Avainsana-arkisto: kellopeli

Raapale 312 – Konearmeija (7.11.)

Konearmeija

Minun kannattaisi pysyä piilossa. Kannattaisi, mutten pysty. Pelkään liikaa. Haluan vain paeta kaikkea. Lähden romahtaneen betonielementin takaa. Huudan siskoani. Kukaan ei vastaa.

Pääsen kadulle. Onko nyt tosiaan yö? Pimeällä taivaalla risteilevät zeppeliinit erottuvat palavan kaupungin liekeistä hohtavassa valossa. Jotakin putoaa korttelien päässä keskustaan. Räjähdys heittää minut maahan. Joku pudotti flogistonipommin!

Nousen ylös. Nurkan ympäri juoksee ihmisiä, heidän perässään kellopelien joukko-osasto. Mekaaniset kammotukset tarttuvan ihmisiin, ja musertavat heidät hengiltä tai paiskaavat heidät seinään tappavalla voimalla. Niiden yllä roottorien varassa leijuu toisenlaisia kellopelejä, jotka ampuvat räsähteleviä, murhaavia liekeiskuja harvenevaan ihmisjoukkoon.

Jähmetyn paikoilleni.

Tiedän, että häviämme taistelun. Aamuun mennessä tämä kaupunki kuuluu kellopeleille.

Kellopelikaupunki

Kellopelikaupunki

Sodan repimän kaupungin raunioissa haisi ummehtunut betoni ja villi sähkö. Zeppeliiniarmadan pommituksesta oli jo vuosikymmen, mutta ihmiset eivät olleet palanneet ja messinkiset kellopelit olivat ottaneet rauniokaupungin omakseen.
Niitä oli joka lähtöön. Osa kulki telaketjuilla, osa pyörillä ja jotkut lensivät päähän tai selkään asennettujen roottorien varassa. Jotkut kävelivät nytkähdellen jäykkänivelisillä jaloilla.
Kellopelit lisääntyivät kokoamalla uusia yksilöitä betonin seasta löytyvästä romumetallista. Ne hitsasivat ja juottivat, öljysivät ja ohjelmoivat. Mutta parhaita osia ei käytetty uusiin kellopeleihin.
Ei, ne vietiin vanhaan radiotehtaaseen, jota ympäröi teslakäämien ja Jaakobin tikkaiden muodostama vyöhyke. Illan laskeuduttua ne sylkivät sähköä ja valoa aina aamunkoihin asti.
Kellopelit rakensivat itselleen messinkijumalaa.

(Julkaistu myös lehdessä Kosmoskynä 3/2011)