Raapale 52 – Ylösnousemus (21.2.)

Ylösnousemus

Olen unohtanut niin paljon. Sen, kuka olen, sen, miltä valo näyttää. Nyt elän pimeydessä, syön, kaivan. Vai elänkö? Aina en ole siitäkään varma. On niin ahdasta, että liikkuminen on vaikeaa. Pala palalta murran ylläni olevaa massaa, kiskon sitä alas kehoani raapien, survon jalkoihini. Tuskallisen hitaasti kaivan tietäni ylös. Nälän kasvaessa sietämättömäksi revin hampaillani kappaleita ympärilläni puristavista kuolleista. Lihaa, nahkaa, ruumiinnesteitä.

En tiedä kauanko kaivan, päiviä vai kuukausia. Huomaan, ettei minun enää tarvitse hengittää. Tunnen miten omakin lihani mätänee ja pettää.

Vihdoin näen tähdet. Seison niiden alla huojuen, iho läpikuultavana. Kaikkialla ympärilläni ohut maakerros antaa myöden, kun kaltaisiani kiipeää ylös ruumiskuiluista.

Mainokset

2 responses to “Raapale 52 – Ylösnousemus (21.2.)

  1. Hyi kamala, miten karmaisevaa.

    Little Mei

  2. Hehee, kiitos. =D Teksti toimii, jos se aiheuttaa jonkinlaisen reaktion, ja tässä tähtäsin mätään, inhaan kauhuun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s