Perintöesine
Kun äitini näki, mitä olin löytänyt ullakolta isän jäämistöstä, hän romahti täysin. Itkien hän vannotti minua heittämään sen roskasäiliöön. Mutta minä halusin pitää sen.
En koskaan tavannut isääni ja tämä esine on ainoa, mitä minulla on hänestä. Kotona laitan sen yöpöydälleni. Kun sammutan valot, se tuntuu väreilevän kuunvalossa. Vaivun pian syvään, todentuntuiseen uneen.
Kävelen kaupungissa, jonka rakennetta en osaa selittää. Käsittämätön valo valuu valtavan temppelin ovista. Kiipeän loputtomat portaat ja astun sisään.
Valoa vasten näen jonkun polvistuneen korokkeen eteen. Hitaasti hän nostaa katseensa ja hymyilee. Se hymy täyttää minut sanattomalla, selittämättömällä kauhulla.
Haluan herätä, herätä! Se hymy! Miksen minä herää?!
Routakoto 
Ihailen kurinalaisuuttasi tässä Raapale-projektissa. ”Uuden” Rihmaston myötä tämä on nyt vasta toinen Raapale, jonka luen pitkästä aikaa, mutta ensimmäinen, jota haluan kommentoida.
Esineen kautta muistoon sukeltaminen on aina mielenkiintoista, ja mikä sen tukevampaa kuin muisto isästä, jota ei ole koskaan tavannut. Unijakso hiertää kuitenkin vähän lukijaa minussa.
Joku some-kavereistani kysyi suoraan, onko unesta järkeä kirjoittaa fiktiossa. Minusta on, ehdottomasti on, mutta liian usein uni jää kirjoittajan yksityiseksi tripiksi. Yksi tapa päästä yleisemmälle tasolle on jättää kaikki johtolauseet eli lukijan ohjaamiset pois – Uni muuttuu tällöin usein surrealistiseksi näyksi, ja on heti yleisempi, samaistuttavampi.
Menestystä vuoden itsesiruoskinta-harjoitukselle, tekee varmasti hyvää! Oletko muuten tarkoituksella sulkenut kommentit Rihmaston blogissa?
Moi, ja kiitos palautteesta!
Unen käyttö voi olla hankala keino, kuten ehkä tässäkin. Se että asiaa tapahtuu unessa tulee siitä, että lähtökohdiltaan tarina on lovecraftiaaninen. Se olisi käynyt selvemmäksi, jos olisin sisällyttänyt tekstiin maininnat luonnottomista väreistä ja ei-euklidisesta geometrista, mutta jätinkin ne sitten pois. Näin ollen mikään ei oikeastaan anna sitä aikomaani viitekehystä tälle tarinalle ja uni saattaa vaikuttaa harkitsemattomalta tempulta.
Raapaleet ovat tänä vuonna keino pyrkiä oikeasti kirjoittamaan joka päivä. Jos ei muuta niin sata sanaa ja nimi, mutta useinmiten kun pään saa auki, etenee jokin novellikin siinä samalla painolla.
Rihmaston kommentteja en ole sulkenut tarkoituksella. Oletan, että kyseessä on oletusasetus. Äsken vietin hetken aikaa ihmetellen asetuksia, mutten heti keksinyt mitä vipstaakia olisi kuulunut vääntää kommenttien sallimiseksi. Toki kommentoinnin kuuluisi olla mahdollista.
Moi taas – Kävin wikipediassa tutustumassa H.P.Lovecraftin. Puhuimme vähän eri asiasta. Johtolauseella tarkoitan konkreettisesti lausetta ”Vaivun pian syvään, todentuntuiseen uneen.” Minusta se pitäisi poistaa, ja jatkaa esimerkiksi edellistä virkettä, jatkaa kuunvalosta lujaa surrealismin puolelle – Silloin seuraava jakso iskisi kuin moukari.
Makuasioita, tietty. On vain mageeta lukea sun tekstiä, koska oikeasti sun proosassa on imua.
Niin ne rihmaston kommentit, ne mahdollistetaan jokaisen artikkelin kanssa erikseen kun artikkelia luodaan tai muokataan, ei siis profiilissa.
t: P
Nyt kun luen näitä läpi pitkän tauon jälkeen huomaan, että tässä on vissi pointti. Uneen vaipuminen kannattaa poistaa siitä versiosta, jonka sisällytän kokoelmaan. Loppuakin saatan muokata.
Fiilistelenpä tuota vaihtoehtoista rakennetta. Saatankäyttää sitä seuraavassa tän tapaisessa tekstissä jo ihan testimielessä.
Itse näin, kun klikkasin oman artikkelini Rihmastossa näkyviin, kommenttilaatikon. Se ei ilmeisesti näy kaikille? Nyt olen liesussa, mutta taas kotiuduttuani meditoin noita asetuksia ja säätöjä enemmän. Pitää laittaa homma kuntoon.