Aihearkisto: Arvostelu

Pilakuvia perseestä, osa 1

Julkaistu 6 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Pilakuvia perseestä, osa 1
Mr. Fish
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-152-6

Pilakuvia on maailma täynnä. Silti kaikki eivät ole samanarvoisia. Osa on räävittömämpiä. Osa menee suoraan asiaan. Osalle mikään ei ole pyhää. Osa on tätä kaikkea ja sitä osaa edustaa Mr. Fish.

Otetaanpa teoksen nimi, Pilakuvia perseestä. Katsokaapa kantta tuossa oikealla. Nyt aletaan olla oikeilla aallonpituuksilla, joskaan teos ei keskity skatologiaan. Sen sijaan sille kelpaa aiheeksi sellainen paska kuten politiikka ja uskonto. Ja maailma. Ennen kaikkea maailma.

Yhdysvaltalaisena kirja antaa huutia Bushille. Valveutuneena yhdysvaltalaisena kirja kurmoottaa myös Obamaa. Sota ja silpominen jatkuvat kristityn, jeesustelevan pääjehun vain vaihtuessa, mistä musulmaani on tyytyväinen – onhan hänellä perheen muiden miesten kuoltua enemmän naisia. Jos edellä mikään ei loukannut herkkiä tunteitanne, kehotan tarttumaan itse kirjaan. Missä minä epäonnistun, sen Mr. Fish paikkaa.

Jos ette tiedä, mikä kaikki on ihan perseestä, Mr. Fish tarjoaa ensiluokkaisen tilaisuuden ottaa selvää.

”Ja tuollahan on veljesikin, Abdul!”

Arjalaisveljesten riemukas kohtaaminen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat:

Yö huutaa armoa

Julkaistu 6 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Yö huutaa armoa
Kirjoittanut: Hannu Kesola
Piirtänyt: Jussi Piironen
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-03-8

Pelkäänpä pahoin, että giallo-elokuvien kanssa minulla on samanlainen vamma kuin fumettien – en tunne genren tapoja ja kuvastoa enkä siksi osaa niitä arvostaa oikeista lähtökohdista. Näin kävi Rivon lännen kanssa, kun luulin pornografisen kuvaston olevan pääjuttuna, ja samaan miinaan taisin astua giallo-sarjakuvan Yö huutaa armoa kanssa.

Italiassa giallo tarkoittaa kutakuinkin jännäreitä, kaikkialla muualla se tarkoittaa aivat tietyt kriteerit täyttävää italialaista tarinatyyppiä. Katsojalta henkilöllisyytensä salaava murhaaja, paljon paljasta nuorta naisenlihaa sekä syvään viiltäviä teriä vuolaana virtaavan veren kera. Hannu Kesolan kirjoittama ja Jussi Piirosen piirtämä tarina kulkee juuri näitä latuja.

Sanottava on, että murhaajaa en arvannut ja taustalla kahahteleva kuvio oli sinänsä kekseliäs, mutta selittävä osuus vei yllätykseltä suurimman iskuvoimansa. Saattaa olla, että tässä lajityypin tuntemus olisi auttanut, mutta minun kiinnotukseni otti takkiinsa. Sikäli harmillista, että loppu oli kuitenkin aika vinkeä.

Piirrosjäljessä en näe napinan aihetta, mutta puhekuplat ja tekstilaatikot olivat turhan kookkaita, tai ainakin niiden teksti oli. Ajoittain hillittömällä leipäfontilla kirjoitettu teksti nuoli kuplien laitoja.

Yö huutaa armoa sai minut ottamaan tarkempaa selvää giallosta, toisin sanoen oppimaan jotain uutta. Tämä on aina positiivinen merkki. Ja jos jostain lainaksi saan jonkin tämän leffalajityypin merkkiteoksen, voisin sen ihan sivistävässä mielessä katsoakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Nyt vittu nukkumaan

Julkaistu 5 marraskuun, 2012| 1 kommentti

Nyt vittu nukkumaan
Kirjoittanut: Adam Mansbach
Kuvittanut: Ricardo Cortés
Suomennos: Kaj Lipponen
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-151-9

Naamaan sattuu. Mahaan sattuu. Poskiin sattuu. Silmiin sattuu. En muista, milloin olisin nauranut kirjaa näin paljon. Yritin lukea sitä kaverille ääneen, mutta aina kun luulin rauhoittuneeni riittävästi, repesin uudelleen. Nyt arvostelua tapaillessanikin nauran ääneen. Milloin tämä loppuu?!

Kaikki vanhemmat, joiden jälkikasvu ei ole peräisin robottitehtaalta, ovat kerran jos toisenkin painineet sen dilemman kanssa, miten ne lutukaiset, hienohaiveniset hillosilmät saisi höyhensaarille ilman nuijanukutusta. Milloin on mitäkin, jano, pissahätä, elämää suurempi kysymys siitä montako päivää on jouluun – maaliskuussa. Kello käy, nukahtaminen uhkaa lähinnä isukkia ja kolme kriittisen tärkeää pehmoeläintä on joutunut hukkaan.

Ystävät, toverit vanhemmat, Adam Mansbachin sanoittama ja Ricardo Cortésin kuvittama kirja Nyt vittu nukkumaan on juuri teille, rakkaudella ja raivolla riimitelty. Kaj Lipposen pistämätön suomennos herättää koko teoksen hillittömään eloon, joka kutkuttaa vuosikausien univajeen vammauttamaa vanhempaa mitä pervoimmilla tavoilla. Kirja toimii itseasiassa paremmin suomeksi kuin englanniksi edes Samuel L. Jacksonin ääneen lukemana.

Kiitos, Adam Mansbach, siitä valtaisasta tunteesta, että joku ymmärtää, todella ymmärtää niitä kieroutuneessa mielessäni yöllä puoli kahdentoista aikaan kiertäviä ärräpäitä, joita nielen sapen mukana takaisin mahaani kieltäni narskutellen. En ole psykopaatti, tai jos olenkin, en ainakaan ole yksin.

”Kissat poikasiinsa painautuu,
kilit kylkeen kuttujen.
Kulta, on petisi lämpöinen pesä,
pistähän vittu nukkuen.”

Paljon hyvää olen lukenut. Vuoden kirja on silti tässä. Hyvää yötä.


(Jos pidit tästä arvostelusta, tykkää Routakodosta myös Facebookissa.

Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , ,

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

Julkaistu 5 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Julkaistu 30 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Julkaistu 29 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Maattomien mailla

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Maattomien mailla (Maattoman Juanin matkat IV)
Javier de Isusi
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0788-8

Tähän neljänteen kirjaan saakka Vascon retki Väli-Amerikasta Etelä-Amerikkaan on sujunut kohtalaisen lineaarisesti. Pari takaumaa on säröttänyt kronologista kerrontaa ja kirjojen välillä ollaan siirrytty seuraavaan etappiin. Maattomien mailla ottaa quatrologian kolme aiempaa osaa ja pyyhkii niillä hien otsalta. Sitten mennään.

Vasco tavataan Braziliasta lentökentältä. Hänen etsintänsä on lopussa, mutta tuloksista lukijalla ei ole mitään käryä. Tarina nytkähtää liikkeelle ja polveilee saman tein kymmeneen suuntaan vähintään yhtä monessa aikatasossa. Vasco on lentokentällä, hän on sademetsässä intiaanien luona, hän reissaa uuden matkakumppaninsa kanssa pitkin rantoja. Samalla meille kerrotaan hänen ja Juanin lapsuudesta, ja nuoruudesta. Lankoja sidotaan yhteen, mutta tämän kerän kimppuun on päässyt kopallinen kissanpentuja eikä tehtävä ole helppo. Se ei kuitenkaan lannista Javier de Isusia lainkaan, sillä hänen kykynsä ovat kasvaneet vuosien saatossa vastaamaan tähän haasteeseen voittoisasti.

Juanin kohtaloa Vasco murehtii edelleen, mutta sademetsässä oleskelu nostaa esiin myös muita kysymyksiä. Millaisia rooleja Vasco esittää ja miksi, ja mitä löytyy kaikkien roolien alta? Kuka on Vasco? Mitä hän haluaa, kun kaikki turha, kuten housut, on riisuttu pois? Näitä asioita käsittelee myös kirjan lopussa oleva essee. Millainen on alkuperäiskansojen aikakäsitys, minäkäsitys ja yhteisöllisyys? Vasco löytää vastauksia, mutta niiden soveltaminen on toinen juttu. Vaatii työtä olla kiinni nykyhetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on, sen sijaan että aina haikailee jotain muuta.

Maattoman Juanin matkat on voimakas sarja ja näyttää kovasti erilaisen maailman verrattuna siihen, mitä päivittäin kokee lievää ylipainoa kerännyt, keski-ikäistyvä harrastelijasarjakuvakriitikko. Maailman erilaisuus ei toki tule yllätyksenä, mutta sarjakuva itse sekä lisämateriaalina toimivat esseet ja esittelyt kunkin kirjan lopussa avartavat näkemystä hämmentävästi. Ennen kaikkea saatu tieto ja hahmojen teoista välittyneet kokemukset onnistuivat herättämään halun tietää lisää, ja jopa ajatella maailmaa uudella tavalla. Tätä minä pidän merkkinä menestyksekkäästä teoksesta, jolla on arvoa ulkoisen viihteellisyytensä lisäksi.

Suosittelen Maattoman Juanin matkoja kaikille seikkailijoille, jotka haluavat nähdä ja ajatella enemmän, mutta joille kuukausien vierailu sademetsien alkuperäiskansojen keskuudessa on haastavaa järjestää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| 3 kommenttia

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-127-4

Alan Mooren visioima idea Herrasmiesten liigasta on niin typerryttävän nerokas, että aion rakentaa aikakoneen vain varastaakseni idean itselleni. Lyhykäisyydessään ajatuksena oli kerätä yhteen joukkoon viktoriaanisen ajan kirjallisia henkilöitä, joilla on ollut suuri vaikutus oman aikamme populäärikulttuurin suuntiin. Alkuperäiseen liigaan kuuluivat seikkailija Allan Quatermain, Mina Harker (os. Murray), tohtori Jekyll (sekä herra Hyde), Kapteeni Nemo sekä Hawley Griffin, näkymätön mies. Seikkailuissa esiintyivät myös Moriarty, Mycroft Holmes pikkuveljensä kera, Fu Manchu ja tohtori Moreau, unohtamatta marsilaisten kolmijalkaisten koneiden hyökkäystä. Eeppistä, kertakaikkisen eeppistä menoa.

Nyt eletään vuotta 1910 ja liiga toimii edelleen, tietyin miehistövaihdoksin. Allan ja Mina ovat hankkineet ikuisen nuoruuden ja heidän seuraansa ovat lyöttäytyneet William Hope Hodgsonin tarinoista tuttu aaveidenmetsästäjä Thomas Carnacki, E. W. Hornungin herrasmiesvaras A. J. Raffles sekä Virginia Woolfin Orlando, kuolematon miehen ja naisen välillä vuorotteleva 3000-vuotias suunpieksijä. Enempää taustatietoja en aio tähän sisällyttää tai me olemme kaikki täällä vielä huomennakin. Google ja Wikipedia olkoon myös sinun ystäviäsi, minä jo rämmin sivuhenkilösuossa kaulaani myöten ja mietin, pitäisikö etsiä Kolmen pennin oopperaa YouTubesta. Vetäisen lippalakin päähäni vain ottaakseni sen pois niiden edessä, joille tämän sarjakuvan viitteet ovat pässinlihaa ilman hakumoottoreita, joiksi myös tietosanakirjat tässä yhteydessä lasketaan.

Liigaa huolettaa kovasti mustamaaginen kultti, jota johtaa huhujen mukaan kuollut Oliver Haddo. Carnacki näkee välähdyksiä tulevasta massiivisesta tuhosta, jopa maailmalopusta, George V:n kruunajaiset ovat lähestymässä ja jokainen taho on varpaillaan. Toisaalla Kapteeni Nemon tytär haistattaa isänsä perinnölle pitkät ja lähtee Lontooseen kuuraamaan epämääräisen satamakapakan lattioita. Kukin makunsa mukaan… Vielä yhtäällä, sekin kyllä Lontoossa, Viiltäjä-Jack palaa kaupunkiin ja ryhtyy vanhoihin metkuihinsa eli prostituoitujen teurastukseen. Siinä on Mycroft Holmesilla kädet täynnä, etenkin kun Nautilus purjehtii Thamesia ylös.

Kerrontaa siivittää laulunlurautukset, jotka ilmeisesti mukailevat Kolmen pennin oopperaa. Epäilemättä alan harrastajat saavat tästä koviakin kiksejä, minun puolestani se voi olla vaikka neljän markan operetti. Lyriikka hidastaa lukemista eivätkä sanoitukset obskuurina kulttuurireferenssinä avaa minulle mitään uusia kerronan tasoja. Ja jos totta puhutaan, tämähän on Alan Mooren kirjoittamaa kamaa, joten niitä tasoja piisaa muutenkin vaikka katulapsille lahjoitettavaksi.

1910 kertoo muutamaakin tarinaa, jotka korkeintaan leikkaavat toisiaan ja suurin juonielementti porskuttaa vaivatta ja sankareiden estämättä trilogian seuraavaan osaan, 1969. Ehkäpä kokonaisuus lopulta räjäyttää tajunnan, tämä ensimmäinen osa vain hieman kutkutteli ja povasi suuria.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat:

Merkintöjä Burmasta

Julkaistu 28 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Merkintöjä Burmasta
Guy Delisle
WSOY, 2009
ISBN: 978-951-0-34522-1

Guy Delisle on mies, jolla on ollut onni asua sellaisissa paikoissa kuin Shenzhen, Pjongjang sekä Rangoon. Kiina ei ole enää niin suljettu kuin joskus, mutta Pohjois-Korea ja Burma eivät juuri voi brassailla avoimuudellaan edelleenkään. Juuri tämänkaltaisiin diktatuureihin Delisle päätyy, joko töihin tai, kuten tällä kertaa Burman tapauksessa, vaimonsa Nadègen mukana, joka työskentelee järjestössä Lääkärit ilman rajoja.

Siinä missä Delisle on aiemmin reissannut nimenomaan animaattorityön puitteissa, nyt hänen tärkein ammattinsa vuoden verran on olla koti-isä. Sillä aikaa kun äiti toimii lääkärinä, pieni Louis-poika pitää isän kiireisenä. Tämä antaa toisaalta Delislelle enemmän aikaa kuljeskella ja tarkkailla, ja toisaalta koko kirjalle kiirettömän tempon.

Delisle kuvaa jossain määrin politiikkaa, mutta enemmän arkielämää omasta näkökulmastaan. Hän ei niinkään lähde tuomitsemaan tilanteita vaan kertoo lukijalle, mitä on nähnyt ja ajatellut. Tuomioiden langettamiset jäävät loppukäyttäjälle. Tällainen lähestymistapa vetosi minuun. Kiihkoilematon matkakertomus animaattorista, jolla on rajalliset liikkumavapaudet mutta tarkat silmät ja osuva huumorintaju.

En osaa tarkkaan määritellä, miksi Merkintöjä Burmasta kiehtoo minua niin kovasti, mutta se lienee ainoa sarjakuva, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut ainakin viidesti. Piirrosjälki on yksikertaisuudessaan erittäin toimivaa, lyhyet episodit hauskoja ja pidemmissä pätkissä päästään joskus kurkistamaan kaupunkien ulkopuolella vietettävää kovin erilaista elämää. Rangoonin kuumankostea ilmasto tuntuu iholla selvästi ja voin vain kuvitella länsimaisen isin hetkellisen ilon, kun vastoin ennakkotietoja kaupasta löytyykin paketeittain japanilaisia vaippoja.

Matkakertomuksia voi tehdä monista lähtökohdista. On tietenkin vetoavaa elää vaarallista elämää, kohdata viilipetoja ja hengailla karujen vastarintaliikkeiden kanssa, mutta aivan oma paikkansa on myös vuoden mittaiselle raportille koti-isän elämästä, jonka merkkihetkiin kuuluu paikallisen animaattoriryhmän opettaminen ja parin päivän oleskelu munkkiluostarissa.

Merkintöjä Burmasta on rehellinen yhden miehen näkemys Myanmarista sen puitteissa, mitä hän itse vuoden aikana koki. Siksi aion lukea sen piakkoin kuudennenkin kerran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Hullu joki

Julkaistu 27 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Hullu joki (Maattoman Juanin matkat 3)
Javier de Isusi
Like, 2011
ISBN: 978-952-01-0660-7

Seikkailijansieluinen Vasco on päättänyt etsiä käsiinsä vanhan ystävänsä Juanin, jonka on viimeksi nähnyt kahdeksan vuotta sitten. Matka alkoi Marcosin piipussa San Cristóbal de las Casasista, Meksikosta, vei La Realidadiin zapatistien luo ja siitä eteenpäin Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin kautta Nicaraguaan Ometepen saarelle, jossa Vasco söi sieniä ja kohtasi Kapteeni Koukun.

Kolmannessa kirjassa Hullu joki Juanin jäljet käyvät tuoreemmiksi, kun Vasco matkaa Ecuadorista Peruun. Mikä-mikä-maan saaressa matkakumppaniksi lyöttäytynyt Hector löytää Juanin kanssa Nicaraguasta matkanneen miehen, joka osaa neuvoa seuraavan etapin. Hullua jokea Cocasta alavirtaan aina Iquitokseen saakka. Kaikki viittaa siihen, että Juan on lopulta painunut sademetsän siimekseen koskaan sieltä palaamatta.

Cocassa Vasco pelastaa Napo-nimisen intiaanipojan tukalasta tilanteesta. Kysymys siitä kuka tuo poika oikeastaan on kulkee halki kirjan, vaikkei olekaan keskeisessä asemassa. Hänen kauttaan päästään Hullun joen todellisen sisällön äärelle, käsittelemään vapaaehtoisesti eristyksissä elävien heimojen ongelmia. Sarjakuva sinänsä ei osoittele ja alleviivaa, mutta kirjan lopusta löytyvä essee latoo tiskiin perusdilemman – miten suojella asetuksilla sellaisia, jotka ovat sanoutuneet irti oikeudellisen objektin asemasta?

Klubihile Jorge muistelee.

Tämä kaikki ei paina Vascoa paljoakaan, kun hän raivaa tietään eteenpäin halki vihreän helvetin valehtelevan, täysjuopon oppaan kanssa. Kun saavutaan kohtaan, jossa länsimaisen sivistynyt ihminen viimeisen kerran näki Juanista vilauksen, jää vaihtoehdoiksi palaaminen takaisin ja ponnistaminen eteenpäin kohti tuntematonta intiaaniheimoa.

Huumoria ei tästäkään kirjasta puutu, mutta Vascon tarkkailevan seikkailijan naamio alkaa rapista. Nyrkkitappeluita, raivoamista, hulluutta lähentelevää pakkoa päästä eteenpäin. Rento matkailu ja tarkkailu sivusta väistyy syrjään, kun Juanin nielaissut sademetsä on edessä.

Olen pitänyt Javier de Isusin Maattoman Juanin matkoista kovasti. Pääsen vaivatta ja pienellä ajankäytöllä matkaamaan pitkin sellaista reittiä, jota en olisi itse tullut valinneeksi. Samalla opin paljon paikoista ja kulttuureista, joille en ole suonut ajatustakaan, mutta joihin nyt haluaisin tutustua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , ,