Routakoto

Vihdoinkin on urakka valmis. Jaa mikäkö? Romaani? Ei, ei romaani. Mahtava, Portti-mitat helposti täyttävä eeppinen novelli? Ei, ei sekään. (Kumpikin noista pitäisi kyllä kirjoittaa.) Sain vihdoin valmiiksi suoraviivaisen ja lyhyehkön novellin Kultakuoriaisen barbaarinumeroon!

Jo joskus viime vuoden puolella kuulin barbaariteemaisesta lehdestä ja tuli kova hinku olla siinä mukana. Siihen asti olin diggaillut URSin menoa etäältä ja fiilistellyt miten hienoa olisi kirjoittaa juuri uusrahvaanomaisia juttuja. (Ainakin niitä oli kiva lukea.) Tuo fiilistely ei ollut vain purkautunut varsinaiseksi toiminnaksi. Tai no, pari novellinalkua oli päässyt syntymään, mutta ne ovat yhä edelleen samassa jamassa kuin puoli vuotta sitten.

Mietin, millaista barbaarijuttua haluaisin itse kirjoittaa. Itseoikeutettu genren kuningas on tietenkin Robert E. Howard tai Conan, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Conan on huippuunsa kehitetty hahmo, jonka kanssa nyt ei vain voi kilpailla samassa kategoriassa. Mikä tahansa yritys vertautuisi heti Howardin kuuluisimpaan sankariin ja tappio olisi varma.

Päätin, että oman päähahmoni fysiikka ja toimintatapa pitäisi erottua riittävän selvästi, mutta aivan vastakohtaakaan en halunnut tehdä, saatikka sitten satiiria. Tietynlainen henkinen lujuus ja häikäilemättömyys ovat hyviä, jopa tarpeellisia ominaisuuksia brutaalissa maailmassa. Kehittelin laihaa ja lyhyttä varasta, joka käyttää tikaria ja ennemmin livahtaa karkuun kuin kohtaa ylivoimaisen vihollisen, mutta toisaalta pitää pintansa kun se on tarpeen. Myönnän, tässä ei vielä ole omaperäisyyden ripaustakaan, mutta eipähän ole Conan-klooni ja luonne syntyy yksityiskohdista.

Tammikuun puolivälin tienoilla aloin herätä siihen, että koko tarinan pitäisi olla valmis kuun loppuun mennessä ja se pitäisi oikeastaan heittää tulille heti, vaikka NOVAn deadlinekin jo siinsi horisontissa. Kirjoittelin hitaahkosti ja pääsin reiluun tuhanteen sanaan. Huomasin, että päähenkilöä ei ollut siihen mennessä esitelty, ei edes mainittu. Ja jos tarkkoja oltiin, koko tarinassa ei ollut ainuttakaan barbaaria, joskin teknologinen taso ja maailman hurjuus olisi ehkä kuronut sen kuilun umpeen. Joka tapauksessa epätoivo hiipi kimppuun. Päätin aloittaa alusta ja kirjoittaa ihan toisen tarinan. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä neljä päivää.

Keitin salamana kasaan juonen, hahmottelin sopivan barbaarin kakkosrooliin ja annoin päähenkilölle hiukan luonnetta. Maailman olennaisia yksityiskohtia piti rukata rankalla kädellä ja pompauttelin ideoita Arrenin kanssa saaden osan takaisin julmina rystylyönteinä. Hyvä niin, maailma toiminee nyt paremmin ilman hölmöimpiä ja banaaleimpia ideoita.

Kun kuun viimeinen koitti, kasassa oli vajaat pari tuhatta sanaa ja koko homma aivan levällään. Työpäivän ohessa oli syntynyt pari riviä, muttei merkittävää edistystä. Kyselin tarkkaa deadlinea tarinalle, että olisiko se puoliyö vai ehkä pari tuntia jälkeen. Tuomas antoi armonaikaa aamuun. Novelli perillä, kun hän aamulla katsoisi mailinsa.

Lopulta kotona oli tehtävä päätös. Joko antaisin projektin olla, etenkin kun se ei kuulunut alkuperäiseen kuukausisuunnitelmaan, tai sitten kohtaisin sen tosiasian, että jokaisen kirjoitusprojektin kanssa tilanne tulisi olemaan aivan sama: Teksti valmistuu vain, jos istun perseeni penkkiin ja näpytän niin kauan, että se on valmis. Vaikka väsyttäisi, vaikka haluaisi katsoa jonkin nettipätkän, vaikka mieluummin lukisi, vaikka kello olisi kolme yli perkele ja uniaika mennyt tunteja sitten. Silti.

Niin sitten ryhdyin työhön. Vitutti, masensi, väsytti, mutta painoin niin pitkään, että olin kellahtaa tuolilta alas. Kun kaikki koherentti kapasiteetti oli käytetty loppuun, myönsin itselleni kahden tunnin unet. Ne venyivät neljään tuntiin, mutta vartin vajaa viisi revin itseni ylös takaisin näppäimistön ääreen. Yhdessä vaiheessa oli pakko huilata vartti, kun olo oli kaamea. Sellaista fyysistä pahoinvointia ja läpikotaista heikkoutta. Ja sitten taas jatkoin. Pari hetkeä meni lasten kanssa aamulla, muutoin Arren hoiti hillerit koulutielle ja näpytys jatkui. Onneksi aamun työvuoro oli Jollakin Muulla, joten siitäkään ei tarvinnut murehtia.

Ulkona oli jo valoisaa, kun puoli yhdeksältä helmikuun ensimmäinen novelli oli valmis. Reilut viisituhatta sanaa. Yhden vuorokauden aikana olin kirjoittanut kolme ja puolituhatta sanaa tarinaa. Lähetin tekstin Tuomakselle Kultakuoriaisen toimitukseen. Lepäämisen sijaan suuntasin sorvin ääreen jakamaan salasanoja.

Jokaiselle lienee selvää, ettei noissa olosuhteissa kirjoitettu novelli kelpaa suoraan painokoneelle syötettäväksi. Heitin novellin kirjoittajapiirimme reposteltavaksi ja pyysin Tuomasta odottamaan kakkosversiota ennen palautteen antoa ja mahdollisia korjauksia. Pari viikkoa annoin tekstin levätä ja maatua. Sitten Portille uupuneet kokoontui ja kävimme läpi jutun eri puolia.

Kaiken kaikkiaan novelli sai positiivisen vastaanoton. Sitä käsiteltiin nimeomaan viihdejuttuna, ei ihmisluonteen syviä vesiä luotaavana spekulatiivisena pohdiskeluna. Löytyipä sieltä Marin mielestä paras koskaan kirjoittamani dialoginpätkäkin.

“Jos luulet selviäväsi tästä, olet erehtynyt.”
“Suuria sanoja syvästä kuopasta.”
“Minä nyljen sinut elävältä!”
“Vain jos sinulla on tosi pitkät kädet.”
“Päästä minut ylös täältä, pikkumies!”
“Jotta voisit nylkeä minut? Enpä usko.”

Keskustelu kuulemma muistutti Eddingsistä. Tämän otin kohteliaisuutena, olihan oma tekstini viihteellistä tykitystä ja herra (ja rouva) E. omana aikanaan suosittu kynämaakari.

Joitakin puolia hahmossa ja juonessa ehdotettiin korostettavan enemmän tai esiteltävän aiemmin. Ne olivat hyviä neuvoja. Seuraavana päivänä vietinkin tuntikaupalla koneen ääressä pieniä muutoksia tehden. Lause sinne, sivulause tänne. Muuntelin sanamuotoja, tuunasin rakenteita ja alun revin huitsin jonkkaan kokonaan piirin palautteen mukaisesti. Novelli pääsisi nopeammin juoneen, jos sinänsä irrallisen alun leikkaisi pois. Joitakin rakenteita silmäilin epäluuloisena, mutta päätin että ne ovat taiteellisempaa ilmausta ja saivat jäädä. Virhe, kuten myöhemmin huomataan.

Laitoin kakkosversion Tuomakselle ja jäin odottamaan toimituksellisia kommentteja. Arvelin, että tuleehan niitä joitakin. Typoja oli jo pakostakin jäänyt ja varmaan pientä viilattavaa löytyisi, kun tekstiä kelasi tuorein silmin. Kun sitten sain novellin takaisin, se oli täynnä punaisia merkintöjä kuin välttävästi A:n kirjoittavan lukiolaisen ainekirjoitus. Typoja taisi olla yksi, pilkkuvirheitä kourallinen ja kaikki muu olikin huomauttelua hankalista rakenteista, virheellisistä viittauksista ja tiettyjen kohtien tarpeellisuuden pohtimista. Ainutkaan sivu ei ollut välttänyt punamerkintöjä.

Jostain syystä korjauksien läpikäynti oli varsin raskasta ja vei rehellisesti arvioituna tunteja. Samalla, kun korjailin omaa tekstiäni toisessa ikkunassa, kommentoin toimitusmerkintöjä niiden perään toisessa. Jouduin pian myöntämään, että Tuomas oli varsin hyvä toimittaja ja että oma tekstini suorastaan pursui ongelmia. Eri mieltä olin vain parin kohdan tarpeettomuudesta, muutoin päädyin tekemään kaikki ehdotetut muutokset. Jokainen vähääkään arveluttavampi rakenne palasi nyt puremaan perseeseen terävillä hampailla. Jokainen kohta, josta olin miettinyt, että saa nyt olla noin kun ei parempaakaan tule mieleen, tuijotti minua punattuna ruudulla. Jouduin kohtaamaan ja korjaamaan jokikisen kohdan, jota olin ollut liian laiska viilaamaan loppuun.

Tässä pari esimerkkiä. Toimittajan kommentit suluissa, punainen teksti kursiivilla.

Tikari palasi takaisin (”palasi takaisin” on oikeastaan tautologia, palaaminen sisältää jo sen että mennään takaisin, eli pelkkä ”palasi” riittää) vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.

Taivas oli mennyt (tämä on varmaan anglismi, ennemmin vaikka ”muuttunut”) tummasta mustaksi

Caldier katsoi kauhuissaan sen perään ja kävi samalla päässään läpi kaikki ne pakoreitit tältä katolta (oikeastaan pelkkä ”pakoreitit” riittää), jotka hän (tämä on turha) oli suunnitellut valmiiksi aikoja sitten.

Hakanen oli jumittunut reunan koristekuvioon ja siitä tukea ottamalla hän lopulta kyyristeli katolla (tämä muotoilu ei ihan toimi, se tarkoittaisi että Caldier ottaa tukea koristekuviosta kyyristellessään katolla — ymmärtäisin kuitenkin niin, että Caldier ottaa tukea kuviosta päästäkseen katolle, eli tämä pitäisi olla joko ”siitä tukea otettuaan hän lopulta kyyristeli katolla.” tai sitten jotenkin ”siitä tukea ottamalla hän lopulta pääsi katolle.”).

Jos tämä työrupeama jotain opetti, se oli ettei koskaan saisi päästää näpeistään mitään sellaista, jonka takana ei voisi seisoa sataprosenttisesti. En tarkoita, etteikö silloinkin voisi tehdä muutoksia, jos niihin on syytä, mutta sitä vain tuhlaa kaikkien osallisten aikaa, jos laittaa toimittajalle raakileen.

Päädyin myös palauttamaan novellin alun takaisin. Tuomas oli sitä mieltä, että se sopi tämän tyylin tarinaan ja teki siitä paremman. Ehdotuksen äänensävy oli niin painava, että kallistuin samalle näkökannalle varsin helposti. Toisaalta on oltava selkärankaa pysyä omassa kannassaan kun tarpeen, mutta se lakkaa olemasta jääräpäisyyttä vasta, kun on nöyryyttä myöntää oma erehtyväisyytensä ja toimittajan näkemyksen arvo. Yhteistyötähän näissä hommissa tehdään ja kummallakin on tavoitteena saada lehteen mahdollisimman hyvä teksti. Erityisesti huomasin pitäväni siitä, että sitä punaista oli niin paljon ja niin tarkkaan mietittynä. On helpompaa punnita ja tehdä muutoksia, jos ehdotukset ovat täsmällisiä.

Viimeisimmän tiedon mukaan novelli on nyt valmis ja ne kohdat, joita en halunnut muuttaa, on hyväksytty perusteluineen toimituksen päässä. Näin on vihdoin saatu lyhyehkö, kevyt ja viihteellinen toimintaralli valmiiksi. Hyvä!

Ja sitten mieleen hiipii, että mitä jos joskus oikeasti saan valmiiksi romaaniin, niin että lähetän sen ihan kustantajalle? Ja jos se päätyy toimitusprosessiin? Sitten kelataan sataa – paria sataa liuskaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kaikki huono on jalostettu hyväksi. Uuvuttaa ja hirvittää jo valmiiksi. Taidankin kirjoittaa raapaleen.