Raapale 84 – Heräteostos (26.3.)

Heräteostos

”Ei voi olla totta! Tällaisista hankinnoista piti keskustella yhdessä etukäteen.”

”Katsos kun tilanne oli päällä. Sillä aldebaranilaisella oli kiire, piti ostaa heti.”

”Mutta kokonainen tähtijärjestelmä! Milläs sinne edes päästään?”

”Lainataan Fred-sedän alusta. Matka on vain tuhannen parsecia.”

”Näillä antimateriahinnoilla? Se Fredin kosla syö dilitiumia kuin musta aukko.”

”Mennään edes katsomaan. Priima M-luokan planeetta, kaksi isoa kuuta, kunnon magneettikenttä.”

”No, mennään. Vaan auta armias, jos siellä on hyttysiä.”

***

”En nyt oikein ymmärrä…”

”Herra hyvä katsoo tarkkaan sitä tähteä. Neutronitähti se on, niin. Supernovan jäljiltä!”

”Mutta maasta katsoen…”

”Me matkustamme ylivalonopeutta, torvi! Anna mun kaikki kestää, novaräjähdyksen kuva on vasta matkalla Maahan.”

Raapale 83 – Lähtö (25.3.)

Lähtö

Caldier oli viettänyt koko päivän kahdessa puuhassa. Ensinnäkin hän oli varustautunut pitkään matkaan hiekkaerämaan halki. Toisekseen hän oli vältellyt amirin miehiä tehdessään ensimmäistä. Autiomaan armoton kuumuus kammotti häntä, mutta hän aikoi silti noudattaa kerran tavernassa kuulemaansa neuvoa. ”Lähde silloin, kun polte kaupungissa on suurempi kuin sen ulkopuolella.”

Hän oli aikonut lahjoa portin yövartijan päästämään hänet, mutta tarkistuskierros illalla valutti sen suunnitelman hiekkaan. Amir oli nelinkertaistanut vartion Ilivuan jokaisella ulosmenotiellä. Niinpä Caldier hankki köyttä. Paljon köyttä.

Vaati kokolailla voimaa, monta väkipyörää ja hyvin harvoin partioidun muurinpätkän, mutta lopulta Caldier sai sekä kamelin että tarvikkeensa kaupungin ulkopuolelle.

Taakseen vilkuillen hän ratsasti länteen.

Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt

Kannen kuva: Antti Vanhatalo


Kautta hiekanharmaiden jumalten ja lattialle virtaavan veren, URS:n uusin loistokas eepos on keskuudessamme! Barbaariteemainen Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt.

Säästäkää, hyvät ihmiset, kuparinne ja penninne humalaan ja pahaan elämään lähimmässä tavernassa, tämä huvitus ei maksa teille mitään. Kultakuoriaiset voi ladata URS:n sivuilta eikä sitä edes tarvitse tehdä kuin varas yöllä, sillä jalosydäminen päätoimittaja tarjoaa ne käyttöönne ilmaiseksi.

Tarjolla on taattua toimintaa, vauhdikasta viihdettä ja suuria sankareita. Hae omasi jo tänään!

Sisällys:

  • Shimo Suntila: Amirin torni
    Rasimus: Pahan sielu
    Christine Thorel: Vuorilta ei palata
    Lucilla Lin: Sotarosvo
    Markus Harju: Jääkäärmeen laulu
    Jussi Katajala: Kuninkaiden veri
    Jaakko Seppälä: Brutal Deluxe
  • Raapale 82 – Piilotetut (24.3.)

    Piilotetut

    Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

    Varmistan sääntöjä noudattaen, että kaikki ovat läsnä. Leijuessani riittävän läheltä skanneri lukee jokaisen ihonalaisen mikrosirun. Nimi nimeltä lista ruudulla pienenee. Hemmetti, yksi puuttuu. Kierrän ruuman uudelleen, mutta lopputulos ei muutu. Tarkistan säännöt. Niiden mukaan saa käyttää vain kahta piilopaikkaa.

    Ensimmäinen oli neutronitähden pinnan alle kätketty staasiholvi, toinen tämä ylivalonnopeutta kulkeva alus. Sitten lasken ruumiit käsin. Haa, yksi enemmän kuin siruja! Ranteen ympäri kulkeva heijastinkalvo häiritsi lukijaani. Ovelaa.

    Minut julistetaan Etsijäksi, kolmannen kerran.

    Nyt minun pitää vain etsiä itselleni uusi kylä ensi vuotta varten.

    Iron Sky

    Iron Sky (2012)
    Pääosissa: Julia Dietze, Götz Otto, Christopher Kirby, Peta Sergeant, Stephanie Paul, Tilo Prückner, Udo Kier
    Käsikirjoitus: Jarmo Puskala, Johanna Sinisalo, Michael Kalesniko, Timo Vuorensola
    Ohjaus: Timo Vuorensola

    Enpä muista yli vuosikymmeneen odottaneeni mitään elokuvaa samanlaisella innolla. Ja toisin kuin Lucasin rimanalitusesiosatrilogia, Iron Sky ei pettänyt!

    Jokaiselle lienee selvää kauraa elokuvan lähtökohdat. Toisen maailmansodan päätyttyä jokseenkin epäedullisesti Kolmannen valtakunnan kannalta pakeni pieni joukko natseja Kuun pimeälle puolelle lentävillä lautasillaan. Hans Kammlerin Wunderwaffe-projektit tuottivat kuin tuottivatkin siis V2:ia eksoottisempia tuloksia! Tiesinhän! Olisikin kiinnostaavaa nähdä, mitä sama sakki saisi aikaan Foofighterien sijaan Die Glockella (joko natsit, tai Energia Productions, tai ehkä fanficcaan koko jutun itse).

    Vuonna 2018 Yhdysvallat lähettää aluksen Kuuhun lähinnä promomielessä. On jälleen presidentinvaalien aika ja jotain repäisevää on keksittävä. Kuuhanke kuitenkin kosahtaa reisille välittömästi, kun olalta laukaistava häiriötekijä päräyttää kuumoduulin päreiksi. Mustaihoinen astronautti James Washington jää vangiksi ja sakut toteavat, että nyt on aika käynnistää pitkään hautuneet suunnitelmat. Maan valloitus alkaa.

    Jos saliin menee naama näkkärillä ja odottaa näkevänsä Suomi-version 2001:stä, saa jotain muuta kuin mitä tilaa. Kyseessä on ennen kaikkea komedia, toimintaa toki unohtamatta. Siltikään syvempiä vesiä kaipaavan ei ole syytä vajota epätoivoon, sillä huumorin alta pilkahtelee paljon myös vakavampia teemoja, kuten rotukysymys, propaganda, USA:n ulko- ja sisäpolitiikka ja maailmanrauhan sietämätön epävakaus. Lisäksi Iron Sky läpäisee Bechdelin testin kirkkaasti. Mukana on useita naishahmoja, jotka myös keskustelevat keskenään, ja vieläpä muusta kuin miehistä. Jos pidätte tätä saavutusta triviaalina, käykääpä dvd-/sinisädehyllynne läpi ja kelatkaa, moniko niistä yltää samaan.

    Liukuma natsismista republikaanien elkeisiin tapahtuu salakavalan huomaamattomasti.

    Itse olin jo varautunut hienoisesti pettymään, lähinnä siksi, että odotukseni olivat nousseet naurettaviin sfääreihin vuosien ja etenkin viime kuukausien myötä. Ja jossain takaraivossa supatti edelleen se teinivuosien aikana sinne pesiytynyt peikko, jonka mukaan suomalainen juttu ei voi olla hyvää, sen täytyy olla amerikkalaista ollakseen laatua. Jos ikinä saan tuon pikku paskan kiinni, sidon sen tuoliin katsomaan Species-trilogiaa jatkuvalla toistolla, kunnes se vannoo Kvanttivarkaan ja Fasilitaattorin nimeen. Silti, oman pääni vajaavaisuuksista huolimatta, diggasin koko elokuvaa ihan kybällä! Seuraavana päivänäkin olen vielä ihan täpinöissäni!

    Iron Skyssa on paljon hyvää. Erityistä kiitosta saa vahvat naishahmot, enkä nyt tarkoita ripleymäistä selviytymisviettiä vaan kunnollista ja rehellistä otetta elämään ja valtaan. Toinen järkyttävä piirre oli elokuvan pituus, vain puolitoista tuntia, minkä johdosta juoni puski koko ajan eteenpäin. Löysää ei ollut ja pahiksia ei tarvinnut teilata kolmasti. En osaa sanoa, kaipasinko juoneen paria lisäkäännettä siksi, että se olisi tehnyt Iron Skysta paremman, vaiko vain siksi, että aivoni ovat jo turtuneet yli kahden tunnin eeposten markkinastandardeihin.

    Huonoja tai turhia hahmoja ei tässä rainassa olekaan. Götz Otton esittämä Klaus Adler huokuu juuri sellaista fyysistä julkeutta ja läsnäoloa, joka kumpuaa vain eliniän aikana kertyneestä varmuudesta omaan parhaimmuuteensa ja loistavaan kohtaloonsa. Siinä on mies, joka ei pyydä vaan ottaa minkä tahtoo. Ja ohittaa siksi myös kriittiset liittolaiset, joista helpolla tulee myös kriittisiä vastustajia. Julia Dietze puolestaan vetää läpi mallikkaasti roolin Renate Richterinä. Kaunis, ylväs, viehko ja oman vakaumuksensa täydellisesti läpäisemä. Mikään ei räjähdä palasiksi yhtäläisellä voimalla kuin murskattu idealismi.

    Obskuurien populäärikulttuuriviittausten kavalkadi on mittava ja vie epäilemättä useita katsomiskertoja huomata edes suurin osa, puhumattakaan kaikista. Mm. Viivi ja Wagner -viittaus meni täysin ohi, kunnes ohjaaja paljasti, että sellainenkin on ja kaveri kertoi, mikä se oli. Oma suosikkini oli Perikato-pastissi, joka iski ohi kaikkien suojausten suoraan huumoritumakkeen pehmeään ytimeen.

    Iron Sky on suomalaisen elokuvan merkkiteos. Se on selvää jo nyt, ja historia tulee osoittamaan tämän väitteen todeksi.

    Suomalaisten kuuasema olisi epäilemättä kossupullon muotoinen.

    Raapale 81 – Yöpartio (23.3.)

    Yöpartio

    Kun menen ulos, naapurit eivät enää tuijota pesäpallomailaani. Keksin kertoa, että olen liittynyt naapurustopartioon. Onneksi suurin osa on niin saamatonta sakkia, että kukaan ei ole hinkunut mukaan. Yhdelle teinille sanoin, että saisi kasvaa vielä vähän.

    Pitkä takkini kätkee näppärästi sekä luotiliivit että kainalokotelossa matkaavan Beretan ja nanohiiliteräinen mora kulkee saappaanvarressa. Aurinkolasit toimivat katkaisimesta myös pimeänäkölaseina. Olen valmis metsälle.

    Tapaan muut leikkikentän kulmalla. Liikkeellä on vahva huhu lähiseuduilla liikkuvasta ihmissudesta. Ei pitäisi olla paha rasti viime viikon vampyyrikellarin jälkeen. Ellei niitä sitten ole kokonaista laumaa.

    ”Muistakaa, hallittuja laukauksia, älkää päästäkö niitä iholle. Varokaa ihmisiä, varokaa susia. Hyvää metsäonnea.”

    Hajaannumme pareittain maastoon.

    My day as a Moon Nazi

    My day as a Moon Nazi

    Moon Nazis coming your way - 4.4.2012

    Date: 23.11.2011 (Wednesday)
    Event: Being an extra in Iron Sky

    I’ve been into science fiction since before I could read. Stories about people in space spoke to me always the loudest. Having a tiny creative side I’ve also yearned to be part of it all somehow, whether by writing short stories, gamemastering roleplayer communities in MMORPGs or leading sf clubs and editing their magazines. So when I got the chance to appear in a real, honest-to-Cthulhu science fiction epic I went for it like a mass particle into singularity.

    On last week’s Monday night my Facebook feed started to repeat a post about Iron Sky wanting extras. Man, that would be so much fun! I’ve been a fan of Iron Sky even before it had a name or I knew Johanna Sinisalo would script it. A bad, lazy fan I admit, or maybe I’m just trying to avoid the spoilers, but the bottom line is I didn’t know much about plot of the movie. Just what the trailers gave away. Regardless, to have a chance to be a part of it sent all sorts or crazy signals screaming for attention in my head.

    Alas, I checked the requirements. Male body, check. Between 170-175 cm tall, check. Blond, short hair, fail. Oh damn my craving for shaving! It had been worth checking it out but if they named only three requirements it was a safe bet to assume they meant those. Right? Luckily on Tuesday my pessimism got cheered down by a friend who insisted I at least asked whether a bald guy could be a Moon Nazi. And what the hey, it’s just an email, all I’m wasting is the other person’s time a minute when they have to turn me down. Turned out lacking that Aryan blond hair was no obstacle at all. Welcome aboard, mate!

    "So girls, this is what daddy was doing yesterday."


    That was Tuesday night. I spent some frantic time checking at what hour I should leave Turku for Helsinki (wakeup was at 5 am) and how should I navigate from train station to the studio. In the end it was actually easypeasy but I always worry about such things. Give me two points on a map and detailed directions, and if the distance between them is over ten meters I’m more than likely to get lost. However I did find the studio without any gaffes. I guess I used all my good fortunes for the rest of the year on this one.

    When I arrived present were three or four other extras. I was there some fifteen minutes earlier than the official starting time so I sat down to drink coffee and chitchat with the others. I was amused to note that out of the chaps maybe one or two filled every moon nazi criteria and the numbers didn’t get any better when latecomers started pouring in. Not that the hair color actually mattered much as we found out, it was the body types that turned out to be more critical.

    After a second cup someone came to herd us to get dressed and we briskly did so not wanting to make anyone wait for us. Every minute was counting! There were all sorts of gear available and I started donning whatever I could just so I wouldn’t be the last man in Nazi pants. Jacket, helmet, gloves, pants, boots, even a weapon with only slightly bent muzzle, pretty soon I had it all. Around that time it dawned on us that there was a serious shortage of everything. Not to worry tho, the situation had been realized the previous night and more gear was coming from a storage at some remote corner of Finland. Any time, now.

    While we waited we got to know each other a bit more and there was an excellent breakfast being served as well . Available was fruits, bread and yogurt, not to mention coffee. That would be the theme of the day and I’d pay for it dearly a few days later. Upping the daily caffeine intake by about 500% got the body accustomed to high levels of it and eventual withdrawal symptoms were pure hell once again.

    We come in peace


    Almost two hours later than the announced time to be there the extra gear arrived and we got everyone clothed. Not as stormtroopers as planned, tho. Two guys were dressed as officers because out of the three prereqs it was only the hair color that did not prevent people from getting a jacket on.

    We met with the director Timo Vuorensola who was friendly and businesslike. First he recruited two handymen to lug military stuff like crates from Varusteleka just around the corner and then once we were all properly nazified he showed us around a bit. The stage, a few shots on computer where we were going to fill in the blanks. The basic gimmick was very simple.

    We’d be wearing gas masks and do stuff on stage, against a green background. Whenever the Moon Nazi National Anthem would start playing we’d face wherever it was that the Moon Führer was supposed to be and snap into the perhaps most widely recognized salute of all time. The first few were a bit awkward, I was straining the muscles and standing all rigid, but pretty soon I learned to relax and go with the flow.

    "Just texting with this punch card smart phone."


    That’s what we did for two or three hours. Loiter, march, carry, jog, run, guard and every now and then throw a hearty Hitlergruß. The clothes were warm by themselves, physical activity added to it and the masks made it a tad hard to breath so once in a while the director made sure that we were all ok and not passing out any time soon.

    The mask itself made some things difficult. Usually I wear glasses but of course inside the mask it was impossible. Factor in the bright lights shining on us and the relative darkness of the operative table and subtler hand signs have a tendency of getting lost. For example when we were told to salute a piece of tape on a pipe I couldn‘t spot the tape but neither could I see the pipe either. So I just approximated. Since no one told us to take that shot again I guess it was accurate enough.

    During the day I learned really to respect the director. I’ve been bombarded by all sorts of ideals how a work place should function, how respecting the other person’s contributions is important and all that jazz. Now I got to experience it in effect. Before each shot Timo would say “actors, please“ to let us know we should start doing whatever we were supposed to, and after each shot he thanked us. Every single time. It sounds like a minor thing but if you’re working a minor, unimportant job that any yahoo could pull off, it really feels good to know that the main man appreciates your work.

    Smile and positive attitude goes a long way also on the dark side of the Moon.


    Another significant lesson which I already knew but loved to see get reinforced was how enthusiasm is contagious. If you want people to really come and help you with a project, just push as hard as you can with your own shoulders and others will flock in to help. I’m sure Timo had heard the Moon Nazi anthem gazillion times already, but a few times when the lights were right I could see him waving his hands madly to the tune of it like it was the best thing ever. Seeing him loving the movie making and going wild about it after so many months was rather uplifting. At least personally, I don’t know about the rest of the guys, but whenever we were asked if we’d do a few more shots or have a break then, we always chose to work a bit more.

    After all the troopering and having a pizza we changed into Götterdämmerung officer uniforms, all of us who could since there wasn’t enough of them for us all. I was told to get out of trooper clothes and into officerwear while the mechanics were still shooting scenes so I was lucky enough to score appropriate clothes. Three down, five to go we proceeded into the bridge of a huge battlecruiser.

    I am the very model of a modern Major-General - FROM THE MOON


    Once there we one by one operated huge punch card tech computers, experienced the ship taking such hits that one of us hit his head for real while falling down and looked at a tactical display with great concern. By that stage we were hulking up on endorphins and adrenaline, giving it all we had. In one scene four of us were there at the same time and were thrown on our backs in synchronicity by Götterdämmerung main guns firing. The fifth guy took an excellent photo of it.

    Once our job was done the fifth guy who had been absent from shoots for the last hour got to shine. A small speaking part with actual closing up shot and all. I don’t think there was any of us who was not at least a bit jealous but such is life and I reckon there are some folks who envy us for being extras. I really want to see how that shot looks on the big screen! The guy managed to summon a bellowing roar for it in the end.

    Of course which shots end up on the screen depends on the director. Maybe you’ll see my face or maybe you’ll get lucky.

    And then it was over. The last scene done we retreated to change into civvies and try to shake the pavlovian reflex of siegheiling at the smallest cue. It was one of the most magnificent days for me in quite a while and I’m really thankful to all the people involved. Special thanks go to our two clothing ladies who assisted us throughout the entire day fetching coffee and water whenever needed just so that we’d be available immediately if the director needed us.

    Special Extras Janne, Jussi, Jukka, Kalle, Roy, Tommi and Viljami, see you at the grand opening. Let us toast to the working grunts of space national socialism and enjoy the spectacle of our, as I deeply suspect, imminent defeat. We did well.

    And it's a wrap!

    Angry Birds Space

    Asteroidiin korkealle teki peippo pesän...

    Angry Birds Space
    iPhone 4
    Rovio

    Tänään julkaistiin uusin setti vihaisia lintuja, Angry Birds Space. Pitihän se hankkia tuoreeltaan, niin itselle kuin lapsillekin.

    Uusia tasoja on 60. Määrä voi tuntua kohtuulliselta, mutta vain parissa tunnissa leppoisaa, satunnaista näpyttelyä ne tuli taottua jo läpi. Ellei ratojen joukosta löydy ylläreitä, arvelen kolmen tähden killuvan jokaisessa viikon loppuun mennessä.

    Linnut ovat pitkälti tuttuja, vain väritys on vaihtunut. Keltaisesta on tullut violetti, isosta punaisesta vihreä. Uutena tipinä löytyy sininen siivekäs, joka muuttaa kohtaamansa materiaalin tietyltä säteeltä jääksi. Siitä on sitten helppo paukauttaa läpi sinisellä kolmikärjellä.

    Vaikka linnuissa ei ole paljon uutta, peli tuntuu tuoreelta tuulahdukselta. Olen toki digannut Angry Birds Seasonsia myös, mutta totta puhuen se on ollut vain vanhan lämmittelyä. Ulkoasu juhlapyhien mukaan, mutta muuta eroa peruspeliin ei ole. Nyt on. Peli on nimensä mukaisesti sijoitettu avaruuteen ja tutuksi käyvät niin painovoimakaivot kuin kiertoratamekaniikka.

    Huolimatta siitä, että radat soljuivat ohitse nopeasti, hauskaa riitti juurikin kokonaan uuden fysiikkamoottorin ansiosta. Lentoratojen arviointia helpottaa apuviiva ammuttaessa, mutta moneen otteeseen alkoi turhauttaa, kun tarkan säädön jälkeen sormen irrottaminen puhelimen pinnasta aiheutti välillä melkoisenkin poikkeaman aiottuun kaareen. Ehken vain osaa, ehkä meno paranee harjoittelulla, mutta monta henkistä ärräpäätä pääsi yhtä kaikki.

    Pomotappelukset olivat hauskoja. Onhan niitä kovia luita ollut vastassa ennenkin, mutta nämä röhkijät posottavat kuuautoilla ja niiden päälle pitää pudotella asteroideja. Kyllä siinä vanhan scifistin suu vääntyy väkisinkin hymyyn. Toinen ehdoton peukun paikka on bonusradat, joissa pääsee fiilistelemään videopelien alkuaikojen legendoja. Itse olen saanut auki Space Invadersin ja Mario Brothersin (joskin itse aikoinani pelasin enemmän Giana Sistersiä).

    Negaa tulee siitä, miten rajalliset avaruuskotkat hupenevat turhan helposti, jos hieman sormella hipaisee väärään kohtaan. Itse onnistuin mämmimään käyttöön ainakin kaksi, jälkipolvi päälle toisen mokoman.

    Osio Pig Bang on 30 tasoa, osio Cold Cuts toiset 30 tasoa. Sen jälkeen tulee mainosteksti, että Danger Zone (taas 30 tasoa) maksaa 0,99€, jos kaipaa lisähaastetta. Ensimmäisen radan saa kokeilla maksutta, sen jälkeen pitää kaivaa kuvetta lisää.

    iPhone-pelin hinta oli huikeat 0,79€, minkä näin miellyttävästä appsista maksaa mielellään. Hieman hiertää, että jo julkaisupäivänä ohjelma sisältää maksullisen lisäpaketin, kaikki ei sisällykään perussettiin. Mieluummin olisin maksanut karvan verran korkeamman lähtöhinnan, tarvittaessa vaikka korkeamman kuin nyt yhteenlasketut kulungit. Nyt jää nyppimään ja lisäradat toiseen päivään. Niin se ihmismieli toimii.

    Raapale 80 – kokoontuminen (22.3.)

    Kokoontuminen

    Juuri kun saan kaljan korkatuksi ovikello soi. Siellä olen minä, neljän pizzan kanssa. ”Nuo riittävät nipin napin kaikille”, huomautan. ”Sanoinhan, että kannattaisi varautua.”

    ”Korttini ei kelpaa nyt”, vastaan. ”Piti pärjätä sillä käteisellä mitä oli. Hyvä etteivät katsoneet setelien kuvia tarkemmin. Miten niin ei riitä?”

    Päästän itseni sisään. ”Meitä on tullut lisää.” Kymmenen minua istuskelee olohuoneessa. Lasken pizzat pöydälle. ”Kaksi pepperonia, yksi jauheliha ja yksi vege.”

    Teiniminä lipittää siideriä ja nyrpistää nenäänsä. ”Miten hemmetissä minusta tulee idunpurija? Vedonlyönti vai nainen?”

    Minä puolestani haluaisin tietää, miksi olen päättänyt kokoontua juuri tänään ja juuri minun luonani.

    Puhelin soi. Minä soitan. ”Tehtävänne on tässä…”

    Raapale 79 – Kodittomat (22.3.)

    Kodittomat

    Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

    Annan valokiilan kiertää koko tilan kaikessa rauhassa. Nyökkään. Täällä ne on kaikki. Sepän paja uuneineen, valkoiseksi kalkittu hospis. Kauempaa näkyy mylly. Koko kylä vartiotornista lehmihakaan on ujutettu jättimäiseen ruumaan.

    Alus pitää kääntää ympäri ja lentää takaisin planeetalle. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hankalampaa on saada koko kylä ulos ja paikoilleen yhtenä kappaleena, mutta senkin pitäisi onnistua. Jos ei, rakennelmat täytyy purkaa ja koota uudelleen.

    Mutta tärkein asia ensin. Oppivatpahan laakista pöllimään toisten kyliä. Niska-pers-otteella alan nakella hibernoivia kaappareita yksi kerrallaan ulos ilmalukosta.