Aihearkisto: Arvostelu

The Perry Bible Fellowship Almanakka

Julkaistu 3 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

The Perry Bible Fellowship Almanakka
Nicholas Gurewitch
Kumiorava, 2011
ISBN: 978-952-67423-5-9

The Perry Bible Fellowship. Tämän arvostelun puitteissa jaan ihmiset kahteen ryhmään. Ne, jotka tietävät, mikä Perry Bible Fellowship on, ja ne, jotka eivät tiedä. Asiasta pitää näet puhua erilaisista lähtökohdista riippuen siitä, kumpaan joukkoon arvostelun lukija kuuluu. Toisaalta, jos PBF on jo tuttu, se on sitten tuttu läpikotaisin. Kahden mahdollisesti eri kokoelman välillä ei voi olla niin suuria tyylillisiä eroja, että niistä pitäisi välittää. Suuntaan siis tekstini teille, joille tämä sarjakuva on vielä tuntematon suuruus.

PBF. Se on rienausta, se on julmuutta, se on tyhmiä ihmisiä, onnettomia sattumuksia ja arkipäivän kauhua. Se on mustaa komediaa, kieroutuneisuutta, maailman epäreiluutta ja omituista huumoria. Eniten se kyllä on kuolemaa ja seksiä.

pbf Korpikaverit
Kansi on värikäs ja harmiton. Tähän mennessä pitäisi kuitenkin jo olla selvää, että ekaluokkalaisen kouraan tätä ei suositella lyötävän. Vielä suurempi tämänkaltainen riski oli vanhemmalla kokoelmalla nimeltä The Trial of Colonel Sweeto and Other Stories, mutta onneksi kumman tahansa kirjan avaaminen miltä tahansa aukeamalta luultavasti vihjaa sopivasta ikähaarukasta. Muuten en asiasta mainitsisi, mutta oli lähellä käydä hazardi omassa huushollissa. Älkää ymmärtäkö väärin, ei tämä radikaaleinta mahdollista kamaa ole, esimerkiksi Sexy Losers jyrää ohi nekrofilioineen kepeästi.

pbf Pikkumies
Kerronta on hyvin tiivistä, ajoittain sanatontakin. Turhat koukerot on puserrettu pois, jäljelle jää mehukas ydin. Miten alkutilanteeseen päädyttiin, mitä sitten tapahtui, mikä oli motivaationa? Epärelevanttia! Pohtiessasi moisia käsi kääntää jo sivua. Heittäydy suosiolla absurdiuden imuun ja anna sen viedä. Nettisarjiksen lukijoita ajatellen mukana on useita sivuja bonusmateriaalia, jota ei juuri lehdissä tai muuallakaan näe. Osa on hieman normaalia rohkeampaa, osa taas normaalia huonompaa.

pbf Pikkumies
The Perry Bible Fellowship Almanakka on ehdoton hankinta jokaiselle vähänkään vinksahtavammasta humööristä diggailevalle nautiskelijalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Nicholas Gurewitch, PBF, The Perry Bible Fellowship

Jokeri

Julkaistu 3 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Jokeri Jokeri
Käsikirjoitus: Brian Azzarello
Kuvitus: Lee Bermejo
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-470-1

Jokeri aloitti uransa murhissa möyrivänä psykopaattina, mutta taantui Comics Coden myötä keppostelevaksi konnaksi, joka ei ihmishenkeä riistänyt. Vasta 70-luvulle tultaessa Dennis O’Neilin ja Neal Adamsin käsittelyssä Jokeri sai takaisin alkuperäisen rakkautensa väkivaltaiseen kuolemaan ja on pysynyt valitsemallaan tiellä siitä pitäen.

Hänen kenties kuuluisin inkarnationsa tänä päivänä lienee Heath Ledgerin esitys Christopher Nolanin elokuvassa The Dark Knight vuodelta 2008. Filmissä Jokerilla on naamallaan Glasgow-hymy, joka saadaan aikaiseksi leikkaamalla suupielet auki korviin asti. Jäljelle jää arpi, joka luo selkäpiitä karmivan kestohymyvaikutelman. Visuaalisesti tuo on se sekopää, josta Brian Azzarello ja Lee Bermejo kertovat sarjakuvaromaanissaan Jokeri.

HahahaHAhaHahA HaHa HaHaHaHaa!

Jollakulla viiraa päässään vielä enemmän kuin Rikosten prinssillä, sillä Jokeri on päätetty vapauttaa Arkhamin vankimielisairaalasta. Miksi näin on, siihen ei puututa, eikä se edes ole tärkeää. Tärkeää on se, että psykopatian kalpeakasvoinen ruumiillistuma astelee hourulan porteista vapaana miehenä ja kenenkään estämättä takaisin maailmaan. Häntä vastaan on tullut Jonny Frost, joka haluaisi kovasti olla iso tekijä alamaailmassa. Te varmaan tiedätte sanonnan varovaisuudesta sen suhteen, mitä toivoo. Jonnysta tulee Jokerin luottomies. Autokuski. Lemmikki.

Kun Jokeri joutui Arkhamiin, kukaan ei enää uskonut näkevänsä häntä. Hänen alueensa ja operaationsa jaettiin. Kun Jokeri vastoin kaikkia odotuksia palaakin kentälle, hän haluaa omansa takaisin. Avukseen hän rekrytoi Batman-mythoksesta tutun Crocin ja tämän jengin. Sen jälkeen tiellä ei seiso edes Pingviini tai Kaksikasvo.

Sarjakuva on raaka, hyvin raaka. Väkivalta on graafista ja sitä tursuaa mitä erilaisimmissa muodoissa sivu sivun jälkeen. Tutuilta hahmoilta on riistetty kaikkinainen kepeys, jäljellä on vain rumat puolet. Batmania ei juuri näy, tämä on Jokerin show. Se show on brutaali. En vieläkään voi väittää ymmärtäväni Jokerin sielunelämää. Mikä on varmaan hyvä juttu. Mutta ymmärrän sitä hieman paremmin. Se pelottaa.

Kyseessä on Elseworlds-tarina, toisin sanoen se ei sijoitu virallisessa jatkumossa mihinkään. Aiemmat tapahtumat vidaan temmata tuulesta eikä ole mitään takeita siitä, että ikoniset hahmot selviäisivät viimeiselle sivulle saakka. Juuri sitä Jokerin hulluus kaipaakin, nimittäin epävarmuudesta kumpuavan avoimen shekin riehua ympäri Gothamia.

Kun loppu koittaa, se ei armahda. Se vain koittaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Batman, Brian Azzarello, Christopher Nolan, Egmont, Elseworlds, Heath Ledger, Jokeri, Lee Bermejo

Huuhkaja – Wulf ja Lilja

Julkaistu 2 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Huuhkaja Wulf ja Lilja Huuhkaja – Wulf ja Lilja
Käsikirjoitus: Yann
Kuvitus: Romain Hugault
Apali oy, 2011
ISBN: 978-952-5788-10-6

Vuosi vaihtuu, loppu häämöttää. On 1945 ja saksalaisten epätoivoinen puolustustaistelu valuu pitkin kotoisia kenttiä kohti Berliiniä. Wulfin ja Liljan kohtalot kietoutuvat toisiinsa aina vain tiiviimmin, kun sotaonni tekee heistä vuoroin sankareita, vuoroin vankeja, vuoroin pettureita.

Sodan viimeisillä hetkillä jotkut haluavat sanoutua irti valtakuntansa anteeksiantamattoman pahoista teoista ja toiset tarttuvat tilaisuuteen maksella sotavuosien aikana kertyneitä kalavelkoja. On aina vain vaikeampaa osata nähdä, keihin voi tukalan paikan tullen todella luottaa. Väärä liike, väärä sana, väärä ystävä voi viedä suoraan vankileirille tai jopa teloituskomppanien eteen.

80-prosenttinen natsi, loppu palanut

Yann kutoo Huuhkaja-sarjassaan toiminnantäytteisen eepoksen, johon mahtuu hitusen inhimillistä lämpöäkin. Saksalainen sotasankari Wulf on toisaalta suoraselkäinen ja vastustaa natsismia, mutta hänenkin on kovin hankala uskoa tarinoihin zyklon-b:stä ja tuhoamisleireistä. Hän pyrkii elämään ideaaliensa mukaan kääntymättä kuitenkaan koskaan maataan vastaan. Rintamalinjan toisella puolen Lilja taistelee paitsi vihollista vastaan myös oman itsenäisyytensä puolesta, mikä ei ole helppoa NKVD:n ja toveripilotti ”Taraninin” piirityksessä. Sota on nostanut kummankin sankaruuteen ja samalla estää heitä elämästä elämäänsä ihmisinä. Heidät, niin kuin miljoonat muutkin, on alistettu sotakoneiston osasiksi.

Liljan köysi alkaa loppua. Tai kietoutua silmukaksi, miten vain.

Romain Hugault tekee uskomattoman hienoa jälkeä niin viivan kuin värienkin käytössä. Lentokoneiden piirtäminen on hänellä selvästi selkäytimessä, sillä Huuhkaja ei ole ainoa sarja, missä hän pyörii nimenomaan lentovehkeiden kimpussa.

Koko Huuhkaja-sarja oli kaunis ja koskettavakin sotatarina, ja viimeinen osa Wulf ja Lilja sille arvoinen päätös. Huolimatta kaikesta tuhosta ja kuolemasta viimeisen sivun jälkeen lukijalle jää optimistinen väre.

Huuhkaja-sarja:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Apali, Huuhkaja, Romain Hugault, Yann

Uskomaton takaa-ajo

Julkaistu 2 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Blake ja Mortimer Uskomaton takaa-ajo Miekkakalan salaisuus, Osa 1: Uskomaton takaa-ajo
Edgar P. Jacobs
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-364-3

Blake ja Mortimer on vanhaa eurooppalaista sarjakuvaa ja sellaisenaan oman aikansa tuotos. Tämä on yksi tapa sanoa, että rasismia esiintyy kertojan sitä mitenkään kritisoimatta. Tällä kertaa asialla ovat inhat, keltanaamaiset vinosilmät, joita johtamaan tarvitaan toki valkoihoinen vihulainen. Tämä joko nyppii, missä tapauksessa sarjis kannattaa jättää hyllyynsä, tai sitten lukija kuittaa tilanteen historiallisena jäänteenä ja nauttii seikkailusta.

Tarina avataan suurella uhalla. Vallananastaja Basam-Dandu on perustanut ”Keltaisen valtakunnan” Tiibetiin ja hautoo siellä kauheita maailmanvalloitukseen tähtääviä suunnitelmia. Apunaan hänellä on katala eversti Olrik, jota huolettaa salaperäinen ihmease, Miekkakala, jonka kimpussa MI5:n upseeri Blake ja professori Mortimer ahertavat.

...pelkurimaisten suorasilmäisten valkonaamojen piilotellessa loukoissaan.

…pelkurimaisten suorasilmäisten valkonaamojen piilotellessa pimeissä loukoissaan.

Näistä lähtökohdista on helppo arvata, miten tarina etenee. Sankarikaksikkomme ryhtyy epäilemättä huimaan uhkayritykseen ja käytännössä kaksin estävät vallanhimoista vinosilmää toteuttamasta maailman orjuuttavaa suunnitelmaansa. Katsokaas, olen lukenut sarjakuvia ennenkin. Sitten sivulla 8 hyökkäys alkaa ja maailman pääkaupungit pyyhitään maailmankartalta olemattomiin rajuilla ohjushyökkäyksillä ja atomitulella.

Hetkinen…?

Blake ja Mortimer saavat pakattua projektinsa lentokoneeseen ja nipin napin pääsevät karkuun Lontoon tuhoutuessa jossain taustalla. Alkaa kiihkeä takaa-ajo, joka ei hellitä hetkeksikään. Vaikka välillä ruudun tukkiikin naurettavaksi paisuteltuun puhekuplaan ahdettu tekstimassa, kerronta ei anna armoa. Pakoa tehdään lentokonein, tankeissa, ratsain ja koko ajan Olrikin käskyläisen hönkivät sankareiden niskaan.

Albumin loppuun, trilogian avaus muuten, päästyäni olin äimänä. Kerronta oli vanhakantaista, mutta samalla uskomattoman kiihkeää. Uusia käänteitä ladottiin lukijan eteen tasaiseen tahtiin päähenkilöiden pyrkiessä pääsääntöisesti vain pakoon. Ei puhettakaan vastahyökkäyksestä tai edes vastarinnasta vielä tähän mennessä. Omituista kyllä, maailman hallintokeskusten totaalista tuhoa ei kommentoida alun jälkeen millään lailla. Luulisi sellaisella asialla olevan edes hieman merkitystä jatkosuunnitelmien kannalta.

Miekkakalan salaisuus: Uskomaton takaa-ajo oli vahva avaus sarjalle joskus vuonna 1946 ja vahvuus on yllättäen säilynyt tähän päivään asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Blake ja Mortimer, Edgar P. Jacobs, Egmont, Miekkakalan salaisuus

Huuhkaja – Toveri Lilja

Julkaistu 30 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Huuhkaja – Toveri Lilja
Käsikirjoitus: Yann
Kuvitus: Romain Hugault
Apali oy, 2010
ISBN: 978-952-5026-99-3

Syksy 1944. Saksalaisilla menee aina vain huonommin. Idän punakone jyrää massalla Luftwaffe on hupenevalla puolustuskannalla.

Toveri Lilja on kuumaa propagandamateriaalia ja hänen toveruutensa lentäjätoveri toveri Valentin ”Taranovin” kanssa sen kun syvenee. Kaikki ei kuitenkaan ole punaruusuilla tanssimista, kuten Lilja huomaa jouduttuaan ammutuksi alas vihollismaaperälle.

Rintamalinjan toisella puolen Adolf Wulf, saksalaisten lentäjä-ässä ja Romy-tyttösen isä jatkaa ilmataistojaan. Ei silkasta omasta halustaan, sillä taukoja ei juurikaan suoda. Kaikki miehet ilmaan ja neukkuja pudottamaan. Koska draama rakastaa symmetriaa ja Yann kokeneena kehäkettuna ymmärtää näiden asioiden päälle, myös Wulf pudotetaan taivaalta.

”Toinen vaihtoehto oli kämppä Nagasakissa.”

Toveri Lilja tuo esiin hyvin, miten rintamalla riemut ja lohtu otetaan sieltä, mistä voi. Ainoa tapa elää on hetkessä, kuolema voi korjata milloin tahansa. Rakkaus on rauhanaikaa varten, mikä ei kylläkään estä rakastumisia.

Toinen maailmansota oli aikaa, jolloin ei ollut mahdollista lukita ohjusta kahdentoista kilometrin päässä lentävään koneeseen ja painaa nappia. Taistelut käytiin verrattaiselta lähietäisyydeltä konekiväärein ja pudotukset olivat kuin henkilökohtaisuuksiin äityneiden riitojen huipentumia. Riidan aiheeksi riitti väärä merkki koneen perässä.

Yann ja Romain Hugault jatkavat laadukkaan tarinan kertomista trilogiansa toisessa osassa. Hahmot alkavat käydä tutuiksi, heistä alkaa välittää. Mikä on edellytys sille, että tragediat ja kohtalot koskettavat myös lukijaa. Albumin lopetus on järkyttävä. Sota voi olla sivuja käännellessä kiihkeää ja jännittävää, mutta ihmisille se on paskaa ja helvettiä.

Huuhkaja-sarja:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Apali, Huuhkaja, Romain Hugault, Yann

Rämeen olento toinen kirja

Julkaistu 29 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Rämeen olento toinen kirja
Kirjoittanut: Alan Moore, Len Wein
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben, Afredo Alcala, Shawn McManus, Ron Randall, Berni Wrightson
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-288-2

Rämeen olento jatkaa vetistä vaellustaan toisessa kokoelmassaan. Kaarti on vanha tuttu, tarinasta vastaa Alan Moore ja kuvituksesta pääosin parivaljakko Bissette & Totleben. Alec Hollandista ei ole enää jäljellä muuta kuin nimi. Ja haamu. Sekä maalliset jäännökset. Tätä kaikkea käsitellään avausjaksossa. Sitten siirrytään kummituksista oikean kauhun pariin.

Rämeen olennon ystävän, Abigail Cablen aviomies ehti jo puskea pahoja viboja ulos edellisessä kirjassa. Nyt nuo värähtelyt kerääntyvät ja luovat kauhun kurimuksen, johon Abby tuiskahtaa verelle hinkattuine nahkoineen kaikkineen. Tiukin kama ei koskaan kumpua raahautuvista raadoista tai muista ulkokultaisista elementeistä, vaan todellinen kauhu asuu jo valmiiksi ihmisen pään sisällä. Vankilastaan sen vapauttaa niinkin yksinkertainen asia kuin totuuden tajuaminen. Sitä ei ihmisen mieli kestä. (Kts. koko Lovecraftin tuotanto.)

Walt Kellyn kanssa oli turvallisempaa.

Alec joutuu ensin vastakkain voimallisen pahuuden ilmentymän kanssa ja siitä selvittyään mittelemään voimiaan helvetin demonien kanssa. Osan matkaa hänen kanssaan kulkee kavalkadi DC:n mystisimpiä tuonpuoleiseen ja magiaan liittyviä hahmoja, kunnes viimeisen etapin opastaa itse Etrigan. Tuo riimittelevä puolidemoni on siitä eriskummallinen tapaus, että hänen puheenpartensa ei hidasta omaa lukunopeuttani, toisin kuin melkeinpä mikä tahansa värssy, jonka pitäisi siivittää milloin mitäkin kertomusta eteenpäin.

Raa’an pelon lisäksi Toinen kirja tarjoaa myös surua ja iloa. Tutunoloisten muukalaisten avaruusalus saapuu tutkimaan, olisiko planeettamme sopiva asutettavaksi. Kaikki ei mene putkeen. Toisaalta Abby ja Alecin nimeä kantava kasvimassa päätyvät pohtimaan mahdollista suhdetta, minkä uskon aiheuttaneen muutamankin konservatiivin aivoverisuonten napsumista aikanaan (tämä on hieno bonus). Punaniskoille, joille mustan ja valkoisen avioliitto on esimerkki luonnotomuudesta eivät katsone hyvällä ihmisen ja suoperän intiimiä suhdetta. Lisäksi Moore provoaa kansaa revittelemällä tajuntaa laajentavalla tripillä nupit kaakossa jopa siinä määrin, että että ruutujako säröilee ja sivun asemointi kiepsahtaa nurin.

Rämeen olennon toinen kirja sisältää tarinat lehdistä Saga of the Swamp Thing 28-34 ja Annual 2. Radikaalia sarjakuvaa 80-luvun puolivälistä. Tämän jälkeen oli helpompi aloittaa sellaisia pieniä projekteja kuin Sandman ynnä muuta mukavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Afredo Alcala, Alan Moore, Berni Wrightson, Egmont, John Totleben, Len Wein, Pogo, Rämeen olento, Ron Randall, Shawn McManus, Stephen Bissette, Swamp Thing, Walt Kelly

Musta hevonen

Julkaistu 29 marraskuun, 2012| 2 kommenttia

Musta hevonen
Samson
Kumiorava, 2011
978-952-67423-4-2

Samson tuli minulle tutuksi aikoinaan Suomen MADin sivuilla. Riphard Scaryn ihmeellisen touhukkaat aukeamat olivat pullollaan pieniä, herkistäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi joulukuvassa Tonttu Tomeran tirkistely tyssää teräsvaippaluotiin (tjsp, lukemisesta on aikaa vuosikymmen). Richard Scarryn perikunnan lakimiehet panivat stopin moiselle puuhalle jo aikaa sitten, mutta Samson se vaan ratsastaa edelleen.

Nyt satulan alla on perheen Musta Hevonen, joka ei olekaan mikä tahansa koni. Korkeintaan Koni, tohtori. Heppa päätyi vuonna 2011 Kumioravan talliin ja onpa sillä rancheja myös Suuressa maailmassa. Oikea maailmanluokan aamuja vieroksuva valioyksilö siis.

Musta hevonen yhdistelee absurdismia, sanaleikkejä ja kirjaimellisuuksia sellaisiin asioihin kuin kahvin juonti ja arkeologia. Joskus lopputulos panee hymähtämään huvittuneesti, joskus hirnumaan ääneen. Stripit on parhaimmillaan oivaltavia ja erityisesti sunnuntaipituisissa jutuissa tapahtumien jaksotus pääsee oikeuksiinsa.

64-sivuisen albumin sisään on ahdettu pilttuullinen maailmanluokan strippisarjakuvaa. Sanavalinnoista huolimatta tämä ei ole reteä yritys suitsuttaa keskinkertaisuutta vaan kylmä fakta. Dark Side of the Horse pyörii gocomics.comissa ja päätyy ajoittain myös päivän suosituimpien joukkoon. Ei kehno saavutus suomalaiselta piirtäjältä. Enää haluaisinkin tietää, milloin seuraava kokoelma on luvassa. Onneksi heppaa saa myös blogimuodossa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kumiorava, Musta hevonen, Samson, Suomen MAD

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka

Julkaistu 29 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka
Käsikirjoitus: Rob Chestney
Taide: Alex Sanchez
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-601-9

Edellisen lehden tapahtumista ollaan loikattu eteenpäin neljännesvuosisata ja on tullut aika hieroa rauhaa tasavallan ja sithien välillä. Sota ei etene oikein mihinkään ja olisi houkuttelevaa ottaa pieni hengähdystauko, kerätä joukot ja valmistautua uuteen koitokseen. Ovelana taktiikkana sithit hyökkäävät neuvottelujen aikana Coruscantiin näyttääkseen vahvemmilta. No, jedi-temppelin tuhoaminen toimii aina.

Näin se käy.

Siltikään kaikki eivät ole tyytyväisiä. Rauha on heikoille, ja toisaalta rauha antaa myös vastapuolelle mahdollisuuden kasata rivinsä. On hankala ylläpitää hyökkäämättömyyttä galaksinlaajuisessa konfliktissa, jossa kumpikaan osapuoli ei sitä halua. Satele Shan, jediritari, ei aio antaa moisten pikkuseikkojen järkyttää status quota ja liittoutuu vaikka sithien kanssa jedejä vastaan, kunhan rauha pysyy.

Vaikkei Satele tämän lehden tapahtuma-aikaan ole edes jedimestari, ei hän keltanokkakaan ole. Hänhän se ensimmäisenä vaistosi sithien paluun.

…noin viisi sekuntia ennen kuin se oli ilmeistä kaikille muillekin.

Rauhan uhka pysyy Imperiumin verta paremmin kasassa, mutta lukuisat hahmot ja tapahtumapaikat tekevät kerronnasta silti hajanaista ja sotkuista. Puolet elementeistä olisi voinut karsia pois helposti ilman vahinkoa ydinjuonelle.

Tähtien sodan eittämättä kiinnostavin puoli on jedit. Alkuperäinen trilogia kertoi Luke Skywalkerin tarinan ja siinä jedit, ne harvat, olivat kukin kovia jätkiä omalla tavallaan. Myös ja etenkin sisäisesti. Esiosat toivat tullessaan jedien valtaisat laumat ja jotta heidän läsnäolonsa ei olisi vesittänyt jokaista kohtausta, heidän piti olla haavoittuvia niin kuin kaikkien muidenkin. Mystiikka revittiin alas ja jäljelle jäi lauma pataan ottavia peeloja, jotka todistavat Han Solon kannan oikeaksi: Sädepyssy on parempi. Ainoa kauheampi asia kuin suuri määrä jedejä on suuri määrä sithejä. Voi sitä mätön määrää, kun jokainen käsikirjoittaja haluaa nähdä sarjakuvansa sivuilla valomiekkojen heiluvan.

Kun Star Wars The Old Republic -pelin kerrottiin olevan tulossa, pelattaviksi hahmoiksi nimettiin jedit, sithit ja tavalliset sotilaat. Aivoni nyrjähtivät heti. Se tarkoitti suoraan sitä, että yksi yhtä vastaan -matsissa tavallinen jeppe tykin kanssa pystyisi taistelemaan tasavahvasti jedin kanssa. Sen nyt potkii herkkään paikkaan sitä jedikuvaa, jonka alkuperäinen trilogia antoi. Vaan oikeassa olin. Rauhan uhassa palkkionmetsästäjä turauttaa jedien überpääjehuylimestaria pyssyllä keskivartaloon ja siinäpä se sitten. Jedeistä on tullut valotikuilla viuhtovia tusinasolttuja.

Kerran Alkon myyjä vaati minua näyttämään silmäni. Missä hän on, kun häntä tarvitaan?

Kuvitukseen tunnun kiinnittävän huomiota vain, kun se olisi suotavaa esimerkiksi arvostelun yhteydessä, tai kun se ärsyttää minua. Kavahtakaa niitä kertoja! Vaan nyt ärsyttää. Nimittäin silmät. En tiedä, onko silmien ummistaminen joka välissä jokin tehokeino luoda epävarmuutta hahmoihin, vai piirtäjän laiskuutta, joskin veikkaan tyylikeinoa. Sen lisäksi noin puolet kerroista, kun silmiä näytetään, ne tuntuvat olevan mustia möykkyjä. Piirtäjä tekee jotain väärin, kun minäkin kiinnitän huomiota.

Tähän mennessä Vanhasta tasavallasta kertovissa lehdissä on ollut yritystä. Kuvattaviksi valitut tapahtumat paljastavat olennaisia, jopa historiallisesti merkittäviä seikkoja maailmasta. Siltikään kerronta ei nouse perusviihdykkeen yläpuolelle. Hahmot eivät kosketa. Jedinä olemisen dilemmoissa ja vaikeissa valinnoissa ei ole, ironista kyllä, lainkaan voimaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Egmont, Jedi, Satele Shan, Sith, Star Wars the Old Republic

Valkoinen tiikeri 5. Feeniksin vuosi

Julkaistu 28 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Valkoinen tiikeri 5. Feeniksin vuosi
Conrad & Wilbur
Apollo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5769-17-3

Valkoisen tiikerin saavuttaessa ensimmäisen suuren tarinakokonaisuuden huipentuman ammutaankin jo isoilla tykeillä. Koko valkoisten tiikerien järjestö on uhattuna, kun jokin taho teloittaa heidän jäseniään kaupunki kerrallaan. Tapahtumat sinkoavat Alixin, hänen ottoäitinsä Zizhun ja Viidennen onnen taidosta tutun Kolmivärisen lohikäärmeen aina Lontooseen asti. Taistelua ei enää käydä niinkään jonkin aatteen puolesta vaan ihan hengissäpysymisen vuoksi.

Länsimainen populäärikulttuuri on posket pullollaan agenttitarinoita, joissa oikeamieliset britit/jenkit suojaavat vapaata maailmaa ja kulutushysteriaa inhoilta kommareilta ja heidän moraalittomilta kätyreiltään. On siis jo aikakin saada luettavaksi rohkean kommunistivakoojan seikkailuja, joissa britit ovat hienohelmaisia massamurhaajia ja jenkit apinain tasolle taantuneita muskelikasoja.

Ji-Huilla on aina lohdutuksen sana lähimmäiselle.

Niin paljon kuin olen oppinut pitämäänkin Yannin kirjoittamista sarjakuvista, Valkoisen tiikerin parhaimmat osat ovat myöhemmät, Conradin ja Wilburin kirjailemat seikkailut. Niissä on annettu enemmän tilaa niin maailmalle kuin mielenkiintoisille sivuhahmoillekin. Erityisesti Rousseau, Kolmivärinen lohikäärme on mies paikallaan. Empatiaan saattaa vaikuttaa se, että hän on toisaalta päähenkilön puolella ja toisaalta valkoinen, joten samaistuminen on kaltaiselleni pohjolan asukille helpompaa. Toinen loistava hahmo on Alixin jadelohikäärme Ji-Hui, jolla on perinteikäs, hyvin kiinalaisen oloinen asennoituminen maailmaan, hymy kasvoillaan ja viisaus silmien takana.

Conrad on pysynyt koko sarjan ajan kuvittajana ja selvinnyt erinomaisesti. Hahmoissa on tiettyä rodullista karikatyyrimaisuutta, mikä kuuluu väkisinkin asiaan, jos ei lähde fotorealistiseen suuntaan. Taustat ovat hienoja ja herättävät mielikuvia oikeilta aikakausilta.

Nostaisin Feeniksin vuoden koko syklin selvästi parhaimmaksi albumiksi, ellei juoni edellyttäisi sinänsä pystyvien vakoojien käyttäytyvän anteeksiantamattoman varomattomasti. Vaaratilanne painaa päälle lähinnä vain siksi, että pahisten ei tarvitse kuin ajella hyvisten perässä nähdäkseen, mihin he menevät. Luulisi salassa toimimaan tottuneiden ihmisten toimivan, no, salaisemmin.

Kaikille agenteille lienee yhteistä, että vaatteiden on oltava kunnossa.

Tapahtumien ajankohdan kanssa joudun heittämään pyyhkeen kehään. Tässä albumissa brittiläisen salaisen palvelun päällikkö murehtii imperiumin murentumista, etenkin sitä jos Intia, herra paratkoon, päättäisi itsenäistyä. Toisaalta ensimmäisessä seikkailussa britit vetivät pään täyteen, koska oli 15. elokuuta, se kauhea päivä, jolloin Intia irtaantui siirtomaavallasta. Onko 1947 siis tulevaisuutta vaiko menneisyyttä? Onko tässä jokin seikka, jota minä en vain hahmota? Onneksi tarkalla ajankohdalla ei ole erityistä merkitystä minkään albumin juonen kannalta, ei ainakaan minun tasoiselleni lukijalle, jonka piti tarkistaa Wikipediasta Kiinan sisällissodan historian merkittävät tapahtumat ja nimet, sekä päättymisvuosi.

Kahden viimeisen albumin alussa mainitaan lähteitä, joita käsikirjoittajat ovat käyttäneet hyödykseen tarinoita laatiessaan. Immersion kannalta oikeiden historiallisten toimijoiden käyttö on ollut oikea valinta, sillä jokainen lukija voi muualta lukea lisää kustakin merkittävästä hahmosta ja laajentaa valkoisten tiikereiden tarinaa oman päänsä sisällä.

Alix Yin Fun ja tovereiden jatkosta ei tiedä kukaan. Toinen sykli tarinoita oli suunnitelmissa, mutta ne suunnitelmat ovat nyt jäissä Conradin saatua pestin Asterixin ja Marsupilamin piirtäjänä. Jokainenhan ymmärtää, että paitsi paremmin palkattua kummankin kuuluisan hahmon kuvitus on myös arvostetumpaa lukevan yleisön silmissä. Toivoa sopii, että Conrad vielä aikanaan palaa Alixin edesottamusten pariin, vaikka siihen vuosia menisikin.

Sarjan osat:
1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Apollo kustannus, Conrad, Valkoinen tiikeri

Huuhkaja – Kuin noidat yössä

Julkaistu 27 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Huuhkaja – Kuin noidat yössä
Käsikirjoitus: Yann
Kuvitus: Romain Hugault
Apali oy, 2009
ISBN: 978-952-5026-89-4

On talvi vuonna 1943. Saksa ja Neuvostoliitto ottavat yhteen maalla, merellä ja ilmassa. Huuhkaja-sarja keskittyy viimeiseen.

Yliluutnantti Adolf Wulf on taitava lentäjä. Yksi parhaista. Siitä syystä hänen natsivastaisuutensa ei ole vielä kehittynyt ongelmaksi, vaikka tulisieluisimmat lentoveljet katsovatkin karsaasti hakaristin puuttumista koneen perästä. Wulfin kunniantunto tulee muutenkin tielle, sillä hän ei laske taisteluvoitoiksi pikkusirrejä kuten suojattomia tiedustelukoneita. Valtakunta taas haluaa sankareita, joiden pudotusluvut näyttävät hyviltä. Hauska nähdä, miten nykypäivästä tuttu tulosvastuullisuus haittasi todellista tehokkuutta jo toisen maailmansodan aikana.

Traktori-Tamara on tyytymätön

Isä Aurinkoisen valtakuntaa on käynyt puolustamaan myös Yön noidat, joukko naisia, jotka ampuisivat vaikka Kuun taivaalta, jos käsky kävisi. Saksan lentäjä-ässät ovat siis helppo nakki, tai olisivat, jos eivät väistelisi ja ampuisi takaisin. Yksi noidista on luutnantti Lilja Litvaski, jolle ainoa asia, jolla on mitään merkitystä, on vihoviimeisenkin natsin tappaminen kuoliaaksi saakka. Ikävä kyllä hänen kannaltaan hän palvelee omalla tavallaan kieroutunutta järjestelmää, jossa liiallinen kunnianhimo voidaan nähdä pahana asiana. Asemaa ei auta se, jos sattuu olemaan viehkeämpi nainen kuin puolueen ärhäkkä politrukki, jonka tehtävä on kitkeä vääränlainen aines armeijasta Siperian tundraa poraamaan.

Yann todistaa kerta toisensä jälkeen (Piko ja Fantasio, Valkoinen tiikeri) osaavansa kirjoittaa sekä kiinnostavaa juonta että toimivia hahmoja. Kuin noidat yössä ei ole tästä poikkeus ellei sitten positiiviseen suuntaan. Toisina aikoina Wulf olisi suoraselkäinen, ihanteidensa takana seisova mies. Nyt hän on halveksimansa politiikan käsikassara ja yksinhuoltaja, joka on kutakuinkin ainoa, jota silmien alla suoritetut sotarikokset hetkauttavat. Lisäksi hänen pieni tyttärensä vaatii isää lupaamaan, ettei tapa enää naisia, vaikka nämä olisivatkin vihollissotilaita. Muuten kummitukset, yön noidat, tulevat ja vievät hänet.

Romain Hugault tuntee lentokoneiden anatomian kuin omat taskunsa, olettaen että taskussa on vaikkapa Lavotshkin La-5 FN. Kuvitus on jylhää ja talvisten maisemien väritys kaunista. Hahmot ovat realistisen ilmeikkäitä.

Jos vertaa perinteiseen sotasarjakuvaan, kehottaisin muutoin kaikkia nakkaamaan vanhat Korkeajännitykset saunanpesään ja hankkimaan Huuhkajaa tilalle, mutta vastustan periaatteessa sarjakuvien polttamista, ellei Turun Sanomien sarjakuvasivuja lasketa. Pitäkää siis Korkkarinne, mutta muistakaa nimi Hugault, kun seuraavan kerran könyätte sarjakuvapuodin hyllyjä.