Iron Sky (2012)
Pääosissa: Julia Dietze, Götz Otto, Christopher Kirby, Peta Sergeant, Stephanie Paul, Tilo Prückner, Udo Kier
Käsikirjoitus: Jarmo Puskala, Johanna Sinisalo, Michael Kalesniko, Timo Vuorensola
Ohjaus: Timo Vuorensola
Enpä muista yli vuosikymmeneen odottaneeni mitään elokuvaa samanlaisella innolla. Ja toisin kuin Lucasin rimanalitusesiosatrilogia, Iron Sky ei pettänyt!
Jokaiselle lienee selvää kauraa elokuvan lähtökohdat. Toisen maailmansodan päätyttyä jokseenkin epäedullisesti Kolmannen valtakunnan kannalta pakeni pieni joukko natseja Kuun pimeälle puolelle lentävillä lautasillaan. Hans Kammlerin Wunderwaffe-projektit tuottivat kuin tuottivatkin siis V2:ia eksoottisempia tuloksia! Tiesinhän! Olisikin kiinnostaavaa nähdä, mitä sama sakki saisi aikaan Foofighterien sijaan Die Glockella (joko natsit, tai Energia Productions, tai ehkä fanficcaan koko jutun itse).
Vuonna 2018 Yhdysvallat lähettää aluksen Kuuhun lähinnä promomielessä. On jälleen presidentinvaalien aika ja jotain repäisevää on keksittävä. Kuuhanke kuitenkin kosahtaa reisille välittömästi, kun olalta laukaistava häiriötekijä päräyttää kuumoduulin päreiksi. Mustaihoinen astronautti James Washington jää vangiksi ja sakut toteavat, että nyt on aika käynnistää pitkään hautuneet suunnitelmat. Maan valloitus alkaa.
Jos saliin menee naama näkkärillä ja odottaa näkevänsä Suomi-version 2001:stä, saa jotain muuta kuin mitä tilaa. Kyseessä on ennen kaikkea komedia, toimintaa toki unohtamatta. Siltikään syvempiä vesiä kaipaavan ei ole syytä vajota epätoivoon, sillä huumorin alta pilkahtelee paljon myös vakavampia teemoja, kuten rotukysymys, propaganda, USA:n ulko- ja sisäpolitiikka ja maailmanrauhan sietämätön epävakaus. Lisäksi Iron Sky läpäisee Bechdelin testin kirkkaasti. Mukana on useita naishahmoja, jotka myös keskustelevat keskenään, ja vieläpä muusta kuin miehistä. Jos pidätte tätä saavutusta triviaalina, käykääpä dvd-/sinisädehyllynne läpi ja kelatkaa, moniko niistä yltää samaan.
Liukuma natsismista republikaanien elkeisiin tapahtuu salakavalan huomaamattomasti.
Itse olin jo varautunut hienoisesti pettymään, lähinnä siksi, että odotukseni olivat nousseet naurettaviin sfääreihin vuosien ja etenkin viime kuukausien myötä. Ja jossain takaraivossa supatti edelleen se teinivuosien aikana sinne pesiytynyt peikko, jonka mukaan suomalainen juttu ei voi olla hyvää, sen täytyy olla amerikkalaista ollakseen laatua. Jos ikinä saan tuon pikku paskan kiinni, sidon sen tuoliin katsomaan Species-trilogiaa jatkuvalla toistolla, kunnes se vannoo Kvanttivarkaan ja Fasilitaattorin nimeen. Silti, oman pääni vajaavaisuuksista huolimatta, diggasin koko elokuvaa ihan kybällä! Seuraavana päivänäkin olen vielä ihan täpinöissäni!
Iron Skyssa on paljon hyvää. Erityistä kiitosta saa vahvat naishahmot, enkä nyt tarkoita ripleymäistä selviytymisviettiä vaan kunnollista ja rehellistä otetta elämään ja valtaan. Toinen järkyttävä piirre oli elokuvan pituus, vain puolitoista tuntia, minkä johdosta juoni puski koko ajan eteenpäin. Löysää ei ollut ja pahiksia ei tarvinnut teilata kolmasti. En osaa sanoa, kaipasinko juoneen paria lisäkäännettä siksi, että se olisi tehnyt Iron Skysta paremman, vaiko vain siksi, että aivoni ovat jo turtuneet yli kahden tunnin eeposten markkinastandardeihin.
Huonoja tai turhia hahmoja ei tässä rainassa olekaan. Götz Otton esittämä Klaus Adler huokuu juuri sellaista fyysistä julkeutta ja läsnäoloa, joka kumpuaa vain eliniän aikana kertyneestä varmuudesta omaan parhaimmuuteensa ja loistavaan kohtaloonsa. Siinä on mies, joka ei pyydä vaan ottaa minkä tahtoo. Ja ohittaa siksi myös kriittiset liittolaiset, joista helpolla tulee myös kriittisiä vastustajia. Julia Dietze puolestaan vetää läpi mallikkaasti roolin Renate Richterinä. Kaunis, ylväs, viehko ja oman vakaumuksensa täydellisesti läpäisemä. Mikään ei räjähdä palasiksi yhtäläisellä voimalla kuin murskattu idealismi.
Obskuurien populäärikulttuuriviittausten kavalkadi on mittava ja vie epäilemättä useita katsomiskertoja huomata edes suurin osa, puhumattakaan kaikista. Mm. Viivi ja Wagner -viittaus meni täysin ohi, kunnes ohjaaja paljasti, että sellainenkin on ja kaveri kertoi, mikä se oli. Oma suosikkini oli Perikato-pastissi, joka iski ohi kaikkien suojausten suoraan huumoritumakkeen pehmeään ytimeen.
Iron Sky on suomalaisen elokuvan merkkiteos. Se on selvää jo nyt, ja historia tulee osoittamaan tämän väitteen todeksi.
Suomalaisten kuuasema olisi epäilemättä kossupullon muotoinen.
Routakoto 