Kesäkuun saldo

Kesäkuu

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Arvostelurintamalla kulki lujaa. Ensimmäisen 18 päivän aikana tein yhdeksän arvostelua, keskimäärin yhden joka toinen päivä. Sen jälkeen uusia ei tullut, mutta väliäkö tuolla, tavoite saavutettiin kolminkertaisesti.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Toinen kahdesta oli säännönmukainen katsaus edeltävän kuukauden menoon. Toinen oli mielenkiintoisempi ja käsitteli yritystäni löytää kirjoittamisvirikettä alkoholin avulla. Yritys ei tuottanut tulosta.

– Lue Äärenmurtajat. ALOITETTU
– Suunnittele Äärenmurtajien aikajana. ALOITETTU
Yllätin itseni, kun kävin työhön. Ihan ensiksi vanhan printin prujut piti järjestellä, mm. loppu oli alussa, ensimmäinen sivu on kadonnut kokonaan ja välistäkin puuttui pari sivua. Lukeminen on hidasta ja dokumentointi aikaavievää, mutta ällistyttävän hauskaa.

– Viimeistele Usvan novelli julkaisukuntoon. VALMIS
Ratkaisun hetket siirtyivät heinäkuuhun, mutta lopputulema oli, että novelli oli valmis. Jännä nähdä, miltä teksti tuntuu nettilehdestä luettuna.

– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Raapaleprojekti pitää. Kesäkuussa panostin nimenomaan siihen, että saisin aikaiseksi jollain tasolla koskettavia tarinoita edes silloin tällöin. Trendi oli, että jos kirjoitussessio jää vuorokauden viimeiseen tuntiin, ei tekstikään maailmoja mullista. Siitä huuolimatta ainakin muutamaan raapaleeseen olen tyytyväinen onnistuttuani pääsemään hahmon nahkoihin.

Epäonnisempaa oli muutaman muun duunin kanssa. Sateenkaarinovelli ei edennyt sanaakaan. Kohta alkaa olla realistista luopua siitä tavoitteesta. Myös satu ja matkaopaskohde jäivät valmistumatta, vaikka työstinkin jopa kahta kohdetta eteenpäin. Kokonaan miinaan meni URS:n dekkarinumeroon aiottu novelli. Se ei ehtinyt valmiiksi millään. Onneksi se oli vuoden jo kuluessa ilmaantunut tavoite, koska niistä päätin alun alkujaankin voivani luopua ilman sen suurempia murheita.

Lisäksi minua haastateltiin Puskaan. Lehden voi korjata parempaan talteen sitten Finnconissa, luultavasti noin parin euron hintaan.

Raapale 189 – Radiotyttö (7.7.)

Radiotyttö

Marionilla on huono olla. Oksettaa ja tärisyttää. Se on paha, aamulla töissä ei saa kädet vapista. Pitää maalata viivat viisareihin ja numerot kellotauluun. Se on tarkkaa puuhaa.

Aamulla Marion istuu tehtaassa ja kastelee pensselin maaliin. Se on vihreää ja loistaa pimeässä. Siksi sitä laitetaan kelloihinkin, näkee kuinka myöhä on vaikka yöllä. Pensselin kärki hapsottaa. Marion lipaisee sen kielellä teräväksi. Maali on vaaratonta, yhtiö sanoi niin.

Bertha sanoi, että radium on myrkyllistä. Siitä ei Marion tiedä mitään, ei hänellä ole varaa radioon. Sophiekin sanoi niin, mutta Sophie kuoli syöpään viime viikolla. Eikä yhtiö valehtelisi.

Marion maalaa hampaansa loistaviksi. Illalla taas oksettaa.

Planetes 1 ja 2

Planetes 1, Planetes 2
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9

Yhden määritelmän mukaan tarina on scifiä, jos sitä ei voi siirtää sellaisenaan johonkin toiseen, ei-scifistiseen ympäristöön, toisin sanoen scifistinen elementti on olennainen osa tarinaa. Itse en juurikaan liputa tuon määritelmän puolesta, mutta yhtä kaikki Planetes läpäisee sen seulan suvereenisti.

2070-luvulla ihmiskunta elää painovoimakaivon ulkopuolella. Jos avaruudessa on jotain romantiikkaa ollut, se on jo menneiden vuosikymmenten lumia. Nyt tilalla on duunia ja liiketoimintaa. Juri, Hachimaki ja Fee lentävät romunkeräysalusta ja puhdistavat kiertorataa yli vuosisadan jatkuneen avaruusajan romuista. Se on yhtä epäkiitollista puuhaa kuin muukin siivousala, paitsi että ilmakehän ulkopuolella pienikin virheliike on helposti kohtalokas.

Juri on venäläismies, joka on menettänyt vaimonsa avaruusonnettomuudessa. Vaikka hän on näennäisen levossa maailmankaikkeuden kanssa, hän silti vielä etsii jotain. Hachimaki puolestaan tulee avaruuteen katsovasta perheestä. Isä on jo alan veteraani ja Japanissa asuva pikkuveli tähtää korkealle omilla rakettikokeillaan. Perheen äiti ainoana aikoo pysyä Maassa ja samalla muodostaa tukevan jalustan, jolta miehet voivat ponnistaa kohtaloihinsa. Amerikkalaisen Feen hahmo saa vähemmän ruutuaikaa, mikä on sääli, sillä olisi ollut kiehtovaa saada selville, mitä hänen Floridassa asuva pikkupoikansa on mieltä äitinsä työstä.

Tärkeässä pääosassa on itse avaruus. Se ei ole vain välitila, jota pitkin avaruuslaivat seilaavat. Se on valtava mustuus, se on vaarallinen paikka, se on suunnatonta tyhjyyttä ja pohjatonta kauneutta. Se on myös ehdoton. Ja säälimätön. Astronautin on pidettävä huolta kunnostaan, tai tapahtuu pahoja asioita. Joistakin terveysongelmista voi kuntoutua, jotkin ovat kohtalokkaita. Ruumiin lisäksi avaruus käy myös mielen päälle. Miltä todella tuntuu roikkua tyhjässä, maailmankaikkeuden edessä, täydellisen yksin?

Mielestäni kiinnostavien hahmojen ohella juuri avaruuden arkisuus sen mystisyyden keskellä on Planetesin kantava voima. Vaikka oikea tulevaisuus tulee olemaan villimpi kuin visionäärit maalailevat, on Planetesin maailmassa selvää aitouden tuntua. Se voisi olla totta.

Toisessa kirjassa keskiöön nousee uusi tutkimusalus Von Braun, jota rakennetaan Lagrangen pisteessä 2. Valmistuttuaan se lähtee Jupiteriin etsimään lisää resursseja, joiden avulla ihmiskunta voi levittäytyä koko aurinkokuntaan. Tätä hanketta vastustaa jo edellisestä kirjasta tuttu Avaruuden puolustusrintama, aina vain radikaalimpiin otteisiin sortuva järjestö, jonka mukaan ihmisen käytös ei ole muuttunut lainkaan ja aurinkokuntaa uhkaa sama riisto, joka on tuhonnut ympäristön Maapallolla. Hachimaki on jättänyt aiemman laiskottelunsa ja ryhtynyt valmentautumaan tiukkoihin pääsykokeisiin, joiden perusteella Von Braunin miehistö valitaan. Hänen paikkansa romunkeruualuksella saa uusi tyttö, Tanabe, joka on Hachimakin hankitun välinpitämättömyyden vastakohta humaaneine maailmankatsomuksineen.

Jos jokin vertailukohta Planetesille pitäisi löytää, se voisi hyvinkin olla Yukinobu Hoshinon 2001 Nights -saaga, joka on harmillisen tuntematon suomalaiselle yleisölle. Kummassakin asetetaan ihminen maailmankaikkeuden ja avaruuden eteen, ja esitetään kysymys. Onko hän valmis kohtaamaan sen? Mitä se vaatii?

Tarina jatkuu vielä kirjoissa 3 ja 4, jotka arvostelen, jahka saan ne käsiini.

Raapale 188 – Maauimala (6.7.)

Maauimala

Kesäkuumalla maauimala on loistoajatus. Kun astumme portista, pysäytän tytöt ja varmistan pari perusasiaa.

”Mitä piti sitten muistaa?”

”Ensin suihkuun”, sanoo Milla.

”Eikä juosta”, sanoo Meri.

Odotan kysyvän näköisenä.

”Eikä merenneitoja”, Meri lisää.

”Ja jätskiä saa kotona”, Milla murahtaa.

Nostan katseeni kirjasta huokaisten, kun paniikinomainen huuto alkaa. Taisin tosiaan sanoa, että pikkupojat eivät edes pidä merenneidoista. Ei pitäisi sukupuolistaa. Nyt altaasta nousee valtavia lonkeroita. Lonkerohirviöt sopivat kaikille.

Muiden paettua käännähdän selälleni ja vedän lipan silmille. Tytöt ovat turvassa, Kraken on tullut vain leikkimään. Kokemus sanoo myös, että armeijalta kestää ainakin varttitunti saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut ennen puiston evakuointia.

Raapale 187 – Uudisraivaajat (5.7.)

Uudisraivaajat

Kun asteroidi havaittiin, oli aivan liian myöhäistä lähteä torjumaan sitä. Sen sijaan, kuten aina epätoivon edessä, ihmiset taantuivat perimmäisten vaistojensa varaan. Haluttiin syyllinen.

Monet tiedemiehet kohtasivat väkivaltaisen lopun hurjistuneiden kansalaisten käsissä, eivätkä pelkästään astronomit. Tiedeyhteisö oli pettänyt ihmiskunnan. NASA:n tiedottaja vannoi, että asteroidi oli poikennut lasketulta ohitusradaltaan täysin odotusten vastaisesti. Se ei pelastanut häntä giljotiinilta.

Asteroidi osui Orissan osavaltioon, Intiaan. Iskukohdalla ei ollut suurta väliä, ilmakehään lentänyt maa-aines suisti planeetan satojen vuosien pimeyteen. Ihmiset olivat kuolleet jo kauan sitten, kun pöly laskeutui ja asteroidin kvartsista valettu kuori avautui.

Sen sisältä kurkistelivat uutta kotiplaneettaansa vuosituhansia matkanneen sukupolvialuksen matkustajat.

He olivat onnistuneet!

Raapale 186 – Hautakivellä (4.7.)

Hautakivellä

Naisen varjo näkyy kuuta vasten. Hän istuu hautakivellä ja tuuli kahisuttaa ruskeita lehtiä maassa. Ilma on jo kylmä, kauempana sadevesilätäköt risahtelevat satunnaisten kulkijoiden askelten alla. Silti naisen suusta ei purkaudu huurua, kun hän puhuu.

Piileskelet pienen matkan päässä ja katselet tuota outoa näkyä. Naisen huulet liikkuvat, mutta sanoista on vaikea saada selvää. Et ole edes varma, onko se kieltä, jota ymmärrät. Välistä kiivaampi puuska pelmauttaa naisen tukkaa hänen kasvojensa eteen.

Sisälläsi kauhu ja uteliaisuus taistelevat keskenään. Nouseeko kuolleiden armeija? Kuuletko kiellettyjä salaisuuksia? Onko nainen vain sureva omainen? Todellisuus karkaa jonnekin kauas ja sydämesi takoo kiivaana.

Miten ihana, kiihkeä, salaperäinen yö!

Amirin torni

Kuva: Arren Suntila

Amirin torni

(Julkaistu aiemmin verkkolehdessä Kultakuoriainen #4.)

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti pussukkaa kuin kuollutta rottaa ja helisytteli sitä kokeeksi.
Suurvisiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimititte patsaan päivän myöhässä. Hänen kunnianarvoisuutensa Ilivuan amir Shindima vaatii ehdotonta säntillisyyttä.”
”Kuulin määräajasta vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”
Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hänen täytyi katsoa hieman ylöspäin, vaikkei visiiri pitkä mies ollutkaan. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö amir kenen kanssa on tekemisissä?”
Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”
Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen sitten kahvaa myöten visiirin vatsaan. Hymy miehen huulilla säilyi vielä hetken ennen muuttumistaan hämmästykseksi, sitten kauhuksi. Hänen suunsa avautui hätäiseen huutoon, kun veitsi kääntyi rajusti Caldierin otteessa. Avunhuudon sijaan suusta purkautui vain pärskähdys verta.
”Sitten hänen kunnianarvoisuutensa ei keksi syyttää minua, kun sinun rotansyömä raatosi löytyy.” Hän kiskaisi tikarinsa ulos. Visiiri kietoi kätensä verta pulppuavan keskivartalonsa ympärille ja kaatui eteenpäin. Caldier astahti sivuun ja visiirin pää rusahti ahtaan kujan vastapäiseen seinään.
Caldier pyyhkäisi veren käsistään ja tikaristaan kuolleen suurvisiirin vaatteen selkään. Vikkelästi hän tunnusteli vaatetuksen joka kohdan. Lisää kultaa ei löytynyt. Caldier sylkäisi ruumiin päälle, ilmeisesti hänen oli toistaiseksi tyytyminen puoleen luvatusta palkkiosta. Tikari ja kultapussi vyöllään hän lähti kiipeämään rakennuksen seinää.
Hän eteni katolle lähes juoksuvauhtia löytäen vaivatta pienet kolot ja ulkonemat. Pohjoisessa kivisten talojen meri katkesi kaupunkia ympäröivään muuriin, idässä amirin palatsin torni nousi korkeuksiin. Kukaan ei näyttänyt huomanneen häntä. Hän veti syvään henkeä, antoi laskevan auringon punaaman maiseman valua yllensä. Katot olivat hänen maailmansa ja hän sen herra. Pian hän jatkoi matkaansa ja loikki talolta toiselle kapeiden katujen yli.
Erään hämyisen kujan kohdalla hän hypähti katolta alas, tarrasi kesken pudotuksen kiinni seinästä työntyvään parruun, heilautti itsensä voltilla toiselle parrulle ja livahti kapeasta ikkunasta sisään. Vain lapsi tai hyvin laiha aikuinen mahtui siitä läpi. Jo ennen lattiakosketusta Caldier tiesi asioiden olevan vinossa. Huoneessa oli pimeää, mutta hienoinen ilmavirta kavalsi ulko-oven olevan raollaan. Joku istui tuolilla pimeydessä pöydän vieressä.
Salaperäinen vieras raapaisi tulitikun seinää vasten ja sytytti kynttilän. Caldier tuijotti lähes kaksimetristä naista, jolla oli harteillaan viitta ja tuolin vieressä iso lyömämiekka. Viitan alta näkyi lannevaate ja rinnat peittävä kaistale nahkaa ja kangasta. Ei lainkaan panssaria. Nainen hymyili eikä sanonut mitään.
”Kuka santapirujen nimessä sinä olet, ja mitä ovelleni on tapahtunut?” Caldier huudahti ja osoitti murtunutta pönkkää, joka vielä aamulla oli sulkenut oven. Kadun ja huoneen välissä oli kolme teljettyä ovea, joista yhdenkin olisi pitänyt pystyä pidättelemään kokonaista vartijoiden armeijaa.
”Nimeni on Rana.” Puheenparsi paljasti sen, mistä vaatetus oli jo vahvasti vihjaillut. Nainen oli heimolainen, villi-ihminen. Caldieria väristytti. Häntä kammotti kaikki, mikä oli kaupungin ulkopuolella.
”Jos vesiostoksille olet tullut, olet väärän miehen puheilla.” Tikari kourassa Caldier katseli barbaarinaista, joka istui tuolissa kuin omistaisi paikan. ”Ja jos poistut nyt, on pieni mahdollisuus ettet saa veistä selkääsi kun teet niin.”
”Pane teräsi pois, pikkumies. Jos tahtoisin sinut hengiltä, olisit osunut lattiaan valmiiksi kahtia leikattuna. Minä haluan palkata sinut.”
”Minä en työskentele villi-ihmisille!” Caldier huusi. Ääni kuulsi raivoa enemmän kuin hänen oli ollut tarkoitus antaa ilmi.
”Et tiedä, mitä tarjoan palkaksi.” Naisen ääni pysyi koko ajan itsevarman vakaana, mikä sekin oli omiaan lisäämään Caldierin ärtymystä. Mutta sanojen sisältö painoi niiden sävyäkin enemmän.
”Mitä sitten?” Tikari palasi vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.
”Vesileilin.” Nyt nainen taas hymyili.
Tarjous oli järjetön. Tavallinen vesi oli toki arvokasta heimolaisille, mutta kaupunkilaisille yhtä jokapäiväistä kuin pöly varpaissa. Jos kyseessä taas oli taikavesi, elämänvesi, palkkion suuruus herätti suuria kysymyksiä työn luonteesta. Harvinaisten ja oikukkaiden jokien elähdyttävän veden vuoksi olivat kaupungit ajautuneet jopa verisiin sotiin keskenään.
”Onko sinulla leili mukanasi?” Caldier kysyi. Rana nauroi. Se oli vapaiden heimojen välitöntä iloa, joka kumpusi heidän koko elämäntavastaan. Sekin ärsytti Caldieria. ”Se olisi minulta tyhmästi tehty.”
”Niin olisi”, Caldier myönsi. ”Mitä sinä tahdot?”
”Meiltä on ryöstetty jotakin. Saalis on tässä kaupungissa. Minä haluan tietää, kelle se myytiin.” Caldier tunsi suurta tyydytystä huomatessaan, miten viheliäiseltä naisesta tuntui myöntää oma avuntarpeensa.
”Mitä teiltä sitten ryöstettiin?” Caldier sai vastaukseksi vihaisen, sanattoman mulkaisun. ”Täytyyhän minun tietää, mitä etsin”, hän perusteli.
”Jos täytyy, et ole niin kyvykäs varas kuin minun annettiin ymmärtää.”
Caldierin oli myönnettävä, että se piti paikkansa. Saalista ei tullut ulkopuolelta joka päivä ja Ilivuassa oli vain muutama välittäjä, joka ryhtyisi heimolaisten tavaroihin. ”Voitko edes kertoa, olivatko ryöstäjät paikallisia?” hän kysyi ja levitti käsiään. ”Nopeuttaisi etsintää hieman. Paitsi tietenkin jos sinulla on aikaa tuhlattavaksi. Minulla ei ole mikään kiire.”
Ranan kädet pusertuivat nyrkkiin kuin kuvitellun kurkun ympäri. ”Akkribanilaisia torakoita. Hyökkäsivät puolustuskyvyttömään leiriin. Teurastivat puolet.” Caldierin teki mieli arvella ääneen, että leiri oli ollut puolustuskyvytön vain siksi, että taistelukuntoiset olivat itse jossain ryöstöretkellä, mutta hän katsoi viisaammaksi vaieta. Hän vilkaisi oveaan. Sitä ei ollut puskettu sisään heikoilla hartialihaksilla. Nainen voisi puristaa hänestä hengen yhdellä kädellä, jos saisi pitävän otteen ja pätevän syyn.
”Odottele täällä äläkä hortoile kaduilla riitaa haastamassa”, Caldier sanoi ja nosti jalkansa ikkuna-aukolle. Sitten hän kääntyi vielä katsomaan Ranaa. Häntä kiusasi eräs seikka, johon hän tarkemmin ajatellen halusi selvyyden heti. ”Miten hait käsiisi juuri minut?”
”Vartija pohjoisportilla mainitsi sinut, kun kyselin pätevää varasta. Sen jälkeen kalauttelin päitä, kunnes sain selville, missä piilottelet.”
Caldier murahti ja hyppäsi ikkunalta tarraten parruun. Hän heilautti itsensä ylöspäin, laskeutui katolle ja oli jo matkalla ennen kuin jalat koskettivat kattotiiltä. Ensin piti ottaa selville, minne heimolaisten rojut olivat kulkeutuneet, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä tietyn vartijan kanssa vakava keskustelu siitä, keille kaikille hänen nimensä oli suotavaa kavaltaa. Ja lopulta hankkia uusi pesäpaikka.

***

Lue loppuun

Raapale 185 – Herättäjä (3.7.)

Herättäjä

”En varmasti tule. Sinä herätät kuolleista aina väärän kohteen.”

Seth Banks vetää syvään henkeä. ”Liioittelua. Silloin kerrankin Marseillessa, se varakreivi-”

”Se kreivi yritti tappaa meidät. Unohdit suojariimut.” Seth Bonkers sopii kyllä paremmin.

”Se oli vahinko.”

”Seth! Suojariimut ovat ekan luokan juttuja.” Istun pöydän väärällä puolella enkä tiedä miten saisin häädettyä ei-toivotun vieraan keittiöstäni.

”Minä lupaan. Tällä kertaa homma menee putkeen.”

Mikro piippaa. Nousen ja otan lasagnelautasen ulos. ”Pyydä Richardia.” Richard, paras lapsuudenystäväni.

Ensimmäisen kerran Sethin naama menee vakavaksi. ”Richard on kuollut.”

”Mitä?” Hätkähdän. ”Milloin? Miten?”

”Kukaan ei tiedä. Paitsi Richard.” Sethin silmät hehkuvat sinisinä. ”Kohde on hän. Kysymme häneltä itseltään.”

Raapale 184 – Kahvikatko (2.7.)

Kahvikatko

”Saatko sinä levättyä kunnolla?” tutkimusapulaiseni kysyy. Murahdan ja ryystän kahvia. ”Taidat nukkua vain pari tuntia yössä.”

Juon mukini tyhjäksi. ”Hyvin se riittää.”

Esimieheni ojentaa minulle paperinipun. ”Tässä on eilen kirjoittamasi raportti kationi-anionisysteemin autoprotolyysistä.”

”Entä sitten?”

”Me tutkimme fonetiikkaa.”

”Minä kirjoitan sen uusiksi.”

”Se ei ole ongelman ydin, vaan jatkuva univajeesi. Juot päivässä kaksi litraa kahvia.”

”Juon minkä juon.”

”Sinulla on kofeiiniongelma. Myönnä se.”

”Höpsis.”

”Et jätä paljon vaihtoehtoja. Kutsuimme ammattiauttajan.”

Varjo lankeaa ylitseni. Käännyn. Edessäni seisoo jättiläinen mieheksi. T-paidassa lukee ”Insomnia on asennevamma”.

”Kuka sinä olet?”

”Nukkumasa, terve. Nyt alkaa katkaisuhoito. Jokaista kupillista seuraa katkennut sormi. Taisitkin jo juoda yhden?”

Raapale 183 – Meripihkavieras (1.7.)

Meripihkavieras

Ovaan oven meripihkasaliin ja astun sisään seuralaiseni kanssa. Pehmeä, kultainen valo kietoo meidät sisäänsä. Tuhannet kultakoristeet kimaltavat epätodellisina.

”Mikä paikka tämä on?” vieraani kysyy silmät suurina.

”Eräs pyhätöistäni”, vastaan ojentaen konjakkilasia. ”Kerään historiallisesti kiinnostavia ja merkittäviä asioita. Tämä huone itsessään on sellainen.”

Pysähdymme toisen miehen eteen. Hän seisoo sotilasunivormussa käsi ojennettuna tervehdykseen. ”Kuka tämä on?” vieraani kysyy.

”Ah, saanko esitellä. Glen Hyde, tämä on valtakunnankansleri herr Schicklgruber.”

Glen kulauttaa juoman kerralla. ”Mielenkiintoiset viikset kaverilla. Mutta mitä minä täällä teen?”

”Te kaikki katositte omana aikananne ja teistä tuli kuuluisia. Siksi minä keräsin teidät. Nyt, istuhan sohvalle Spartacuksen viereen. Juoma vaikuttaa pian.”