Syys
Syksyinen maailma on väritön ja minä katselen sitä sillalta, kaivaten puita. Rapistuneita tiilirakennuksia peltikattoineen silmänkantamattomiin, verhoutuneena tihuttavan sateen taa. Sateen, joka ei ole kylmä eikä lämmin, se vain kastelee ja mustaa mielen. Nielee sen vähän elämänilon, joka minulla on enää jäljellä tässä rähjäisessä kaupungissa.
On ilta. Ihmiset ovat paenneet koteihinsa, keillä sellainen on, tai hylättyjen rakennusten suojiin. Silti kadut eivät ole autiot. Konemiehet ovat kömpineet esiin sieltä missä ne viettävätkään päivän. Jos äitini olisi täällä, hän kieltäisi minua menemästä. Mutta hän on kuollut.
Kun ajattelen häntä, minusta tuntuu samalta kuin miltä nykyinen maailmani näyttää. Kolealta. Värittömältä. Yksinäiseltä.
Kesä on ohi.
Routakoto 