Aihearkisto: Sarjakuva

Jonah Hex – Rangaistus

Jonah Hex RangaistusJonah Hex – Rangaistus
Tarina: Justin Grey & Jimmy Palmiotti
Kuvitus: Jordi Bernet
Suomentanut: Moog Konttinen
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-714-6

Jonah Hex on vanhan polven villin lännen antisankari 70-luvun alusta, mutta iästään huolimatta hän on iskussa yhä tänäkin päivänä. Kuten kaikki DC-versumin hahmot, myös Jonah on saanut osansa aikalinjojen muutoksista ja hänenkin taustoistaan esiintyy hieman toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Se kyllä toisaalta kuuluu legendan toimenkuvaan.

Jonah Hex – Rangaistus kertoo yhden näkemyksen Jonahin elämän merkittävistä hetkistä, mutta myös hänen myöhemmistä edesottamuksistaan. Rinnakkain kulkevat välähdykset Jonahin tylystä lapsuudesta ja aikuisen miehen julmasta kostoretkestä. Lyijy ja veri lentävät kummassakin.

Jonah Hex KostoJonah Hex SotilaatJordi Bernetin viiva sopii rujosta, arpinaamaisesta lännenmiehestä kertovaan tarinaan kuin tomahawk otsalohkoon. Ilmeet ovat eläviä ja toiminta vauhdikasta. Greyn ja Palmiottin tarina toisaalta ei tykitä kovinkaan kovilla. Puolet ajasta kuluu menneisyyden verhojen raotteluun, jolloin myös toinen tarinalinja jää lähtemättä lentoon, vaikka toisiinsa nivoutuvatkin. Tuplamäärä sivuja olisi antanut kerronnalle enemmän tilaa hengittää. Sen tämä albumi kyllä teki, että taidanpa jossain vaiheessa lainata kaverilta muitakin Jonah Hex -kokoelmia ja uppoutua länkkärimenoon kunnolla.

Rangaistus on sopiva intro Jonah Hexin hahmoon sellaisille, joille mies on entuudestaan täysin tuntematon.

Mainokset

Teräslilja: Iso pipi

Teräslilja iso pipiTeräslilja: Iso pipi
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2013
ISBN: 978-952-5938-24-1

Kuka on maailman suosituin ja paras kyborgiandroidirobottipoliisi? Jos vastasit jotain muuta kuin Teräslilja, lähetä toki osoitteesi. Teräslilja tulee mielellään keskustelemaan asiasta kahden kesken.

Maailmankaupunkia kohtaa jälleen iso joukko keskisuuria katastrofeja ja väkivallantekoja, joissa ihmisiä ihan ammutaan kuoliaaksi asti. Kauheaa! Sattumoisin jokaisen insidentin keskiöstä löytyy uuttera poliisiluutnantti Teräslilja.

Kas kummaa.

Teräslilja saa väliaikaisen parin

Teräslilja saa väliaikaisen parin

Sankarimme jakaa oikeutta oikeudettomille, toisin sanoen aivan kaikille, joille hän haluaa. Tulilinjalle joutuvat sellaiset epäilyttävät ilmiöt kuin tosi-tv ja muut audiovisuaaliset viihdemuodot, sekä tavalla tai toisella vittumaiset ihmiset. Esimerkiksi kelvatkoon Nuoriherra Kusipää. Kyseessä on mulkkumaisen, vaikutusvaltaisesta perheestä tulevan hirviölapsen arkkityyppi, joka katsoo oikeudekseen pompottaa kaikkia muita, jopa Teräsliljaa. Sarjaa aiemmin, tai vaikka arvostelun alkuosan, lukeneet ymmärtävät tämän olevan ns. huono ajatus.

...ja toisenkin parin. Oi onnea!

…ja toisenkin parin. Oi onnea!

Nimistö vilisee muutenkin tietynlaisella asenteella ladattuja neronleimauksia, kuten supermalli Tutteli Hevovvittu, tv-tuottaja Mulquero ja alienit ulos -puolueen puheenjohtaja Isukki Neekerinsuukko. Tuollaiset nimet suorastaan kutsuvat ampumaan läpi otsalohkon, eikä Teräsliljalla ole tapana pettää yleisöään näissä asioissa. Lukukokemuksen voi ottaa eräänlaisena terapiana. Kun riittävän moni piirrosolmi on saanut ansionsa mukaan, sitä sietää taas todellisen elämän enemmän rasittavia viipeltäjiä hetken aikaa paremmin.

Iso pipi kokoaa yhteen sarjat Tähtivaeltajan numeroista vuosilta 1999-2012, mutta lehdet omistavien kiusaksi mukaan on heitetty bonusmateriaalia, jota ei ole missään muualla. Lukuisat aivopähkinät pitävät mielen virkeänä ja opettavat ajattelemaan laajemmin. Minä itse esimerkiksi tarjosin jokaiseen tehtävään vastaukseksi, että Teräslilja ampuu aivan kaiken tehtäviin liittyvän ja ongelma ratkeaa kuin itsestään, mutta P. A. Manninen oli ovelampi.

Huomionarvoista on myös Kapteeni Kuolion esiintyminen yhdessä sarjassa, sekä pidennetty versio Teräslilja-Jörö-Jukasta. Jos joku luuli, että saksalainen alkuperäisteos on tyly, ei ole nähnyt vielä mitään.

”Ole oikein kiltti, pieni mäntti
tahi jälkees jää vain veripläntti.
Katso kuinka Teräs-Jörö-Lilja lahtaa
ja ruumiit kaikki roskisautoon ahtaa.
Hän tässä teloittaa monta tyhmää kansalaista
joil’ ei päästä tieto paista.
Pönttöys ja hölmöily ihan ovat rikollista –
virallisista murhistansa sulle tässä ompi lista.”

Teräsmies: Miehet terästä

Teräsmies Miehet terästäTeräsmies: Miehet terästä
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Rags Morales, Andy Kubert
Suomennos: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-695-8

Päässäni elää ajatus, että Teräsmiehestä ei voi kertoa kovin kiinnostavaa tarinaa. Hän on superhaavoittumaton, supernopea, superaistinen ja moraalisesti korkeammalla kuin kukaan koko kaikkeuden historiassa. Ainoa heikkous, kryptoniitti, on toisaalta niin kuuluisa, että se on livahtanut jo yleiseen kielenkäyttöön. Mitä jää jäljelle? Minkä kanssa Teräsmies kamppailee? Ihmissuhteiden? Osaako hän edes riidellä?

Teräsmies KentTuo sitkeässä istuva mielikuva lienee peruja 80-luvulta, jolloin tutustuin koko superheeros-genreen, ajalta ennen kuin mullistus nimeltä Crisis on Infinite Earths pyyhkäisi koko DC:n lehtilinjan läpi. Silloin kaikki säännöt, ennen kaikkea tarinankerrontaa koskevat sellaiset, pantiin uusiksi. Noiden aikojen jälkeen olen vieraillut Metropolisissa vain satunnaisesti. Nyt palaan jälleen yhdeltä ekskursiolta.

Ensin myönnän suoraan, että Miehet terästä on mielenkiintoista tarinaa ja ajattelumaailmaani vainoava päähänpinttymä Teriksen tylsyydestä siis periaatteessa väärä. Kuitenkin juuri se, mikä sai tämän kirjan tarinat toimimaan, oli Teräsmies, jolla koko homma ei ollut vielä täysin hanskassa. Turpasaunan jälkeen Clark Kent näytti siltä kuin olisi aukonut päätään perjantai-iltana snägärillä. Teriksen kokemattomuus aiheutti ongelmia myös toisella saralla, nimittäin henkisellä. Kun kokonaisia kaupunkeja varasteleva ökkömömmö tulee kylään, Kal-El saa häijyjä välähdyksiä menneestä koskien vanhempiaan ja Kandorin kaupunkia, joka sekin aikanaan pullotettiin täsmälleen samoin kuin nyt viipale Metropolista.

Teräsmies TerisJuuri tuo inhimillisyys supersankarin sisällä herättää tarinat eloon, ja haavoittuvuus luo jännitteen. Saa nähdä, kauanko maailman suurimman supersankarin etsikkoaika kestää.

Miehet terästä kokoaa yhteen DC:n uudelleenkäynnistämän Teräsmies-lehden alkunumerot, mikä selittää ne Batmanin ensimmäisestä vuodesta muistuttavat vibat. Teris on n00b, kaupunki on mätä ja ihmiset eivät vielä tiedä, miten luotiakin nopeammin juoksevaan avaruusolioon pitäisi suhtautua. Tämä sinänsä rohkea veto hylätä vanha jatkumo avaa paljon mahdollisuuksia leikitellä tutuiksi luulluilla hahmoilla, mutta kovin radikaaleihin visioihin ei ainakaan vielä lähdetty mukaan.

Miehet terästä on näppärä paketti superihtavaa peruskauraa jokaisen genrestä diggailevan kokoelmaan. Kestää myös toisenkin lukukerran.

Kuolleiden urheilijoiden seura

Kuolleiden urheilijoiden seuraKuolleiden urheilijoiden seura
Teksti: Aapo Rapi
Kuvitus: Kari A. Sihvonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-084-1

Näin Turun zombiekävelyn jälkimainingeissa on hyvä nostaa esiin Aapo Rapin ja Kari Sihvosen alkuvuodesta ilmestynyt sarjakuva Kuolleiden urheilijoiden seura. Siellä niitä vaeltaa, kalmoja. Tai eivät ne vaella, vaan pelaavat jääkiekkoa.

Kuolleiden urheilijoiden seura yleisöIntohimoinen urheilija tympiintyy jäämään aina kakkoseksi ja päättää kasata itselleen voittamattoman unelmatiimin. Naapurin omahyväinen hymy kun pakkaa nakertamaan pahasti. Joukkuetovereiden hankkiminen ostamalla on kuitenkin aivan liian valtavirtaa. Tosiurheilija suuntaa lapion kanssa hautuumaalle ja kutsuu kokoon edesmenneet sporttitähdet viimeiseen rutistukseen. Ja siinä missä tsemppi ei auta, sähkövirta paikkaa mukavasti. Näin saa alkunsa maailman ensimmäinen lätkäzombiejoukkue, jota ei pysäytä edes otsalohkoon osuva kiekko.

Niin, mikä voisi pärjätä zombiejoukkueelle? No tietenkin toinen zombiejoukkue! Kahden naapuruksen keskinäinen nokittelu äityy kalmanhajuiseksi kukkotappeluksi ja lapasestahan koko homma lopulta karkaa. Mikä ei tietenkään yllätä yhtään ketään, lajityyppi huomioiden.

Idea on hauska ja kantaa juonta suunnilleen siihen saakka, kun irtoraaja osuu tuulettimeen ja joukkueet innostuvat laajentamaan elipiiriään kaukalosta asutuskeskuksiin. Sen jälkeiset tapahtumat tuntuvat hivenen irrallisilta eivätkä viritä tarinaan mitään iskevää loppua.

Kuolleiden urheilijoiden seura joukkue

Perkeros

Perkeros kansiPerkeros
Käsikirjoitus: JP Ahonen ja KP Alare
Kuvat: JP Ahonen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-39489-2

Perkeros kertoo musiikista. Kertoo se bändistäkin, ja ihmisistä siinä bändissä. Ja karhusta. Mutta ennen kaikkea musiikista.

En tiennyt, mitä odottaa. JP Ahosen kynänjälkeen olen tutustunut pääasiassa humoristisen Villimmän Pohjolan sivuilla, ja KP Alare on minulle aiemmin tuntematon suuruus. Avasin siis arvostelua varten saamani pdf:n avoimin, jopa tyhjin mielin.

Ruudulta lukeminen on minulle haasteellista. Käytännön pakosta jouduin laittamaan silmälasit sivuun, mikä puolestaan pakotti työntämään nenän lähes ruutuun kiinni toimivan lukuetäisyyden aikaansaamiseksi. Tämä paljastui olevan mitä oivallisin ratkaisu. Yleensä seuraan juonta, tarinaa, ja kuvat päätyvät välittämään toisasrvoista informaatiota sen rinnalla. Viivat jäävät etäisiksi. Nyt syvennyin jokaiseen ruutuun, jokaiseen kuvaan intiimisti, täyttihän aina yksi ruutu kerralla koko rajallisen havaintokenttäni. Tämä välittömyyden vuoksi suorastaan imeydyin sarjakuvan vietäväksi.

Akseli ja Aydin treeniksellä

Akseli ja Aydin treeniksellä

Kuvituksen rytmi kietoutui juonen poljentoon saumattomasti ja soljui tajuntaan kitkatta. Putosin sen kaiken sisään pitkiksi ajoiksi, vain satunnainen ovikellon ääni tai saapuva tekstiviesti palautti minut todellisuuteen hetkeksi. Häiriön jälkeen siirtymä takaisin Perkeroksen maailmaan oli aina välitön. Aika palata oli vasta viimeisen aukeaman kohdalla.

Lukukokemuksen jälkeen fiilis oli saman oloinen kuin kuunnellessani kirjalija J. Pekka Mäkelää. Hän luki ääneen psykedeelisen maailmanpuu-kohtauksen romaanistaan Nedut, kitaralla säestäen. Kummassakin tapauksessa ilmaisun intensiivisyys vei mukanaan ja unohdin seuraavani esitystä. Sen sijaan elin sen. En tiedä, pääsenkö enää samaan vireeseen toiste, mutta yksikin kerta oli valtaisa kokemus.

Kerronnan keskiössä on Perkeros-bändin laulajakitaristi Akseli, joka seuraa musiikillista unelmaansa kaiken kattavalla ja kaiken läpäisevällä intohimolla. Sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia parempiinkin ihmissuhteisiin. Bändi on soittanut jo pitkään, mutta läpimurto on vielä tapahtumatta. Tämä kaihertaa Akselia sanoinkuvaamattoman paljon.

Aydin vasta lämmittelee

Aydin vasta lämmittelee

Alusta saakka menossa tietty absurdi vire, mikä johtuu ehkä eniten rumpujen takovasta karhusta, mutta se ei ole tarinan ainoa fantastinen elementti. Musiikilla on voimaa, kunhan sen vain löytää. Sen jälkeen on sekä soittajasta että musiikista itsestään kiinni, tapahtuuko hyviä vai pahoja asioita. Tekisi mieleni nimittää Perkerosta suomikumman sarjakuvalliseksi ilmentymäksi. Ja miksi en nimittäisi, sitähän se oli. Metallista suomikummaa.

Ahosen kuvitus jammaa kympillä yhdessä rakennetun tarinan tahtiin. Keskustelut käydään laatikkomaisin ruuduin ja perinteisin värityksin, mutta kun musiikki ottaa vallan, tiukka rakenne särkyy ollakseen vapaa etsimään luonnollisen muotonsa. Värisävyt komppaavat menoa. Harvoin jos koskaan olen kiinnitänyt piirrokseen tällä tavoin huomiota.

Perkeros pumppu

Ahonen ja Alare, loistavasti kirjoitettu, mahtavasti kuvitettu. Perkeros, sarjakuva-Finlandian loppupeleissä, mikäli maailmassa on oikeutta jäljellä.

Persupolis 2

Persupolis 2Persupolis 2
Jope Pitkänen
Lempo, 2013
ISBN: 978-952-5938-17-3

Jope tarjoili tuoretta strippisarjakuvaa ensimmäisessä Persupolis-kirjasessaan. Miten sopeutuvat Suomen oloihin burkiin pukeutuvat naiset? Tyyli oli tuttua jo Lempin ajoilta, niin kuvituksen kuin huumorin kierteen osalta. Samaa tavaraa on saatavana nyt uuden kokoelman myötä.

Luin Persupolis 2:n sujuvasti jatkeena ensimmäiselle, mutta mitään erityistä uutta sen sivuilta en löytänyt. Se ei toki ole välttämätöntä, eikä kovin oletettavaakaan 60 stripin pokkarin kanssa, mutta jäin miettimään, toimisiko koko Persupolis paremmin perinteisen kokoisen sarjakuva-albumin sivuilla. Neljä riviä sivulla, 50-60 sivua. Kun poissaolollaan loisti Fatiman ja klanipäärasistin keskustelut baaripöydän ääressä, suuhun jäi pieni välityön maku.

Ei se huono ollut. Muttei niin hyväkään kuin edellinen. Burkanaiset kaipaavat laajempia ympyröitä. Enkä nyt puhu ”niistä” ympyröistä.

Minun Kiinani 3. Rahan aika

Rahan aikaMinun Kiinani 3. Rahan aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-38601-9

50-luvun hämärissä alkunsa saanut eepos lähestyy loppuaan. Ensimmäinen osa, Isän aika, kertoo millaista oli syntyä Maon kommunistiseen Kiinaan ja elää läpi sellaiset mullistukset kuin suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Toinen osa, Puolueen aika, kertoo ajasta Maon kuoleman jälkeen, kun Kiina alkoi kehittyä ja avautua maailmalle. Nyt kolmas osa, Rahan aika, kertoo millainen Kiinasta lopulta tuli, huippusaavutuksiin yltävä teollisuuden jättiläinen. Tämän kaiken on omakohtaisesti kokenut Li Kunwu, Minun Kiinani -sarjan piirtäjä ja toinen käsikirjoittaja, joka oman elämänsä kautta valottaa maailman väkirikkaimman maan kehityskulkuja viimeisen kuuden vuosikymmenen osalta.

Rahan aika nykyaikaTämä viimeinen osa poikkeaa rakenteeltaan aiemmista kahdella tapaa. Ensinnäkin kronologia hyppii pitkin poikin draaman kaarta, kun vaikkapa lapsuuden kuvaus Isän ajassa eteni hyvin lineaarisesti. Toisekseen mukaan otetaan muitakin näkökulmia kuin päähenkilö Xiao Li. Jälkimmäinen veto ainakin on hyvin perusteltua, sillä Kiinaa mullistavat prosessit toimivat joka suunnalla eikä sarjakuvapiirtäjä ole näkemässä sitä kaikkea täysin omakohtaisesti. Lava-aikaa saavilla ihmisillä on kyllä omat yhteytensä Xiao Lihin, joten suorat linkit kerronnan keskukseen ovat olemassa ja homma pysyy siksi kasassa.

Kronologian särkyminen suretti enemmän. Pidin siitä, etenkin ensimmäisessä osassa vallinneesta, tunnelmasta, jota vanhemmaksi kasvavan lapsen alati laajeneva näkökulma toi mukanaan. Asiat tapahtuivat järjestyksessä ja maailma sai koko ajan enemmän muotoa. Aikuisella ei näkökulma tietenkään enää kasva samalla tavalla, mutta kerronnan poikkoilun takia oli hankala enää mieltää, mihin vuosikymmeneen jokin tapahtuma sijoittui. Se aiheutti henkilökohtaisen otteen rajun vähenemisen. Loppuun kuitenkin päästään, ihmettelemään modernin maailman loistoa vastakohtana sille kovin erilaiselle Kiinalle, joka ilmestyi historian vaahdosta ja katosi sinne jälleen.

Kuvitus on samanalaista kiinalaistyylistä kuin aiemminkin. Olen tähän asti pitänyt siitä kovasta eikä mielipiteeni viimeisen kirjan myötä muuttunut mihinkään.

Minun Kiinani on merkittävä sarjakuva. Se kertoo olennaisia seikkoja nykypäivän jättiläisestä ja sen historiasta, koska juuri historian kautta me voimme ymmärtää sitä. Mutta kyse on paitsi maan tarinasta, myös kansan tarinasta, ja ennen kaikkea yhden kansalaisen tarinasta. Xiao Li antaa tälle pitkälle oppitunnille silmät, joiden läpi me voimme tarkkailla sitä pitkästymättä kertaakaan.

Mimu 1: Päiväkirjaelämää

Mimu PäiväkirjaelämääMimu 1: Päiväkirjaelämää
Julien Neel
Gummerus, 2011
ISBN: 978-951-20-8461-6

Mimu kertoo teini-iän kynnyksellä taiteilevasta tytöstä ja tämän äidistä.

Mimu itse on reipas tyttö. Hän muun muassa tekee itse vaatteensa, ja äidilleenkin kun tarve tulee. Lisäksi hän haikailee naapuritalossa asuvan pojan perään, joskus kiikarien avulla. Mimun äiti taas on kirjailija. Työ tosin ei juuri etene, koska konsolipelit tarjoavat päivittäistä haastetta ja ajankulua. Kustantajan suureksi mieliharmiksi. Aikaa myöten hänkin oppii haikailemaan, kun Mimu yrittää uutterasti parittaa häntä uuden naapurin kanssa.

Perusluonteeltaan Mimu ei ole mitenkään radikaalia sarjakuvaa. Sekä tyttö että äiti elävät jokseenkin rauhallista elämää, jota mikään fantastinen tai spekulatiivinen elementti ei käy sotkemaan. Kuitenkin sarjassa on tuore pohjavire, sillä kumpikin likka on luonteeltaan kapinallinen eikä suostu täyttämään yksinkertaisimpiakaan normeja. Minusta ainakin on aina ollut helpompi samaistua nimen omaan niihin ulkopuolisiin.

Julien Neelin kuvitus on elävää ja selkeää, mitä väritys vielä tukee. Katseltavaa riittää ilman, että yksityiskohdat tukkisivat ruutuja. Hahmojen ilmegalleriassa vaikuttaa tietty karikatyyrimainen vivahde. Aiheesta on myös tehty animaatiota, mutta sarjakuva etenee vauhdikkaammin. Kahdessa ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin albumin kolme ensimmäistä sivua, eli tahti tuntuu olevan jakso per tarina.

Mimu sopii täysin sujuvasti eurosarjakuvaharrastajien hyllyyn ja aukenee myös Mimun itsensä ikäisille lukijoille.

Mimu 1 Päiväkirjaelämää äidin kirja

Kapteeni Hyperventilaattorimies

Kapteeni HyperventilaattorimiesKapteeni Hyperventilaattorimies
Luojat: Anssi Rauhala, Markku Uusitalo, Johanna Sinisalo, Petri Hiltunen, Hannu Mänttäri, Kivi Larmola
Pääjehu: Toni Jerrman
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5754-39-1

Minua ei aina lyödä ällikällä, mutta kun niin tapahtuu, sen aiheuttaa Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies.

Joskus lukion alkuvuosina eräs koulukaverini kertoi, että hänellä on lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommi, joka sanoo poks ja tuhoaa aivan kaiken. Ainoa, joka siltä voi meidät pelastaa, on Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies, mutta häntä ei saadakaan aivan heti paikalle. En hämääntynyt paljoa, sillä vuotta paria aiemmin toinen kaveri oli esittäytynyt kilpauintiharjoitusten jälkeen saunassa ja kertonut olevansa hissi, jonka Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania oli suunnitellut kuljettamaan minut mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen. Mitä siis tuli outoihin asioihin, olin jo varsin paatunut. En silti tarkalleen tiennyt, kuka Hypis, kuten tuota suuruutta tuttavallisesti kutsuttiin, oikeastaan oli.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Kun seuraavaksi törmäsin tähän ilmeisen ikoniseen hahmoon, se tapahtui Tähtivaeltajan sivuilla. Auto ajoi hänen ylitseen. Niin päättyi suuren sankarin taru. Enkä vieläkään oikeastaan tiennyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Olin kyllä kuullut mainintoja jerry-miehistä, jotka jotenkin liittyivät asiaan. Jotkut jerry-miehet lauloivat filkkejä Turun Science Fiction Seuran pikkujouluissa joskus 1995, mutta edelleen Hyperventilaattorimiehen tarkka kuva jäi hahmottumatta. Näiden tapausten jälkeen lajittelin kyseisen sarjakuvan kategoriaan ’otetaan selvää joskus’, ja hyvään seuraan se pääsikin, Teräsliljan ja Kapteeni Kuolion kaveriksi. Yli kymmeneksi vuodeksi.

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Vasta saatuani haltuuni Finnconissa ilmestyneen megalomaanisen teoksen, johon on koottu kaikki Hyperventilaattorimiehen seikkailut krononologisessa järjestyksessä, pääsin kartalle. Parin ensimmäisen tarinan jälkeen hihittelin ja hymyilin, sillä viimein tämäkin ikävä aukko suomalaisen sf-sarjakuvan historian sivistyksessäni oli paikattu. Kyse oli kaistapäisestä, umpiviihteellisestä supersankariparodiasta, johon oli sotkettu mukaan sekä suoria että mutkallisia viitteitä hesalaisen scififandomin hahmoihin. Kyllähän sellaista menoa nyt yhden kirjan lukee mielikseen.

Tämän jälkeen jalkojeni alta nykäistiin paitsi matto myös lattia. Suistuin pää edellä kuiluun, joka oli täynnä hallusinogeeneja. Muilla tavoin en kokemustani osaa selittää.

Hypis underlifeHypis marsSeuraavat pari tarinaa kertoi ja nähdyt tarinat uudestaan, mutta aivan uudesta näkökulmasta. Merkitysten takaa paljastui toisia merkityksiä, selvien elkeiden taustalla väijyi salaliittoja. Olivatko Liskokuninkaasta kloonatut jerrymiehet avain kaikkeen? Ja matka jatkui aina vain syvemmälle pinnan alle. Edes planeetat eivät olleet turvassa. Kepeänä parodiana alkanut tarina muuntautui hengästyttäväksi dekkariksi ja kerrontatyylien kirjo potki aivokurkiaista teräsvahvisteisilla maihareilla. Mitä oli oikein tapahtumassa?

Sitten tuli auto ja ajoi Hyperventilaattorimiehen yli. Joku oli vienyt pari tuntia elämästäni. Päässä surisi. Jossain kaikui jerry-miesten taisteluhuuto, HUORRRRAAA! Lankesin polvilleni, sillä muutakaan en voinut. Kapteeni Hyperventilaattorimies -kokoelma oli niin hyvä. Alkupuolta lukiessani olin aivan täpinöissä, sillä minäkin halusin kirjoittaa Hyperventilaattorimiestä. Loppuun päästyäni ymmärsin, etten ikinä voisi. Rima oli jo liian korkealla.

Hypis yhtiö

Kirja on paitsi iso, myös upea – kovat kannet nyt on jo itsestäänselvyys. Loppuun on koottu eri tekijöiden muisteloita jokaisen osan syntyvaiheista ja erilaisia fandom-viitteitä nimetään ansiokkaasti. Tämä opus on yhtä definitiivinen kuin jeesuszombiehaikalapaneeli ja kuuluu aivan jokaisen kirjahyllyyn. Jestas, ajatelkaa sitä murheen määrää, jos tämä myydään loppuun ennen kuin te saatte omanne!

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet

Kapteeni Kanki Onnen avaimetKapteeni Kanki: Onnen avaimet
Kari A. Sihvonen
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-32-2

Kapteeni Kanki on jo monissa liemissä keitetty suomalainen supersankari, eikä supersankarin määritelmää edes tarvitse paljoa venytellä. Sen verran paljon parin viime vuosikymmenen psykopaattisemmat, lisensoidut heerokset ovat perseilleet, että Kangen misogynistiset edesottamukset niukin naukin rekisteröityvät niiden rinnalla.

Päin haaroja, kanki tanassa. Siis, vaaroja.

Päin haaroja, kanki tanassa.
Siis, vaaroja.

Tarina alkaa arvon Kapteenimme saadessa kaulimesta. Sen jälkeen hän intoutuu nyrkkihippasille vanhan vihollisensa/ystävänsä Marsalkka Mahtimeisselin kanssa buutsiparin vuoksi, mutta reisille koko homma alkaa mennä, kun Kanki sotkeutuu Todellisuuteen. Seuraa huimia hetkiä eksoottisella saarella ja jättiläismäisen naisen kynsissä. Vanhakantaiset, 50-lukulaiset sf-kliseet saavat kylmää kyytiä, kun Kari Sihvonen pervoilee ne uuteen uskoon.

Jos jo nimistö ei anna riittävää osviittaa, todettakoon, että Kapteeni Kanki tyrkkii elimellään hyvän maun rajoja typerä virne naamallaan ihan työkseen. Tämän vuoksi sarjakuvan kohdeyleisöä ovat, ja olen tainnut tämän mainita aiemminkin jossain muodossa, juveliinihuumorin tason saavuttavat lukijat. Minäkin sinne pääsen, eikä tarvittava ponnistus ole edes suuri.

Tarinassa esiintyvälle aikakapselille sopisi muuten nimi S.T.O.N.D.I.S.