The Girl Who Leapt Through Time

"It's just a jump to the left..."

The Girl Who Leapt Through Time (時をかける少女 Toki o Kakeru Shōjo), 2006
Käsikirjoitus: Satoko Okudera
Musiikki: Kiyoshi Yoshida
Ohjaus: Mamoru Hosoda

Elämä ei ole helppoa Makoto Konnolle, nuorelle japanilaiselle tytölle, joka tasapainoilee aikuisuuden kynnyksen pienempihuolisella puolella. Mutta kellepä teinille se olisi? Sisko syö jääkaapista vanukkaan, köksän tunnilla sattuu noloja kämmejä, yllätyskoe menee penkin alle ja fillarin jarrut pettävät alamäessä, jonka seurauksena juna ajaa yli.

Makoton onneksi hän juuri tuolla hetkellä oppii, vaistonvaraisesti, hyppäämään takaisin menneisyyteen. Hänen tätinsä tietää kertoa, että nimenomaan hyppäämisestä on kysymys. Pitää vain loikata todella tunteella, jos haluaa ajassa taaksepäin. Hän on itsekin tehnyt vastaavaa, nuorena tyttönä.

Aluksi on helppoa ja lukiotyttö ottaa kaiken ilon irti uudesta kyvystään ja hyppyjä tehdään mitä minimaalisimmasta syistä. Esimerkiksi loistava tapa välttää joutumasta pihalle karaokekopista ajan loputtua on loikata aina session lopussa takaisin sen alkuun. Kaverit ehkä saavat laulaa vain tunnin, mutta itse saa hoilata halutessaan puoli vuorokautta.

Ikävä kyllä kaikki mikä on liian hyvää ollakseen totta palaa aina puremaan nilkkaan. Makoto alkaa huomata, miten muilla menevät asiat pieleen sitä enemmän ja pahemmin mitä hänen elämänlaatunsa paranee. Sen lisäksi panokset kovenevat.

Kaverikolmikon kaksi muuta osapuolta ovat pojat Chiaki ja Kōsuke, joiden kanssa Makoto pelaa palloa joka päivä koulun jälkeen. Chiaki menee kertomaan tunteistaan kahdenkesken ja Makoto joutuu toteamaan, että siihen matopurkkiin ei kaikkia luikeroita saada enää takaisin, riippumatta hyppyjen määrästä ja pituudesta. Toisaalla ujo tyttö Kaho yrittää herättää Kōsuken mielenkiinnon ja huomion, heikonlaisin tuloksin. Makoto päättää uittaa lusikkaansa siinäkin sopassa, haluten hyvän ystävänsä parasta.

Tyttö joka hyppäsi halki ajan on sujuva ja mukaansatempaava kasvutarina. Makoton lapsenmieliset leikit ajautuvat kohti aikuisten maailman vastuunottoa ja lopulta täytyy törmätä hyvässä uskossa ja hengessä tehtyjen tekojen seuraamuksiin kaikessa maailman brutaaliudessa. Mitä jos joku toinen lainaakin pyörää, jarrut pettävät ja juna tulee? Kaikki on katoavaista ja ehkä aikahyppyjäkään ei ole rajaton määrä.

Aivan kovimpiin sfääreihin ei elokuva yllä, mutta ehkä on epäreilua verrata jokaista animea Ghibli-studioiden parhaimmistoon. Kyseessä on kuitenkin konstailematon ja ennen kaikkea railakas aikamatkustussatu täynnä uskottavia henkilöitä, lämmintä huumoria ja sopivasti aikuistumisen kitkeryyttä sekoitettuna ensirakkauden suloiseen vaikeuteen.

Chiaki, Kōsuke ja Makoto - pitkä, kuuma kesä

Raapale 60 – Käyttäjätunnus (29.2.)

Käyttäjätunnus

Lyön entteriä varmemmaksi vakuudeksi toisenkin kerran ja saan täsmälleen saman virheilmoituksen. Valtuudet poistaa tunnusta eivät riitä. Pihalla viikko sitten potkut saanut työntekijä jatkaa meuhkaamistaan ja heiluttaa banderollia. ”Paska lafka”, siinä lukee.

Hampaita kirskutellen soitan esimiehelle ja esitän kainosti, että minun tunnukselleni pitäisi antaa muutamia uusia oikeuksia, jos minun olisi tarkoitus suoriutua työtehtävistäni. Hetken päästä tunnusjärjestelmän vastaava pirauttaa ja kertoo, että nyt löytyy oikeuksia enemmänkin kanssa. ”Laitettiin kaikki.”

Päätän testata heti. Kirjoitan meuhkaajan tunnuksen kenttään ja klikkaan deleteä. ”Oletko varma, että haluat tuhota käyttäjän?” Totta mooses olen! Klikkaan ’kyllä’. Pihalla välähtää kirkas valo, kuuluu paukahtava ääni ja banderolli putoaa tuhkakasan päälle.

Raapale 59 – Humala (28.2.)

Humala

Kai se on jokin vika pään sisällä, kun aina päädyn samaan tilanteeseen. Mukillinen humalluttavaa litkua, joka ei oikeastaan edes maistuisi, mutta juonpa sitä kuitenkin. Tarjoilijaeukko, joka alkaa jokaisen hörpyn jälkeen näyttää pantavammalta. Savu tunkee silmiin ja rintaan, ja naapuripöydässä pidetään kaameaa älämölöä. Aamulla on sitten taas pää niin kipeä että!

Viereeni istahtaa joku ikivanha naavaparta. Aluksi se tarjoaa mukillisen ja kuuntelen sen juttuja, mutta sitten ne sotakerskunnat alkaa tosissaan vituttaa. ”Paskaa!” huudahdan. ”Ei tuollainen kusivirsu ole missään Pohjolan sodassa ollut!”

Siltä istumalta äijä alkaa laulaa ja vajoan kulliani myöten maan sisään. ”Olen pahoillani!” rukoilen. Perkele, viimeinen kerta kun vittuilen Väinämöiselle.

Raapale 58 – Parvi (27.2.)

Parvi

Aurinko paistaa korkealla ja minä kellun uimarenkaan päällä kaukana rannasta. Jo kaukaa näen niiden kiertävän niemen ja lähestyvän. Vesi kuohahtelee ja paikoitellen muutama evä pilkahtaa näkyviin. Kun yksi hai hyppää vedestä ylös, näen sen kaksi valtavaa, ammottavaa kitaa. Kumpikin on täynnä teräviä hampaita. Pian haita hyppii yksittäin ja pareittain ympärilläni kymmeniä valkoharmaat kehot kauniisti kiiltäen. Toinen toisensa perään ne solahtavat pehmeästi molskahtaen takaisin pinnan alle ja jatkavat matkaansa. Yksi porskahtaa pintaan aivan vieressäni. Se ponkaisee korkealle ja käännähtää sulokkaasti kuin delfiini sukeltaen jälleen syvyksiin. Uimarenkaani keinuu sen aiheuttamilla laineilla. Muutamassa minuutissa koko parvi on kulkenut ohitseni ja jättänyt minut taakseen.

Raapale 57 – Lentävä lautanen (26.2.)

Lentävä lautanen

Ihmiset tuijottavat taivaalle. Minäkin vilkaisen ja olen kaatua. Siellä lentää laakea, pyöreä ufo. Otan kännykän taskusta ja alan kuvata.

Ufo liukuu alemmas ja kuulen huminaa. Käteni tärisevät pakostakin, kun valtava alus laskeutuu nurmikentälle. Juoksen kohti. Alus nousee jälleen ilmaan ja nopeasti kiihdyttäen katoaa pilviin. Kuvaan vielä ihmisten ilmeitä ja ruohoon jääneitä painaumia.

Juoksen kotiin ja lataan videon suoraan nettiin. Ihmisille on kerrottava! Kiistaton todiste ihmiskunnalle tuntemattomasta teknologiasta.

Tunnissa video katsotaan yli miljoona kertaa. Kommenteissa osa kutsuu videotani huijaukseksi, osa väittää ufoa sääpalloksi. Pari keskustelee Nostradamuksesta, joku varoittaa Illuminatista. Joillekin olen Maailmanhallituksen disinfokätyri.

Aito todiste hukkuu väärennösten suohon.

Masentuneena poistan videon.

Raapale 56 – Kyttääjä (25.2.)

Kyttääjä

Oven takana rapisee. Katson kysyvästi kavereitani. ”Naapurin jurakautinen akka kolmannesta. Aamuyöllä kun käyn vessassa, se vaeltaa rappukäytävässä ja kuuntelee postiluukuista, kuka kävi.” Tuijotan silmät suurina enkä hetkeen tiedä, onko soveliasta hengittää. Hullu naapurusto.

Tulen uteliaaksi. Kun lähden, en poistukaan talosta vaan jään kellarikerrokseen passiin. Piiloudun pimeimpään nurkkaan ja odotan yötä pientä leditaskulamppua hypistellen.

Talo hiljenee. Jossain kello lyö kaksi. Lähden liikkeelle. Kännykkä soi asunnossa, jonka oven vieressä olen. Ylempänä ovi aukeaa ja rapina alkaa. Luikahdan portaisiin taskulamppu valmiina.

Jotain liikkuu. Rapina kovenee. Nyt!

Valokiilassa seisoo metrin korkuinen dinosaurus. Se mulkoilee minua ja luikahtaa sitten takaisin asuntoonsa.

Sammutan lampun. Hullu naapurusto.

Raapale 55 – Siivousurakka (24.2.)

Siivousurakka

”Tämä autotalli täytyy siivota. Turhaa tavaraa joka paikassa. Milla ja Meri, te saatte auttaa.” Katselen huokaillen kaikkia epämääräisiä kasoja uskomatonta ryjää. ”Te voitte jo aloittaa. Minä haen lainaan kuormurin.”

”Mitä meidän pitää tehdä?” Milla kysyy. Meri tökkii jalallaan sanomalehtipinoa.

”Kaikki tämä materia on saatava katoamaan”, puuskahdan. ”Aloittakaa mistä vain”.

Kun ajan kuorma-autolla kotia kohti, näen kirkkaan välähdyksen. Hetken kuluttua kumea pamaus täräyttää autoa. Kaasutan täysillä viimeisen puoli kilometriä. ”Mitä te taas olette keksineet?” huudahdan ja katselen kraateria.

”Me haettiin antimateriaa!” huudahtaa Milla.

”Ja kaikki materia meni!” vahvistaa Meri.

Nyökkään hitaasti. Sinänsä hyvin keksitty, säästyy jätemaksut. Mutta autotalli pitää rakentaa uudelleen.

Raapale 54 – Vakoilija (23.2.)

Vakoilija

Aukealla on yksi niistä. Seison pensaan takana ja uskallan tuskin hengittää. Olen nähnyt niistä kuvia, vaikka isä sulkee television aina uutisten aikaan.

Sen ruumiinrakenne on lievästi ihmismäinen. Pää on oudonmuotoinen, tai ehkä sillä on kypärä. Nyt se on kyykistynyt tutkimaan jotakin edessään ruohon seassa.

Sivulta näen, miten sen ranteista työntyy esiin teriä. Se leikkelee niillä jotakin, välillä näen verta. Sitten se nostaa kasvojensa eteen tumman möykyn. Se on sydän. Säikähdän niin, että pissaan housuihini. Se nuuhkii sydäntä arvioivasti. Haluan oksentaa.

Pala palalta se tutkii heinän kätkemän ruumiin. Ymmärrän. Ne tutkivat meitä ihmisiä.

Vihdoin se lopettaa ja poistuu. Vasta sitten oksennan.

Raapale 53 – Perintöesine (22.2.)

Perintöesine

Kun äitini näki, mitä olin löytänyt ullakolta isän jäämistöstä, hän romahti täysin. Itkien hän vannotti minua heittämään sen roskasäiliöön. Mutta minä halusin pitää sen.

En koskaan tavannut isääni ja tämä esine on ainoa, mitä minulla on hänestä. Kotona laitan sen yöpöydälleni. Kun sammutan valot, se tuntuu väreilevän kuunvalossa. Vaivun pian syvään, todentuntuiseen uneen.

Kävelen kaupungissa, jonka rakennetta en osaa selittää. Käsittämätön valo valuu valtavan temppelin ovista. Kiipeän loputtomat portaat ja astun sisään.

Valoa vasten näen jonkun polvistuneen korokkeen eteen. Hitaasti hän nostaa katseensa ja hymyilee. Se hymy täyttää minut sanattomalla, selittämättömällä kauhulla.

Haluan herätä, herätä! Se hymy! Miksen minä herää?!

Pidänkö kauhusta?

Taas kerran Booklife osoittaa arvonsa.

Parin muun kirjoittajaoppaan kanssa kävi niin, että luin ne aika vauhdilla kannesta kanteen. Ne olivat kevyitä ja vaikka sisälsivät tiukkaa asiaa, soljuivat ohi. Niistä saattoi ottaa oppia sen minkä juuri sillä hetkellä jaksoi ja muun ohittaa anekdotaalisena turinana. Miellyttävää.

Booklife sen sijaan heti alussa tökkäsi pahasti, koska se haastoi. Heti kättelyssä kirja ottaa kraiveleista kiinni, nostaa roikkumaan seinälle ja sen jälkeen kaivaa esiin sähköpiiskan. Se virnistää hyväntahtoisesti ja sanoo, että nyt ollaankin sitten rehellisiä itselle ja vastataan kiemurtelematta muutamaan kysymykseen.

Tämä on ongelma, koska mielelläni en olisi rehellinen itselleni. Itsepetos on paljon helpompaa, ja helpointa on se, jos ei ajattele asioita ensinkään. Tätähän ei Booklife hyväksy lainkaan. Se huomauttaa jo alussa, että on syytä tietää mitä tahtoo, muuten asiat saattavat mennä persiilleen. Ei sillä, etteikö kirja olisi siinä täysin oikeassa.

Olen aina kuvitellut, että kauhu ei ole minun juttuni ollenkaan. En lue kauhua, en katso kauhua, en erityisemmin pidä kauhusta. Muut voivat toki kirjoittaa ja diggailla, ei se minulta ole pois, mutta itse olen sellainen avaruusscifimies. Mitä laajemmat ympyrät, sen parempi. Avaruusooppera on se ’the thing’.

Miksi sitten niin moni raapaleeni pohjaa jonkinlaiseen kauhuelementtiin? Joku syödään, joku kuolee, jollekin käy ikävästi ja yliluonnolliset voimat jylläävät pyörittäen pieniä ihmisiä kuin roskaa. Tässä kohtaa Booklifen mukaan minun tulisi seisahtua ja kysyä, että enkö oikeasti pidä kauhusta? Tarkastellaanpa rehellisesti, vaikka tätä koitan välttää parhaani mukaan.

Olen lukenut joskus reilu 20 vuotta sitten pari Kingin kirjaa. Ne eivät juurikaan napanneet. Portista luin jonkin Clive Barkerin jutun eikä se iskenyt yhtään. Kasariteininä tuli katsottua Elm Street -leffoja ja muuta vastaavaa, mutta ei siitäkään jäänyt vaihdetta päälle. Tähän asti tosiasiat tukevat fiilistäni. Sen sijaan Yöjuttuihin ihastuin, noihin camp-henkisiin Jason Darkin kioskilukemistoihin, joissa John Sinclair tovereineen otti yhteen pahuuden voimien kanssa kerran kuussa. Ja H.P. Lovecraftiin palaan yhä uudelleen ja uudelleen, viimeksi eilen.

Entäpä omat tekstini? Raapalesaldo jo vihjaa siitä, ettei kauhu voi olla täysin vastenmielistä omasta mielestäni, en kai muuten kirjoittaisi sitä niin paljon. Ja kun asiaa funtsin, on viime vuoden nanoromaanissanikin vahva horror-elementti mukana, jopa kantavana voimana loppujen lopuksi. Pitäisikö siis luopua perusoletuksesta ja kysyä varovasti, millaisesta kauhusta sitten pidän?

Vaikka olen tutustunut kohtalaisen vähän, laajemmin tarkastellen, pulpin valtakauden julkaisuihin, on minulla vahva side sen ajan materiaaliin. Jos ehtisin lukea enemmän, haluaisin lukea niitä tarinoita (nyt vain tyydyn ostamaan kokoelmia niitä vuosia varten, kun luulen ehtiväni lukea). Lovecraftin tekstit ovat täsmälleen tuolta kaudelta, ja Yöjutut kantavat samaa perimää ylpeästi. Haluaisinko siis kirjoittaa sarjamuotoista ja pulp-henkistä kauhua?

Pitäisikö ainakin koittaa?

Olisiko sittenkin tässä tämän vuoden nanoromaanin idea pöydässä? Sitä on kahdeksan kuukautta aikaa pohtia.

Nyt olen ollut riittävästi rehellinen itselleni yhdeksi päiväksi. Nyt takaisin itsepetoksen pariin, jossa diggaan tähtiä ja kirjoitan kuitenkin päivän raapaleen ihmissusista.