Aihearkisto: Sarjakuva

Planetes 1 ja 2

Julkaistu 7 heinäkuun, 2012| Jätä kommentti

Planetes 1, Planetes 2
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9

Yhden määritelmän mukaan tarina on scifiä, jos sitä ei voi siirtää sellaisenaan johonkin toiseen, ei-scifistiseen ympäristöön, toisin sanoen scifistinen elementti on olennainen osa tarinaa. Itse en juurikaan liputa tuon määritelmän puolesta, mutta yhtä kaikki Planetes läpäisee sen seulan suvereenisti.

2070-luvulla ihmiskunta elää painovoimakaivon ulkopuolella. Jos avaruudessa on jotain romantiikkaa ollut, se on jo menneiden vuosikymmenten lumia. Nyt tilalla on duunia ja liiketoimintaa. Juri, Hachimaki ja Fee lentävät romunkeräysalusta ja puhdistavat kiertorataa yli vuosisadan jatkuneen avaruusajan romuista. Se on yhtä epäkiitollista puuhaa kuin muukin siivousala, paitsi että ilmakehän ulkopuolella pienikin virheliike on helposti kohtalokas.

Juri on venäläismies, joka on menettänyt vaimonsa avaruusonnettomuudessa. Vaikka hän on näennäisen levossa maailmankaikkeuden kanssa, hän silti vielä etsii jotain. Hachimaki puolestaan tulee avaruuteen katsovasta perheestä. Isä on jo alan veteraani ja Japanissa asuva pikkuveli tähtää korkealle omilla rakettikokeillaan. Perheen äiti ainoana aikoo pysyä Maassa ja samalla muodostaa tukevan jalustan, jolta miehet voivat ponnistaa kohtaloihinsa. Amerikkalaisen Feen hahmo saa vähemmän ruutuaikaa, mikä on sääli, sillä olisi ollut kiehtovaa saada selville, mitä hänen Floridassa asuva pikkupoikansa on mieltä äitinsä työstä.

Tärkeässä pääosassa on itse avaruus. Se ei ole vain välitila, jota pitkin avaruuslaivat seilaavat. Se on valtava mustuus, se on vaarallinen paikka, se on suunnatonta tyhjyyttä ja pohjatonta kauneutta. Se on myös ehdoton. Ja säälimätön. Astronautin on pidettävä huolta kunnostaan, tai tapahtuu pahoja asioita. Joistakin terveysongelmista voi kuntoutua, jotkin ovat kohtalokkaita. Ruumiin lisäksi avaruus käy myös mielen päälle. Miltä todella tuntuu roikkua tyhjässä, maailmankaikkeuden edessä, täydellisen yksin?

Mielestäni kiinnostavien hahmojen ohella juuri avaruuden arkisuus sen mystisyyden keskellä on Planetesin kantava voima. Vaikka oikea tulevaisuus tulee olemaan villimpi kuin visionäärit maalailevat, on Planetesin maailmassa selvää aitouden tuntua. Se voisi olla totta.

Toisessa kirjassa keskiöön nousee uusi tutkimusalus Von Braun, jota rakennetaan Lagrangen pisteessä 2. Valmistuttuaan se lähtee Jupiteriin etsimään lisää resursseja, joiden avulla ihmiskunta voi levittäytyä koko aurinkokuntaan. Tätä hanketta vastustaa jo edellisestä kirjasta tuttu Avaruuden puolustusrintama, aina vain radikaalimpiin otteisiin sortuva järjestö, jonka mukaan ihmisen käytös ei ole muuttunut lainkaan ja aurinkokuntaa uhkaa sama riisto, joka on tuhonnut ympäristön Maapallolla. Hachimaki on jättänyt aiemman laiskottelunsa ja ryhtynyt valmentautumaan tiukkoihin pääsykokeisiin, joiden perusteella Von Braunin miehistö valitaan. Hänen paikkansa romunkeruualuksella saa uusi tyttö, Tanabe, joka on Hachimakin hankitun välinpitämättömyyden vastakohta humaaneine maailmankatsomuksineen.

Jos jokin vertailukohta Planetesille pitäisi löytää, se voisi hyvinkin olla Yukinobu Hoshinon 2001 Nights -saaga, joka on harmillisen tuntematon suomalaiselle yleisölle. Kummassakin asetetaan ihminen maailmankaikkeuden ja avaruuden eteen, ja esitetään kysymys. Onko hän valmis kohtaamaan sen? Mitä se vaatii?

Tarina jatkuu vielä kirjoissa 3 ja 4, jotka arvostelen, jahka saan ne käsiini.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Sähköjänis

Julkaistu 17 kesäkuun, 2012| 2 kommenttia

AHAHAHAHAAA! Maailma on minun! …kunhan vain saan kahvia ensin.

Sähköjänis
Ninni Aalto
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 952-5938042

Kun puhutaan glamorööseistä uravalinnoista, mieleen nousee lähinnä sankariarkeologi, seikkaileva astronautti tai salainen ninja-agentti. Listan top tuhanteen harvemmin mahtuu graafinen suunnittelija. Silti sellaisenkin elämästä syntyy mukaansatempaavaa tarinaa, jos kerronta kulkee. Sähköjäniksessä kulkee.

Ninni Aalto on pitänyt omaelämäkerrallista blogia vuodesta 2008. Sarjakuvassa säälimättömään itsekritiikkiin taipuvainen bibiliofiilinen piirtäjä juo kahvia ja leikkii jäniksen kanssa. Toimivaa kamaa tällaisista aineksista saa, kun tekijä on rehellinen ja tilittää totuuden tiskiin.

Itse en ole graafikko enkä freelanceri, mutta onneksi se ei ole pääsyvaatimus Sähköjäniksen maailmaan. Samanlaisten ongelmien parissa painii tuntiduunarikin, paitsi että hänellä palkka juoksee, vaikkei ajatus juoksisikaan. Rakkaus kirjaan sen sijaan herätti välittömästi resonointia sieluni intohimoisissa syövereissä. On hienoa tavata, edes kirjan kautta, muita sellaisia, joiden tietää ymmärtävän kirjojen tärkeyden.

Mutta leikki sikseen.

Oikeasti tämä kirja kertoo jäniksestä nimeltä Schopenhauer. Kyseessä on sen verran merkittävä olento, että eräs kuuluisa saksalainen filosofikin on nimetty sen mukaan. Schopenhauer opettaa meille, mikä elämässä on todella tärkeää. Kahden kärjen muodostavat syöminen ja paskominen. Lukijan pähkäiltäväksi jää, millainen olisi top kolme, jos Ninni hankkisi vastakkaista sukupuolta olevan jänön Schopenhauerille kaveriksi. Kaiken muun lisäksi päähenkilö on myös kova kokki, minkä todistaa kirjaan sisällytetty resepti implementaatio-ohjeineen.

Olen laiska enkä jaksa käydä kylässä. Käytän siis aina hyödykseni tilaisuuden tirkistellä jonkun toisen elämää etäältä, minkä Ninnin sarjakuvablogi paino-oheistuotteineen mahdollistaa mukavasti.

Lue Sähköjänistä tai Schopenhauer tulee tekemään temput sinunkin tohveliisi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Nanna cityeläinkirja

Julkaistu 12 kesäkuun, 2012| Jätä kommentti

Mutta kuka tarkkailee tarkkailijoita?

Nanna cityeläinkirja
Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-034-6

Nanna on syntyjään kettu, jonka perhe edelleen asuu metsässä, mitä nyt äiti ja pikkuveli Veikka välillä käyvät visiitillä. Hän itse opetteli olemaan ihmisiksi ja muutti kaupunkiin oppiakseen tärkeää tietoa Michel Foucaultista ja syödäkseen Bingo-jäätelöä.

Kävi ilmi, että myös monet muut eläimet ovat kaupungistuneet ja sopeutuneet ihmisten häiriintyneeseen maailmaan. Jänikset testaavat meikkejä, viekas kettu kauppaa roskaa hölmöille ja karhut köntystävät puistoissa kaljatölkit tassuissa.

Muutama yksilö on saanut pysyvämmän roolin ja aidon persoonallisuuden. Tärkeimpiä ovat Misse, metroseksuaali komeljanttari, LaMiau, virkaheitto ennustaja ja Nilak, ystävää kaipaava napakettu Grönlannista. Loput heiluvat statisteina ja satunnaisina vierailijoina.

Tämä kirja kertoo heistä kaikista.

Cityeläinkirja on eräänlainen välityö, helppo käyntikortti Nannan maailmaan. Siihen on koottu kahden ensimmäisen kokoomateoksen eläinpainotteisia strippejä, mutta on mausteeksi heitetty aiemmin albumimuodossa julkaisemattomia sunnuntaisarjojakin sekä koko sivun taidepläjäyksiä. Suoraan sanoen luulin, että uutta kamaa oli enemmänkin, ennen kuin virheellinen käsitykseni korjattiin. Se todistaa joko sen, miten Hypénin jutut ovat tuoreita uusintakierroksellakin, tai että pääni on juustoa. Tarkemmin ajatellen nämä eivät sulje toisiaan pois.

Tässä taannoin pohdin erikseen, mikä minua Nannassa sarjakuvana kiehtoo. Yksi kiinnekohta toki on scififantsumeininki pelihenkisyydellä terästettynä, koska itse diggaan juuri sellaisia juttuja. Cityeläinkirja kuitenkin auttoi alleviivaamaan todellisen vastauksen. Se on eläinhahmojen käyttö. Niille annetaan tilaa astua ihmisten maailmaan ja ihmisten rooleihin, kuitenkin ilman eläimellisyydestä luopumisen pakkoa. Vaistot ja tavat pysyvät, vaikka aarni onkin vaihtunut Ikeaan.

Samanlaista lämmintä ja ymmärtävää lähestymistapaa tarjoaa Isao Takahatan käsikirjoittama ja ohjaama animaatioelokuva Pom Poko, jossa japanilaiset tanukit joutuvat törmäyskurssille ihmisten kanssa. Mutta toisin kuin Pom Pokossa, Nannassa törmäys ei sisällä väkivaltaa tai konfliktia. Nannan näkemys ihmisten ja eläinten yhteiselosta ei välttämättä ole realistinen, mutta se on optimistinen. Jos haluan nähdä, miten raadollinen homo sapiens on, avaan nettiselaimen. Hyvää tuulta hakiessani avaan Nannan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , ,

Hark! A Vagrant

Julkaistu 10 kesäkuun, 2012| Jätä kommentti

Hark! A Vagrant
Kate Beaton
Drawn and Quarterly, 2011
ISBN: 978-1770460607

Olen varmaan nähnyt pari Hark! A Vagrant -strippiä netissä samoillessani. Muistan olleeni marginaalisen huvittunut, mutta täysin viimeistelemätön viivankäyttö ja jokseenkin kummallinen huumori eivät sytyttäneet. En koskaan etsinyt toista strippiä ennen kuin uusi linkki taas johdatti minut todistamaan jotain absurdia tilannetta ja hämärää dialogia.

Sitten selvisi, että minulta puuttui konteksti.

Suosituksesta otin lainaan 160-sivuisen kokoelmateoksen, täynnä tuota suurimmaksi osaksi käsittämätöntä sarjaa. Esipuheessa tehtiin heti kättelyssä selväksi, että aiheena oli sekä historia että kirjallisuus. Kaksi kuukautta myöhemminkään en ole vielä toipunut yllätyksestä, mutta se oli ainoa mitä tarvitsin. Pidin kirjaa kerrassaan nerokkaana ja perkeleellisen hyvänä.

Vitsien lisäksi myös taide alkoi miellyttää. Yksinkertaisella tyylillä piirretyt kasvot ovat ilmeikkäitä ja kuvastavat hahmojen kieroutuneita mielentiloja hurmaavasti. Ja kieroutuneita ne ovat. Joko hahmot tai tilanteet. Mikään ei ole turvallista. Monen stripin takaa tuijottaa historian todellinen totuus, jonka vain lukijan ylivertainen äly voi paljastaa ja huomata. Sen puutteessa voi turvautua Kate Beatonin tarjoamiin kommentteihin ja taustatietoihin sivujen alalaidassa, kuten minä.

Historiaa ovat tehneet lähinnä valkoiset, pömpöösit miehet. Ainakin, jos asiaa kysytään historioitsijoilta, jotka ovat olleet pääsääntöisesti pömpöösejä, valkoisia miehiä. Retkikuntien mukana kulkeneet neekeriorjat ja intiaanioppaat ovat tavanneet saada suunnilleen yhtä paljon arvostusta kuin vetokoirat. Kate Beaton tarjoaa auttavan kynänsä korjaamaan tätä ja monta muuta vääryyttä.

Myös kirjallisten ja hieman enemmän kuvitteellisten hahmojen taustalta löytyy oman aikansa konventiot. Ja kirjoja kirjoittaneet kirjailijat. Kyytiä saavat Dracula, Macbeth, Bronten sisarukset sekä eräs tietty Gatsby. Oman hulvattoman kokonaisuutensa muodostavat Edward Goreyn kirjankansista tehdyt spekulatiiviset selitteet sekä Nancy Drew’n vähemmän tunnetut mysteerit tuttujen kansien välissä.

Normaalisti nettisarjakuvan kanssa ohjaisin lukijan suoraan arkiston ääreen, mutta nyt haluan lausua varoituksen. Itse en päässyt nettiversion kanssa samanlaisiin sfääreihin, kun taas uusintalukukerralla kirja vei minut jälleen mukanaan.

Beaton sanoo, että jos lukija oppii jotakin, tai selvittää itselleen jotakin uutta luettuaan hänen sarjakuvaansa, hän on tyytyväinen. Ottaen huomioon, kuinka pihalla minä olen muun muassa Kanadan historiasta ja suurista amerikkalaisista romaaneista, puhumattakaan Neiti Etsivästä, Beatonilla tulee olemaan vielä monta syytä itsetyytyväisyyteen.


Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , ,

Nanna

Julkaistu 8 kesäkuun, 2012| Jätä kommentti

Hauskanpito ilman kettuja on teeskentelyä

Nanna / Nanna 2: Jäljet pelottavat
Tuuli Hypén
Arktinen banaani
ISBN: 978-952-5768-57-2, 978-952-270-013-1

Kettutyttö Nanna käy ihmisyyskurssin ja muuttaa skuttasta stadiin. Kun hänelle (hypoteettisesti) sanottiin, että voit olla mitä vain, hän päätti olla yliopisto-opiskelija. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei neito ole spekannut talenttipuutaan latvaan saakka.

Nanna on tuore tapa käsitellä eläintä ihmisten joukossa. Päähenkilö ei ole täysin ihmismäisesti käyttäytyvä olento, joita Ankkalinna on pullollaan, eikä tyyppi, jonka elukka-aspekti olisi vain vertauskuvallinen. Toisaalta hän ei myöskään ole vain villiotus ahdettuna ihmisen rooliin. Nanna solahtaa kokonaan omaan lokeroonsa ja tekee sinne kodikkaan pesän.

Ihmishahmot jäävät nopeasti vähemmistöön, kun kaarti ympärillä kasvaa. Homo sapiensia edustavat Nannan asuinkumppani Ritu ja tämän mummo. Siinä missä Ritu tarjoaa normaalia, ihmislähtöistä näkökulmaa (niin normaalia kuin ketun kanssa asuvalta voi nyt odottaa), mummo tekee kansalaispidätyksen ikä- ja sukupuolivammaisille ennakkoasenteille. Häneltä löytyy niin viskiä, tatuointikone kuin saksalaista heviä gramofonin savikiekoilta.

Gamers 4 life

Yksi eläin ihmismaailmassa olisi saattanut käydä vanhaksi jossain vaiheessa, kuten kymmenennen albumin kohdalla. Tätä on lähdetty torjumaan heti kättelyssä laajan ja värikkään cityeläinpopulaation kanssa. Päävastuu diversiteetistä lankeaa Misselle, joka on paitsi kova jätkä myös pesunkestävä kissa, siinä määrin kuin Misseä (tai muutakaan kissaa) saa pesulle. Mukana pyörii myös alati laajeneva piiri muita kissoja, kettuja, pöllöjä, jänöjä ja kaiken kukkuraksi lokit vievät burgeritkin käsistä.

Nanna on rakennettu vähemmän ratkiriemukkaaksi naurunauhaksi ja enempi havaintoja tekeväksi sarjakuvaksi opiskelijuudesta ja aikuistumisen rasittavuudesta arkipäivien puserruksessa. Kela lakkauttaa tuet ja vie munuaiset, duuni on tylsää ja valmistuminen rassaa. Silti olen kiekunut naurusta kummankin albumin kanssa, joskus maha sattuen ja tuolilta pudoten. Riittävän hauska sarjakuva pystyy iskemään ilmat pihalle ja hihityttämään vielä viikon kuluttua. Nanna on onnistunut tässä moneen otteeseen.

Tuuli Hypénin sarjakuva on lämmintä ja hauskaa, mutta ottaa myös kantaa, monasti hiljaisen huomaamattomilla tavoilla. Nannan maailmaan pääsee helposti sisään, vaikkei sitä täysin omaksi tunnistaisikaan – miehenä en voi kuin sympatiseerata kuukautiskipujen kauheutta.

Pidä varasi. Se on fifty-sixty varastaako Nanna sydämesi lisäksi myös karkkipussin taskustasi.

”Ja tällä kierroksellä sähkö-Pokemonit on valttia.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Rivo länsi

Julkaistu 1 kesäkuun, 2012| Jätä kommentti

Hekuman hohka suorastaan huokuu jo kansikuvasta

Rivo länsi n:o 1 – Hirttotuomio ja kultainen kuolema
Kiero Dick
Lempo Kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-12-8

Kannessa lukee ”Suomen rankin sarjakuva!” Tämä on jokseenkin korskea väite, joka törmää välittömästi raudanlujaan kaluun, joka on P.A. Mannisen Pornoa ja verta.

Toki tiedän, ettei runkkumateriaalilta kannata odottaa sen suurempia juonellisia ansioita. Siltikin, jopa perinteinen pizzalähetti futaa paremmin kuin Rivon lännen tarinajatkumo. Myönnän auliisti, että saatan olla vain pihalla. Kyseessä saattaa olla kerrassaan nerokas fumetti-tribuutti, mutta en koskaan ole lukenut kasarisarjakuvapornoa. Joudun siis tuomitsemaan tuotteen vain sen perusteella, mitä näen.

Kuvitustyyli ei jaksa innostaa. Ilmeet ovat kohtalaisen yksioikoisia, jos niitä onkaan. Sama pätee myös juonenkäänteisiin. Monasti ei voi kuin ihmetellä, mitä helvettiä jonkin hahmon päässä mahtaa tapahtua. Ainoa motiivi tuntuu olevan saada hahmot panemaan, ja sekin tulee selvästi ulkoapäin. Tunnetasolla vedetään aika nollissa alusta loppuun. Mies, jonka vaimo ampuu itsensä kesken raiskauksen (itsensä, eikä esimerkiksi raiskaajaa), päätyy naimaan intiaaninaista tämän aviomiehen pyynnöstä. Dialogin pönkkömäisyys vain korostaa tuskaa.

Seksikamanakaan sarjakuva ei toimi. Aiheisto on tuskallisen perinteistä ja jännitteen puuttuessa mikään kohtaus ei jaksa kiihottaa. Edes lesboseksikohtaus ei aiheuttanut värinää nivusissa erektiosta puhumattakaan, ja siinä feilaaminen kertoo jo perustavanlaatuisesta virheestä.

Kuten sanottu, ehkä tämän pitikin olla juuri tällainen perinteitä kunnioittaakseen ja minä olen liian sivistymätön arvostamaan Rivon lännen kieroutunutta nerokkuutta. Mutta loppuviimeksi, en arvostanut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Persupolis

Julkaistu 24 toukokuun, 2012| Jätä kommentti

Kansikuvan perusteella kyseessä on musta huumori

Persupolis
Jorma Pitkänen
Lempo Kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-13-5

Sulje silmäsi. Näe mielessäsi hyvän maun lähteet. Maistele virran suloista makeutta kielesi kärjellä. Siirry sitten mahdollisimman kauas alajuoksulle. Avaa silmäsi. Tartu sarjakuva-albumiin nimeltä Persupolis.

Mielensäpahoittajia on nykymaailma vääränä. Siksi on loistavaa, että on Jopen kaltaisia tekijöitä, jotka ymmärtävät huumorin ammentavan todellisen voimansa ihmiskunnan pimeämmältä puolelta. Muuten lopputuloksena on Karvinen, joka oli viimeksi hauska vuonna 1979 tai Kalle Kehveli, joka ei ollut hauska koskaan. Persupolis iskee nykypäivän Suomi-neitoa palleaan. Ja nauraa.

Jokainen sivu tursuaa pöyristyttävää vihapuhetta ja paljastaa samalla asioita niin meidän kuin muidenkin arvomaailmoista. Työkkärin seinällä komeilee juliste Arbeit macht frei samalla, kun työnvälittäjä tarjoaa anopin yliajamisesta ylityökorvausta, Supo on etsintäkuuluttanut Laku-Pekan ja burka-naisten kulkue on kuin hattivattien surumarssi. Varmemmaksi vakuudeksi albumista löytyy myös mainetta niittäneen Ville Rannan laatima, fatwaa julistava esivihapuhe.

Päähenkilöitä on kolme. Ehdottomasti nerokkain veto on ollut laittaa sarjan keskiöön mustaihoinen mamu, joka on integroitunut uuden kotimaansa yhteiskuntaan täydellisesti ja hankkinut perussuomalaisten puoluekirjan. Hänen känniseuranaan pubissa roikkuu suomensisulaismainen väkivaltaan taipuvainen klanipäänatsi ja vastakkaisen sukupuolen vetovoimaa tarjoaa täysburkaan pukeutuva Fatima. Poliittinen korrektius istuu nurkassa nyyhkimässä ja piikittää heroiinia silmään.

Persupolis läimii korville eikä kumartele ketään. Hyvä niin, sillä muutoin se saattaisi pyllistää eduskuntatalon suuntaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Pornoa ja verta

Julkaistu 24 toukokuun, 2012| Jätä kommentti

Sisältää myös kakkia ja sidontaa

Pornoa ja verta
P.A. Manninen (rikostovereinaan Hannele Kivilahti ja Marko Mahnala)
Lempo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-10-4

Pornoa ja verta toimii nimenä samalla tavoin kuin Hobo with a Shotgun. Sitä jo ehtii luulla, että nimi kyllä kertoo mitä on luvassa, mutta kokija saa silti enemmän kuin mitä tilasi. (Sama muuten saattaa päteä tämän arvostelun kanssa, delikaateimmille yksilöille varoitukseksi – joitakin mielikuvia saattaa olla vaikea saada pois päästä.)

Joskus kultaisella 80-luvulla, kun Tähtivaeltajakin kulki vielä nimellä Time and Space, pienlehtiskene oli kunniansa kukkuloilla ja posotti menemään kyrpä pystyssä. Pekka Mannisella oli kova tarve saada töitään julki, oli kanava mikä tahansa, ja siinä kohtaa tatuoidun tassunsa tarjosi Nalle Virolainen. Kuka voisikaan unohtaa sellaiset legendaariset julkaisut kuin Nalleposti tai Nalleri, joista esimerkiksi minä kuulin ensimmäisen kerran vasta tänä iltana. Olen elänyt niin suojattua elämää.

Pornoa ja verta tykittää ihan hulluna. Mies raiskataan kalan kanssa vatsaan tehtyyn viiltoon, äiti runkkaa poikansa kullista mansikkahilloa letuille ja Ohukainen ja Paksukainen syövät vauvan. Mukana menossa on myös nahkahomo-Jeesus sekä Tom of Finland -gorilla, unohtamatta lastenklassikkoa ”VII sICk KKO ja vittu perseessä”. Tykittää suoraan suoneen, eikä ruiskun puhtaudesta ole takeita. Päin vastoin.

Jos tartut tähän albumiin, Suomen THE sarjakuvatohtori Manninen tarraa samalla pallisi tiukkaan puristukseen. Ote lujittuu, kunnes kaikki on luettu. Se, laukeatko vai et, riippuu omista perversioistasi ja fetisismeistäsi. Jos sinulla ei ole palleja etkä halua sellaisia itsellesi kuvitella edes tämän vertauskuvan toimivuuden vuoksi, toiminee pimppi ja dynamiitti aivan yhtä hyvin. Luulen.

Koskee myös Goatsea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies

Julkaistu 4 toukokuun, 2012| Jätä kommentti

Viimeisimpien tutkimusten mukaan Fasilitaattori aiheutti myös Kryptonin tuhon.

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies
Kirjoittaja: Otto Sinisalo
Piirtäjä: Rami Rautkorpi
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-34-6

Vaviskaa, kansalaiset! Jossain maailmankaikkeudessa vaeltaa Placentia Van Lionus, mies, joka tunnetaan myös nimellä Fasilitaattori, mies, jonka Jälkihegemonian virkamieskunta on julistanut historiansa kaikkein vaarallisimmaksi kohteeksi. Vaaralliseksi häntä ei tee mahtavat kyvyt, käsittämättömät voimat tai apokalyptinen aseistus. Ei, hänen suurin aseensa on oma, itsenäinen suunnitelma, jota hän edistää kaikin keinoin. Hän metsästää jumalia.

On aina ilo lukea avaruusoopperaa, josta ylimääräinen höttö on ymmärretty pusertaa pois. Sinisalon ja Rautkorven Fasilitaattori on suorastaan tiivistämisen riemujuhlaa. Tätä tunnetta tukee niin tiukka käsikirjoitus kuin valittu sivukoko. Albumilla on enemmän leveyttä kuin korkeutta ja se rytmittää tarinankerrontaa aivan toisella tavalla kuin perinteisempi A4-mallinen sivutus. Muutenkin minimalistista tarinaa pätkivät muutamat väliepisodit, joilla taustoitetaan paria henkilöä yksittäisillä välähdyksillä näiden menneisyydestä.

Tarinankerrontaa en voi luonnehtia kuin sanalla mestarillinen. Lukija paiskataan keskelle outoja termejä vilisevää toimintaa, minkä vuoksi albumin voi huoletta lukea läpi kymmenen kertaa kyllästymättä. (Tämä on testattu aidoissa ihmiskokeissa, joilla ei ollut Jälkihegemonian siunausta.) Paljon paljastetaan, jotta mielenkiinto ei lopahda, mutta paljon jätetään myös paljastamatta, jotta mielenkiinto virittyy koko ajan uudelleen ja uudelleen. Haamuälyjä! Mesotekia! Taudin veljeskunnan Suurtartuttaja! Fasilitaattorin maailma on selvästi laaja ja syvä ja sen historia kutkuttava.

Yleensä kiinnitän huomiota vähemmän kuviin kuin dialogiin ja kokonaisjuoneen, minkä toki tyhmäksi myönnän, sillä juuri kuvakulmat, tekstiä tukevat ilmeet ja koko kerronnan rytmitys tekevät tarinasta sen mikä se on. Siltikin Fasilitaattorin kuvat pureutuivat omien psyykkisten vajaavaisuuksieni lävitse ensimmäiseltä sivulta alkaen. Van Lionuksen maaniset silmät, Eisenholmin ehdoton jykevyys, Steinbrennerin kasvoilta huokuva vakaumus. On se niin, että hyvä kuvitus hyvässä tarinassa on enemmän kuin osiensa summa.

Harvinaista raakuutta osoittaa se, miten pahasti Fasilitaattorin tarina jää kesken. Tai saatiinhan eräs episodi loppuun, mutta kaikki ne pöyristyttävän järisyttävät käänteet, joista tässä albumissa tuskin uskalletaan vihjailla, ovat tulevien teosten täytettä. Toivoa vain sopii, että kaupalliset reaaliteetit puoltavat lisäosien ilmestymistä. Sillä jos näin ei käy, ainoaksi keinokseni jää Sinisalo-Rautkorpi-kollektiivin kidnappaaminen ja lukitseminen eristyskammioon, kunnes eepos on valmis. Tämä on virallinen varoitus Jälkihegemonialta.

”Fasilitaattori ei ota kantaa sisältöön vaan auttaa ryhmää pääsemään päämääriinsä.”
Etenkin jos päämääränä on napakka potku Jälkihegemonian nivusiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Teräslilja – kivaa pahaa

Julkaistu 25 huhtikuun, 2012| 3 kommenttia

Keväisen kedon kestävin kukka

Teräslilja – kivaa pahaa
P.A. Manninen
Mukana myös: Hannele Kivilahti, Hannu Mikkola, Mika Myyry, Jouko Ruokosenmäki
Zum Teufel, 2007
ISBN: 978-952-99699-1-3

Teräslilja on raakaa väkivaltaa. Kaikki, joilla on hyvä maku, voivat jatkaa matkaa.

Me muut voimme jäädä fiilistelemään Mannisen maanisia visoita tulevaisuuden robottikyborgipoliisista, jolle raajan irtirepiminen on alustava toimenpide. Sen jälkeen voidaan äityä häijyksi, jos vielä on tarpeen. Usein on.

Teräslilja edustaa rankan poliisimiehen stereotypiaa. Hän ratkoo ongelmat vetämällä turpaan tai ampumalla. Toisin kuin humaanimmat vastineensa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Dirty Harry, Teräsliljaa ei niinkään kiinnosta lakiteknillinen syyllisyys tai sivulliset uhrit. Ne kuolevat ketkä kuolevat, kunnes työpäivä on pulkassa. Ampuupa mies lopulta lukijankin, kun Sledge Hammer ei sitä rohjennut tehdä.

Mustavalkosarjakuvana Teräslilja – kivaa pahaa ei mässäile verellä, mutta hajalle ammuttuja päitä ja irti kiskottuja käsivarsia riittää, nekrofiliaunia unohtamatta. Kyttämeininkiä parodioidessa kyytiä saa myös paskat televisio-ohjelmat ja vanhat elokuvaklassikot. Akita!

Pahat kielet sanoisivat tämän sarjakuvan olevan paatunutta siekailemattomassa ultraväkivallassa rypemistä. Ne olisivat tietysti oikeassa. Siksi Teräslilja onkin jo klassikon aseman saavuttanut legenda.

Ei niin pientä ongelmaa, ettei sinko olisi ainakin osa ratkaisua.

Kivaa pahaa -albumiin on koottu kaikki Tähtivaeltajassa vuosina 1990-1999 julkaistut rällästykset, yksi uusi kirpakka episodi sekä harvinaista bonusmateriaalia.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , ,