fonttisarja, Tiikerit, URSAn sf-sarja, Otavan Sci-Fi-sarja jne, ja nuo kohteet olinkin pääpiirteissään haalinut jo aikoja sitten. Scifi on mun elämä, voisi sanoa.

Sen sijaan kauhua en ole koskaan harrastanut. En leffoina, en kirjallisuutena. Kaiken maailman kauhusarjat ovat saaneet pyöriä antikoiden pölyissä kiinnostamattomina. Muutos tapahtui, kun ryhdyin kirjoittamaan. Hälyttävän suuri osa tuotannostani on tavalla tai toisella ollut kauhuvaikutteista, vaikka vuosien ajan mielsin itseni nimenomaan scifistiksi. Siinä ohessa kaiken kukkuraksi kirjoittajatoverit puhuivat mistä kukakin oli saanut vaikutteita ja mitä klassikoita oli tullut luettua, ja kauhuun se kaikki kallistui. Piti oikein pysähtyä tutkimaan, mitä alan juttuja omasta hyllystä löytyikään. Ei se paljoa ollut, jokunen Lovecraft ja pari antologiaa. Näppejä alkoi poltella. Mitäs sarjoja, noin niin kuin ensalkuun, sitä olikaan?

Osan syytä vieritän Jussi Vainikaisen ylläpitämän sf-bibliografian piikkiin. Siellä on omalla sivullaan lueteltu kustantajien genresarjat, ja sieltä minä olen luntannut, mitä on olemassa ja mitä hyllystä puuttuu. Sivu luettelee myös kauhusarjat, joten oli perkeleellisen helppoa lisätä ne omaan puutelistaan, ja kun näin oli tehty, kerääminen oli täydellisen vääjäämätöntä.

Ikävä kyllä kuljin hiukan jälkijunassa.

Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa Vammalan vanhojen kirjojen päivillä, ja myöhästyin muutamalla vuodella. Paikkahan on nykyään Sastamala. Kirjapäivät kuitenkin pidettiin, ja sinne lähdin suurin odotuksin. Villeimmissä unissa kuvittelin löytäväni niin eeppisestä paikasta oikeastaan kaikki puutelistalla olleet scifit mennen ja tullen. Ihan niin putkeen se ei mennyt, vaikka löytöjä teinkin. Yhdessä hyllyssä lymysi Varjo menneisyydestä, ja sen tiesin olevan ainoa vanhemman ajan Lovecraft-pokkari, joka minulta puuttui. Hinta kuitenkin oli niinkin huima kuin 17€, kun henkilökohtainen kipurajani kulkee seitsemän euron korvilla. Novellit oli hallussani jo toisen laitoksen myötä, joten päätin jättää tämän kirjan ostamatta.

Paria kuukautta myöhemmin päätin ryhtyä haalimaan Jalavan kauhusarjaa, johon tuo puuttuva Lovecraftkin kuului.

Puutelista oli pitkä kuin Zarquonin parta, mutta kirja kerrallaan se siitä paikkaantui. Yksi kirja löytyi kirjamessuilta, toinen antikan hyllystä, ja kokoelma kasvoi. Koitti aika, jolloin uusia kaappauksia ei ollutkaan niin helppo löytää. Piti oikein alkaa etsimällä etsiä. Huuto.nettiäkin vilkaisin, ja olin saada slaagin kun joku pyysi Varjosta viittäkymppiä. HALOO! Ehkä se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa, mutta joku roti silti. Huimimpana hybriksenä tiedän kyllä kertoa jonkun tahon kinunneen tästä Helsingin kirjamessuilla viittä vajaa satasta, mikä menee jo absurdin komiikan puolelle.

Lopulta kuitenkin kävi niin, että Jalavan kauhusarjan puutelista supistui kolmeen, sitten kahteen, sitten yhteen. Jokainen saa kolme arvausta, mikä oli viimeinen puuttuva, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa. Kirja, jonka olin sivuuttanut seitsemällätoista eurolla vain viikkoja ennen kuin merkitsin sen puutelistalle, ja josta tunnuttiin pyytävän joka tapauksessa useita kymppejä, oli pyytäjä kuka vain. Poikkeuksen muodostivat kirjastopoistot Huuto.netissä.

Muutaman viikon niitä mallailin ja harkitsin. Viitsisinkö ostaa kappaletta, jonka luokittelisin välittömästi kakkosluokan löydöksi ja päätyisin kuitenkin joskus korvaamaan? Se ei houkutellut. Mutta sitten tein pikatarkastelun siitä, missä jo valmiiksi merkityissä sarjoissa oli kirjastopoistoja mukana, ja kyllä niitä jokunen oli. Silti ne olivat kelvanneet. Sarja oli siirretty valmiiden listaan. Ryhtymällä sekundakipaleeseen saisin kokonaisen sarja siirrettyä kategoriasta toiseen, voisin sanoa itselleni omistavani myös tämän kirjan ja saisin mielenrauhan ainakin kahdeksi viikoksi. Vitosella.

Eilen tein huudon, iltapäivällä. Tuossa se nyt nököttää työpöydällä, aamupostin tuomana. Sarjan jo siirsin tiedostosta toiseen, ja lisäsin kirjan LibraryThingiin. Ja kyllä, mielenrauha vallitsee. Etenkin kun tällä viikolla sain täyteen toisenkin sarjan, mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Näin tuli hoideltua kiusallinen varjo menneisyydestä ja otettua opiksi vastaisen varalle. Osta aina, muuten jää harmittamaan. Ja ehkä joidenkin kirjojen tapauksessa kipuraja pitää hilata pariin kymppiin, vaikka se kirpaiseekin.

1 kommentti

Kategoria(t): Keräily

Avainsanat:

Susikuningatar

Julkaistu 29 lokakuun, 2014| Jätä kommentti

SusikuningatarSusikuningatar
Magdalena Hai
Karisto, 2014
ISBN: 978-951-23-5851-9

On kulunut kolme vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Prinsessa Gigistä on koko tämän ajan leivottu nuorta naista, joka pystyisi johtamaan Umbrovian ihmissudet vallananastaja Andros Luopiota vastaan, sillä vaikka sydämessä olisi kuinka paljon paloa, pikkutytöstä ei hommaan silti ole. Niinpä Gigi käy kovaa taistelukoulua, kunnes erikoislaatuisen opettajansa mukaan on valmis. Valmis olemaan susikuningatar.

Umbroviassa tilanne on heikentynyt vuosi vuodelta. Luopion armeija vainoaa varcolaceja, joiden kuningatar antaa odotuttaa itseään. Samaan aikaan kokonaiset klaanit tuhoutuvat viimeiseen ihmissuteen, mikä on omiaan herättämään tietyn asteista närää varcolacien keskuudessa. Niinpä Gigiä, Henryä ja Mussovitsia ei odota yksikäsitteisesti lämmin vastaanotto, kun he lopulta pääsevät talviseen Umbroviaan.

Vaikka elämä Keloburgissa ja Pariisissa on ollut vaarantäyteistä, sodan todellisuus on silti jotain muuta kuin lahkolaisten juonittelu tai huolimattomat salamurhayritykset. Sodassa ei suojella, sodassa tapetaan, ja joukkojen johtaja on vastuussa käskyistään. Gigi oppii tämän konflikti kerrallaan, kuolema kerrallaan. Kasvaessaan rooliinsa kuningattarena hän hankkii niin vihollisia kuin liittolaisia, mutta myös menettää heitä.

Alusta alkaen on ollut varsin selvää, että kirjasarja vie kohti suurta yhteenottoa, jossa Gregoroviusten suku liittolaisineen mittelee sotakuntoaan Luopion armeijoita vastaan. Kun lopullisen hyökkäyksen aika koittaa, panokset ovat korkealla, mutta niin ovat odotuksetkin. Luopiolla on joukoissaan tekno-orgaanisia sotilaita, Gigillä puolestaan demonisia ihmissusia ja teknillisiä ihmekeksintöjä. Lisäksi kummallakin puolella on zeppeliinilaivasto, ja zeppeliinisotaa ei kovin usein pääse seuraamaan.

Lukija jää siis odottamaan megalomaanisen kataklysmistä militäärimanööveeraamista, mutta joutuu tyytymään vähempään. Maasodasta saadaan muutamia välähdyksiä, mutta ilmataisto sivuutetaan kulissien takana. Valinta on ymmärrettävä, jos kirjan pointtina ei ole alun alkujaankaan sotatoimet, mutta esimerkiksi Gigin laivaston päällikkyydestä käydään vääntöä pariinkin otteeseen, ja se lupaa sellaisia jänniä paikkoja, joihin kirjailija ei sitten lukijaa viekään.

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on seikkailullinen trilogia, joka uppoaa varhaisnuorten lisäksi aikuislukijoihin, ja miksei uppoaisi. Kieli on rikasta, hahmot kiinnostavia, helppoihin ratkaisuihin ei sorruta ja juonenkaari on jännittävä, on kyse sitten mistä tahansa yksittäisestä osasta tai koko trilogiasta.

Vaikka Gigin ja Henryn tarina onkin kirjailijan mukaan tullut nyt kerrottua, novelleissa maailmaan saatetaan vielä palata, kuten nyt on jo muutamaan otteeseen tehtykin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Mitä kummaa

Julkaistu 25 lokakuun, 2014| 1 kommentti

Mitä kummaaMitä kummaa
Hanna Matilainen
Avain, 2014
ISBN: 978-952-304-024-3

Siitä on jo pyöreästi neljännesvuosisata, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleispätevä scifitietoteos. Hanna Matilaisen kirja Mitä kummaa ansaitsee siis täysin oikeutetusti maininnan ’jo oli aikakin’.

Kun minä kävin koulua joskus armaalla 80-luvulla, opettajat olivat aivan pihalla sellaisesta asiasta kuin tieteiskirjallisuus. Äidinkielen aineeseenikin sain merkinnän ”toivoisin sinun joskus pysyttelevän sellaisen planeetan pinnalla, joka ei räjähdä.” Silloin sitä mietti, millä tavoin näitä aikuisia moukkia sivistäisi. Voi kun olisi kirja, jonka voisi lykätä kouraan ja sanoa, että lue siitä, jotta jotain oppisit.

Vaikka nykypäivänä spekulatiivinen fiktio on huomattavasti enemmän valtavirtaa kuin minun lapsuudessani, ei opettajaa vielä auta paljoa se, että tietää Harry Potterin ja Tähtien sodan, jos oppilas rypee riemuissaan scifistisyyden sikolätissä. Jotain oppia ja ohjetta ehkä haluaisi antaa, mutta milläs neuvot, kun et tiedä. Vaan nyt apuun rientää Hanna Matilainen!

Mitä kummaa on monitahoinen tietoteos scifin harrastuksen ilmenemismuodoista Suomessa. Kirja käy läpi alan lehdet, tapahtumat, yhdistykset, kustantamot, palkinnot ja kummalliset erityispiirteet, joista ajan hermolla pysymisestä antaa väkevää todistusta esimerkiksi kirjoittajaliike URSin mainitseminen. Sitä ei ollut olemassakaan viisi vuotta sitten, ja aika näyttää onko se enää olemassa missään muodossa viiden vuoden kuluttua, mutta juuri nyt, juuri tässä ajassa sen tietäminen on hip & pop.

Matilaisella ei ole vahvaa ja monien vuosien fandom-kokemusta, mikä on tällaista teosta kirjoitettaessa pelkästään hyväksi. Niskassa ei roiku historian raskas painolasti jo vuosikymmeniä sitten kadonneista fanzineista, joista joku vanhemman polven fani olisi saattanut olla pakotettu lausumaan muutaman sanan. Mitä kummaa onkin painomusteeseen ja selluloosaan vangittu pysäytyskuva kotimaisen scifin nykytilasta vuonna 2014.

Kirjan loppupuolen muodostaa lista mainitsemisen arvoisista genrekirjoittajista. Painotus on vahvasti kuluvalla vuosituhannella ilmeisenä aikomuksena nostaa esiin sellaisiakin kirjoittajia, jotka eivät vielä liitele scifitaivaan kiintotähtien joukossa, mutta jotka saattavat nousta sinne kymmenessä vuodessa ja joiden uraa kannattaa seurata. Tämäkin on tuore lähestymistapa ja eroaa mukavasti kaikista niistä listoista, joilla tapaavat keikkua kaikki menneiden aikojen legendat sekä nykypäivän kiivastahtisimmat kirjatehtailijat.

Mitä kummaa on kätevä ja pätevä perusteos sellaiselle, joka haluaisi saada paremman yleiskuvan suomalaisen spefiharrastuneisuuden ilmiöistä, muttei tiedä mistä aloittaisi. Hanna ’Morre’ Matilainen on ripotellut tähtipölyä ja laatinut suuntaviivat uteliaalle matkaajalle. Kirja sopii mainiosti jokaisen harrastajan kouraan, ja kuuluu välttämättömänä jokaisen koulukirjaston hyllyyn.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Fandom, Kirja

Avainsanat: , ,

Vuori

Julkaistu 10 lokakuun, 2014| 4 kommenttia

VuoriVuori
Helena Waris
Otava, 2014
ISBN: 978-951-1-27934-1

Syksyllä 2013 Helena Waris oli Tamfanin kunniavieraana. Hän puhui pääasiassa Pohjankontu-kirjoistaan, mutta mainitsi myös tulevan teoksensa nimeltään Vuori. Hän ei kertonut kirjasta juurikaan enempää kuin että siinä vuori on merkittävässä asemassa ja siitä tarina alkaa. Jäin odottamaan kiinnostuneena. Millainen on kirja, jonka asetelmista ei voi mainita juuri mitään siinä pelossa, että tulee paljastaneeksi liikaa?

Nyt Vuori on ilmestynyt. Hotkaisin sen parissa illassa. Ja todellakin, jos kirjan jujun haluaa paljastuvan kerronnan edetessä, hyvin monesta seikasta on syytä olla mainitsematta mitään. Tähän pyrin.

Kuvittele hetki tilanne, jossa esimiehesi sanoo, että sinun, juuri sinun ja vain sinun on syytä valmistautua maailmanloppuun. Sellaiseen on hivenen vaikea suhtautua. Sitten muutama muu auktoriteettiasemassa oleva, sinulle läheinen ja tärkeä henkilö alkaa puhua samaan malliin. Tuho tulee, mutta sinä voisit oikeastaan nostaa kytkintä ja yrittää pelastaa itsesi. Miksi sinä? Mikseivät he itse? Tässä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet seonnut, tai he ovat. Sitten alkavat maanjäristykset. Sähkökatkot pahenevat. Yhtäkkiä varoituksia on paljon helpompi uskoa.

Tästä alkaa myyttinen matka, jonka varrella sattuvia asioita on yllättävän hankala arvata pitkälle etukäteen. Moneen otteeseen näin, mihin suuntaan kirjailija on juontaan kuljettamassa, ja kerta toisensa jälkeen olettamukseni syöksyivät jyrkänteeltä alas, kun juoni lähtikin vasemmalle. Kaikki oli kuitenkin aina perusteltua, ja tätä pidän hyvän kirjan merkkinä.

Vuoren yhtenä teemana on luottamus, jota tarkastellaan niin uskollisuuden kuin yhteisöllisten tarpeidenkin kautta. Missä kohdin mahdollinen vihollinen muuttuu ystävästä tai neutraalista henkilöstä uhaksi? Millaisessa tilanteessa olisi tarpeen vaihtaa yhteistyökumppania, ja miten päätös puoleen tai toiseen perustellaan itselleen? Kun joku kokee, että pelin, yhteiskunnan, sääntöjä ei voi rikkoa, se johtaa ajoittain hyvinkin rankkoihin päätöksiin.

Helena Waris on kirjailijana minulle täsmäosastoa. Hänen kykynsä kuvata tilanteita ja monitahoisia hahmoja on pistämätön, ja kerronnan kieli on tavattoman kaunista ja soljuvaa. Vaikka verrokkiryhmään en olekaan tutustunut, väitän Vuoren kuuluvan ehdottomasti tämän vuoden fantasiakirjojen kärkikaartiin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Kellopelikuningas

Julkaistu 26 syyskuun, 2014| 1 kommentti

KellopelikuningasKellopelikuningas
Magdalena Hai
Karisto, 2013
ISBN: 978-951-23-5660-7

Kerjäläisprinsessan tapahtumat ovat takana ja Gigi toipunut saamistaan kolhuista. Niin hyvin kuin nyt voi toipua siitä, että ammutaan pyssyllä vasten kasvoja. Silmähän siinä meni, eikä auta muu kuin olla tyytyväinen, ettei käynyt sen kurjemmin.

Trilogian avausosan seuraukset on hyvä pitää muistissa, kun lähdetään uuteen seikkailuun, koska viesti on aika selvä: jos etsiytyy vaarallisiin tilanteisiin, vastaan voi tulla tapahtumaketjuja, joista ei niin vain livahdetakaan turvaan poliisimiehen selän taakse. Kellopelikuninkaassa vastassa on vihollisista vaarallisin, fanaattinen uskonlahko.

Vihreän saaren väestön pohjana on muinainen viikinkiasutus, joten on vain luonnollista, että Odin jumalkavereineen pitää siellä edelleen enemmän tai vähemmän jöötä. Kuten jokaisesta yhteiskunnasta, myös Keloburgista löytyy paikallinen, persumainen kansanosa, joka vihaa, ja joka tahtoo kieltää. Tässä tapauksessa tulilinjalle joutuu Gigin isän, Umbrovian syrjäytetyn kuninkaan progressiiviset keksinnöt. Suurinta närää herättää mammuttimainen ilmalaiva Titan, jota rakennetaan omassa hangaarissaan. Yksisilmäisen jumalan palvelijat ovat vakaasti sitä mieltä, että sellainen luonnonvastainen konstruktio on tuhottava henkiä säästämättä, nimittäin muiden henkiä.

Gigi ja Henry pääsevät tämän suosiotaan kasvattavan marginaaliryhmän toimista jyvälle, ja saavat liittolaisikseen joukon maan alla asuvan lapsia. Jos touhu kuulostaa liian disneyltä, on hyvä palauttaa mieliin olosuhteet, joissa lapset tapaavat tällaisen joukon osaksi päätyä. Joko heidät on hylätty, tai kaltoinkohtelu on ollut sellaista luokkaa, että pimeissä käytävissä asuminenkin on parempi vaihtoehto. Lapsille, joista osa on alle esikouluiän, Kyse ei ole viileästä elämysmatkailusta, vaan henkiinjäämisstrategiasta. Lapsiarmeija ei myöskään ole raflaava vaihtoehto puusilmäisten aikuisten kädettömyydelle, vaan viimeinen, epätoivoinen vaihtoehto.

Elokuvat ja muut viihdemuodot ovat tuupanneet tyttölasten silmille pinkkiä prinsessaglitteriä jo vuosikymmenten ajan, ja Gigihän on syntyjään prinsessa. Jokainen tietää, miten juonikuvio juoksisi perushutussa, prinssejä, pelastuksia ja valtakunnan haltuunotto, mutta Magdalena Hailla on Gigin varalle muita suunnitelmia. Prinsessasta voi kyllä tulla kuningatar, mutta siinä ei ole aihetta suureen juhlaan. Tittelin mukana kun tulee muutakin kuin korea kruunu, nimittäin vastuu kansasta. Sellainen vastuu on raskas kantaa etenkin, jos ikää on vähän reilut kymmenen vuotta. Se ei ole taianomainen kohtalo, joka koittaa joskus, vaan se laskeutuu harteille riippana, joka ei koskaan katoa.

Tätä puolta en Magdalena Hain trilogiassa voi liiaksi korostaa. Äksönpitoinen, vauhdikkaan jännittävä seikkailu ei takaa sitä, että kaikki kaikki päättyy hyvin ja yhteiskunnan epäkohdat katoavat. Maailma ei korjaudu maagisesti reipashenkisellä, kirkasotsaisella sankaroinnilla. Jos koko hommasta selviää pienin miehistötappioin ja saa itse vain muutaman uuden arven, voi pitää itseään voittajana.

Tällaista kirjallisuutta nuorison soisi lukevan. Hauskaa, vauhdikasta, uskottavaa ja todellista. Ja vaikka Kellopelikuningas onkin trilogian keskimmäinen osa, se ei kärsi järjestysnumerostaan vähääkään.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Planeettojen kapellimestari

Julkaistu 25 syyskuun, 2014| Jätä kommentti

Planeettojen kapellimestariPlaneettojen kapellimestari
Pietari Virtanen
Wanhain Herrain Huone 247
ISBN: 978-952-99922-7-0

Kelle nimi Pietari Virtanen sanoo jotain? Entäpä, jos etunimi olisi Pekka? Käsiä nousee vanhemman fandomin joukosta, mutta useampi tämän vuosituhannen debytanteista kohauttelee olkiaan. Niin se on. Sic transit vanha suomalainen scifi.

Planeettojen kapellimestarin alkusanat sen kertovat, mutta kerron minäkin. Pietari Virtanen, edelleen sielun ja ruumiin voimissa, oli 80-luvulla nykypäivän ilmausta käyttääkseni kuuminta hottia. Kun hän astui areenalle, maamme sf-lehdet lakosivat hänen jalkojensa juureen. Kaikki halusivat julkaista Virtasen novelleja, ja niitähän riitti. Nelisenkymmentä niitä syntyi siinä viisivuotiskaudella, kun Pekka oli aktiivinen, ja voittipa Aikakoneessa julkaistu Perinne Atoroxinkin.

Pietari Virtanen täytti vastikään merkkivuosia ja tätä juhlistaakseen Wanhain Herrain Tieteiskirjallisuuden Nautiskelu Huone päätti julkaista kirjan, joka koostui mestarin omista novelleista. Virtanen oli tehnyt asian melkein luvattoman helpoksi julkaisemalla vanhat tekstinsä blogissaan hieman siivottuina, joten Wanhat Herrat napsivat ne talteen ja laittoivat kansiin.

Tuloksena oli Planeettojen kapellimestari, Pietari Virtasen 33 tieteisnovellia sisältävä retrospektiivi.

Tarinoita lukiessa huomaa, että Virtanen on ennen kaikkea humaani. Onko humanisti, sitä en tiedä, ja tokko edes humanoidi. Hänen tyylinsä on vähäeleistä ja napakkaa, hiljaisen humoristista ja lämmintä. Vertailukohdaksi mieleeni nousi hakematta suuresti ihannoimani japanilaisen science fiction suurmies Shin’ichi Hoshi, koska kummallakin on tarkat silmät mitä ihmisluontoon tulee, ja samanluonteinen visio ihmiskunnan mahdollisuuksista. Niin hyvässä kuin pahassa.

Pääasiallisena lajityyppinä Virtasella on scifi, erotukseksi fantasiasta, mutta railakkaalla mielikuvituksella höystettynä. Opettaja Korhosen kuuraketissa koulun käsityötunneilla nikkaroidaan ehta kuuraketti, jolla koululuokka hurauttaa tutkimaan lähinaapuriamme. Novellissa Häijy hymy ihmiskunta kohtaa salakavalan hyökkäyksen ulkoavaruudesta, ja uran lähtölaukauksena toiminut Veljmiehet on edelleen absurdiudessaan ratkiriemukas. Nämä kolme toimikoon nimettyinä makupaloina, jos epäröivä lukija haluaa kirjaa selaillessaan vahvistaa nupullaan olevaa ostopäätöstään.

On liioittelua väittää, että Pietari Virtanen olisi nykyään unohdettu kirjailija, mutta uraauurtavaan tuotantoonsa nähden hänet tunnetaan tarpeettoman huonosti. Tuokoon Planeettojen kapellimestari hänet jälleen laajemman lukijakunnan tietoisuuteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Kerjäläisprinsessa

Julkaistu 19 syyskuun, 2014| Jätä kommentti

KerjäläisprinsessaKerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
Karisto, 2012
ISBN: 978-951-23-5593-8

Keloburgin kaupunki sijaitsee Vihreällä saarella, Grönlannin eteläpäässä. Liki puolet saaresta on jo vapautunut jääpeitteen alta, eivätkä eroavaisuudet meidän maailmamme kanssa pääty tähän. Itä-Euroopasta löytyy maa nimeltä Umbrovia, ja siellä asuu ihmisten lisäksi ihmissusia. Nuo kaksi ryhmää ovat asuneet liittolaisina ja rauhassa vuosisatojen ajan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Joitakin vuosia sitten vallankumous pyyhkäisi yli maan ja kuningasperhe joutui maanpakoon.

Gigi elää Keloburgin köyhälistöalueella ja avittaa perheensä toimeentuloa miten parhaiten taitaa. Nuoresta iästään johtuen hän on perheensä ainoa jäsen, joka ei muista juuri mitään elämästään Umbrovian kuninkaallisena. Gigi on läpensä tottunut uuteen elämäänsä, keräämään kankaanpalasia ompelua varten ja tekemään muita pikkuhommia. Hänen paras ystävänsä on Henry, joka asuu milloin missäkin, muttei missään pysyvästi.

Arki alkaa kuitenkin rakoilla, kun menneisyys tulee kylään. Umbrovian vallan anastanut Andros Luopio on päättänyt hoidella vanhan kuningassuvun pois päiväjärjestyksestä lopullisesti ja lähettää salaisen poliisin ihmissusipäällikön asialle. Pian pommit lentelevät, ihmissudet ulvovat ja kellareista vyörytetään esiin keksintöjä, jonkalaisia maailma ei ole koskaan nähnyt. Äkkiä Gigi huomaa olevansa avainasemassa, jos tahtoo perheensä näkevän vielä huomispäivän.

Gigi voidaan nähdä perinteisenä sankarilapsena, lähteehän hän pelastamaan perhettään suuresta vaarasta, mutta Magdalena Hain kutoma maailma on todellisempi kuin vaikkapa Viisikon englanti. Teoilla on seurauksensa, myös lapsille, eikä kukaan ole luvannut, että kaikki selviävät koettelemuksista ehjin nahoin. Tämä on rehellisyyttä nuorempia lukijoita kohtaan, ja samalla epäilemättä yksi syy sarjan saamaan suosioon. Lapset arvostavat sitä, ettei heidän älykkyyttään aliarvioida.

Kerjäläisprinsessa on vauhdikas seikkailu ja mukaansatempaava aloitus trilogialle, joka on ehtaa kotimaista höyrypunkkia. Kirjoista löytyy niin ilmalaivoja kuin höyryllä käyviä automaattoneita, mutta Magdalena Hai ei tyydy vain ulkokultaisiin merkkeihin. Gigin isän keksinnöissä maistuu tekemisen meininki, ja juuri sitä on punk, kun puhutaan höyrypunkista.

Erikseen haluan vielä mainita, että vaikka Kerjäläisprinsessa upposi ala-asteikäisiin iltasatumuodossa kuin ihmissuden hampaat possupaistiin, se tarjoaa paljon myös aikuisemmille lukijoille. Kirjan kansi on mahtava, älköön se karkottako ainuttakaan lukijaa lapsikuvastollaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , ,