Aihearkisto: Arvostelu

Prometheus

Musta mönjä löytyy, mutta Alex Krycek puuttuu

Prometheus (2012)
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Charlize Theron
Ohjaus: Ridley Scott

Prometheus joutui siihen valitettavaan tilanteeseen, jossa minä koko ajan odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi.

Alussa Maapallolla tehdään löytö, jonka perusteella lähdetään tähtienväliselle tutkimusmatkalle etsimään totuutta ihmisen alkuperästä. Tähän kaikkeen käytetään kovin vähän aikaa, ehkä siksi ettei katsoja ala saada liikaa vondänikenmäisiä viboja. Ratkaisu on kuitenkin sikäli huono, että koko elokuvan premissi jää roikkumaan selittämättömän pseudotieteen varaan. Olisivat vaikka aloittaneet suoraan avaruudesta.

Perillä aluksen miehistö herätellään staasiunesta, mutta heidän persoonallisuutensa jäävät edelleen lepotilaan. Vain muutama henkilö selviää loppumetreille ja saa edes alkeellisen luonteen loppujen jäädessä täysin pahviseksi tykinruoaksi. Suurimmasta osasta ei edes pysty muistamaan, mikä heidän funktionsa oli. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska ne pari erikseen mainittua tiedepestiä hoidetaan kandityönkin tason alittavalla mentaliteetilla.

Logiikan riemuvoittoa ei Prometheus muutenkaan ole. Kaikkien järjettömyyksien listaaminen toisaalta veisi aikaa ja toisaalta spoilaisi valtavan osan tapahtumia. Jätän siis tämän tekemättä, mutta ilmaisen kokonaisvaltaisen tyytymättömyyteni. Erikseen kyllä haluan mainita biologin, joka löytää muukalaisrodun edustajan jäännökset eikä ole paskan vertaa kiinnostunut tutkimaan niitä.

Monessa kohdin tuntui siltä, että ohjaaja tavoitteli Alien tai Alienselokuvien fiilistä ja kuvastoa. Se ruutuaika olisi pitänyt käyttää Prometheuksen oman ilmapiirin luontiin, koska lopputekstien aikana olo oli kuin sekametelisoppaa syöneellä. Suoraan sanoen koko Alien-viitekehys oli turha ja sitä jahdattiin tarpeettoman itsetarkoituksellisesti. Tunnistan kyllä tarpeen tehdä niin. Harrastelijapiireissä sitä sanottaisiin fanficiksi. Slash-piireissä Kirk päätyy jörnimään Spockin kanssa, Ridley Scottin Prometheuksessa tapahtumat pyrkivät pohjustamaan Ridley Scottin Alien-myyttosta. Erona on 130 miljoonan taalan hintalappu.

Suurin harmistus tulee loistavan potentiaalin hukkaamisesta. Rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Jopa vuosikymmenen scifipätkään, mutta ne hukattiin uskomattomalla kurinalaisuudella. Mukana on nainen, jolla on oma uskonnollinen näkemys luojasta. Samalla selvitellään, millä tavoin vieras rotu on ollut tekemisissä ihmiskunnan alun kanssa. Siinä rinnalla kuljetetaan robottimiestä, jonka luoja on ihminen. Mahdollisuudet uskon ja tieteen, luojan ja luodun suhteiden käsittelyyn olivat rajattomat. Fuusioreaktorin sijaan jännite jätettiin yhden AAA-patterin varaan.

Ei Prometheus susihuono ollut. En astellut salista raivoisasti verta kentälle vaatien. Mutta olin pettynyt, kovin pettynyt. Seuraavaan aamuun mennessä leffan syntilista oli kasvanut jo tolkuttoman pitkäksi. Niitä luetellessani työkaverini totesi, että detaljini olivat vähäisiä pikkuseikkoja: Niin parisuhteissa kuin juonellisessa tarinankerronnassa pikkuseikoilla ei ole merkitystä, jos kokonaisuuden peruspalikat ovat kunnossa. Kummankaan mielestä Prometheuksessa ne vain eivät olleet.

Lopuksi pitää vielä huomauttaa, että tämän kaiken olisi voinut saada edes osittain anteeksi, jos Prometheuksen tapahtumat olisivat tuoneet jotain vinkeää lisää Alien-saagan muukalaiseen, tuohon antielämän ruumiillistumaan, joka peräänantamattomalla petomaisuudellaan nousee hyvän ja pahan yläpuolelle. Ei, niin ei käynyt. Seuraavan kerran Alienia katsoessani ennemminkin pyrin unohtamaan tämän katsomiskokemukseni mahdollisimman tehokkaasti.

Ettei jää paha mieli, tässä on sellainen pätkä, että (tukka) nousee pystyyn vieläkin:

Scott Pilgrim vastaan maailma

BOSS FIGHT!

Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Chris Evans, Anna Kendrick, Alison Pill, Brandon Routh, Jason Schwartzman
Ohjaus: Edgar Wright

Ruutuun ilmestyy pikselöitynyt Universalin alkulogo Commodore-tasoisella muzakilla taustoitettuna. Jo siitä tietää, että nyt ei kuljeta niitä koventionaalisimpia latuja.

Scott Pilgrim on parikymppinen luuserihtava sälli, joka soittaa bändissä bassoa, asuu homon kämppiksen kanssa ja deittaa teiniä. (Minun oli kyllä aktiivisesti muistutettava itseäni siitä, että siinä iässä viiden vuoden ikäero oli kovempi juttu.) Takana on katastrofaalinen suhde läpimurron tehneeseen laulajatypyyn nimeltä Envy ja edessä hurja vuoristorata tulevan ihastuksen Ramonan kanssa.

Normaalia ihmissuhtetuubaa hivautetaan kakkosnelosella takaraivoon, kun kentälle astuvat Ramonen seitsemän eksää, joiden kanssa Scottin on matsattava lunastaakseen deittiluvan. Taistelut toki käydään kuolemaan asti ja genrenä on kasarikolikkopelit. Tuhotusta vastustajasta jää jäljelle vain kourallinen hiluja ja progressiivisesti etenevä pistesaalis.

Värien räikeys ei tapa – elokuvissa

Tällainen meno voidaan toteuttaa vain ilmiömäisellä tyylitajulla tai lopputulos on karseaa katseltavaa. Välimuotoja ei ole. Onneksi Edgar Wright on heittänyt näkemystä kehiin ja näyttelijät tykittävät menemään riittävällä asenteella. Yksi eksä skeittaa kuin perkele, toinen mennä posottaa vegaaniuden suomilla telekineettisillä kyvyillä. Kertakaikkisen hulvatonta kamaa!

Harmillisesti radikaalimpi revittely laantuu ja viimein loppu on hyvin ja kaikki paremmin. Kaikki kunnia traditionaalisuudelle, mutta tässä olisi ollut rahkeita todelliseen irtiottoon ilmiselvistä ratkaisuista. Ilmeisesti osa vastuusta lepää kuitenkin koeyleisön harteilla. Vähän erilaisempi loppu korvattiin nykyisellä, koska se oli suositumpi.

Scott Pilgrim vastaan maailma potki kyllä niin hyvin, että taidanpa metsästää sarjispokkarisarjan jostain divarista kirjahyllyyni.

Nyt tulee pikseliturpakäräjät

Rivo länsi

Hekuman hohka suorastaan huokuu jo kansikuvasta

Rivo länsi n:o 1 – Hirttotuomio ja kultainen kuolema
Kiero Dick
Lempo Kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-12-8

Kannessa lukee ”Suomen rankin sarjakuva!” Tämä on jokseenkin korskea väite, joka törmää välittömästi raudanlujaan kaluun, joka on P.A. Mannisen Pornoa ja verta.

Toki tiedän, ettei runkkumateriaalilta kannata odottaa sen suurempia juonellisia ansioita. Siltikin, jopa perinteinen pizzalähetti futaa paremmin kuin Rivon lännen tarinajatkumo. Myönnän auliisti, että saatan olla vain pihalla. Kyseessä saattaa olla kerrassaan nerokas fumetti-tribuutti, mutta en koskaan ole lukenut kasarisarjakuvapornoa. Joudun siis tuomitsemaan tuotteen vain sen perusteella, mitä näen.

Kuvitustyyli ei jaksa innostaa. Ilmeet ovat kohtalaisen yksioikoisia, jos niitä onkaan. Sama pätee myös juonenkäänteisiin. Monasti ei voi kuin ihmetellä, mitä helvettiä jonkin hahmon päässä mahtaa tapahtua. Ainoa motiivi tuntuu olevan saada hahmot panemaan, ja sekin tulee selvästi ulkoapäin. Tunnetasolla vedetään aika nollissa alusta loppuun. Mies, jonka vaimo ampuu itsensä kesken raiskauksen (itsensä, eikä esimerkiksi raiskaajaa), päätyy naimaan intiaaninaista tämän aviomiehen pyynnöstä. Dialogin pönkkömäisyys vain korostaa tuskaa.

Seksikamanakaan sarjakuva ei toimi. Aiheisto on tuskallisen perinteistä ja jännitteen puuttuessa mikään kohtaus ei jaksa kiihottaa. Edes lesboseksikohtaus ei aiheuttanut värinää nivusissa erektiosta puhumattakaan, ja siinä feilaaminen kertoo jo perustavanlaatuisesta virheestä.

Kuten sanottu, ehkä tämän pitikin olla juuri tällainen perinteitä kunnioittaakseen ja minä olen liian sivistymätön arvostamaan Rivon lännen kieroutunutta nerokkuutta. Mutta loppuviimeksi, en arvostanut.

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities

Exhibits, Oddities, Images

& Stories from Top Authors and Artists

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities
Edited by Ann & Jeff VanderMeer
Writers: Kelly Barnhill, Holly Black, Greg Broadmore, S.J. Chambers, Stepan Chapman, Ted Chiang, Michael Cisco, Gio Clairvail, Rikki Ducornet, Amal El-Mohtar, Brian Evenson, Minister Faust, Jeffrey Ford, Lev Grossman, Will Hindmarch, N.K. Jemisin, Caitlín R. Kiernan, Mur Lafferty, Jay Lake, China Miéville, Mike Mignola, Michael Moorcock, Alan Moore, Reza Negarestani, Garth Nix, Naomi Novik, James A. Owen, Helen Oyeyemi, J.K. Potter, Cherie Priest, Ekaterina Sedia, Jan Svankmajer, Rachel Swirsky, Carrie Vaughn, Jake von Slatt, Tad Williams, Charles Yu
Artists: Aeron Alfrey, Kristen Alvanson, Greg Broadmore, John Coulthart, Scott Eagle, Vladimir Gvozdariki, Yishan Li, Mike Mignola, Garth Nix, Eric Orchard, James A. Owen, Ron Pippin, J.K. Potter, Eric Schaller, Ivica Stevanovic, Jan Svankmajer, Sam Van Olffen, Myrtle von Damitz III, Jake von Slatt
Harper Voyager, 2011
ISBN: 978-0062004758

I have been, in a way, aware of Thackery T. Lambshead for years and years. It’s the sort of name that sticks to the mind. But until recently I remained horribly ignorant of his achievements and especially his collection. Me, who defines himself and his purpose in life by collecting stuff. (Just ask my partner.)

However, as far as collecting goes, doctor Lambshead defines a category all of his own. The very top category. There are several museums which pale in comparison or perhaps it would be truer to say that there are only a few museums whose collections exceed that of doctor Lambshead’s. But even them only in number. In quality, none come close, and even those that almost do are likely to have some items either donated by or loaned to by doctor Lambshead. He had so many things that according to himself he spent a good part of his life just getting rid of things.

All of this became apparent to me when I read a book titled Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities. As the good doctor is no longer with us, having passed away in 2003 and having lived just a tad over a century, it befell on scholars, researchers, artists and storysmiths to convey to us a glimpse at the grandness that was the Cabinet. Many people who either knew doctor Lambshead personally or were in some way influenced by his life came together under the editors Ann and Jeff VanderMeer and made this book possible.

After reading the book and having had my curiosity more than sparked I immediately embarked on a journey of discovery. I wanted to know more about this man as a person, more about his vast collection of various oddities from all over the world and also of his professional life as a practicing medical wonder man. Pretty much the first thing I learned of was a book written by him, Pocket Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There he lists all sorts of rare and unlikely diseases that he has come across over his years. Published annually for decades it has become a legend among medical libraries across the world. Imagine then my disappointment when I learned that the University of Turku did not have one.

The library database did list it but it was not on the shelves. When I asked a librarian working there about it she shrugged and said it had perhaps been stolen. But she seemed a little apprehensive. When I questioned her further she referred me to a clerk in the dean’s office and walked briskly away. I had already been content that I just had rotten luck but her behaviour suggested some form of foul play and I decided to follow the tip she had given.

At first the dean’s office denied any knowledge of the book but to prove the clerk wrong all I had to do was point at the library records. He then lowered his voice as if in confidence and told me that ten years ago there had been some departmental infighting and after that the book had vanished. All attempts to obtain a new copy since doctor Lambshead died had proven futile. He assumed there was some form of dispute over the publishing rights but could not say for sure. Before I even suggested it, he also told me that the copies from the Swedish university, Åbo Akademi, and the public library were missing. This is alarming. I implore any reader to check their local public or university libraries for this book.

Next I tried the best second hand bookshop in town, Uusi katakombi (The New Catacomb). The staff there is knowledgeable but at times a little terse, all being avid book collectors themselves. I have come to associate any bad mood with the owners’ mishaps in the antiquarian world, most likely missing a chance to obtain a rarity, so I don’t let it bother me. Every one of them seemed to be acutely aware of who Thackery T. Lambshead was but declined to discuss him any further, perhaps fearing they might divulge some priceless fact to their colleagues so far unknown to them. The world of book collecting is very cutthroaty and competitive as I well know, books being my own specialty as well.

However, at one point when an opportunity presented itself one of the owners approached me inconspicuously and murmured to me a brief and sad tale. Apparently the VanderMeer collection was not the first attempt to catalogue some of doctor Lambshead’s oddities. In the 60’s there had been a small press fanzine whose sole topic was doctor’s Cabinet. He had owned copies of all six issues but apparently there was a defect in the last one. The main topic had been a few 18th century inventions having to do with early attempts at fusion energy. Somehow it had made the paper self-combustable which in turn had destroyed most of earlier issues in existence as well. Likely also the publisher of the fanzine. I gathered that he was too embarrassed to let his colleagues know that he had lost such prized prints, but at the same time felt compelled to confess to someone who could understand the pain.

Having exhausted my local means of obtaining more reading material I turned to my friends. Most of them had not either even heard of the man or had disregarded him as some eccentric geezer not worth their time. However my co-worker seemed to recognize the name but said ”it was not yet the time to have this conversation”. When I asked what he meant all he talked about was ”artistic purity” and ”experimenting with influence”. I cannot know for certain what he meant but I know he has a band and they have practiced weekly for years now. Very few people have ever heard them play (I haven’t) and I know they plan never to release an album. Instead they will only play live gigs. Perhaps I will know what he meant whenever they perform for the first time publicly.

I have now come to a conclusion that it is way harder than I had thought to come by reliable information about doctor Lambshead. While alive he forbid museums to take photographs of the items he had loaned them and now an unfortunate fire has ravaged most of what was his gigantic collection. Only two books have been published about him, the Cabinet of Curiosities and the Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There are some scientific journals that have to do with his research or researching him, but none were available at our local universities. The only place in Finland where one can attend Lambsheadian Studies is in the far north, University of Rovaniemi, and they only admit new students twice in a decade.

Of course there is the Internet, but it is easier to find rational discussion about the HAARP than conspiracy free sites about doctor Lambshead. Most seem to recycle topics brought up by Caitlín R. Kiernan and others who propose all kinds of theories, everyone more fantastic than the last. Kiernan believes that doctor’s wife Helen Aquilus faked her own death in the early 60’s and afterwards communicated with her husband in code, using for example sunspots and earthquakes to convey complex messages.

Most of it all is of course ludicrous tinfoil hat worthy nonsense, but I admit having taken part in some discussion threads and offering my own thoughts on some matters. I quickly learned my lessons.

For example, I find it hard to believe that doctor Lambshead would have left his collection so exposed to an accidental fire that most of it would be destroyed in hours. I offered two ideas. One is that there is actually a second underground chamber under the known one where the actually important items were placed. What was destroyed was just an overflow of more mundane artefacts from there. The second notion that I presented was that if the underground hall indeed contained the most priceless items of the collection, then those items were bound to have some very unique abilities. I find it possible that some possessed the ability to move in time and space on their own, thus escaping the inferno that swallowed their ilk. They may even have rescued some other items along the way. The only way to prove these theories is to both excavate the area around Lambshead’s house in Whimpering-on-the-Brink or locate an item presumed to have perished in the fire.

I was mocked so thoroughly even by other conspiracy theorists for my ideas that I do not think I will be taking part in any of their discussions in a good while. I advice others against it as well. The common discussion board about all things Lambsheadian is only a stinking cesspool filled with smallminded people. Best stick with the academics.

On the other hand, all of this only makes this book, The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities, that much more important and unique. It is the only unbiased look at doctor Lambshead and his collection. VanderMeers have also allowed many critics to voice their opinion about Thackery T. Lambshead and paint a vivid picture of a great humanitarian who also had his darker side, much like his Cabinet of Curiosities itself. If you want to know more about this remarkable man or the many artefacts that passed through his collection, this is definitely the book you need.

Persupolis

Kansikuvan perusteella kyseessä on musta huumori

Persupolis
Jorma Pitkänen
Lempo Kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-13-5

Sulje silmäsi. Näe mielessäsi hyvän maun lähteet. Maistele virran suloista makeutta kielesi kärjellä. Siirry sitten mahdollisimman kauas alajuoksulle. Avaa silmäsi. Tartu sarjakuva-albumiin nimeltä Persupolis.

Mielensäpahoittajia on nykymaailma vääränä. Siksi on loistavaa, että on Jopen kaltaisia tekijöitä, jotka ymmärtävät huumorin ammentavan todellisen voimansa ihmiskunnan pimeämmältä puolelta. Muuten lopputuloksena on Karvinen, joka oli viimeksi hauska vuonna 1979 tai Kalle Kehveli, joka ei ollut hauska koskaan. Persupolis iskee nykypäivän Suomi-neitoa palleaan. Ja nauraa.

Jokainen sivu tursuaa pöyristyttävää vihapuhetta ja paljastaa samalla asioita niin meidän kuin muidenkin arvomaailmoista. Työkkärin seinällä komeilee juliste Arbeit macht frei samalla, kun työnvälittäjä tarjoaa anopin yliajamisesta ylityökorvausta, Supo on etsintäkuuluttanut Laku-Pekan ja burka-naisten kulkue on kuin hattivattien surumarssi. Varmemmaksi vakuudeksi albumista löytyy myös mainetta niittäneen Ville Rannan laatima, fatwaa julistava esivihapuhe.

Päähenkilöitä on kolme. Ehdottomasti nerokkain veto on ollut laittaa sarjan keskiöön mustaihoinen mamu, joka on integroitunut uuden kotimaansa yhteiskuntaan täydellisesti ja hankkinut perussuomalaisten puoluekirjan. Hänen känniseuranaan pubissa roikkuu suomensisulaismainen väkivaltaan taipuvainen klanipäänatsi ja vastakkaisen sukupuolen vetovoimaa tarjoaa täysburkaan pukeutuva Fatima. Poliittinen korrektius istuu nurkassa nyyhkimässä ja piikittää heroiinia silmään.

Persupolis läimii korville eikä kumartele ketään. Hyvä niin, sillä muutoin se saattaisi pyllistää eduskuntatalon suuntaan.

Pornoa ja verta

Sisältää myös kakkia ja sidontaa

Pornoa ja verta
P.A. Manninen (rikostovereinaan Hannele Kivilahti ja Marko Mahnala)
Lempo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-10-4

Pornoa ja verta toimii nimenä samalla tavoin kuin Hobo with a Shotgun. Sitä jo ehtii luulla, että nimi kyllä kertoo mitä on luvassa, mutta kokija saa silti enemmän kuin mitä tilasi. (Sama muuten saattaa päteä tämän arvostelun kanssa, delikaateimmille yksilöille varoitukseksi – joitakin mielikuvia saattaa olla vaikea saada pois päästä.)

Joskus kultaisella 80-luvulla, kun Tähtivaeltajakin kulki vielä nimellä Time and Space, pienlehtiskene oli kunniansa kukkuloilla ja posotti menemään kyrpä pystyssä. Pekka Mannisella oli kova tarve saada töitään julki, oli kanava mikä tahansa, ja siinä kohtaa tatuoidun tassunsa tarjosi Nalle Virolainen. Kuka voisikaan unohtaa sellaiset legendaariset julkaisut kuin Nalleposti tai Nalleri, joista esimerkiksi minä kuulin ensimmäisen kerran vasta tänä iltana. Olen elänyt niin suojattua elämää.

Pornoa ja verta tykittää ihan hulluna. Mies raiskataan kalan kanssa vatsaan tehtyyn viiltoon, äiti runkkaa poikansa kullista mansikkahilloa letuille ja Ohukainen ja Paksukainen syövät vauvan. Mukana menossa on myös nahkahomo-Jeesus sekä Tom of Finland -gorilla, unohtamatta lastenklassikkoa ”VII sICk KKO ja vittu perseessä”. Tykittää suoraan suoneen, eikä ruiskun puhtaudesta ole takeita. Päin vastoin.

Jos tartut tähän albumiin, Suomen THE sarjakuvatohtori Manninen tarraa samalla pallisi tiukkaan puristukseen. Ote lujittuu, kunnes kaikki on luettu. Se, laukeatko vai et, riippuu omista perversioistasi ja fetisismeistäsi. Jos sinulla ei ole palleja etkä halua sellaisia itsellesi kuvitella edes tämän vertauskuvan toimivuuden vuoksi, toiminee pimppi ja dynamiitti aivan yhtä hyvin. Luulen.

Koskee myös Goatsea.

RED

Olisi ollut villi veto tehdä grafiikka vaikka sinisellä

RED (2010)
Pääosissa: Bruce Willis, Morgan Freeman, John Malkovich, Mary-Louise Parker, Helen Mirren, Karl Urban, Brian Cox
Ohjaus: Robert Schwentke
Käsikirjoitus: Jon Hoeber, Erich Hoeber

Frank Moses on eläköitynyt CIA:n agentti, joka asuu hiljakseen ja flirttailee puhelimitse eläkefirmansa pirtsakan asiakaspalvelijan Sarahin kanssa. Koska eläköitynyttä agenttia ei toimintaelokuvassa voi olla ilman, että hänet revitään takaisin mukaan toimintaan, käy juuri niin. Vaihtoehdot ovat joko pyrkimys palkata sälli uudelleen, tai tappaa hänet. RED valitsi jälkimmäisen tien.

Frank panee haisemaan, noukkii Sarahin mukaansa suojelutarkoituksessa ja kokoaa muita eläköityneitä ja erakoituneita agentteja pistämään kampoihin keskustiedustelupalvelun terrorille. Ei liene suuri yllätys, että kaikki wanhat parrat ovat pelissä parempia kuin kukaan muu, edes uusi nuori agentti, joka on pantu Frankia jahtaamaan.

Suuri kysymys tietenkin on, kuka on kaiken takana ja ennen kaikkea miksi. Kuten lajityyppiin kuuluu, siihen sisältyy muutama mutka, kunnes loppurytinässä voidaan jakaa oikeutta ja sankarit ratsastavat augingonlaskuun, sikäli mikäli ovat vielä hengissä.

RED on toimintakomedia ja futaa sellaisena aivan sujuvasti. Näyttelijäkaarti on pätevää ja karismaattista. Juoni puolestaan on sitä tavallista tauhkaa, mutta ei siihen pety, jos ei mitään odota. Ei RED mitään uutta tarjoa, tai yllättävää. Arvostelukin on kirjoitettava aika nopeasti tai ei muista koko katsomiskokemuksesta pian mitään. Sujuvaa viihdettä se oli, ei enempää eikä vähempää.

Itselleni yksi positiivinen seikka oli nähdä Karl Urban toiminnassa, sillä hän on uusi Judge Dredd. Ei mikään huono valinta, kunhan mies saa pitää kypärän päässään koko hemmetin leffan ajan.

”I am the law.”

”Yippee-Ki-Yay, Motherfucker.”

Hobo with a Shotgun

Julisteessa vielä veri ja sisälmykset pysyvät ihmisten sisällä.

Hobo with a Shotgun (2011)
Pääosissa Rutger Hauer, Molly Dunsworth, Brian Downey, Nick Bateman, Gregory Smith
Ohjaus: Jason Eisener
Käsikirjoitus: John Davies

Jos ylipäätään alkaa katsoa elokuvaa nimeltä Hobo with a Shotgun, saa vähintään mitä tilaa, mahdollisesti enemmänkin. Siinä missä hienovaraisemmat filmituotannot alleviivaavat pahiksen kataluutta panemalla hänet työntämään pyörätuolissa istuvan nunnan jyrkänteeltä alas, Hobo ei turhia kursaile. Armoa anelevalta mieheltä revitään pää irti piikkilankakiepillä ja autolla, minkä jälkeen joku vosu lähes orgasmoi verisuihkussa kylpiessään. Tästä lähdetään.

Rutger Hauer on koditon ja nimetön kulkuri, joka saapuu uuteen kaupunkiin. Ensiksi hän pääsee todistamaan, miten The Drake teloittaa poikiensa Ivanin ja Slickin kanssa oman veljensä ylläkuvatulla tavalla. Sen jälkeen kaupunki paljastaa rumat puolensa. Niihin lukeutuu, vain muutaman mainitakseni, koulun ulkopuolella autossa runkkaava pedofiilijoulupukki, eksploitaatiofilmejä tekevä nilkki, väkivaltaisia parittajia ja korruptoituneet poliisivoimat. Ainoa, joka osoittaa inhimillistä lämpöä on Abby, huora, jonka kulkuri pelastaa Slickin murhanhimolta.

Lopulta malja vuotaa yli ja koditon mies ostaa ruohonleikkurin sijasta haulikon. Sitten mennään.

En juurikaan pidä goresta. Huonompi homma minulle. Sitä meinaan riittää. Väkivaltaa ei siloitella, sitä ei kätketä, eikä se ole hauskaa. Kun ammutaan päähän, pää leviää joka suuntaan, ja kun koulubussillinen lapsia poltetaan liekinheittimellä, siihen kuollaan. The Drake näet ei katso puhdistusta hyvällä ja omalla kainolla tavallaan muistuttaa kaupunkia siitä, että häntä pelätään syystä.

Sota alkaa levitä käsiin, kun pelokkaat kaupunkilaiset metsästävät ja murhaavat kaikki kodittomat, jotka kiinni saadaan, vaikka kyseessä olisi roskiksessa piilotteleva äiti vauvoineen. Lopulta kehiin heitetään The Plague, raamatullisia viboja värisevä kahden miehen eliittirautamiestiimi. Suuri lopun hurmehurmos ei sekään pääty varsinaisesti yltiöpositiivisuuden korkeaveisuun.

Hobo with a Shotgun lähti liikkeelle Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin yhteiselokuvan Grinhousen mukana pyörineestä feikkitrailerista. Se on syvästi 70-luvun eksploitaatiorainojen hengenheimolainen ja tylyttää raakuudellaan alusta loppuun.

Täytyy tunnustaa, että vaikka vauhdikkaalla mätöllä onkin paikka sydämessäni, tämän tyylin ultragraafinen väkivalta ja veressä rypeminen ei ole minun juttuni. Minä otan mieluummin järjettömän teurastuksen huumorilla höystettynä á la Teräslilja. Voin siis suositella tätä elokuvaa vain sellaisille, joilla on minua paksumpi nahka ja rankempi maku.

Perheriidan hoito ja selvitys. Vaihe 1) Viemärinkansi sedän kaulan ympärille


Vaihe 2) Setä viemäriaukkoon ja piikkilankakieppi kaulan ympärille. Toinen pää kiinni autoon.

Vaihe 3) Ex tempore verisuihkulähde, jossa tärähtäneet horot voivat piehtaroida.

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies

Viimeisimpien tutkimusten mukaan Fasilitaattori aiheutti myös Kryptonin tuhon.

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies
Kirjoittaja: Otto Sinisalo
Piirtäjä: Rami Rautkorpi
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-34-6

Vaviskaa, kansalaiset! Jossain maailmankaikkeudessa vaeltaa Placentia Van Lionus, mies, joka tunnetaan myös nimellä Fasilitaattori, mies, jonka Jälkihegemonian virkamieskunta on julistanut historiansa kaikkein vaarallisimmaksi kohteeksi. Vaaralliseksi häntä ei tee mahtavat kyvyt, käsittämättömät voimat tai apokalyptinen aseistus. Ei, hänen suurin aseensa on oma, itsenäinen suunnitelma, jota hän edistää kaikin keinoin. Hän metsästää jumalia.

On aina ilo lukea avaruusoopperaa, josta ylimääräinen höttö on ymmärretty pusertaa pois. Sinisalon ja Rautkorven Fasilitaattori on suorastaan tiivistämisen riemujuhlaa. Tätä tunnetta tukee niin tiukka käsikirjoitus kuin valittu sivukoko. Albumilla on enemmän leveyttä kuin korkeutta ja se rytmittää tarinankerrontaa aivan toisella tavalla kuin perinteisempi A4-mallinen sivutus. Muutenkin minimalistista tarinaa pätkivät muutamat väliepisodit, joilla taustoitetaan paria henkilöä yksittäisillä välähdyksillä näiden menneisyydestä.

Tarinankerrontaa en voi luonnehtia kuin sanalla mestarillinen. Lukija paiskataan keskelle outoja termejä vilisevää toimintaa, minkä vuoksi albumin voi huoletta lukea läpi kymmenen kertaa kyllästymättä. (Tämä on testattu aidoissa ihmiskokeissa, joilla ei ollut Jälkihegemonian siunausta.) Paljon paljastetaan, jotta mielenkiinto ei lopahda, mutta paljon jätetään myös paljastamatta, jotta mielenkiinto virittyy koko ajan uudelleen ja uudelleen. Haamuälyjä! Mesotekia! Taudin veljeskunnan Suurtartuttaja! Fasilitaattorin maailma on selvästi laaja ja syvä ja sen historia kutkuttava.

Yleensä kiinnitän huomiota vähemmän kuviin kuin dialogiin ja kokonaisjuoneen, minkä toki tyhmäksi myönnän, sillä juuri kuvakulmat, tekstiä tukevat ilmeet ja koko kerronnan rytmitys tekevät tarinasta sen mikä se on. Siltikin Fasilitaattorin kuvat pureutuivat omien psyykkisten vajaavaisuuksieni lävitse ensimmäiseltä sivulta alkaen. Van Lionuksen maaniset silmät, Eisenholmin ehdoton jykevyys, Steinbrennerin kasvoilta huokuva vakaumus. On se niin, että hyvä kuvitus hyvässä tarinassa on enemmän kuin osiensa summa.

Harvinaista raakuutta osoittaa se, miten pahasti Fasilitaattorin tarina jää kesken. Tai saatiinhan eräs episodi loppuun, mutta kaikki ne pöyristyttävän järisyttävät käänteet, joista tässä albumissa tuskin uskalletaan vihjailla, ovat tulevien teosten täytettä. Toivoa vain sopii, että kaupalliset reaaliteetit puoltavat lisäosien ilmestymistä. Sillä jos näin ei käy, ainoaksi keinokseni jää Sinisalo-Rautkorpi-kollektiivin kidnappaaminen ja lukitseminen eristyskammioon, kunnes eepos on valmis. Tämä on virallinen varoitus Jälkihegemonialta.

”Fasilitaattori ei ota kantaa sisältöön vaan auttaa ryhmää pääsemään päämääriinsä.”
Etenkin jos päämääränä on napakka potku Jälkihegemonian nivusiin.

Cowboys & Aliens

Freddy Krueger goes hi-tech

Cowboys & Aliens (2011)
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde
Ohjaus: Jon Favreau

Jostain syystä odotin animaatiota. Sellaista pientä reipashenkistä seikkailua, jopa hupailua. Komediaa, joka revittelee kahden genren parhaimpien konventioiden kanssa ja vyöryttää katsojan yli mahtavan populaarikulttuurireferenssien kavalkadin. Ehkäpä jotain perheen nuoremmallekin polvelle.

Lyhyesti, olin väärässä. Perinteinen liveleffa ja ensimmäisen viiden minuutin aikana jo tylyä väkivaltaa. Kolme raatoa pitkin maastoa eikä päähenkilön ilme juuri edes värähdä. Näillä mennään.

Päähenkilö (Daniel Craig) on muistinsa menettänyt mies, joka herää erämaassa ampumahaava kyljessään ja outo metallinen laite ranteensa ympärillä. Päästyään pikkukylään hän joutuu hankaluuksiin paikallisen karjaparonin pojan kanssa ja päätyy selliin, jolloin hänen henkilöllisyytensä selviää. Hän on Jake Lonergan, etsintäkuulutettu ryöväri ja muutoinkin häijy mies. Amnesia ei, muuten, estä miestä toimimasta perusluontonsa mukaisesti, kuten alku jo antaa ymmärtää.

Lisää ongelmia kehkeytyy, kun paikallisten pelkäämä kovaluu, karjaparoni-eversti Woodrow Dolarhyde (Harrison Ford) ratsastaa miehineen hakemaan poikansa kotiin. Samalla hänelle selviää, että hänen kultaansa varastanut mies, Jake, on käytännössä kosketusetäisyydellä. Jännitys tiivistyy ennakoiden kahden vahvan miehen yhteenottoa.

Siinä kohtaa taivas lyö tulta ja muukalaiset iskevät kuin Daltonit pankkiin. Ihmisiä lassotaan surutta ufojen kyytiin, abduktiota lännen malliin. Sen jälkeen tarina vie yhdistetylle pelastus- ja kostoretkelle, jolta ei puutu epätodennäköisiä liittolaisia tai vaarallisia tilanteita, genren perinteitä noudattaen. Mukana kuljetetaan noin kymmentä jollain tavalla merkittävää tyyppiä, joille annetaan pientä luonnetta tai joita käytetään toisen hahmon tarinan edistämiseen. Loput ovat tykinruokaa, jolle onkin kova kysyntä loppua kohden.

Close encounters of the sixshooter kind

Cowboys & Aliens on vakava yritys naittaa kovaksikeitetty western jonkin selvästi scifistisen elementin kanssa. Jo ideasta ja yrityksestä pitää nostaa lehmipojun hattua, tai avaruuskypärää.

Täydelliseksi liitto ei muodostu. Länkkärifiilistä tarjoillaan visuaalisesti ja teemallisesti, mutta scifi jää tossun alle. Spekulatiivisuutta edustaa ihmisiä kaappailevat muukalaiset, joilla on oma raketti kanjonissa piilossa. Niillä vain ei tehdä mitään, mikä aiheuttaisi sen suurempaa sense of wonderia. Alienin rooliksi jää persoonaton pahistelu ja olla oikeutetun vihan kohde.

Tympeämpi veto on uhan tarpeeton liioittelu. Vaakalaudalla on jo toisaalta monen pelastusjoukolle tärkeän ihmisen saaminen takaisin hengissä, toisaalta henkilökohtaisen kostoretken suorittaminen. Siinä on aivan tarpeeksi syytä lähteä sotaan. Siltikin juoni on pakko säätää niin, että jos rumat jäpikkäät pääsevät karkuun, koko Maapallo on tuhon oma.

Samanlainen tilanne oli Kuninkaan paluussa. Aragornia motivoitiin kertomalla, että Arwen oli kuolemassa Sauronin aiheuttamaan pahuusmyrkytykseen tai jotain yhtä fiksua. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka koko Keski-Maan suistuminen ikuiseen pimeyteen Sauronin voittaessa ei riittäisi yllykkeeksi. Näiden juonikuvioiden kyhääjät varmaan uskovat, että ihmiset voivat todella antaa sen 110% jos vain oikeasti haluavat.

Ohjauksesta ja kuvaustyylistä välittyi mukavan kotoinen italofiilis alusta loppuun. Tässä oli paluuta niihin muutamaan spagettilänkkäriin, jotka minä olen sattunut näkemään. Nostalgia, todellinen tai kuviteltu, kantaa jo itsessään aika pitkälle.

Craigin ja Fordin roolityöskentely on ässää, mutta siinä missä Lonergan saa olla alun lupaama jäyhä kostaja, Dolarhyde saa enemmän inhimillisiä piirteitä kuin mitä ennakko-odotukset edellyttäisivät. En ole sanomassa, etteikö kovan pojan maineella varustetusta hahmosta saisi löytyä myös pehmeyttä, mutta juuri mikään retkellä tapahtuva ei puolla kuvaa anteeksiantamattomasta omankäden oikeutta jakavasta patriarkasta. Olisin mielelläni nähnyt Fordin vetämässä tylympää roolia.

Alkupään rajaseutujen henki vetosi enemmän kuin lopun geneerinen toimintajytke. Hyvän näyttelijät kuitenkin paikkasivat paljon ja loppusaldo jäi selvästi plussan puolelle. Seuraavaksi pitää kaivaa esiin jostain sama tarina sarjakuvana ja suorittaa vertailevaa tutkimusta.

Kovin aines etualalla, taustalla kalliota