Aihearkisto: Arvostelu

Marsin sankari

Marsin sankariJohn Carter 1. osa: Marsin sankari
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-142-7

Ensin mietin, pitäisikö koko Mars-ilmiötä esitellä, kyllähän nyt kaikki John Carterin tuntevat. Sitten muistin ikäni ja tajusin, että ennen tätä Inton uusintasarjaa Mars-kirjoja ilmestyi viimeksi 1970-luvulla. Eikä se viimevuotinen elokuvakaan tainnut paljon hahmon ja sarjan hyväksi tehdä (joskaan en ole vielä sitä nähnyt), joten lähdetään perusteista.

John Carteria on kutsuttu avaruuden Tarzaniksi, ja hyvästä syystä. Ensinnäkin kumpikin sälli on lähtöisin Edgar Rice Burroughsin kynästä. Toisekseen he ovat sankareita vailla vertaa ja pätkivät pahiksia turpaan sekä oikealle että vasemmalle, monasti yhtä aikaa.

Maailma on muuttunut paljon sen vuosisadan aikana, joka John Carterin ensiesiintymisestä on kulunut. Ja sen huomaa. Hän on todellinen entisaikojen virginialainen herrasmies, jota perheen orjatkin jumaloivat ennen sisällissotaa. Nykyään moisesta mainitseminen on vähemmän muodikasta. Myöskään Johnin oma arvomaailma ei heijastele kirkkaana nykyajan ennakko-odotuksia. Hän on valmis johtamaan satatuhatpäisen villisoturilauman ihmisten asuttamaan miljoonakaupunkiin vain estääkseen mielitiettynsä avioliiton toisen miehen kanssa. En ole ihan varma paljonko raatoja koko kirjan aikana syntyi, mutta ne lasketaan sadoissa tuhansissa, saattoipa miljoonan haamurajakin mennä rikki.

Toisaalta, tällainen revittely on omalla tavallaan virkistävää. Nykypäivänä on muotia sankarin etsiä keinoja hengenmenetyksen estämiseksi ihan viimeiseen asti. Jos verta vuodatetaan, olkoon se moraalittoman pahalaisen mustaa verta. Viattomat voivat nukkua yönsä rauhassa, kun sankari valvoo. John Carter tulee maailmasta, jossa sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, ja tämä mielentila seuraa häntä Barsoomin väkivaltaisille tantereille. Miljoonakaupungissa saattaa ehkä asua lapsiakin, mutta koko asiaa ei edes mainita, kun tharkit vyöryvät porteista sisään. Paikka ryöstetään, mitä ikinä se tarkoittaakaan, joskin epäilen teurastuksen liittyvän prosessiin kiinteästi.

Marsin sankarin alku on hitaanoloinen ja pelkäsinkin, että aika on kullannut nämäkin muistot turhan paksulti, mutta kyllähän se tarina siitä pääsi vauhtiin ja toisiaan seuranneet huimat taistelut tai vaaralliset tilanteet pitivät mielenkiinnon vireillä viimeiselle sivulle asti. Carter heiluu pitkin karttaa leiristä toiseen, ja leirillä tarkoitan ikivanhoja kaupunkeja, joissa eri valtakeskittymien jehut pitävät laumoineen majaansa, mutta runsas matkustelu ei silti kuluta sivuja tarpeettomasti. Oli huikaisevaa huomata, miten miljoona-armeijan kukistaminen hoidettiin kahdessa sivussa! Vauhtia, toimintaa, jännitystä ja vanhakantaista romantiikkaa, jossa nainen on palkinto.

Suomennos on tuttu, koska se periytyy yli neljän vuosikymmenen takaa, mutta toisintotekniikassa on vielä hiomisen varaa. Keksin jossain vaiheessa, että teksti on skannattu vanhasta kirjasta ja ajettu tunnistussiivilöiden läpi, koska mikään muu ei selittänyt niitä silmiin osuvia kauneusvirheitä. Vielä yksi lisäkierros uuden oikolukijan kanssa olisi voinut siivota ne pois. Liikoja ei kyllä ole tarpeen torua, onhan tämä uusintapainoslinja ihan kulttuuriteko. Tämän päivän nuoret pääsevät jälleen tutustumaan sellaiseen scifiin, joka on vaikuttanut hirvittävän moneen vanhemman polven sf-kirjailijaan. Ja meihin nuorempiin kirjoittajiin myös.

En asetu sankarin eettisen koodin taakse, mutta onneksi kirjallisuudessa niin ei tarvitse tehdäkään tarinasta nauttiakseen. Sain sitä mitä etsin, kiihkeätempoisen sotaseikkailun vieraan taivaan alla, jota kaksi kuuta valaisevat. Muuta en pyydä, paitsi seuraavaa osaa. Onnekseni se on pinossa seuraavana.

Wolverine

WolverineWolverine
Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Frank Miller
Suomentanut: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-699-6

Saadessani Wolverine-alpparin käteen olin innoissani kuin koululainen karkkipäivänä. Wolvis kuului käytännössä koko Marvel-kauteni ajan ehdottomiin suosikkeihin, meninpä ehkä jopa niin pitkälle, että nimitin häntä kaikkien aikojen kiinnostavimmaksi supersankariksi.

Olihan siihen syynsäkin. Muiden heerosten puhjetessa pömpööseihin monologeihin Logan popsautti kämmenselästään terävät veitset ja antoi vihulaiselle mitä kuuluu ja kuka käskee. Hän oli myös salaperäinen ja synkkä, aikana, jolloin se ei vielä ollut muotia. Koko 90-luvun ajaksihan suunnilleen jokaisesta tuli synkkä ja riivattu, ehkä salaperäinenkin.

Wolverine poseWolvis oli ehtinyt heilua X-miehissä jo hyvän aikaa, mutta yksi merkittävä virstanpylväs hänen tarinassaan saavutettiin, kun Chris Claremont ja Frank Miller yhdistivät voimansa luodakseen kertakaikkisen eeppisen saagan, jossa Logan taistelee tuhatpäistä ninjalaumaa vastaan rakastamansa naisen puolesta. Älkääkä sanoko, ettei tuollainen perusjuoni kehenkään uppoa, sillä noihin viattomiin aikoihin 80-luvulla se upposi aivan helvetin syvään.

Tuohon aikaan Ryhmä-X:n kirjoittaja Claremont oli rautaista kamaa ja minun mielestäni parhaimpia käsikirjoittajia ikinä. Tietenkään en ollut kuullutkaan Alan Mooresta, mutta epäilenpä olisinko niihin aikoihin miehen neroutta pystynyt ymmärtämään. Myös Miller oli kuumaa hottia, kehuttu ja juhlittu mestari, joka veti Daredevilin sfääreihin, eikä se muslimivastainen höyrypää, jollaisena hän tänä päivänä näyttäytyy kolostaan kurkistellessaan.

Paras hahmo ikinä, kenties kovimmat tekijät ikinä. Niin minä silloin ajattelin ja tätä Egmontin uusintajulkaisua hipelöidessäni olin satavalmis sukeltamaan niin itse sarjakuvaan kuin muistoihini siitä. Sitä kai sanotaan nostalgiaksi. Antauduin täysin sen pauloihin, ja sukelsin sisään.

Räyhättyään ensin Kanadan erämailla Logan lähtee Japaniin ottamaan selvää, mitä kuuluu hänen rakastetulleen Marikolle. Perillä odottaa epämiellyttävä yllätys: Marikon kuolleeksi luultu isä on palannut kuvioihin, ottanut klaanin pääjehun roolin takaisin itselleen ja määrännyt Marikon naimisiin julman, pikkumaisen, kunniattoman pelkurin kanssa. Ehkä se tuntui hyvältä idealta juuri silloin.

Wolverine katse

Wolverine ei aio mokomaa loukkausta sietää ja seuraa turpakäräjät, minkä jälkeen kujalle kärrätään sata kiloa adamantium-vahvisteista gaijin-jauhelihaa. Hänet ottaa hoteisiinsa naissoturi nimeltä Yukio, jolla on epäsiveellisiä aikeita Wolverinen suhteen, eikä erityisen puhtaita jauhoja pussissaan. Taustalla sitten häärii lukuisia, kymmeniä tai jopa satoja huippuunsa koulittuja ninjoja, lukumäärällä kun ei ole väliä Wolverinen päästessä irti. Kaikki meni eikä riittänytkään.

Viimein sitten selvitellään loputkin välit. Paha saa palkkansa ja se maksetaan adamantiumissa. Voittoisa samurai on voittoisa. Banzai!

Hämmästyksekseni olin kuitenkin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta. Mitä ihmettä?

Wolverine city

Lopputaistelun aikana Wolverine oli yllättävän kovasti helisemässä paria miekkaa vastaan etenkin kun ottaa huomioon sen, miten hän on pätkinyt koko albumin ajan miekkamiehiä pinoon. Mikseivät kynnet viipaloineet ilkeän isukin miekkoja partaveitsikokoon heti kättelyssä? En tiedä, ellei syynä sitten ollut taiteellinen vapaus. Tai tarve venyttää hurjaa lopputaistelua järkisyistä viis veisaten.

Wolverine YukioHämmästyksekseni olin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta.

Pitkään asiaa pohdittuani olen päättänyt jyvittää pettymykseni syyn kahdelle taholle. Osa menee itse sarjakuvalle, joka joskus muinaisuudessa oli rajoja rikkovaa ja uutta, muttei nykymittapuilla kuitenkaan enää pärjää omillaan samalla tavoin. Osa menee taas liian suuriksi nousseille odotuksilleni. Jotain tavanomaista Ryhmä-X-tarinaa en olisi päätynyt palvomaan näin paljon, ja siitä olisin saanut irti enemmän kiksejä. Nyt iskin itse keppiä pinnojeni väliin, kun luulin lukevani edelleen maailman päheintä tarinaa.

Uskon vahvasti, että moni ikäiseni lukija saa paljon irti tästä Wolverinen sooloseikkailusta, mutta älkää sortuko minun virheeseeni ja odottako aivojenne käristyvän lukukokemustenne aiheuttamista orgasmeista. Sillä pahoin pelkään, että niin ei käy teillekään.

Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä

Ulkoministeriö 1Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä
Christophe Blain & Abel Lanzac
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-38610-1

Joihinkin sarjakuviin suorastaan hullaannun. Ulkoministeriö on yksi niistä.

Arthur Vlaminck on nuori tutkija, jonka väitöskirjakaan ei ole vielä aivan valmis. Hänet kaappaa esikuntaansa Ranskan ulkoministeri Alexandre Taillard de Vorms, jonka avustajajoukko on usein hätää kärsimässä eksentrisen pomonsa mielivallan edessä. Vai onko Alexandre sittenkin intohimoinen visiönääri, joka näkee muita pidemmälle ja pyrkii muuttamaan maailman paremmaksi?

Sirkus alkaa, tirehtööri kutsuu

Sirkus alkaa, tirehtööri kutsuu

Ulkoministeriön nerous on yhdistää nämä kaksi näkemystä. Koko sirkus näyttäytyy hallitsemattomana kaaoksena vastatulleen Arthurin silmin, mutta kokemuksen karttuessa kaiken kuohunnan alta alkaa pilkahdella logiikkaa ja rohkeutta. Alexandre de Vorms paljastuu poliitikoksi, jonka pyrkimyksiä voi avoimesti kunnioittaa. Se on virkistävä poikkeus tämän päivän trendiin, miellyttävää fantasiaa lehtien uutispalstoja korvaamaan.

Ulkoministeriötä on verrattu Kyllä, herra ministeri -sarjaan, mutta itse en näe sen suurempia yhtäläisyyksiä poliittisen ulottuvuuden lisäksi. Ulkoministeriön poliitikot eivät ole pulmasta toiseen törmäileviä ummikkoja, joita virkamiehet tanssittavat omien pilliensä mukaan, vaan omista lähtökohdistaan toimivia, sinänsä pystyviä ammattilaisia.

Piirrostyyli on hyvin omanlaistaan, varsin eurooppalaista tietyllä modernilla kierteellä. Jo kasvonilmeet ovat hykerryttäviä, mutta ilmeikkyys ulottuu voimakkaasti myös kehonkieleen. Ulkoministeri puhuukin monasti erityisesti käsillään. Riemastuttavaa katsottavaa!

Haluatteko saman viittomakielellä?

Haluatteko saman viittomakielellä?

Ulkoministeriötä jaksaisin lukea kirjatolkulla. Onneksi siitä on ilmestynyt suomeksi jo kakkososa. Suosittelen lämpimästi eurosarjakuvan ja politiikan ystäville.

Mitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan

Mitä helvettiäMitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan
David Shirgley
Suomentanut: Tommi Uschanov
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8271-1

Epäpiirros, koska kirja oli hankala skannattava

Epäpiirros, koska kirja oli hankala skannattava

Kirjan nimi on varsin osuva. Juuri tuo kysymys noussee useammankin sivuja selanneen mieleen. Periaatteessa mukana on sellaisia seikkoja, joista minä pidän. Todella outoa huumoria. Kertakaikkisen tärähtänyttä taidetta.

Käytännössä kuitenkin kirja jätti kylmäksi. Olisin kaivannut enemmän normaaliutta joko taiteeseen tai sitten vitseihin, tällaisena kirja ei jaksanut innostaa yhtään. Piirrokset on tehty hyvin karkealla tekniikalla, joka parin ensimmäisen sivun jälkeen käy vanhaksi. Pädyin selailemaan kirjaa aukeama toisensa jälkeen etsien jotain tirskahtamisen arvoista. Pari hymähdystä löysin.

Juuri tällaiselle huumorikirjalle on epäilemättä oma yleisönsä, vaikken minä siihen kuulukaan, joten jos näette kirjan jossain hyllyssä nököttämässä, vilkaiskaa nyt ihmeessä, josko tämä iskee teille kuin korkeavirtajohto kainalokuoppaan. Humööri kun on hyvin persoonallinen laji.

Iron Man: Extremis

Iron_Man_ExtremisIron Man: Extremis
Tarina: Warren Ellis
Kuvitus: Adi Granov
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-694-1

Kostajat ja kaikki heihin liittyvä, etenkin Rautamies, on parin viime vuoden ajan ollut kohtalaisen kuumaa kamaa. Leffat takovat huimia tuloksia ja Marvel uudisti lehtitarjontansa uusien lukijoiden koukuttamiseksi. Onneksi näille raukoille rajoillekin rantautuu edes pieni osa tästä Marvelversumin uudesta noususta. Ja rytinällä rantautuukin, sillä keltapunaisen puvun puikkoihin on päästetty itse Warren Ellis.

Tonyn pitäisi syödä enemmän sieniä.

Tonyn pitäisi syödä enemmän sieniä.

Iron Man: Extremis kokoaa yhteen uudelleenumeroidun Rautamies-sarjan lehdet 1-6 ja kertoo hauskasta nanokeksinnöstä, jolla voidaan muokata ihmiskehosta yli-inhimillinen. Koska supereita ei koskaan ole riittävästi, ilmeisesti. Kyseessä on selvästi varsin raju cocktaili, sillä sitä kiskaissut äijä vetää Rautamiestä turpaan kuin tämä olisi kymppitonnin velkaa. Jälki on rumaa kuin Hulkia vastaan tapeltaessa. Tony Stark alkaa harkita radikaaleja ratkaisuja punttien tasaamiseksi, ennen kuin vihulainen juoksee koko mantereen halki ja lanaa pääkaupungista perunapellon.

Voimakasta, joskin tusinamaista vastustajaa huomattavasti kiinnostavampi teema on visionäärit ja heidän vastuunsa maailman tilasta. Sekä Tony että extremis-hoidon kehittänyt tiedenainen Maya ovat kumpikin tahoillaan luoneet ennennäkemätöntä, uutta teknologiaa ja operoivat muutenkin sellaisella tasolla, että todellista kilpailua muilta tahoilta ei edes ole. Silti kumpikin on jäänyt määrärahojen ja sotateknologian loukkuun sen sijaan, että olisivat muuttaneet koko planeetan elämän.

Atomic batteries to power. Turbines to speed.

Atomic batteries to power. Turbines to speed.

Kuvitus on suorastaan fotorealistista. Adi Granovin jälki on jotain, mitä en olisi uskonut todeksi pikkupentuna, kun lueskelin varhaisia Hulkeja. En, vaikka olisin saanut aidon lehden käteeni aikarepeämän kautta tulevaisuudesta. Tällaisissa kuvissa silmä lepää.

Extremis toimii hyvin esittelynä Rautamiehen päivitettyyn maailmaan, mutta tarinana se ei kanna kovin pitkälle. Valkoinen, kotimainen terroristi ei vastustajana jaksa kiehtoa, sillä suu vaahdossa möykkäämistä näkee päälle terveellisen päivittäisannoksen jo sosiaalisessa mediassa, ja juuri muuhun vihulaiseksi nostetusta militantti-idiootista ei ole. Taistelut eivät sisällä kekseliäisyyttä, kaikki ratkeaa suoraviivaisella nyrkkihipalla, ja jos ei haba riitä, ratkaisu on simppelisti hankkia sitä lisää.

Extremis on kelpo avaus, mutta saa samalla toivomaan, että luvassa olisi parempaa. Ehkä jotain tyyliin ystävyysmatsi Mandariinin kanssa tai jotain muuta klassista.

Me Rosvolat ja konnakaraoke

Me Rosvolat ja konnakaraokeMe Rosvolat ja konnakaraoke
Siri Kolu
Otava, 2011
ISBN: 978-951-1-25424-9

Rosvolat ja heidän kesävahvistuksensa Vilja palaavat konnankoukkujen pariin tässä mainiossa jatko-osassa Me Rosvoloihin. Kokonainen koulutyöntäytteinen talvi on kulunut ja kevätkin on kitkuteltu loppuun. Vilja odottaa malttamattomana kesää, koska silloin hän voi vihdoin ja viimein palata edellisvuoden uusien tuttavuuksien, mainion rosvoperheen pariin. Mutta siitä ei näytä tulevan mitään. Kesäkuun saavuttua Vilja löytää itsensä viululeiriltä, kaikista mahdollisista paikoista. Mutta Rosvolat eivät hylkää omiaan. On aika suuren pelastusoperaation.

Sukeentuva seikkailu ei kuitenkaan noudata viime kesästä tuttua kaavaa. Rosvoperheiden kesäjuhla häälyy päiden yllä synkkänä ja panokset ovat korkeat. Vanha Pärnänen on kuollut ja nyt valitaan uusi rosvovaltias. Rosvoloiden isä Hurja-Kaarlo tietenkin tavoittelee tuota himoittua titteliä, mutta vastassa on kutakuinkin koko muun Suomen rosvokansa. He eivät ole unohtaneet sitä, miten viime kesäjuhlat päättyivät katastrofiin ja poliiseihin, kaikki Rosvoloiden ansiosta.

Jos Vilja edellisenä vuonna olikin enemmän turisti, kesävieras rosvomaailmassa, nyt hänen täytyy osoittaa aidosti kuuluvansa jengiin. Olosuhteiden pakosta hän joutuu mittelemään älyään muiden perheiden parhaimmistoa vastaan valehtelukisassa lähes yksin, ja kaikkia kiinnostaa kovin, missä ja kenellä on sata vuotta vanha Helmeri Kvistin Rosvo-opas.

Siri Kolu loi jo ensimmäisessa Rosvola-kirjassaan mielenkiintoisen, lapsenomaisen maailman, jota asuttivat pystyvät lapset ja eksentriset aikuiset. Huumori ja hauskuus pysyvät, mutta nyt maailma saa jo synkempiä sävyjä. Siinä missä Rosvoloita kiinnostaa ruoka ja barbit, muut perheet elävät raadollisemmin ja vaanivat mammonaa, eikä heidän kanssaan muutoinkaan ole leikkimistä. Liittoumia syntyy ja hajoaa, ja häijyjä juonia punotaan.

Konnakaraoken myötä aloin kuvitella joitakin kohtauksia Ghibli-studioiden elokuvien tyyliin esitetyiksi, ja yhtäkkiä siinä oli paljon järkeä. Hayao Miyazaki voisi hyvinkin ohjata Rosvoloista animeleffan. Maailma on kiinnostava ja eheä, hahmot sopivan eriskummallisia ja juoni seikkailullinen. Kellehän tästä ideasta pitäisi kirjoittaa?

Rosvola-kirjat ovat uponneet todella hyvin iltasatumateriaalina 8-12-vuotiaiden testiryhmään. Aikuisetkaan eivät joudu kiristelemään hampaitaan näitä ääneen lukiessaan, sillä kieli on rikasta eivätkä hahmot käyttäydy tarpeettoman pöljästi. Suosittelen siis lämpimästi.

Finncon 2013

Se on ohi! Nyyh! Finncon 2013, minne menit?

Tänä vuonna Finncon oli tukeva kolmen päivän rieha, plus tutkijat kokoontuivat tiemmä jo torstaina. Me pörähdimme paikalle perjantaina hiukan ennen yhtä ja raahasimme con-alueelle painavaa tavaraa. Tuhoa turha tuote -huutokauppaan meni vanha tietokoneeni Commodore 64 peleineen, kasettiasemineen, joystickeineen ja ohjekirjoineen. Kirpparipöytään päätyi iso kassillinen kirjoja (tuplakappaleita), dvdeitä ja vanhoja pelejä. Näiden lisäksi otsasuonta pullistutti kaksi laatikkoa Kuoriaiskirjojen painotuotteita. Tuomas Saloranta saisi kirjoittaa hieman ohuempia pokkareita, kautta Tshathogguan.

Sitten mopo karkasi käsistä. Heti kun kaksi boksia Kuoriaisia oli dumpattu kustantajan kouriin, tein Löydön. Ensimmäisen monista. Aavetaajuuden sälleillä oli myynnissä S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, 2. painos, joka minulta uupui. Ykköspainos sentään löytyi vanhastaan, mutta jälkimmäinen editio on pehmeistä kansistaan huolimatta laajennettu laitos. Fyrkat handuun ja peli auki. Sitten kuume ottikin vallan. Säntäsin kirpparipöydälle ja aloin kuumeisesti selata kirjojen selkämyksiä. Tein kaappauksia vasemmalta ja oikealta. Kirjapino kainalossa kasvoi, siirtyi sitten pöydälle. Kun pino muuttui labiiliksi, jaoin sen kahtia ja kasvatin kumpaakin. Ollessani vielä jumiutuneena scifipuolelle Arren bongasi kaksi Jalavan julkaisemaa Howardin Conan-suomennosta, jotka olivat siihen asti vuosia onnistuneet piilottelemaan muiden kirjojen takana antikoiden hyllyissä.

Jotkut ystävät ja toverit yrittivät tässä vaiheessa käydä tervehtimässä tai jopa esittelemässä itsensä pitkällisen nettituttavuuden jäljiltä. Houkat! Vaan mistä he olisivat voineet tietää, millainen on bibliomanian pauloihin joutunut Shimo, joka samalla vahtii ja ryöstää puhtaaksi uutta kirjallista territoriota. Niin että anteeksi vain, enkä voi luvata parannusta jatkossakaan. En niin kauan, kun kiinnostavia kirjoja uupuu kokoelmastani.

Lopulta ensi-isku oli suoritettu ja pahin kirjanälkä suoritettu. Oli aika viuhtoa ympäriinsä, rehata ja moikkailla kaikkia mahdollisia tuttuja ja samalla hieman vilkuilla, mitä muita kirjoja oli välittömässä lähiympäristössä. Mihinkäs Cthulhu lonkeroistaan pääsee?

Pihalla vaani hurja dino!

Pihalla vaani hurja dino!

Tänä vuonna panostimme ohjelmiin. Ensin kävin Arrenin ja Hannen kanssa vilkaisemassa Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun palkintojen jakoa, mutta tulosten jälkeen päätimme sittenkin hilpaista eteenpäin; Arren ja minä seuraamaan fysiikkaa, joka sanoi pöö. Siellä lingottiin palloja, dipattiin kamaa nestetyppeen ja ammuttiin tyhjiömörssärillä projektiileja pahaa-aavistamattomiin tölkkipinoihin. Sen jälkeen suhaistiin seuraamaan höyrypunk-paneelia, jossa Magdalena Hai, Boris Hurtta, J. S. Meresmaa ja Siri Kolu keskustelivat aiheesta, jota kovasti diggailen. Ensimmäisen kerran törmäsin laajemmin kyseiseen aiheeseen City of Heroes -aikoina ja yritinpä 2007 kirjoittaa Nanowrimossa steampunk-romaaninkin. Se hyytyi pariin kappaleeseen, mutta nousi kellokoneistohaudastaan URSin kirjoituskisan myötä viime vuonna ja nyt olen kirjoittanut jo kolme omaan Teslakoodeksi-maailmaani sijoittuvaa novellia. Ja eiköhän lisääkin synny. Paneelista jäi sellainen fiilis, että ainakin hetken aikaa juuri tällaisella kamalla on tulevaisuutta, joten jos en romaania rykäise, ehkä saisin kuitenkin novellikokoelman väkerrettyä.

Sitten alkoi oma työsarka. Astraaliminäni lähti vetämään raapalepajaa Jussi Katajalan, Tarja Sipiläisen, Mixu Laurosen ja Boris Hurtan kanssa. Fyysinen kehoni taas lähti keskustelemaan suvaitsevaisuudesta fandomissa Tuomas Salorannan vetämään paneeliin, jossa olivat myös Irma Hirsjärvi, Kielo Blomqvist ja Aino Harvola. Heti kättelyssä todettiin, että Suomen fandomissa naisiin ja seksuaalivähemmistöihin ei kohdistu syrjintää. Siitä ei siis juurikaan keskusteltu paitsi pienessä historiaosuudessa. Paneelin jälkeen tunneloidun välittömästi raapalepajaan ja pääsin sentään esittämään muutamia niistä havainnoista, jotka tein viime vuoden projektin tiimoilta. Ei voi kirjoittaa 366 raapaletta oppimatta edes jotain.

Pajan päätyttyä kävimme hukkaamassa kirjahankinnat ja yökamat majoituskämpille ja palasimme parahiksi kuulemaan parit säkeet sähkökanteleesta. Juha Jyrkäs, jonka ääni saattaa olla tuttu Aavetaajuudelta, hän kun luki ääneen novellini Sateenkaaren maku, tykitti menemään instrumentillaan howardinlovecraftiaanista metallia ja hyvin vetikin. Minun vereni taas veti takaisin kirjahyllyjen ääreen, joten kuulin vain pari biisiä.

Virallisen ohjelman päätyttyä lyöttäydyimme osaksi ryömivää kaaosta, joka matkasi Kaapelitehtaalta keskustan hotelliin juhlistamaan kahden Osuuskumman teoksen julkaisua. Samuli Antilan romaani Kirveenkantajat ja Jussi Katajalan novellikokoelma Leonardon rasia. Helvetillisen hienoa! Tällaiset julkaisut valavat vahvaa uskoa siihen, että kunhan painan riittävästi duunia, jonakin päivänä myös minulta on ulkona oma kirja. Ehkä kaksikin. Aina kun meinaa usko loppua, että saako sitä koskaan mitään aikaan pitää vain katsella kirjahyllystä löytyviä tuttujen ja kavereiden kirjoja nähdäkseen, että mahdollista se on. Kunhan ei luovuta. Con-perjantai taisi olla myös ensimmäinen kerta kun tapasin Samulin livenä ja sain heti vaikutelman varsin miellyttävästä herrasmiehestä. Seuraavaksi pitää järkätä aikaa Kirveenkantajien verran.

Julkkarit olivat melkoinen suksee. Paikalla oli versin merkittävä määrä osuuskummajaisia sekä urssilaisia, ja tunsinpa pienoista ylpeyttä näihin ryhmiin kuulumisesta. Kun con-paikalla katsoin Osuuskumman pöytää sulostuttavia kirjapinoja tiesin olevani mukana jossain, joka jo nyt on hieno juttu, mutta tulevina vuosina osoittaa todellisen, valtavan merkityksensä laadukkaan genrekirjallisuuden julkaisijana. Jossain vaiheessa iltaa menin kainosti kysäisemään uuden steampunk-antologian toimittajalta Meresmaalta mahtoiko lähettämäni novelli kelvata mukaan. Kun en ollut vielä saanut aiheesta kommenttia. No kommentit ja palautteet oli postattu Osuuskumman jäsenfoorumille jo jokin aika sitten, en vain ollut käynyt norkoilemassa siellä con-paineiden alla yli viikkoon. Myös toinen toimittaja Markus Harju antoi palautteensa suusanallisesti ja kumpikin oli tykännyt ilmeisen paljon tekstistäni. Maailma oli toimiva ja juoni sopivalla tavalla yllättävä. Näillä eväillä on rohkaisevaa lähteä editointikierrokselle. Taidettiinpa siinä istuskellessa löytää jopa ratkaisut muutamiin ongelmiin, joten ei kun kirjoittamaan.

Sekin selvisi, että Samuli on myös vanha Yöjuttu-fani. Meitä ei monta ole, tai en ole ainakaan tietoinen muista. John Sinclair über alles! Vaikka onhan se Jason Darkin jälki vähän sellaista kukkua, kioskiviihdettä. Silti keskimmäisiä teinivuosiani määritti ehkä vahvimmin kolmostelevision lähettämä Star Trek ja Yöjuttujen kauhut. Taitaa olla niin, että minulle Yöjuttu on samassa asemassa kuin vanhemmalle polvelle Shokki-lehti aikoinaan.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Lauantai alkoi nakilla Osuuskumman pöydän takana. Kirjoja meni kaupaksi, tapasin Karin ja tutustuin vähän paremmin Morreen, jonka kirjablogi Morren maailma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siinä rytäkässä sain Aliette de Bodardilta signeerauksen kokoelmaansa Perhonen ja jaguaari, Peter Wattsin yhytin Sokeanäön merkeissä myöhemmin. ”Sorry about your brain”, hän kirjoitti. Aikataulussa oli tunnin mittainen hetki partioida taas kirjavalikoimia, minkä jälkeen mentiin kuuntelemaan Wattsin kunniavieraspuhetta. Sen perusteella voin sanoa, että en minä niitä kirjoja hankkinut, aivoni tekivät sen itse, minulta lupaa kysymättä. Tietoinen tajuntani ei voinut kuin seurata kauhulla vieressä sitä posketonta bibloiofiilistä mässäilyä, joka kesti koko viikonlopun.

Huutokaupassa sai tarjota rahaa joko ostaakseen tavaran, tai nähdäkseen sen tuhoutuvan lavalla spektakuläärisissä olosuhteissa. Signeerattu äänikirja sai moukarista, Spiderman-kakunpäällinen kuumailmapuhaltimesta ja Picachu sirkkelöitiin kolmen gramman palasiksi. Sen sijaan Asterix-nukke pelastui ja kuuden laserpyssyn kokoelma karkasi ulottuviltani, mutta päätyi kuitenkin Turkuun eikä pölkylle. Oma lahjoitukseni Commodore 64 säästyi sekin. Joku fani tarjosi heti neljäkymppiä ja maksoi lopulta 44 euromääräistä oravannahkaa. Shokkialoitus oli toki tehokas, mutta show-mielessä huono veto. Harva haluaa kylmiltään lähteä tarjoamaan vaikka viiskymppistä nähdäkseen moukarin kurmoottavan liki 30 vuotta vanhaa tietotekniikkaa.

Atoroxista käytiin taas katsomassa tulokset, mutta keskustelu jäi välistä. Tuomas Saloranta kiskoi kolme sijoitusta, sijat 10-8, ja robottipään pokkasi etänä Anni Nupponen novellillaan Joka ratasta pyörittää. Loistavaa, Anni! Ensimmäisen steampunk-kokoelman paras novelli minun mielestäni ja täysin ansaittu tunnustus! Keskustelussa ilmeisesti jotkut spektreläiset olivat napisseet Portin huonosta menestyksestä, sieltä kun ei koko ehdokaslistalle ollut selvinnyt kuin yksi teksti, sekä siitä, miten ”joillakin” oli monta novellia ehdolla. Mitä nyt taas, jäbät? Onko tarkoitus sanoa, että ehdokasasettelu tehtiin väärin ja lopuksi vielä äänestettiin väärin? Virsi nyt on jokavuotinen eikä sille jaksaisi korvaakaan lotkauttaa, mutta funtsitaas hetki. Tänä vuonna ehdokaslistalle pääsi viidellä äänellä. Viidellä. Moniko valittajien joukosta osallistui ehdokasasetteluun? Ei se nyt vain kerta kaikkiaan ole Atoroxin vika, että Portin kokoisen lehden lukijakunnasta ei löydy kiinnostusta sen vertaa, että ottaisi osaa ehdokasasetteluun. Kai nyt edes paikallinen esiraati hoiti oman rastinsa? Jos ei, ei asialle muutkaan mitään voi. Ja jos se kyrsii, että Tuomaksella oli neljä novellia ehdolla, kakka nakki. Minkäs sille voi, jos mies kirjoittaa kuin pieni eläin ja laatu pysyy korkealla. Sillä nyt kun sattuu pääsemään ehdolle ja top kymppiin kolmella novellillaan. Vaan ei tästä sen enempää, kuulopuheisiin muutenkin nojaan sen kanssa, mitä sanottiin.

Atorox-ansioituneet, vain voittaja Anni Nupponen on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Atorox-ansioituneet, vain voittaja on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Ruokailun jälkeen alkoi paniikki nostaa päätään. Edessä oli J. Pekka Mäkelän kunniavierashaastattelu ja vaikka se Turcosessa sujuikin hyvin ja tiesin Pekan hyväksi ja avoimeksi esiintyjäksi, keksittyjen kysymysten vähäinen määrä stressasi ja laatu epäilytti. Kysynkö kiinnostavia asioita? Onko koko hommassa mitään punaista lankaa? Osaanko vetää hihasta kamaa, jos paperille kirjatut aiheet loppuvat kesken? Onneksi pääsin juttelemaan Pekan kanssa green roomissa jonkin aikaa ennen ohjelmaa ja sain raapusteltua pari lisäaihetta. Parahuultaisesti, sillä kaikki aiheet käytiin lopulta läpi ja aikaa jäi parille yleisökysymyksellekin. Koko haastis meni varsin nappiin ja yleisö diggasi kunniavierasta kympillä. Puhuimme romaaneista, kääntämisestä, musiikin tekemisestä, soitinten rakentamisesta, romaanisarjoista, novelleista ja kirjailijatapahtumista ja vähän muustakin. Tämän jälkeen oli taas sellainen olo, että osaanhan minä näitä juttuja vetää, kun istun alas ja avaan suuni. Vaikka Pekkahan ne fiksut jutut kertoi.

Ohjelmavirran päätti ihmissusiantologian julkkarit. Juri Nummelin on saanut keitettyä kasaan todella komean kokoelman, jossa 24 kotimaista kirjoittajaa tutkii ihmissuden luontoa. Paneelissa oli kustantajan ja toimittajan lisäksi Tiina Raevaara ja Juha-Pekka Koskinen, ja muutkin paikalle päässeet novellistit päästettiin lopussa ääneen kertomaan omista tarinoistaan. Hieman kismitti, että tähän en sitten tullut yrittäneeksi lähteä mukaan novellilla, mutta kai se on niin, että ihan kaikkeen sitä ei repeä. Kävin kyllä heti tilaisuuden tullen ilmoittautumassa Jurille, että Cthulhu Suomessa -kokoelmaan, jos sellainen milloinkaan tehdään, lähden mieluusti mukaan.

Naamiaiset missasin, kun en kaikkialle pystynyt repeämään, mutta onneksi kääpiöjoukko vaelsi ympäri conia jo päiväsaikaan. Mahtava ryhmäveto! He jopa lauloivat, minkä senkin missasin. Ärh. Saavuin paikalle liian myöhään ja törmäsin Tony Starkiin. Raukalla oli vieläkin hohkaava implantti rinnassaan, ja toisessa kädessä juoma lepäsi varsin vakuuttavan haarniskahanskan varassa.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Bileissä juttelin pidemmän aikaa Zatannan kanssa, jonka siviiliminän meinasin frendata Facebookissa, mutta joko muistin nimen muutenkin väärin (ei olisi mikään ihme) tai sitten edessä on savotta, jossa oikea ihminen pitäisi arpoa suunnilleen 20 ihmisen joukosta. Joten ”paging Zatanna, ottakaa yhteyttä infopisteeseen ja lähettäkää kaverikutsu sille kaljulle hiipparille”. Kiitos.

Sunnuntaiaamun iloinen yllätys oli reilusti isompi yleisö kuuntelemassa matkaopaspaneeliamme kuin olin uskaltanut odottakaan. Ainakin 30 henkeä. Ennen paneelia kokoonnuimme viherhuoneessa Siri Kolun, J. S. Meresmaan ja J. Pekka Mäkelän kanssa. Miitingin satona kirjoitin hahmojen nimet ylös! Huolellisesti valmistautuneena esitin Transaurinkomatkojen agenttia Kalervo Kerberosta, jolla oli haastateltavana kolme muista maailmoista saapunutta hahmoa, joista jokainen esitteli omaa kotipaikkaansa mahdollisille turisteille. Millaista viihdykettä on tarjolla, ovatko paikalliset viinit hyviä ja millä tavoin matkalla voi päästä hengestään, jos ei osaa varoa. Tai vaikka osaisikin varoa.

Leon Konté oli saapunut Alshainista kertomaan planeetasta, jonka maapinta-alalla ei elä kasveja eikä eläimiä. Meressä kyllä asuu juttuja, joiden vuoksi rantauiminen ei ole suositeltavaa. Paikka on rauhallinen, demokratia toimii, äänivalta määräytyy tulojen mukaan ja poliisi pitää huolen, ettei rettelöitä synny. 40000 kilometrin korkuinen avaruushissikään ei ole romahtanut kuin kerran, joten sieltä extremeharrastajat voivat tehdä huimia laskuvarjohyppyjä, kunhan välttävät viranomaiset ja osaavat mutautua muutamista turvajärjestelmistä läpi.

Pilvi Annika Haapanen oli kotoisin Euroopasta, jonka halki oli jyrännyt p-virus, minkä seurauksena infektoituneet oli suljettu pois normikansan keskuudesta. Suomessa heidät oli lukittu armeijan peruja olevaan maanalaiseen luolastoon, jossa meno kuulosti olevan varsin rankkaa. Pilvi myi ajatusta eristäytyneestä retriitistä, mutta maininnat tutkimattomista luolaston osista, taistelukoulutuksesta ja eläimellisestä seksistä lupasivat hieman muutakin kuin hiljentymistä ja hermolepoa. Sopivalla koodilla matkaa varaavat voivat myös päästä osalliseksi yhteiskunnallista murrosta eli vallankumousta!

Sureitma Kalinor Assafi kertoi pantterikansan maagisesta laaksosta, joka sopi mitä parhaiten etenkin lapsiperheille. Idyllinen viidakkoympäristö tarjosi kaikenlaisia virikkeitä, kuten vuohen lailla määkiviä kasveja, eripuraa kylväviä lintuja ja mieskuntoa nostavaa juomaa. Laaksossa vaeltavat pantterit ovat täysin vaarattomia turistien lemmikeille, kunhan jokainen taho on samalla sivulla arvojärjestyksen kanssa.

Kalervo Kerberos suosittelee lämpimästi jokaista kohdetta, ja etenkin hän suosittelee kaikenkattavan matkavakuutuksen ottamista jokaiseen näistä kolmesta kohteesta. Kauniista sanoista huolimatta jokainen esitelty paikka tuntui kätkevän myös sellaisia vaaroja, joista osallistujat eivät olleet täysin valmiita avoimesti kertomaan. Itse asiassa, vakuutus hengenlähdön ja tapaturmaisen suolistamisen varalta on myös hyvä idea. Lisätietoja kaipaaville suositellaan seuraavia teoksia: J. Pekka Mäkelä: Alshain, Alas; J. S. Meresmaa: Mifongin Perintö, Mifongin aika; Siri Kolu, Pelko ihmisessä (ilmestyy syksyllä).

Yleisö osallistui kysymysten esittämiseen ihailtavasti, siitä kaikille iso kiitos. Minulla oli aivan hemmetin hauskaa, toivottavasti teilläkin! Kalervo Kerberos voisi haastatella uusien matkakohteiden edustajia ensi vuoden conissa, jos kutsu käy. Vink vink, töks töks.

Pienen kirja-frenzyn jälkeen seuraavaan ohjelmaan! Minulle tuntematon suuruus Antti Eronen kertoi, miten suunnitellaan järkevästi toimiva raketti. Paljonko kannattaa laittaa ajomassaa suhteessa kokonaismassaan, mitkä ominaisuudet vaikuttavat avaruusaluksen toimintasäteeseen tai matka-aikaan ja miksi lämpöä poistava alus havaitaan ja aurinkokunnan laidoilta. Esitellyksi tuli saitti Atomic Rocket, josta esitelty tiede oli ammennettu, ja nyt osaan sen verran perusperiaatteita, että voin tutkailla asiaa itsekseni lisää. Eroselta on itseltään ulkona nyt kaksi kirjaa (Dreamland – Aavekomppania ja Talvi: jännitysromaani) ja kolmas ilmestyy kuukauden tai parin sisällä, joten ennemmin tai myöhemmin saatte lukea Routakodosta arvioita hänenkin romaaneistaan. Maltan tuskin odottaa!

Taisteluväsymys alkoi jo pukata päälle, mutta seurasin vielä Anne Leinosen vetämän paneelin kirjailijan urasta, ja sen perään paneelin vieraalla kielellä kirjoittamisesta, jonka Tom Crosshill veti aivan kympillä. Kumpikin esitys energisoi omia pyrkimyksiäni suuresti, kun jälleen näin ja kuulin, mikä on mahdollista, jos jaksaa painaa duunia. Lakki päästä näiden panelistien edessä: Anu Holopainen, Hanna Van Der Steen, Katri Alatalo, Magdalena Hai, sekä Aliette de Bodard, Emmi Itäranta, Karin Tidbeck. Seuraan perässä, ellen kävellen niin kontaten, jos en kontaten niin ns. matotekniikkaa käyttäen. Eteenpäin pääsee otsanahkaa rypistelemällä, mikä on tuttua huttua riehakkaampien iltojen jälkeen.

Lopuksi vielä muutama täsmäisku kirjavarantoihin, minkä jälkeen piti hilpaista kohti kotia. Kiitos Tomille ja Hannelle kyydistä, sekä Maaritille matkaseurasta. Toipuminen conin rasituksista alkoi välittömästi parin tunnin torkuilla, suihkulla ja kahvilla. Vasta sen jälkeen rohkenin purkaa kirjakassit.

Ai. Ai jai. Auts. Oliko niitä noin paljon? Ei hyvää päivää.

Saalis!

Kolme päivää armottomia kaappauksia ja liuta lupauksia arvosteluista. Tämä on tulos.

Kiitos, Finncon 2013! Ensi vuonna Jyväskylään!

Star Wars Tähtien sodan kuvitettu opas

Star Wars kuvitettu opasStar Wars Tähtien sodan kuvitettu opas
Kirjoittaja: Ryder Windham
Lisämateriaali: Dan Wallace
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39747-8

Tämä Tähtien sodan kuvitettu opas jakautuu käytännössä kahteen osaan. Kaksi kolmannesta käytetään tarinoiden juonikuvioiden selvittämiseen, yksi kolmannes varsinaisiin taustoihin ja oheisjuttuihin, kuten peleihin ja leluihin. Olisin mieluummin ottanut osioiden suhteet toisin päin.

Kirjan alussa esitellään Tähtien sodan universumin olennaisia elementtejä, kuten galaksin kartta, jedit ja sithit. Sen jälkeen harpataan kronologiaan ja sivutaan ohimennen muinaishistoriaa, mutta hyvin pian saavutaan materiaaliin, joka on saatavilla dvd-muodossa. Kaikkien kuuden elokuvan juonet kelataan läpi antaumuksella, ja vaikka väliin onkin sijoitettu sarjakuvissa tapahtuneita asioita, tuntuu siltä, että tämä sivuntäyte ei antanut minulle lukijana kovinkaan paljon. Uskoisin monen muunkin elokuvat pariin otteeseen nähneen olevan samoilla linjoilla. Tapahtumakertauksen lopuksi piipahdetaan hyvin lyhyesti elokuvien jälkeisessä tulevaisuudessa, jopa yllättävän lyhyesti tapahtumien suurta määrää ajatellen. Kulissien takana päästään vain ja ainoastaan piipahtamaan, kahdeksan aukeaman verran. Loppuosa käsitteleekin sitten oheistuotteita.

Star Wars kuvitettu opas jäähyväiset

Ryder Windham on esittelyn mukaan tehnyt Star Wars -kirjoja ennenkin. Tämän kuvitetun oppaan perusteella en voi kuin päätellä, että hyvät kokonaisuudet on jo käytetty ja kopan pohjalle jäi vain sillisalaattia. Kirja ei keskittynyt mihinkään aiheeseen kunnolla, edes kuvaoppaan mittakaavassa, vaan närppi jänniä juttuja sieltä täältä. Pitänee etsiä käsiinsä näitä muita teoksia samalta herralta, koska esityspuoli oli ihan kunnossa, fokus vain pomppi ympäriinsä kuin ahteriin ammuttu womp-rotta.

Kuvituksessa puolestaan ei ollut mitään nokan koputtamista. Nimi lupaa kuvia ja kautta Voiman, niitä tarjoillaan. Jokainen aukeama on täynnä kaikkea kiinnostavaa ilman, että ulkoasu menisi tukkoon.

Star Wars kuvitettu opas tehosteet

Tähtien sodan kuvitettu opas sopii selailukirjaksi ja yleisoppaaksi sellaiselle, joille elokuvien tapahtumatkaan eivät ole aivan selvää kauraa. Varsinaiseksi lähdekirjaksi en sitä voi suositella.

Fingerpori 6

Fingerpori_6
Fingerpori 6
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-078-0

Tervehdys, tynnyrissä kasvanut lajitoverini. Haluaisin kertoa sinulle varsin tymäkästä sarjakuvasta nimeltä Fingerpori. Siitä on ilmestynyt, jo jokin aika sitten, kuudes numeroitu kokoomakirja. Jos et osta sitä osamaksulla, on sinulla heti koko oma kirja. Huomasitko? Se kohta jossa naurahdit. Tai korahdit, kuinka vain. Se oli huumoria. Juuri siitä Fingerporissa on kysymys.

Se, mitä minä en pysty kirjallisesti välittämään, on visuaalinen informaatio. (Niinpä rippaan pari strippiä suoraan kuvitukseksi.) Hymähdyksen aiheuttava vitsi voi revetä ratkiriemukkaaksi, jos taiteilija valikoi lukuisten ilmeiden joukosta juuri vitsiin parhaiten sopivan. Tai ainakin hauskan. (Esimerkkistripeissä tätä saattaa esiintyä vähemmän.) Pertti Jarla on tässä suhteessa mies paikallaan. Vaikka nyt vedätän, minulla ja Pertti Jarlalla ei ole minkäänlaista suhdetta. Kuvia hän kyllä osaa piirtää.

Fingerpori 6 ilmatila

Koska Fingerporin stripit seisovat aina omillaan, etenkin ne, joissa seikkailee Asko Vilenius (libe), niistä on turha hakea jatkuvajuonisuutta. Kukin vitsi toimii tai on toimimatta omilla ansioillaan, lukijan hoksottimista riippuen. Jos toistuvaa teemaa hakemalla haetaan, nostaisin esille junavitsit. Niitä tässä kirjassa on kolme.

Sarjan muista kirjoista se eroaa sikäli edukseen, että sillä on isoin numero.

Fingerpori 6 isku

Me Rosvolat

Me_RosvolatMe Rosvolat
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-24393-9

Kesäloman alussa Vilja ryöstetään. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Hän istuu takapenkillä kinastellen isosiskonsa kanssa karkkipussin sisällöstä, kun rosvoauto pysäyttää heidät. Rosvolippu vedetään salkoon ja auto putsataan kaikesta olennaisesta, kuten karkeista. Samassa rytäkässä Vilja päätyy osaksi ryöstösaaliista.

Kun rosvoauto kaasuttaa pois kivet lennellen, Vilja tutustuu sen matkustajiin. Maineikkaan Rosvolan perheen päämies on Hurja-Kaarlo, lettipäinen mies, jolla on iso ruokahalu ja suuri sydän, ja juuri hän ryösti Viljan mukaan. Seuraksi lapsilleen, nähkääs. Rosvoauton ratin takana istuu Kaarlon vaimo Hilda, kelpo kokki ja pätevä painija. Rosvomamman on pakko olla, ei sitä muuten maantierosvojen kesäpäivillä pärjää. Miehistöön kuuluu myös Kulta-Pete, jonka intohimona ovat pienoismallit, sekä jo mainitut lapset.

Kalle on suunnilleen Viljan ikäinen ja haaveilee joskus komentavansa omaa rosvoautoa, mutta sitä ennen kannukset on ansaittava. Tällä saralla on pidemmällä hänen siskonsa Hele, joka on hyvä kaikessa, mutta erityisesti barbien tuunaamisessa punkkareiksi. Tähän joukkoon Vilja päätyy ja ennen kuin hän huomaakaan, hänestäkin alkaa kehkeytyä pesunkestävä ryöväri. Kehittääpä hän ihan oman merkkirikoksenkin.

Me Rosvolat on hauska ja kepeä seikkailu, jossa rosvous ei ole lainkaan pelottavaa (ellei sitten pelkää vadelmaveneidensä puolesta) vaan omalaatuinen vaihtoehtoinen elämäntapa, jolla on omat sääntönsä. Kyse ei ole rahasta, sen päälle Rosvolat eivät ymmärrä ollenkaan, vaan vapaudesta. Rosvot kun voivat ajaa minne tahtovat ja pysähtyä uimaan, kun siltä tuntuu. Eivätkä he ole pahoja, he kun vievät vain tarpeellisen, eikä koskaan keneltäkään kaikkea.

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on jo ehtimässä neljänteen osaansa eikä se ensimmäisen kirjan perusteella ole mikään ihme. Kirjan kieli on riemukkaan rikasta ja juonenkäänteet jänniä, jopa siinä määrin, että jos omat lapseni olisivat tyytyneet kuulemaan iltasaduksi vain ensimmäisen osan, olisin lukenut loput ihan vain itsekseni. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt on jo Konnakaraoke hyvässä vauhdissa.