Raapale 289 – Mustaa jäätä (15.10.)

Mustaa jäätä

Kellon soidessa tarkistan ensimmäiseksi ulkolämpömittarin. Jos on yli nollan, voin jatkaa uniani. Tänään ei ole.

Avaan kaapin ja otan pukupussin esiin. Prässit ovat suorassa ja kengätkin lankissa kevään jäljiltä. Kiinnitän vielä punavuorisen mustan viitan harteilleni ja painan silinterin päähäni. Katselen itseäni peilistä arvioivasti. Jotain tuntuu puuttuvan.

Aivan! Teräväkärkinen tekonenä. Tyylikysymys, ymmärrättehän.

Kun asuste on kohdallaan, haen työvälineet komerosta. Ämpäri ja harja.

Aloitan sillanpielestä, varjokohdasta. Kastan harjan ämpäriin ja alan luututa tien pintaa. Ohuen ohut, lähes näkymätön jääkerros jämähtää välittömästi paikalleen.

Odotan. Pian viininpunainen Audi porhaltaa esiin. Se osuu suoraan mustaan jäähän ja renkaat sutien ryskyää pöpelikköön.

Hyvä. Sitten seuraava mutka.

Rhenus

Rhenus
Tuomas Myllylä
Musta Ritari kustannus, 2011
ISBN 978-952-92-9569-2

Eletään vuotta 355 eikä Roomalla mene hyvin. Sisällissodat riivaavat valtakuntaa ja sotilaita siirretään rajavartioista kenttäarmeijaan ilman, että vajetta koskaan korjataan. Juuri tällaista linnaketta johtaa Lucius Terentius kaukana Germaniassa. Hänelläkään ei mene hyvin, sillä muiden murheiden lisäksi hänen hoidettavakseen annetaan murhatutkimus.

Mistään ihan seurauksettomasta taposta ei olekaan kysymys, sillä kappaleiksi hakattu nainen on roomalaisen sotilaan leski, joka samalla sattuu olemaan myös germaanipäällikön sisar. Syyllisen löytäminen saattaa sytyttää koko sen ruutitynnyrin, joka Germania on, eikä löytämättä jättäminen välttämättä ole yhtään parempi vaihtoehto. Oma ongelmansa on Lucius itse, joka on rehellisempi kuin olisi terveellistä eikä taivu painostuksenkaan edessä lopettaa tutkimuksiaan, kun kerran jäljille on päässyt.

Rhenuksen eittämätön valtti on tarinan sijoittaminen todellisten historiallisten tapahtumien joukkoon. Historia ei ole mitään ulkokultaa, vaan varusteet, termistö ja tilanteet ovat hyvinkin autenttisia. Tuomas Myllylän asiantuntemus heijastuu siis niin juoneen, kuvitukseen kuin käsikirjoitukseen. Tämänkaltaisia myöhäisantiikkiin sijoittuvia tarinoita ei tosiaan pyöri jaloissa vaivoiksi asti. Ainoa toinen esimerkki, joka hakematta tulee mieleen, on J. Pekka Mäkelän romaani 391, joka sijoittuu samoihin aikoihin, mutta Alexandriaan.

Karkeahko kuvitustyyli sopii karkeaan maailmaan. Naamoissa näkyy parransänkeä ja likaa, maailma on kylmä ja tyly. Yö on pimeä kuten kuuluukin, mutta silti tapahtumista ja hahmoista saa hyvin selvän. Kaikissa kohdin kasvojen tyyli ei omaa silmääni hivellyt, mutta myönnän suoraan, että kyse on omista mieltymyksistäni, ei niinkään piirroksen laadusta. Jotkin ilmeet olivat toisaalta hyvinkin onnistuneita. Viimeistelemättömälle oikoluvulle löytyy yllättävän hyvä selitys; toimitukseen lähti kiireen vuoksi vanha, korjaamaton versio. Harmillista, mutta perin inhimillistä.

Rhenus saattaisi muutoin jäädä omalla skaalallani keskinkertaiseksi sarjakuvaksi, mutta juonenpalasten huolellinen loksauttelu kohdilleen ja vankka historiallinen autenttisuus nostivat lopulta kokemuksen ehdottoman positiiviseksi. Tämä ja Jere Kostamus ovat vahvaa näyttöä uudehkolta pienkustantamolta nimeltä Musta Ritari, ja tulen seuraamaan heidän julkaisulistaansa suurella kiinnostuksella.

Raapale 288 – Vanhaa viskiä (14.10.)

Vanhaa viskiä

Astun baariin ravistellen vettä sateenvarjosta. Tervehdin hymyilevää isäntää. ”Muistatteko minut? Sanoin ettei näin hyvää viskiä muualta saa.”

Isäntä nyökkää. ”Palasitte jo Lontoosta?”

En vastaa. ”Sanoitte viskiänne 200-vuotiaaksi. Löysitte ikivanhan sukukätkön tiluksiltanne, niinhän se oli?”

”Seison edelleen sanojeni takana.”

”Säästin tilkan ja vein sen analysoitavaksi. Tavara on eittämättä vanhaa. Mutta sisälsi nykyajan epäpuhtauksia. Agentuurini kutsuu sellaista temporaaliseksi anomaliaksi.”

”Hä?”

”Epäilen, että teillä on aikakone.”

Isännän hymy hyytyy.

”Se on hallituksen salaisten säädösten vastaista. Selvä laitteiston takavarikkoperuste.”

Isäntä kalpenee.

”Toisaalta, te olette viskin valmistuksen ammattilainen. Me emme pystyisi samaan. Agentuurini voisi katsoa rikettä läpi sormien…”

Isäntä nyökkää varovasti.

”…sopivaa vuotuista viskierää vastaan.”

Jere Kostamus – The Big Joki

Jere Kostamus – The Big Joki
Esa Holopainen
Musta Ritari kustannus, 2012
ISBN: 978-952-6630-01-4

Komisario Jere Kostamus ei lasiin sylje ja mieluummin istuu tuopin ääressä kuin kohkaa kaiken maailman johtolankojen perässä. Sitä varten hänellä on apulaisensa Vähämäki, jolla on utelias luonne ja terävä pää. Näitä ominaisuuksia tarvitaan, kun rannalta löytyy kuollut ruumis ja hommassa havaitaan vilunkipeliä. Jäljet vievät umpeen kasvaneen joen suistoon, jossa asuu suomiehiä sekä niitä, jotka eivät ihmisten ilmoilla tahdo naamaansa näyttää.

Kooltaan, ja nimestään huolimatta, Big Joki on pienenpuoleinen kirja ja sivulle mahtuu vain neljä ruutua. Valinta palvelee tarinankulkua hienosti nopeiden sivunvaihtojen rytmittäessä kerrontaa. Kun on vähän ruutuja sivua kohden, se mitä näytetään on punnittava tarkoin. Esa Holopainen saa tarinan soljumaan kiireettä, kuin joen virran, jota pilkkoo satunnaisten toimintaosuuksien kosket.

Juoni ei ole erityisen omintakeinen, mutta tällaisessa dekkarissa ilmapiiri onkin tärkeämpi, ja se puolestaan on vahva. Jere Kostamus ja Vähämäki on parivaljakko, jonka tutkimuksia seuraan mielelläni vastaisuudessakin.

Vähämäki tutkailee paikkoja Kostamuksen ottaessa kuppia

Raapale 287 – Atlantoksen veljet (13.10.)

Atlantoksen veljet

Kuulkaa varoittava tarinani, ja ottakaa opiksi.

Olipa kerran kolme veljestä, joita heidän vanhempansa varoittivat koskaan poistumasta Elovyöhykkeeltä. Eräänä päivänä yksi veljistä, Dagonos, sanoi haluavansa nähdä pohjan. Namoros ja Atlantos sanoivat, että pohja oli vain myytti, mutta yhdessä he lähtivät sukeltamaan. Pian mustuus ympäröi heidät ja paine puristi. Dagonos vajosi syvyyksiin toisten kääntyessä takaisin.

Toinen veli, Namoros, sanoi, että kuolleen sielu nousee pintaan. Atlantos sanoi pintaa vain myytiksi, mutta yhdessä he lähtivät nousemaan. Pian valo häikäisi heidät ja rinta tuntui pullistuvan palloksi. Namoros jatkoi kohoamistaan Atlantoksen kääntyessä takaisin.

Älkää siis lapset koskaan poistuko Elovyöhykkeeltä. Jos niin teette, jaatte veljieni surkean kohtalon.

Raapale 286 – Syys (12.10.)

Syys

Syksyinen maailma on väritön ja minä katselen sitä sillalta, kaivaten puita. Rapistuneita tiilirakennuksia peltikattoineen silmänkantamattomiin, verhoutuneena tihuttavan sateen taa. Sateen, joka ei ole kylmä eikä lämmin, se vain kastelee ja mustaa mielen. Nielee sen vähän elämänilon, joka minulla on enää jäljellä tässä rähjäisessä kaupungissa.

On ilta. Ihmiset ovat paenneet koteihinsa, keillä sellainen on, tai hylättyjen rakennusten suojiin. Silti kadut eivät ole autiot. Konemiehet ovat kömpineet esiin sieltä missä ne viettävätkään päivän. Jos äitini olisi täällä, hän kieltäisi minua menemästä. Mutta hän on kuollut.

Kun ajattelen häntä, minusta tuntuu samalta kuin miltä nykyinen maailmani näyttää. Kolealta. Värittömältä. Yksinäiseltä.

Kesä on ohi.

Mannerheimin seikkailuja

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.

Raapale 285 – Pitkä odotus (11.10.)

Pitkä odotus

Katselen ikuisesti kelluvia tähtiä. Tulisia pätsejä iäisen jäisyyden keskellä. Tunnistan itsessäni jotain samaa. Ne eivät liiku, eivät välky, ja minä katselen niitä, koska muuta en voi.

Tuhoutuneen aluksen kipunoiva hylky on jäänyt kauas taakse näkymättömiin, mutta etäisyys kasvaa silti hetki hetkeltä. Pelastuskapselin työntimet ovat vioittuneet. Vaikka joku löytäisikin hylyn, vaikka joku tietäisi etsiä meitä, kapseli on kuin hiukkanen maailmankaikkeuden taustaa vasten.

Liikahdan ja hipaisen ruumista. Värähdän. Minä, joka olen tottunut kuolemaan. Näkemään sitä. Tuottamaan sitä. Silti, hän ei olisi ansainnut sellaista loppua. Hidasta.

Mahtaako hätäsignaali toimia? Kauaksiko happi riittää? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta.

Odotan. Kertoisinko odottaessani, miten kaikki tapahtui?

Hautuukoti

Hautuukoti
Alison Bechdel
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0161-9

Alison Bechdel nousi maineeseen lesbosarjakuvallaan Lepakkoelämää. Mutta ennen tuon sarjakuvan luomista hänellä oli lapsuutensa perheensä parissa. Hautuukoti kertoo tuosta lapsuudesta edeten teemoittain ennenmin kuin puhtaan kronologisesti. Kertomus päättyy aikaan, jolloin Alison oli jo muualla opiskelemassa, hän oli löytänyt seksuaalisen identiteettinsä ja hänen isänsä kuoli.

Perheen lapsien, Alisonilla oli kaksi nuorempaa veljeä, suhde isään oli etäinen. Isä osoitti harvoin harvoin helliä tunteita ja panosti enemmän perheen talon entisöintiin kuin perheeseensä. Isä oli paitsi kyvykäs timpuri myös pätevä puutarhuri, opetti koulussa kirjallisuutta ja hoiti omalta isältään perittyä hautaustoimistoa. Tuohon yritykseen kirjan nimikin viittaa, mutta menettää käännöksessä silti jotain. Alkuperäinen nimi on Fun Home. Bechdelien kotia voi kuvata monin sanoin, mutta erityisen hauska se ei ollut.

Siinä missä Alison on lesbo, hänen isänsä on homo, mutta valtavirtaa vastaan kulkevista poluista huolimatta heidän kohtalonsa ovat kovin erilaiset. Alison löytää itsensä aikana, jolloin homoseksuaalisuus alkoi olla jo hyväksyttyä. Hänen isänsä taas kasvoi 50-luvulla, jolloin kaappiin jääminen oli kovin tavallinen ja myös turvallisempi valinta. Tästä valinnasta seurasi toisaalta avioliitto ja kolme lasta, toisaalta salaisia suhteita sisältävä elämä, joka päättyi rekka-auton nokkaan. Itsemurhaa ei koskaan todistettu, mutta perheen mielessä ei juuri idä epäilystä, etteikö juuri siitä olisi ollut kysymys.

Koska kumpikin vanhempi harrasti kirjallisuutta, on Hautuukoti täynnä kirjallisia viitteitä. Vaikka tärkeiksi nousevien teosten lukeminen ei olekaan millään muotoa välttämättömyys tarinan ymmärtämisen kannalta, avartaa niiden tuntemus kerrontaa. Itse tulin testanneeksi tätä lukemalla Fun Homen ensimmäisen kerran vuosia sitten ja siinä välissä F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun. Oli hienoa ymmärtää toisella lukukerralla jotakin enemmän. Tunsin itseni hetken aikaa laajalti lukeneeksi kulttuuritietäjäksi! Hautuukodin syvempi ymmärtäminen lieneekin paras perustelu lukea James Joycen Odysseus.

Hautuukoti on paitsi rehellinen ja avoin tytön kasvutarina, myös kertomus isästä, joka olisi voinut joka ikinen päivä olla enemmän, mutta loppui silti liian lyhyeen. Hautuukoti voitti Eisner-palkinnon vuonna 2007, ehdottoman todellisista ansioista.

Raapale 284 – Suojelupoliisi (10.10.)

Suojelupoliisi

Olen juuri määräämässä kolme tarhalaista terrorismitarkkailuun hiekkalaatikkotappelun vuoksi, kun alaiseni törmää sisään kirjekuori kourassaan. ”Agenttimme tietyssä painotalossa antoi tästä vinkin.”

Avaan kuoren ja selailen paperinivaskaa. Pahimman luokan kiihotusta! Suorastaan luokkakapinaan yllyttävää materiaalia. Pohjois-Koreakin mainitaan. Parempi olla mainitsematta tästä CIA:lle, sotia on aloitettu kehnomminkin perustein.

”Pankaa jokainen kirjoittaja välittömästi tehostettuun tarkkailuun!” Tehostettu tarkkailu tarkoittaa tarkka-ampujaa kotikuusessa. Varmuuden vuoksi. ”Minun pitää tutustua tähän agitaatioon tarkemmin.”

”Kirjettä tiedetään odottaa. Mitä selitystä käytetään.”

Tuijotan paperia kädessäni. Siinä mainitaan Rovaniemi. ”Sanokaa, että kirje harhautui asiakaspalvelullisista syistä Rovaniemelle.”

”Kuulostaa kaukaa haetulta. Ei kirjan toimittaja tuota usko.”

”Kyllä uskoo. Ja jos alkaa epäillä, käskekää tehotarkkailijan toimia empimättä.”