Aihearkisto: Arvostelu

Sillage 5

Sillage 5: ’J.VJ,..\’
Morvan & Buchet
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-559-3

Herätelkää muistoistanne Avaruusagentti Valerianin Keskuspiste, valtava avaruusasema, joka on vanhempi kuin yhdenkään lajin historia. Jokaisella lajilla on oma solunsa, jossa he asuvat, mutta liikenne solusta toiseen on kyllä mahdollista. Sen jälkeen irrottakaa mielissäne nuo solut toisistaan, ripotelkaa ne aivan käsittämättömän pitkäksi letkaksi, joka on jo ikuisuuksien ajan kiertänyt galaksia. Tämä on Sillage. Tuhansien ja taas tuhansien, massiivisten alusten muodostama löyhä hallinnollinen, taloudellinen ja kulttuurillinen yhteenliittymä. Jos tämä ei herätä teissä pienintäkään sense of wonderin kipinää, tunkekaa päänne hetkeksi jäävesiämpäriin ja yrittäkää uudelleen.

Navis on ihminen, ja harvinaisuus. Hän nimittäin on ainoa ihminen, jonka Sillage on koko historiansa aikana kohdannut. Joillekin tämä olisi oiva tilaisuus tutustua uuteen eliömuotoon, toisille taas oiva tilaisuus ryhtyä kansanmurhaan. Siihenhän ei vaadittaisi kuin yksi hyvin tähdätty luoti.

Sillage on hyvin perinteinen yhteisö siinä, että sielläkin eritteet tapaavat liukua alamäkeen. Syvimmässä kuopassa asuvat ftorossit, jotka tekevät raskaita töitä naurettavalla korvauksella. Lisäksi heitä riivaavat taudit, joihin on kyllä lääkkeitä, mutta Sillagen massiivinen byrokratia pitää huolen siitä, että mitään ei koskaan oikeasti tapahdu. Monelle ftorossille ainoa keino tulla huomatuksi on dynamiitti, tai sen lähin korkeamman teknologian vastine.

Ftorossi, vihainen radikaali

Tähän kuvioon teinityttö Navis pudotetaan sen suuremmin kursailematta. Ei tosin aivan avuttomana, sillä hänestä on ehditty koulia varsin pystyvä sotilastiedustelun asiamies, ihmiset kun eivät näy psyykkisissä skannereissa lainkaan. Isoin ongelma tuleekin, kun Navis ymmärtää ftorossien ahdingon ja haluaisi auttaa heitä, samalla kun riittävän iso osa Sillagen neuvostosta on valmis uhraamaan yhden panttivangin, jotta taloudelliset edut eivät vaarantuisi.

Sillagessa Navisin kohtaamat ongelmatilanteet tapaavat heijastella nykymaailmamme yhteiskunnallista problematiikkaa. Tämän albumin kanssa vuorossa on köyhyys ja epätoivo. Kohdatut tilanteet ovat myös usein aika suoraviivaisia, fiinimpiä nyansseja pitää hakea muualta. Toisaalta, oma arvonsa on niilläkin tarinoilla, jotka rohkenevat osoitellen yksinkertaistaa sosiaalisia vääryyksiä. Ehkä silloin huomaa helpommin, miten paljon on tehtävää vielä sellaisten asioiden kanssa, joista tekisi mieli sanoa, että ne ovat jo kunnossa.

Albumin nimi on siansaksaa ja itse aion viitata tähän keskusteluissa vitosalbumina. Kanteen painetut merkit ovat ftorossien kieltä eikä mukana tullut ääntämisopasta. Kosminen translitteraatio ’J.VJ,..\’ on parasta, mihin näillä eväillä pystytään.

Rhenus

Rhenus
Tuomas Myllylä
Musta Ritari kustannus, 2011
ISBN 978-952-92-9569-2

Eletään vuotta 355 eikä Roomalla mene hyvin. Sisällissodat riivaavat valtakuntaa ja sotilaita siirretään rajavartioista kenttäarmeijaan ilman, että vajetta koskaan korjataan. Juuri tällaista linnaketta johtaa Lucius Terentius kaukana Germaniassa. Hänelläkään ei mene hyvin, sillä muiden murheiden lisäksi hänen hoidettavakseen annetaan murhatutkimus.

Mistään ihan seurauksettomasta taposta ei olekaan kysymys, sillä kappaleiksi hakattu nainen on roomalaisen sotilaan leski, joka samalla sattuu olemaan myös germaanipäällikön sisar. Syyllisen löytäminen saattaa sytyttää koko sen ruutitynnyrin, joka Germania on, eikä löytämättä jättäminen välttämättä ole yhtään parempi vaihtoehto. Oma ongelmansa on Lucius itse, joka on rehellisempi kuin olisi terveellistä eikä taivu painostuksenkaan edessä lopettaa tutkimuksiaan, kun kerran jäljille on päässyt.

Rhenuksen eittämätön valtti on tarinan sijoittaminen todellisten historiallisten tapahtumien joukkoon. Historia ei ole mitään ulkokultaa, vaan varusteet, termistö ja tilanteet ovat hyvinkin autenttisia. Tuomas Myllylän asiantuntemus heijastuu siis niin juoneen, kuvitukseen kuin käsikirjoitukseen. Tämänkaltaisia myöhäisantiikkiin sijoittuvia tarinoita ei tosiaan pyöri jaloissa vaivoiksi asti. Ainoa toinen esimerkki, joka hakematta tulee mieleen, on J. Pekka Mäkelän romaani 391, joka sijoittuu samoihin aikoihin, mutta Alexandriaan.

Karkeahko kuvitustyyli sopii karkeaan maailmaan. Naamoissa näkyy parransänkeä ja likaa, maailma on kylmä ja tyly. Yö on pimeä kuten kuuluukin, mutta silti tapahtumista ja hahmoista saa hyvin selvän. Kaikissa kohdin kasvojen tyyli ei omaa silmääni hivellyt, mutta myönnän suoraan, että kyse on omista mieltymyksistäni, ei niinkään piirroksen laadusta. Jotkin ilmeet olivat toisaalta hyvinkin onnistuneita. Viimeistelemättömälle oikoluvulle löytyy yllättävän hyvä selitys; toimitukseen lähti kiireen vuoksi vanha, korjaamaton versio. Harmillista, mutta perin inhimillistä.

Rhenus saattaisi muutoin jäädä omalla skaalallani keskinkertaiseksi sarjakuvaksi, mutta juonenpalasten huolellinen loksauttelu kohdilleen ja vankka historiallinen autenttisuus nostivat lopulta kokemuksen ehdottoman positiiviseksi. Tämä ja Jere Kostamus ovat vahvaa näyttöä uudehkolta pienkustantamolta nimeltä Musta Ritari, ja tulen seuraamaan heidän julkaisulistaansa suurella kiinnostuksella.

Jere Kostamus – The Big Joki

Jere Kostamus – The Big Joki
Esa Holopainen
Musta Ritari kustannus, 2012
ISBN: 978-952-6630-01-4

Komisario Jere Kostamus ei lasiin sylje ja mieluummin istuu tuopin ääressä kuin kohkaa kaiken maailman johtolankojen perässä. Sitä varten hänellä on apulaisensa Vähämäki, jolla on utelias luonne ja terävä pää. Näitä ominaisuuksia tarvitaan, kun rannalta löytyy kuollut ruumis ja hommassa havaitaan vilunkipeliä. Jäljet vievät umpeen kasvaneen joen suistoon, jossa asuu suomiehiä sekä niitä, jotka eivät ihmisten ilmoilla tahdo naamaansa näyttää.

Kooltaan, ja nimestään huolimatta, Big Joki on pienenpuoleinen kirja ja sivulle mahtuu vain neljä ruutua. Valinta palvelee tarinankulkua hienosti nopeiden sivunvaihtojen rytmittäessä kerrontaa. Kun on vähän ruutuja sivua kohden, se mitä näytetään on punnittava tarkoin. Esa Holopainen saa tarinan soljumaan kiireettä, kuin joen virran, jota pilkkoo satunnaisten toimintaosuuksien kosket.

Juoni ei ole erityisen omintakeinen, mutta tällaisessa dekkarissa ilmapiiri onkin tärkeämpi, ja se puolestaan on vahva. Jere Kostamus ja Vähämäki on parivaljakko, jonka tutkimuksia seuraan mielelläni vastaisuudessakin.

Vähämäki tutkailee paikkoja Kostamuksen ottaessa kuppia

Mannerheimin seikkailuja

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.

Hautuukoti

Hautuukoti
Alison Bechdel
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0161-9

Alison Bechdel nousi maineeseen lesbosarjakuvallaan Lepakkoelämää. Mutta ennen tuon sarjakuvan luomista hänellä oli lapsuutensa perheensä parissa. Hautuukoti kertoo tuosta lapsuudesta edeten teemoittain ennenmin kuin puhtaan kronologisesti. Kertomus päättyy aikaan, jolloin Alison oli jo muualla opiskelemassa, hän oli löytänyt seksuaalisen identiteettinsä ja hänen isänsä kuoli.

Perheen lapsien, Alisonilla oli kaksi nuorempaa veljeä, suhde isään oli etäinen. Isä osoitti harvoin harvoin helliä tunteita ja panosti enemmän perheen talon entisöintiin kuin perheeseensä. Isä oli paitsi kyvykäs timpuri myös pätevä puutarhuri, opetti koulussa kirjallisuutta ja hoiti omalta isältään perittyä hautaustoimistoa. Tuohon yritykseen kirjan nimikin viittaa, mutta menettää käännöksessä silti jotain. Alkuperäinen nimi on Fun Home. Bechdelien kotia voi kuvata monin sanoin, mutta erityisen hauska se ei ollut.

Siinä missä Alison on lesbo, hänen isänsä on homo, mutta valtavirtaa vastaan kulkevista poluista huolimatta heidän kohtalonsa ovat kovin erilaiset. Alison löytää itsensä aikana, jolloin homoseksuaalisuus alkoi olla jo hyväksyttyä. Hänen isänsä taas kasvoi 50-luvulla, jolloin kaappiin jääminen oli kovin tavallinen ja myös turvallisempi valinta. Tästä valinnasta seurasi toisaalta avioliitto ja kolme lasta, toisaalta salaisia suhteita sisältävä elämä, joka päättyi rekka-auton nokkaan. Itsemurhaa ei koskaan todistettu, mutta perheen mielessä ei juuri idä epäilystä, etteikö juuri siitä olisi ollut kysymys.

Koska kumpikin vanhempi harrasti kirjallisuutta, on Hautuukoti täynnä kirjallisia viitteitä. Vaikka tärkeiksi nousevien teosten lukeminen ei olekaan millään muotoa välttämättömyys tarinan ymmärtämisen kannalta, avartaa niiden tuntemus kerrontaa. Itse tulin testanneeksi tätä lukemalla Fun Homen ensimmäisen kerran vuosia sitten ja siinä välissä F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun. Oli hienoa ymmärtää toisella lukukerralla jotakin enemmän. Tunsin itseni hetken aikaa laajalti lukeneeksi kulttuuritietäjäksi! Hautuukodin syvempi ymmärtäminen lieneekin paras perustelu lukea James Joycen Odysseus.

Hautuukoti on paitsi rehellinen ja avoin tytön kasvutarina, myös kertomus isästä, joka olisi voinut joka ikinen päivä olla enemmän, mutta loppui silti liian lyhyeen. Hautuukoti voitti Eisner-palkinnon vuonna 2007, ehdottoman todellisista ansioista.

Tähtikuunarin aarteet

Tähtikuunarin aarteet
Boris Hurtta
Turbator, 2012
978-952-5666-79-3

Pappi ja kirjailija A. E. Ingman julkaisi viime vuosisadan alkupuolella muutaman nuortenkirjan ennen kuolemaansa. Niissä esiintyi tieteisfiktiivisiä elementtejä, mutta enemmänkin vain mausteeksi. Itse olen lukenut Latvasaaren kuninkaan hovilinnan ja siinä keskiöön nousi metsärosvojen kaivaminen kolostaan, samalla kun raskaiden taakkojen sulavaan liikutteluun sopiva tekniikka jäi täysin paitsioon. Samoin ilmeisesti kävi Kahden taalarin rahassa. Muinainen intiaanikaupunki sai toimia lyhyen vierailun tyyssijana sen sijaan, että olisi ollut päänäyttämö.

Monasti kirjojen kanssa ilmaan jää kysymyksiä, joihin lukija halajaa vastauksia. Niitä voi hyvässä lykyssä jatko-osa tarjota, mutta kirjailijan kuoltua vuosikymmeniä sitten toivo käy kovin hataraksi. Mutta aina joskus pyyntöön silti vastataan. Nyt on Boris Hurtta jatkanut Ingmanin tarinaa ja päätellen Latvasaaren kuninkaan hovilinnan tyylin perusteella, hyvin onkin jatkanut.

Kahdan taalarin rahan aikoihin Tom ja Toby olivat vasta pahaisia nassikoita, kelpasivat juuri laivapojiksi. Nyt on vuosia karttunut lisää ja pojista on tullut aikamiehiä. Puolitoista vuosikymmentä sitten löydetty huima aarre, ihmistieteelle tuntematon voimametalli, ei ole taipunut tiedemies-Kapteenin tahtoon ja taloudellinen perikato uhkaa kaikkia. On aika uuden uskaliaan seikkailun. Heitä vastaan asettuu salakavala kiinalainen Kong-Hui luihuine kätyreineen ja mitä seikkailullisin soppa on valmis, kun retkueen mukaan lyöttäytyy itse tulenkantaja Olavi Paavolainen.

Hurtta on valinnut vanhahtavan tyylin, joka sopii tällaiseen omillaan seisovaan tribuuttitarinaan malikkaasti. Kielenkäytöstä paistaa paitsi pitkällinen kokemus kirjailijana myös tämän poikakirjagenren läpikotainen tuntemus. Loppua kohden kiihtyvät tieteisvisiot puolestaan ammentavat koko spekulatiivisen kentän historiasta nykypäivään saakka, joten fantastiset elementit tuntuvat vanhahtavista termeistä huolimatta tuoreilta ja perustelluilta, kuin Vernen ja Wellsin tarkkanäköisimmissä ennenäyissä.

Tähtikuunarin aarteet on julkaistu alunperin Portissa vuosikymmen sitten, jatkokertomuksena, kuten juuri tällainen tarina kuuluukin. Silloinen versio on tosin tätä kirjaa suppeampi, joten lukulistalla paikkaansa tämä Turbatorin julkaisu puolustaa yhtä kaikki. Mukana on myös Hurtan varsin kattava esittely paitsi koko projektista myös Kahden taalarin rahan tapahtumista, joten sen enemmittä esitiedoitta tähän Lontooseen ja lopulta Andeille suuntaavaan adventuuriin voi huoletta heittäytyä.

Seuraavaksi pyrin suorittamaan ihmiskokeen yhdellä seikkailulla ja 11-vuotiaalla jälkikasvulla.

(Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

Arzak

Arzak – Maanmittari
Moebius
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-599-9

Salaperäinen mies, maanmittari nimeltä Arzak, partioi Tassili-nimisellä planeetalla. Hän on ilmeisen korkea-arvoinen virkamies, jonkinlainen poliisi, ja osoittaa heti kättelyssä olevansa erittäin pätevä työssään kohdatessaan inhoja wergien pääkalloilla salakauppaa käyviä haudanryöstäjiä. Silti, pätevyydestään huolimatta, hänellä on kädet enemmän kuin täynnä. Planeetan erämaat ovat tappavia vaaroja pullollaan eikä määränpäänä oleva Redmondin kaupunki ole juurikaan turvallisempi. Erona on se, että erämaassa uhkaavan pedon voi tappaa, kaupungissa se on saattanut nousta poliisipäälliköksi.

Toisaalla kruununprinssiä kuljettavan aluksen kimppuun hyökätään verisesti. Pakokaan ei ole ongelmatonta, sillä hyperavaruus tekee häijyyksiä niille, jotka eivät ole syöneet stabilisaattoreitaan ajoissa. Toisaalta taistelu vaikuttaa olevan itsemurhan pidennetty versio. Miehistö on valmis uhraamaan kaikkensa kuninkaallisia matkustajia suojellakseen, mutta raivoisia wergihyökkääjiä vastaan sekään ei välttämättä riitä.

Arzak hahmona syntyi jo kauan sitten ja kehittyi vaihe vaiheelta sekä Möbiuksen päässä että hänen pöytälaatikossaan. Kuvia syntyi aikaa myöten lisää, sitten elokuvakäsikirjoitus. Lopulta materiaali järjestyi juhlavaksi albumiksi, joka silkalla ulkoasullaan pakottaa lukijan polvilleen. Myös minut, vaikka en kuvataiteesta mitään ymmärräkään. Jo albumin koko kertoo, että nyt ollaan liikkeellä tosimielellä. Iso sivukoko antaa kuville niiden ansaitseman tilan loistaa kauniilla väreillään, mitä edesauttaa myös paperin laatu.

Alun perin Arzakista kaavailtiin trilogiaa, mikä näkyy siinä, että tarina jää pahasti kesken. Esimerkiksi alkusivuilla esitelty wergien kristallin sisällä uinuva teknoshamaani Ark-Ainoa jää vain hämäräksi maininnaksi, johon selvästi on tarkoitus vielä palata. Mutta niinhän se on, että harva elämä päättyy kaikkien asioiden ollessa kohdillaan. Kesken siis jäi paitsi Möbiuksen elämä myös hänen työnsä. Arzakin viimeinen sana, ”jatkuu…”, muistuttaa tästä kipeästi.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on myös aukeamatolkulla bonusmateriaalia, niinsanottu Maanmittarin päiväkirja. Möbius kertoo omasta luomuksestaan ja esittelee paljon aiheeseen liittyvää taidetta. Niin kuin nykypäivänä tavataan sanoa, mind blown.

Kiitos Jerry Corneliuksen ilmatiiviistä autotallista ja muista, Jean Giraud. Arzak oli hieno finaali.

Pääkallonmetsästäjä on hätää kärsimässä, kun Arzak käy takaa-ajoon

On Suurten Muinaisten Aika

On Suurten Muinaisten Aika
Vesa Kataisto, Harri Erkki, Tuomas Saloranta, Vesa Sisättö, Jussi Katajala, Timo Surkka, Niko Aslak Peltonen, Juha Roiha
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-70-0

Luin elämäni ensimmäisen vaalikirjan. Se kertoi Paavo Väyrysestä. Se kertoi myös Suurista Muinaisista, jotka vaanivat ajan ja järjen tuolla puolen.

Nyt saattaa herätä kysymys, onko Paavo itse yksi heistä? Onko tuo Keminmaan kerubi itseasiassa Nyarlathotep, tuhansien kasvojen mies, joka aina ymmärretään väärin? Voin rauhoittaa teidän mieliänne ja kertoa että ei, ei ole. Mutta onko hän Cthulhun ja muiden muinaisten etuja ajava kulttijohtaja? Sen ratkaiskoon vaaliantologia On Suurten Muinaisten Aika.

Tämän dilemman kimppuun on heittäytynyt kahdeksan ihmiskunnan etuja pyyteettömästi palvelevaa kirjoittajaa, jotka oman selväjärkisyytensä riskeeraten syöksyvät siihen synkkään kurimukseen, joka on kepun musta sydän, jonka sisällä umpimielinen Azathoth tanssahtelee piipittävien pillien ja ääntenlaskennan tahtiin. Ne näyt, jotka ovat luettavissa heidän kouristelevista käsistään riistetyissä papereissa, paljastavat koko sen julman pelin, jota presidenttiyttä tavoiteltaessa pelataan.

Kaukana tulevaisuudessa Väyrysen sukulainen murtautuu Kekkosen pyramidiin etsiäkseen sieltä salattua tietoa, jonka on tarkoitus auttaa hänen valtapyrkimyksiään. Toisaalla, nykyisyydessä, Paavo opettelee huumorintajua heittämällä Väyrys-imitaatiokeikkoja, ja hänen entinen avustajansa yrittää tappaa itsensä juomalla viinaa, koska totuus on liikaa. Vielä toisaalla Keminmaan kuningas sylkee poliittista retoriikkaa synkkään kurimukseen, elvyttää taloutta mustamaagisin keinoin ja pitää Ikaalisissa matologisen linjapuheen. Lisäksi hänen kohtalonsa on nousta Kekkosen sijalle ja kanavoida Presidenttiä, ja lopulta katsella tuhkaksi palanutta maata, jonka hän Cthulhunkin lähdettyä vielä joskus muovaa mieleisekseen.

Tämä kirja on paitsi nautittavaa poliittista pilkkaa myös toimivaa Lovecraft-kerrontaa. Hulluja kultisteja, kaameita shoggotheja, liittoja pimeyden voimien kanssa, epäkuolleita poliitikkoja ja Breznevin haiseva raato. Monen tarinan kohdalla asiantuntemus ja rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan oli selvääkin selvempi. Alkuperäismateriaalilla en sitten tarkoita Paavo Väyrystä. Tämä selvennykseksi, ettei minua tulkittaisi väärin.

Itse halusin tämän opuksen siksi, että tiesin tässä kokoelmassa olevan kovia pulp-kirjallisia nimiä mukana. Silti suoraan sanoen yllätyin siitä antaumuksesta, jolla näihin hyvinkin Lovecraft-henkisiin tarinoihin oli paneuduttu. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikkille H.P.-diggareille. (Jos tulkitsitte tuon Harry Potteriksi, minähän en niin sanonut ja sitä paitsi minut on jälleen ymmärretty väärin.)

Tyhjästä hautaholvista kaikui mielipuolinen keminmaalainen nauru. Niin alkaa eräs novelli. Minä päätän siihen.

Cocco Bill: Osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

Cocco Bill: Osa 1 * Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin
Benito Jacovitti
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-31-5

Cocco Bill yhdistää villin lännen väkivaltaisuuden absurdismiin salamilla.

Tekisi mieleni jättää arvostelu ylläolevan lauseen varaan, koska se kertoo kaiken olennaisen, mutta se ei ehkä sittenkään tekisi oikeutta kirjalle, johon on koottu neljä aiemmin Suomessa julkaisematonta Cocco-tarinaa.

Vanhemman polven väki saattaa muistaa Coccon 70-luvun loppupuolen albumeista, nuoremmatkin ehkä, mikäli ovat haeskelleet silloin ilmestyneitä kymmentä albumia divarien kätköistä. Itselleni noita tarttui haaviin puolivahingossa pari vuotta sitten kohtalaisen edukkaastikin, mutta se ikävä kyllä heijastui ulkoasustakin.

Toisekseen mieleni tekisi etsiä yhtäläisyyksiä Coccon ja Lucky Luken välillä. Kumpikin on länkkärisarjakuvaa humoristisella otteella, jossa cowboy rymyää ympäriinsä fiksun hevosensa kanssa ja ylläpitää lakia revolverin kourassa, mutta vertailu tuntuu loppujen lopuksi epätoimivalta. Huolimatta pintapuolisista samankaltaisuuksista Cocco Billillä on ihan oma fiiliksensä. Absurdismia ei haeta vain normaalien asioiden liioittelusta, vaan oman panoksensa tuovat maasta kasvavat salamit, vesihananenät ja muut visuaaliset älyttömyydet, joita voi bongailla aina vain uusia useankin lukukerran jälkeen.

Ensimmäisessä tarinassa Cocco Bill Cocco liittyy varasjoukkoon saadakseen selville, mitä kummaa heidän pomonsa oikein häärää. Cocco Bill ja apassit kertoo pelkurimaisista inkkareista, joita Cocco kannustaa puolustamaan itseään agressiivista hyökkääjää vastaan. Kolmas tarina kiepauttaa kamomillaa litkivän lehmipojumme Meksikon sisällissodan pyörteisiin. Ensimmäinen kerta, kun näen kenenkään herkuttelevan leijonantassuilla. Viimeisessä tarinassa Cocco tapaa kasakkoja Yhdysvaltain maaperällä. Vaikka venäkkien puheenparsi toi outoudellaan tiettyä autenttisuutta, hidasti se kyllä lukunopeutta ja -intoa meikäläisellä huomattavasti. Alan aavistella, kuinka turhauttavaa lukemaan opetteleville nassikoille on kahlata läpi tavallista tekstiä.

On jokaisen oma asia, miten Jacovittin mielipuolisuus kolahtaa, itselläni ehkä keskinkertaisesti, mutta tämän kokoelman julkaisun kulttuuriarvoa ei voi vähätellä. Kirjalle on myönnetty Herra Koipeliini -palkinto parhaasta käännössarjakuvasta.

Jäätynyt Kokytos

Jäätynyt Kokytos
Petri Salin
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-35-9

Rikoksia löytyy moneen lähtöön. Varkauksia, murhia, maanpetoksia. Niistä on Petri Salinin novellit tehty.

Kokoelma Jäätynyt Kokytos sisältää neljätoista tarinaa, joista osa sisältää selkeästi fantastisia elementtejä, osa taas uppoaa valtavirtaan aiheuttamatta spekulatiivia väreitä. Salin juoksuttaa lukijaa pitkälti nykypäivässä, mutta etapit sisältävät myös Sveaborgin linnoituksen aktiiviaikoinaan, menneen vuosisadan Alexandrian Sherlock Holmesin näkökulmasta sekä Suomen sisällissodan aikaisen Tampereen.

Joissakin novelleissa idean arvaa aika alussa, mutta esimerkiksi Bad quartossa se on selvästi tarkoituskin. On kerrassaan herkullista nähdä moraalisesti arveluttava päähenkilö luisumassa kohti omaa ansaansa. Toisissa novelleissa taas loppu tulee enemmän nurkan takaa. Siltikään vaihtelua ei ole suunnattomasti ja tietyt kaavat käyvät loppua kohden selviksi. Suosittelisin melkein lukemaan tätä kirjaa pari tarinaa kerrallaan, ettei lukija puudu ja pääsee siten nauttimaan velmuilusta aina tuoreesti.

Omiksi suosikeiksini nousivat: viskin vuoksi Bad quarto, jossa jahdataan arvokasta Shakespearen käsikirjoitusta, raa’an sodan vuoksi Jäätynyt Kokytos, jossa salamurhaaja ujuttautuu Tampereelle, valkoisten viimeiseen tukikohtaan, Sherlock Holmesin vuoksi Suuri kirjasto, jossa huumepäinen salapoliisi pakenee takaa-ajajia, ja jääkiekkotilityksen vuoksi Verkot heilumaan, jossa pari joukkuefania päättää kidnapata valmentajan huonojen matsitulosten vuoksi.

Aina ei lopetus mennyt minun kohdallani nappiin, ruumiita tehtiin vähän turhan helposti ja ehkä tarpeettomasti, etenkin kun joskus se kauhu tulee nimenomaan siitä, että jää henkiin. Tosin, tästä asiasta minä olen vihoviimeinen ihminen valittamaan.

Dekkareista ja erityisesti spefidekkareista kiinnostuneille Petri Salinin Jäätynyt Kokytos on oiva välipala, jota neuvon nakertelemaan usean päivän ajan. Jos kirjan aikoo ostaa, kehotan selaamaan sivut nopeasti läpi. Omassa kappaleessani usealla sivulla painojälki oli parin kappaleen verran hyvin hailakkaa ja tekstiä joutui arvailemaan.