Star Trek Into Darkness

Star Trek Into DarknessStar Trek Into Darkness
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Simon Pegg, Benedict Cumberbatch, Zoe Saldana, John Cho, Karl Urban, Anton Yelchin, Alice Eve, Bruce Greenwood, Peter Weller
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Ohjaus. J. J. Abrams

Kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin. Olin kuullut hieman kärinää elokuvan laadusta, joten jo etukäteen päätin olla sellainen kirkasotsainen trekkeri, joka ei napise ja märise vain sen vuoksi, että uudessa aikalinjassa joitain asioita tehdään eri tavalla kuin aiemmin. Antaa heikompien sortua ojaan ja puhkua pyhää vihaansa, minäpä olen todellinen, avarakatseinen fani ja diggaan uutta siinä missä vanhaakin.

Kuten arvata saattaa, ihan näin ei käynyt. Alku vielä menetteli, ehkä ensimmäinen puolituntinen, mutta mitä pitemmälle leffa eteni, sitä suurempi epätoivo alkoi vaivata mieltäni, kunnes loppuun päästyäni olin tyytyväinen lähinnä siihen, että pääsin teatterista ulos.

Hahmot jäivät hyvin ohuiksi ja olivat niineensäkin lähinnä päin helvettiä. Kyllähän eroja vanhaan kuuluu olla, mutta liian räikeät poikkeamat söivät sitä vähää nautintoa, mitä taukoamattoman, umpikliseitä vilisevän äksönin jälkeen oli jäljellä. Se, että tässä kierrätettiin vanhaa tarina-aihiota, jopa varsin klassista sellaista, olisi ollut plus, jos sitäkin ei olisi mämmitty vahvasti miinuksen puolelle.

Seuraa puhetta juonesta ja muusta vastaavasta. Leffaa näkemättömät voivat tässä kohtin nostaa spoilerisuojansa ja katsoa, mitä muuta Internet mahtaisi tarjota.

Mielestäni kaikkien aikojen paras Star Trek -elokuva on sarjan toinen osa, Khanin viha. Siinä Kirk kohtaa uudelleen alun perin tv-sarjan aikoihin tavatun geneettisen supermiehen nimeltä Khan, jolla on pahat mielessä. Tuota menneiden aikojen sotalordia näytteli Ricardo Montalbán, ja hyvin näyttelikin. Hahmon oli tarkoitus olla kaikin puolin parempi kuin ihminen ja siitä johtuen ylimielisyyteen helposti sortuva megalomaanikko, ja tämän Montalbán toi ruudulle eittämättömän ansiokkaasti. Elokuvaan tultaessa hän taas oli katkeroitunut, kostoa janoava mielipuoli, joka edelleen oli äärimmäisen vaarallinen vihollinen, mutta toisaalta edelleen päätyi aliarvioimaan vastustajaansa. Khanin viha ja raivo ovat käsinkosketeltavia, sillä Montalbánin huokuma karisma myy hahmon tarkoitusperät katselijalle aivan kympillä.

Tuo kaikki on syytä tietää, jos aikoo saada yhtikäs mitään irti J. J. Abramsin ohjaamasta Benedict Cumberbatchista, jonka harteille on sälytetty tuon ikonisen vihulaisen rooli. Cumberbatch on vetänyt loistosuoritusta BBC:n nykyaikaan sijoittuvassa Sherlock-sarjassa näytellen kaikkia muita fiksumpaa ja jokseenkin ylimielistä ikonista salapoliisia (tai umpirehellistä sosiopaattia), joten joku on saattanut nähdä synergiaa ajatuksessa heittää Sherlock Holmes Khanin nahkoihin, ja idea olisi voinut olla hyväkin muissa käsissä, mutta rima päädyttiin alittamaan limboasennossa. Abramsin käsitys ylivertaisesta yksilöstä on antaa Khanille überpäheä tykki käteen, jotta hän voi niitata maahan laumoittain klingoneita ja näiden aluksia liikkumatta piiruakaan siltä neliömetriltä, jolla hän seisoo. Arnold Schwarzeneggeriltä tuon sulattaa, mutta hänen hahmojaan ei usein ole liioista aivosoluista tai huokosista tihkuvasta karismasta syytetty.

Geneettisen hirmuvaltiaan syvyyttä voi loppujen lopuksi luodata nanoputkella eikä tätä katastrofia pelasta edes muutama vuodatettu, hyvin laskelmoitu kyynel. Khania on tässä inkarnaatiossa mahdotonta erottaa tusinatehtaan liukuhihnalta rullaavista superpahiksista, jotka nerokkaan mielensä turvin kehittävät älyttömän monitahoisia tuhosuunnitelmia, jotka riippuvat siitä, että hyvikset hyppäävät juuri haluttujen vanteiden läpi. Edes sitä ei hänelle ole suotu, että hän haluaisi lopulta valloittaa ja hallita, vaan hihasta reväisty motivaatio on tuhota kaikki alemmat olennot. Olisivat voineet samalla vaivalla pakata miehen apupyörillä rullaavan, karhupumpulla varustetun suolasirottimen sisään. Joku tekijätiimissäkin tajusi jossain vaiheessa, miten ohuilla jäillä tässä ollaan luistelemassa ja vakuutusta Khanin vaarallisuudesta haettiin itseltään Leonard Nimoylta. Vakuutusta, joka olisi ollut tarpeeton, jos Khanin hahmo olisi toiminut omillaan.

Toimintaa ja possahduksia piisaa koko rahalla, aivan sama mitä lipustaan on maksanut. Hitaammat pätkät tuntuvat olevan melkeinpä vähemmistössä. Lukumäärällisen yltäkylläisyyden lisäksi äksönpätkät ovat myös tavattoman pitkiä ja juuri tuosta johtuen puuduttavan tylsiä. Kukkeinpana esimerkkinä toimikoon Kirkin ja Khanin suhahdus avaruuspuvuissaan halki romua täynnä olevan avaruuden, jonka aikana besserwisserit kiljuvat ohjeitaan korvakuulokkeeseen. Kuvakulmiin ja efekteihin yksinkertaisesti turtuu. Erityismaininta pitää antaa vaiheisille, koskien niin hyppysissä pideltävää mallia kuin alustenkin aseistusta. Kauas taa ovat jääneet futuristiset energia-aseet, joiden leveät, jatkuvat säteet joko vaivuttivat tajuttomuuteen tai suoraan olemattomuuteen. Nyt valonnopeus on aivan liian hidasta, energiapärähdysten kuuluu kirahdella suorastaan naurettavaa nopeutta ja käyttäytyä kaikenkaikkiaan samalla tavoin kuin luotien.

Myös hahmojen kanssa ollaan hakusessa, tai pikemminkin hahmot on pantu palvelemaan juonta. Kyse ei ole siitä, ettei Kirk luottaisi Scottin arviointikykyyn mitä tulee aluksen turvallisuuden varmistamiseen, minkä johdosta Scott on pakotettu eroamaan. Kyse on tarpeesta saada yksi luottohemmo vihollisterritoriolle miinoittamaan pahisten pyrkimyksiä. Voin hyvin uskoa, että Kirk käyttää ohjesääntöä pääsääntöisesti vessapaperina ja tekee omantuntonsa mukaan, mutta nuoresta iästään huolimatta Enterprisella perinteisesti vallitsevan toveruuden siementen pitäisi olla jo kylvetty. Tuo omatunto on tuossa kriittisessä kohdassa täysin kateissa. Huonoa, hahmoja kunnioittamatonta käsikirjoittamista tämä tämmöinen.

Toinen sälli, jota läimitään (suipoille) korvilleen urakalla, on Spock. Muistatteko vielä, se tunteeton vulcanuslainen tiedeupseeri, joka käytti logiikkaa ongelmatilanteiden ratkomiseen? Eikö olisikin hei radikaalia, jos uudella versiolla olisi abysmaalisen huono tunnekontrolli ja sen pinna palaisi ensimmäisen tilaisuuden tullen? Olisi varmaan, jos takana olisi parin vuosikymmenen jatkumo tai edes muutama kausi tv-sarjaa, mutta jos uusi tyyppi rikkoo hahmonsa elokuvassa numero kaksi, katsojan kannalta tunnelataus jää olemattomaksi. Älkääkä sanoko, että kyllähän tässä on ne samat tutut hahmot, vain nuorempina. Ei ole. Kahden elokuvan perusteella, ei helvetissä ole.

Ennen kuin katsojaa rangaistiin Tähtien sodan esiosista lainatulla leijuautojen päällä tapahtuvalla mätöllä, joutuu hän kärsimään läpi varsin tuskastuttavan Khanin viha -lainan, jossa Kirkin ja Spockin roolit on käännetty päälaelleen. Toisiaan seuraavat traagiset tapahtumat ovat ilmiselvää, ponnetonta, tyhjän sangon kolistelua siitä hetkestä saakka, kun Kirk suuntaa säteilyn täyttämälle osastolle, kaikille niille, jotka ovat nähneet klassiset elokuvat. Lopuille ahdistavan luokattomasti lainatut yhtäläisyydet eivät puolestaan sano mitään. Koko kalabaliikin lopputulemakin on tarpeettoman selvää. Spockin henkiinherätykseen sentään käytettiin kokonainen elokuva, Kirkille suodaan viisi minuuttia. Tämä on vain yksi syy lisää vihata tätä alisuoritusta, kun sitä vertaillaan kolmekymmentä vuotta vanhaan lähdemateriaaliin.

Jos lähdette tekemään häpeämätöntä remakea vanhasta elokuvasta, koittakaa nyt Zarquonin tähden tehdä siitä alkuperäistä parempi. Muuten koko projektissa ei ole mitään mieltä. Ja jos jokun mielestä tämä kliinisesti laskelmoitu, tyhjäpäinen toimintarymy oli millään tasolla Khanin vihaa parempi, hoitoonhakulomakkeita saa aulasta pyytämällä.

Vaaniva pelko ja muita kertomuksia

Vaaniva pelkoVaaniva pelko ja muita kertomuksia
H. P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-437-2

Lovecraftin koottujen teosten kolmannessa osassa pääsemme tutustumaan miehen alkuaikojen lyhäreihin, joiden pituus keikkuu pitkälti 10 ja 20 sivun välimaastossa. Mukana on myös pari hieman pidempää tarinaa: Olio kynnyksellä ja Unet noitatalossa, sekä massiivinen Hulluuden vuorilla, joka haukkaa liki kolmanneksen koko kirjasta. Onneksi se on timanttia.

Lyhyemmät novellit vievät lukijan tuttujen kauhujen lisäksi myös fantastisempaan maailmaan. Lovecraft loi unimaailman, jossa piskuisia ihmisiä tärkeämmiksi nousevat kaupungit ja paikat, sekä vähäisemmät toiset jumalat. Näistä Iranonin etsintä ja Toiset jumalat jäivät parhaiten mieleen, ja Valkoinen laiva. Niitä eivät hallitse kosminen kauhu ja mieltä jäytävä pelko, vaan surumielinen vire, joka jää jäljelle, kun kaikki maaginen hiljalleen poistuu ihmisen elämästä.

Muista tarinoista nostan esiin Erich Zannin musiikin, joka pureutui lähtemättömästi mieleeni, kun sen ensi kertaa yli kaksi vuosikymmentä sitten luin. Siinä on sellaista selittämätöntä maanisuutta, joka itseänikin usein riivaa. Toisaalta toivotan tuollaisen maanisuuden tervetulleeksi, enhän minä muuten saisi mitään aikaan, mutta tietyt ikkunat on syytä pitää Erich-parkaa tiukemmin säpissä.

Edellisen kokoelman niminovelli Varjo menneisyydestä oli puuduttava pituutensa vuoksi, koska vihjailuja ilmiselvistä asioista jaksaa vain rajallisen ajan, ennen kuin kerronta hyytyy ja lukija alkaa tuskastuneena toivoa lopun koittavan mitä pikimmin. Mikään tämänkaltainenkaan ei vaivannut pienimmässäkään määrin vieläkin pidempää tarinaa Hulluuden vuorilla, joka on tämän kokoelman helmi.

Etelänapa saavutettiin vihdoin ja viimein vuonna 1911, mutta tutkittavaa riitti silti edelleen. Lovecraft riensi omalta osaltaan täyttämään tyhjää maata ja kuvittelemaan tuon eteläisen mantereen poikki mahtavan vuorijonon, joka jätti Himalajankin varjoonsa. Hän loihti esiin vahvan kuvauksen jäisistä myrskyistä, lumesta, lähellä kokoavista reunakukkuloista ja niiden takaa taivaisiin nousevista hulluuden vuorista, joiden takana oli, niin, mitä. Huimat löydöt seuraavat toisiaan, kun Maapallon historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tutkijat kaivautuvat yhä syvemmälle ajan ja avaruuden mysteereihin. Novellin, vaiko ehkä pienoisromaanin, ote ei herpaannu vaan jännite kantaa voimakkaana loppuun asti.

Viivi ja Wagner 2008-2010

Viivi ja Wagner 2008-2010Viivi ja Wagner 2008-2010
Juba
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-676-7

Vuosina 2008-2010 lehtipisteitä sulostutti Viivin ja Wagnerin oma sarjakuvalehti. Sen sivuilla nimikkohahmot seikkailivat niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, toisin sanoen osa stripeistä on suorastaan antiikkista perua, ja osa uudenkarheaa kamaa. Jako oli hyvä, koska samalla rahalla pääsi sekä näkemään uudet kehityslinjat että nostalgioimaan niitä vanhoja hyviä aikoja huimat kymmenen vuotta sitten. Bonuksena lehti esitteli myös paljon muita kotimaisia tekijöitä ja heidän sarjojaan.

Kuten arvata saattaa, lehtisilppurilla varustettu noutaja kuitenkin iski ja niitti julkaisun maahan kuin eilisen lehden. Ilmeisesti voittomarginaali ei ollut riittävän leveä taskulaskinportaan pikkupomojen mielestä eikä kukaan keksinyt pakata lehteä rapisevaan pussiin jonkin älyttömän halpisroinan kanssa. Mikä sivumennen sanoen tuntuu olevan se vallalla oleva metodi tänä päivänä, kun lehtipisteen tarjontaa kauhistelee. Olisivat voineet laittaa täkyiksi possutarroja, farmarin kalenterin, kuivapekoninäytepakkauksen tai pienen puhallettavan Viivin. Tai Wagnerin.

Viivi ja Wagner muumioNäin zombieiden kulta-aikana on varsin luonnollista, että jonkinlainen ylösnousemus tapahtui parin vuoden sisään. Lehteä ei ikävä kyllä tuotu takaisin, mutta jo julkaistujen numeroiden Juba-sisältö koottin yksien kansien väliin. Kannet ovat luonnollisesti kovat ja paketti on paksu kuin extratuhti siivu joulukinkusta. Vaan onhan pakkokin, lehteä kun ilmestyi 20 numeroa ja Juban kamaa oli varmaan puolet. Strippien lisäksi pitää muistaa kannet ja joka numerossa oli lisäksi sellainen sivun mittainen välähdys jostakin Juballe olennaisesta asiasta, kuten Pariisista. Ne kaikki on nyt pelastettu jälkipolvia varten ISBN-numeron taakse.

Juban faneille Viivi ja Wagner 2008-2010 on pakko-ostos, paitsi mikäli hyllystä sattuu löytymään lehden jokainen numero. Myös ihan vain stripeistä nautiskeleville sikamaaneille kirjan hankinta on viisas veto, sillä itseäni kiehtoi lukea muutaman sivun pätkissä vanhaa ja uutta tuotantoa vuoronperään. Rytmitys toimi ja piti sarjakuvan tuoreena. Saman efektin toki saa aikaan kaivamalla hyllystä koko albumikokoelma ja lukemalla niitä pätkittäin, mutta siinä jo noustaisiin puuhun saparo edellä.

Viivi ja Wagner Amerikkaan

Murhaavasti

MurhaavastiMurhaavasti
Helena Numminen
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-22-9

Fiktiivinen murha palvelee lähes poikkeuksetta isomman juonen tarpeita. Kysykää vaikka Jessica Fletcheriltä. Hengenriiston tarkoitus on antaa etsiville etsittävää tai leikata sivuhenkilökauraa seipäille nostettavaksi päähenkilön kunnianhimon edessä. Mutta keitä ovat ne murhaajat? Entä murhatut? Millainen on heidän välinen jännite, miten se kasvaa ja muuttuu kenties vuosikymmenten ajan, ennen kuin tyylikäs mies hattu päässä, pitkä takki liehuen syöksähtää paikalle kertomaan Kuka Sen Teki?

Helena Numminen kertoo meille ihmisistä, jotka päättävät hoidella lähimmäisensä manan majoille. Monessa tarinassa toimeenpaneva hahmo on nainen, kuka mistäkin syystä. Niistä kosto on ehkä yleisin, jos koston määritelmää laajennetaan riittävästi. Se viimeinen, kuohahtava teko lähtee yleensä jostain pienestä seikasta, mutta mukana on myös tiukkaa suunnitelmallisuutta. Eivät murhaajatkaan ole toistensa kopioita, vaan arvokkaita yksilöitä, joilla on kullakin omat, erityiset motiivinsa.

Entä uhrit, ansaitsevatko he kohtalonsa? Ajautuuko lukija kannustamaan murhaajaa eteenpäin kohti lopullista tekoaan? Jos nyt sivutetaan yleinen kysymys siitä, ansaitseeko kukaan kuolla, voidaan todeta, että jotkut kirveen alle jäävät ihmishirviöt ovat tieten tahtoen kaivaneet verta nenästään, kun taas joillakin sivullisilla vain käy huono tuuri. He onnistuvat suututtamaan väärän ihmisen tai vain muistuttavat liikaa jotakuta toista, jonka vääryyksistä päätyvät maksamaan.

Kirjan kieli oli erityisen herkullista. Kielikuvat piiskasivat tunnelmaa hurjaan lentoon kiihottaen lukijan aisteja, kunnes tuli hetki suorittaa verityö. Teoilla ei kuitenkaan jääty mässäilemään, ne todettiin lähes kliiniseen tapaan vain tapahtuneiksi. Vertahan siitä nyt tulee, kun kallo halkeaa, mutta siihen tuskin murhaaja enää kiinnittää suurta huomiota. Teon jälkeen on tyhjä olo, kun enää ei sisällä olekaan sitä vihaa, jota niin pitkään on saanut hautoa. Tuleepa jollekin harvalle pieni katumuskin.

Murhaavasti on napakka novellikokoelma, joka ei pyytele anteeksi tai selittele. Kollektiivinen raatokasa kasvaa, kun savuavaa pistoolia pitelevät tappajat joko saavat kostonsa, päätyvät äärimmäisyyksiin vain selviytyäkseen tai puhtaan julkeasti ottavat omansa, ja miksikäs eivät. Kukapa heitä estäisi?

Hämähäkkimies 1983

Hämähäkkimies 1983Hämähäkkimies: Vuosikerta 1983 (Amazing Spider-Man 223-225, 228-242)
Käsikirjoitus: Roger Stern ja muut
Piirros: John Romita Jr. ja muut
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-675-0

Muistelen pitäneeni vanhoista Hämähäkkimiehistä heti kättelyssä, kun joskus 80-luvun lopulla Salattujen sotien jälkeen lainasin niitä kaveriltani muovikassitolkulla. Samassa kuormassa kulki toki myös muutakin, kuten Ryhmä-X:ää ja Conania. Ne kaikki määrittävät yhä edelleen, kukin osaltaan, millaisista sarjakuvista pidän. Siksi tällaisen vuosikertakokoelman lukeminen on kuin lapsuuden kotiin palaisi.

Dramatiikan sääntöjen mukaan minun pitäisi ensin luetella vuoden vähemmän kiinnostavia vihulaisia, ennen kuin kliimaksina listaan ne pari kovaa tykkiä, mutta hiiteen mokoma! Nyt ei malta! Mörkö! Juggernaut! Onko muulla edes väliä? Virvatuli siellä vilahtelee ja Korppikotka lepattaa, mutta miten sellaista voi verrata Juggiksen rymyämiseen läpi Manhattanin? Miten, tai edes miksi, verrata Mörön syntyä johonkin kauhukuvastosta napattuun episodiin, jossa Tarantulasta sikiää huoneen kokoinen hämähäkki?

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut on pysäyttämätön jäpikäs, jota ei paljon vaivaa, vaikka talo kaatuisi päälle. Enemmän hän on haastanut riitaa x-miesten kanssa, kun nyt sattuu olemaan professori Xavierin velipuoli, mutta Hämähäkin kiusatessa häntä mitättömillä pysäytysyrityksillä hänen luontainen paha sisunsa pääsee esiin ehkä parhaiten. Vaikka sankari lataa peliin kaiken ydinpommia pienemmän, mahtava kolossi tuskin edes hidastaa kulkuaan. Loppua kohden käy jo jännäksi, keksiikö Hämis, miten pysäyttää pysäyttämätön ennen kuin tämä tihutyönsä tehtyään pakenee mereen.

Mörkö taas on tervetullut päivitys Vihreään menninkäiseen, jonka alkuperäinen (mielipuolinen) aivo Norman Osrborn heitti lusikkansa nurkkaan jo jokin aika sitten. Sen jälkeen vihreissä vermeissä viuhahteli parikin kelvotonta kopiota ja kaipa käsikirjoittajat olisivat sitä jatkaneet maailman tappiin asti, mutta onneksemme Roger Stern keksi käyttää vanhoja härveleitä kokonaan uuden identiteetin kanssa. Osbornin tappavat keksinnöt päätyvät salaperäisen mysteerimiehen haltuun, joka ensi töikseen kyhää itselleen uuden puvun. Naurettava muuttuu pelottavaksi. Mörön henkilöllisyys toki pidettiin aluksi salassa ja siihen rooliin sovitettiin aikojen kuluessa jos jonkinmoista Peter Parkerin tuttavaa. Heittipä yksi henkensäkin lavastuksen uhrina. Kyse on ison luokan superpahiksesta eikä mistään tusinakonnasta, joista jälkimmäisestä esimerkkinä toimikoon Herra Hyde (muskeleita, raivoa, luonnetta kuin tiskirätissä). Mörkö herätti kiinnostuksen ensimmäisestä numerosta alkaen.

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Heistä kahdesta Juggis oli kiva vieraileva tähti, joka aiheutti hetkeksi säpinää. Mörkö sen sijaan määritti Hämähäkkiehen tulevia seikkailuja vuosiksi eteenpäin yhtä voimakkaasti kuin Musta kissa, ja se ei ole vähän.

Roger Sternin ansioksi on myös laskettava pahimmillaan jopa kolminkertaisen kerronnan käytöstä luopuminen. Kyse on rasittavasta tekniikasta, jossa ruudun ylälaidassa selittävä kertoja toteaa jotain, jonka hahmo toistaa puhekuplassaan ja varmemmaksi vakuudeksi sama asia on piirrettynä paperille. Tätä esiintyi enemmän Len Weinin aikakaudella ja tässä vuosikerrassa moisesta rasituksesta on päästy pitkälti eroon. Oli jo aikakin.

Niin. Hämmästyttävän Puujalkamiehen jätin mainitsematta. Ainoa superrikollinen, joka on rankattava hurjuudessa jonnekin neljästä pikkulapsesta koostuvan Power Packin alapuolelle. Yhden numeron verran saamme seurata hänenkin edesottamuksiaan. Ja ehkei hänestä sen enempää.

Termiä legendaarinen on helppo viljellä, kun räytyy nostalgian pauloissa ja muistelee aikoja, jolloin supersankarisarjikset olivat reipashenkistä mättöä vailla sen kummempia krumeluureja. Siltikin ostaisin Mörön ensiesiintymisen legendaaristen tapahtumien joukkoon. Siinä syntyi aidosti vaarallinen ja mielenkiintoinen vastus Hämähäkkimiehelle, tapaus, joka uusittiin seuraavan kerran vasta Venomin kanssa jokunen vuosi myöhemmin.

Kutsu tulee unessa (raapale 397)

Kutsu tulee unessa

Kiipeän jäisiä vuoria hyytävän tuulen piiskatessa piinattua ruumistani. Allani aukeavista kuiluista kurottelee sanoinkuvaamattomia kauhuja, joita vilkuilen kuin varkain. Ne samalla kauhistuttavat ja kiehtovat minua. Sitten jalkani lipeää ja paiskaudun pimeyteen.

Eteeni aukeaa lukemattomia maailmoja, joissa pronssi-ihoiset barbaarit murskaavat valtaistuimia sandaaleidensa alle, joissa urheat miehet taistelevat nelikätisiä hirviöitä vastaan, joissa naiset kukistavat sädeasein tähtienvälisiä hirmuhallintoja.

Sumu hyökyy näkyjen ylle. Pian sen seasta joku lähestyy ratsain.

Näkyviin ilmestyy mustatukkainen, silmälasipäinen mies, joka ratsastaa höyrykäyttöisellä dinosaurusrobotilla. ”Sinut on kutsuttu!” hän jyrähtää.

”Minutko?” kysyn. ”Mihin?”

”Sisäpiiriin!” kuuluu vastaus.

Minkä tein! Hyväksyin kutsun.

”Kolme novellia. Kymmenen päivää aikaa.” Huokaan, kaadan kahvia ja ryhdyn uusrahvaanomaiseen kirjoitustyöhön.

Interview with Hannu Rajaniemi

(The following interview was done on 4th of June in 2011. I asked most of the question, Hannu Rajaniemi answered them, Leila Paananen typed it all up and Jenni Perälä translated the result into English. The interview was originally published in Spin 2/2011 and is published in my blog Routakoto with permissions from Leila and Jenni. Thanks guys, and cheers to Hannu who was a fine chap to chat with. -Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemi

Author Hannu Rajaniemi (b. 1978) currently lives in Scotland and writes in English. He has studied at the universities of Oulu, Cambridge and Edinburgh and completed his Ph.D in string theory at the University of Edinburgh. He has published several short stories and one novel, The Quantum Thief, which was translated into Finnish in February. The novel is the first of a trilogy, and he is already writing the sequel.
Hannu Rajaniemi visited the Akateeminen kirjakauppa bookstore in Turku, on Saturday, 4 June 2011. He attracted a considerable audience. People listened and asked questions as the writer talked about his book and writing. He was interviewed by Shimo Suntila, a sf/f veteran from Turku.
There were several members of Spin’s editorial staff in the bookstore, and it is our pleasure to cover the event for those readers who could not make it there. After the interview and book signing, Hannu and some members of the audience went to Café Art to continue the discussion over a cup of coffee.
On the next day, Hannu attended the International Science Day seminar which was a part of Turku Capital of Culture year programme. In the seminar, a number of leading European quantum physicists came together to introduce the field’s latest discoveries to ordinary laymen.

KvanttivarasShimo: Is it true that only you got the book deal for the trilogy on the basis of only one chapter?

Hannu: Actually, when I got the book deal, I didn’t know that the story would grow into a trilogy. In addition, I had already published a few short stories at that point, so the chapter was not the only text the publisher had read from me.

Shimo: What is your vision of humanity’s future?

Hannu: Collaboration between the human mind and the machine. In a way I think it’s quite likely that our relationship with computers and technology becomes much more intimate. It’s already possible to create different interfaces between the brain and computers. For example, it’s possible to move a cursor on the screen with the power of thought, or to control a robotic limb. It doesn’t mean we’re able to read thoughts, but we’re capable of giving a human being an extension towards the digital world. I believe that development like this will probably take place.

Shimo: In The Quantum Thief and in your other texts, too, quantum dots are an essential thing. If we speak in school physics terms, what is a quantum dot and how does it work?

FraktaaliruhtinasHannu: I must say that the quantum dots in The Quantum Thief are a little more magical. The technology is quite difficult to explain at this point, but it might be developed in the future. The term and the idea come from the field of real physics. Quantum dots are electron clusters which are created in semiconductors, kind of artificial atoms which behave like atoms, at least to some extent. However, the structure of their virtual electron shell can be modified, so they can be used to build matter which can be manipulated. The American inventor William McCarthy has taken this idea quite far.

Shimo: Quite far? What kind of innovations would we need in the world today to be able to create matter like this? Which things are already there and which are still needed?

Hannu: In the field of quantum dots, it’s quite difficult to estimate. But if we think that there are physical items or organisms which can be programmed, then we must be getting close to having programmable biological organisms. It was only last year when a researcher, who was one of the main forces behind the Human Genome Project, revealed a bacterium with a completely artificial, man-made genotype. They had thought really closely about the proteins which the bacterium produces, and the way the bacterium behaves. Maybe this way leads towards incorporating the digital world with the physical one.

Shimo: I already mentioned a couple of your texts but didn’t name them. I was talking about the short stories ”Elegy for a Young Elk” and “His Master’s Voice”, which have also been published in Finnish. They both include quantum dots and smart matter and other similar elements. Do the stories belong to the same universe with The Quantum Thief, since the book is not about the Earth?

Hannu: “His Master’s Voice” takes place in the same world, in the The Quantum Thief’s past. I’ll have to promote this short story for those who haven’t read it by telling that it’s a science fiction version of the old Puss in Boots story where the brave cat and dog rescue go through a series of adventures as they save their master from trouble.

Shimo: “His Master’s Voice” has been published in the Finnish online magazine Usvazine, which means everyone can find it and read it. Just google the story’s Finnish name, “Isännän ääni”, and Hannu Rajaniemi, and you’ll find it.

#

Shimo: Science fiction means many things, but one of its themes is that it speculates about the future. What is going on in the literary field right now, what are the clearest visions in today’s science fiction?

Hannu: To me, it appears that science fiction writers have caught on cognitive neuroscience. New instruments have been invented during the last ten years, and with them it’s possible to measure brain functions closer than before. The understanding of the human mind is growing more and more into an empirical science where it’s possible to take a look at what happens inside the head. It’s all still in square one, but there are science fiction writers like Scott Bakker, whose book Neuropaths speculates what might happen when we the mind’s architecture is altered. In a way human beings become aliens instead of finding aliens in the space.

Shimo: You’re still writing two novels which take place in this world. Which places will the books shed light on? The Quantum Thief mainly takes place on Mars.

Hannu: In the next book, The Fractal Prince, which I’m writing right now, we will see planet Earth. The Quantum Thief only hints about what happened there. There is, for example, a town with jinns and flying carpets and Arabian Nights style constructions.

Shimo: Is it likely that the story will only take one book plus the following two? A certain George Martin started writing a fantasy novel which expanded into seven. Do you already have a tight plot in your mind? Can you say that this is it, or is it possible that the story will spread?

Hannu: I mean to finish the story in the three books. In fact, my book deal was originally for three books, not for a trilogy. I tried to cram all possible ideas I had into the first book, but then decided to expand it into three books. So the story has an ending.

Shimo: Each writer has influences. Your reading has an effect on your thoughts. What are you reading right now?

Hannu: At the moment I’m reading quite a lot of magical realism, which means Argentinean writers such as Julio Cortazaria and Jorge Luis Borges. There are many exciting themes in their texts which change the reality in an unexpected manner. In The Fractal Prince, these themes become more concrete. These two authors are a good example of what I’m reading right now.

Someone in the audience: Hannu, your microphone went off.

Hannu: It did? Did everyone hear me? Well, I guess you can hear me if I speak out loud.

Shimo: You can also take my microphone.

#

Quantum ThiefShimo: Shared worlds. Some writers take a world which they have created and open it for other writers: come and play, it’s a shared playground. Would you be interested in participating in a project which someone else created?

Hannu: Yes, possibly. I used to play role-playing games quite actively, and sharing the world was precisely the important element. It’s nicer to be creative together. It depends on the project, though. When it comes to my own worlds, I’m a bit possessive, because in science fiction, building the world is often intertwined with the themes, the characters and the story. But maybe I could join some bigger, shared project.

Shimo: Actually, you just answered my next question. Would you be interested in creating a project in which others could participate?

Hannu: Certainly, as long as time and energy permit. I used to do such things on the role-playing front. The role-playing club of the University of Oulu created a shared fantasy world where all kinds of exciting things took place.

Shimo: What are your thoughts about fan fiction?

Hannu: Positive. I think people have a right to use – I mean, if some people are inspired by the characters which someone created, why couldn’t they play with them if it feels natural to do so?

Fractal PrinceShimo: The next question is quite broad – you’ll have one minute to answer. Where is humanity going?

Hannu: Humanity is going towards the future, following different paths. I hope it’s an optimistic future, although we have created some big problems for ourselves. People are currently talking about what is called the Anthropocene, the historical period when man really starts to control the Earth’s ecosystem and even its climate. As a consequence, it’s time we take responsibility for it. There is a revolution taking place for the first time in the history of science. Humanity’s role has usually grown smaller and smaller as we have learned about the world. Right now things are turning upside down on Earth, and our role is bigger than the role of any other life form. It’s time we get a grip of ourselves and take responsibility for what we are doing here.

Shimo: This gives me at tenuous link. You are one of the founders of a consultant company which works, for example, for the UK Ministry of Defence. You can’t reveal everything, of course, but is there something you can tell about what the company does?

Hannu: In ThinkTank Maths, we try to use mathematics to solve real-life problems which come up in the industrial sector. Usually there are two problem types. In engineering sciences, there are technical problems which engineering maths can’t solve. Then there are the complex, operative problems of big companies, where you need to manipulate different resources and optimise their use.

Shimo: It’s dawning on me that what you do could really offer this world some solutions.

Hannu: Well, mathematics is quite a formidable tool and language to solve problems with. One fascinating branch of mathematics, which will also be important during the Anthropocene, is the understanding of complex systems such as the economy and biological systems. In these fields, we are still lacking proper mathematical languages we could use to solve problems. We really need them.

Shimo: Does anyone in the audience have any questions, something new or some follow-up to what we have already talked about? Don’t hesitate.

Someone in the audience: It’s clear that your Finnish is still very good, so the book is published in two languages which you know really well. What is it like? Usually when a book is translated, the writer thinks, “okay, a translation, greath, but has no clue what the translation is like.

Hannu: In the beginning it actually a bit weird to read your own text as someone else’s translation. But when the Finnish translator Antti Autio and I started collaborating more, it turned out to be quite a nice process. I’m very impressed by what Antti has done, I don’t think I would have been able to do it myself. Somehow Antti has managed to translate the elements of the original text into Finnish. But it was a weird cognitive experience to read the English-speaking me in Finnish.

Someone in the audience: Did you learn something new about your own book, about what you had written? Was there anything concrete, something that you grasped better or in a new way?

Hannu: Maybe it brought up some stylistic things which I have in mind for the next book. Actually Antti discovered a couple of holes in the plot, and we fixed them in the Finnish edition. In that way, the Finnish issue might have been even better.

Someone in the audience: Writers always get this question, but who have been the biggest influences on your writing? Based on the Finnish translation, it seems you have read at least Reynolds and Simmons.

Hannu: Actually, I haven’t read Reynolds, although I know Alastair Reynolds. I like Dan Simmons a lot, but I’d still say that my biggest influences have been Roger Zelazny ja Ian McDonald, to mention some. And of course Maurice Leblanc who created the Arsene Lupin character in the beginning of the last century.

Shimo: Will you only write in English from now on, or do you plan to write something in Finnish?

Hannu: Of course I get an itch to write in Finnish every now and then, and I suppose I will have to scratch it at some point in the near future.

Quantum Thief anotherShimo: What about our time – have we used it up or do we still have some left?

Bookstore staff member: Feel free to go on for as long as you like.

Shimo: I’m interested in hearing how you have settled in the British Isles. How is it, compared to Finland? Does travelling to Finland still feel like coming home, or is this only a curious place from the distant past where it’s nice to stop by?

Hannu: Of course it feels like coming home, and sometimes I get really nostalgic about Finland. In the UK, you of course spot differences. For example, the banks, the railways and the traffic actually never work properly.

Someone in the audience: It’s always better than the Finnish state railways.

Hannu: Yes, I’ve heard about some Pendolino trains which have brought the railways’ reputation down. Scotland is a distinct place in the British Isles and I think that in many ways the Scots are like the Finns; they have the tendency to get a bit depressed, drink more than might be good for them, and they also have a problematic relationship with the neighbour who shares a long history with them.

Shimo: Since there are several writers in the audience, do you have any tips to share? I’m sure they would love to hear something from a guy who made it. How do you get through?

Fractal Prince anotherHannu: Personally, my most important experience is learning to live with frustration. You need to learn to accept that if you want to do something creative, then at some point you inevitably end up in a situation where you’ve had enough and you’re running into a wall. You just have to endure it until some stimulus brings you out of the darkness. And about getting published, I’d say you should take advantage of the publishing opportunities the Internet has to offer. Publish a lot of short texts, try different kinds of writing and find out which feels the closest to you. It’s also good to remember that traditional book publishers aren’t the only way. You can publish e-books and things like that at your own expense and get published that way.

Shimo: Do you visit many science fiction cons and events?

Hannu: I’ll be in Eurocon, in Stockholm, in a couple of weeks. Come there, everyone. I’ve also tried to visit Finncons if I have had the chance.

Shimo: This year, Finncon is in the middle of July, in Turku. It’s a free event, so do come there. Hannu, too, if you still happen to be around.

Hannu: I might have to skip it this time, but we’ll see.

Someone in the audience: Is writing a lonely process for you, as they always say, or have you worked on your texts with the people around you when you have been in the phase where you run against the wall?

Hannu: That’s exactly what I’ve done. Actually, that’s a tip I’d like to add. I recommend that you should join a writers’ circle. You get blind to your own texts so easily, and it’s really good to have someone who comments on them. In Edinburgh, we have an excellent circle, the Writers’ Bloc, whose member I’ve been for the last ten years and where I have learned everything I know about writing. The members of the Bloc played an important role in solving many blocks in the Quantum Thief trilogy.

Shimo: There have are many other well-known writers in the Writers’ Bloc. Could you tell something about them?

Hannu: Perhaps the best known is Charlie Stross, who hasn’t been translated into Finnish a lot but whose works I do recommend. Charlie is a very versatile writer who writes both thrillers with a supernatural, Lovecraftian twist, and lively SF which takes place in the far future, as well as sharp-eyed speculative fiction about the close future. Another writer is Alan Campbell who writes fantasy and has published books called Scar Night and God of Clocks. They are more in the field of urban fantasy and new weird. And Caroline Dunford, who has written theatre plays for the BBC and a couple of novels. And many others who haven’t made a breakthrough yet, but certainly will.

Shimo: Do you already know what you want to write when the Quantum Thief trilogy is done?

Hannu: I’m sure it will be something completely different from The Quantum Thief. I’m drawn towards fantasy, but I have no clear plans.

Shimo: Does the audience still have questions? Here’s your once-in-a-lifetime chance.

Someone in the audience: Will the sequels take us back to the Finnish Koto? They’re very interesting.

Hannu: Yes, we’ll get back to them quite soon, there will be more about them in The Fractal Prince.

Shimo: I need to check this: apparently the character called Mieli* is also Mieli in the English text?

Hannu: Yes.

Shimo: I only found out about this yesterday. I always thought her name is Mind, but then I found out she’s Mieli in English, too. It was confusing.

Hannu: Mieli and the other Oortians are meant to be Finnish, and I hope they have some Finnish characteristics, too.

Shimo: Did the audience still have questions? I repeat, this is your once-in-a-lifetime chance. Going once… twice…

Someone in the audience: What is your topic at the the International Science Day tomorrow?

Hannu: Tomorrow I’ll talk about creativity in writing and in science, or in mathematics, to be more specific, and the usefulness of different restrictions and sanctions in them both.

Shimo: I heard they will show some documentary film, too.

Hannu: The documentary has been made by a group of Italian physicists, it’s about light on a quantum mechanical level. They observe single atoms as they absorb and emit photons, or the energy particles of light. They have recorded a remarkable process on film and for us to see.

Shimo: I’ve given what I’ve got, and it seems our audience is not bubbling with questions, either. So, ladies and gentlemen, Hannu Rajaniemi. Let’s give him a big hand!

* Translator’s note: mieli is the Finnish word for the mind.

Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050

Uusi pohjoinenUusi pohjoinen – maailma vuonna 2050
Laurence C. Smith
Suomentanut: Tuukka Perhoniemi
URSA, 2011
ISBN: 978-952-5329-96-4

Laurence C. Smith on reissannut pitkin pohjoisia ulottuvuuksia vuosien ajan, Kanadasta Suomeen, Grönlannista Siperiaan. Noilla retkillään hän on tarkkaillut ympäristöään, tutkinut ilmiöitä tieteellisesti ja haastatellut asukkaita varsin laajalta alueelta. Saamiensa tietojen perusteella hän on muodostanut kuvan siitä, miltä maailmamme, ja etenkin sen aivan pohjoisimmat osat, näyttävät vuonna 2050.

Kaltaiselleni scifistille tieteellinen spekulaatio on välttämätön osa henkistä ruokaympyrää. Vaikkei maltillisissa visioissa olekaan mitään vikaa, itseäni kiehtoo eniten rankat revittelyt ja äärirajoille ajetut ajatusleikit ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tältä osin Smith toppuuttelee lukijaa malttiin. Hänen kirjansa pohjaa oletukselle, että mitään kovin radikaalia ei tapahdu, vaan maailma jatkaa vakaasti nykyisillä kehityslinjoillaan. Ei siis yllättäviä käänteitä uudistuvien energiamuotojen kanssa, ei massiivista maailmansotaa, ei läpimurtoa hiilinielujen kanssa. Näillä oletuksilla maailma ei vielä näänny nälkään, kuole janoon tai huku vesimassojen alle, vaikka näitä jokseenkin häijynkuuloisia asioita voi tapahtua paikallisesti.

Kirja nimeää neljä maailmanlaajuista voimaa, joita ymmärtämällä voidaan tehdä oletuksia tulevasta. Ne ovat 1) demografia eli väestölliset muutokset ja liikkeet, 2) luonnovarat eli ihmisten tarve tietyille asioille kuten öljy, kaasu, mineraalit ja puhdas vesi, 3) globalisaatio eli kansainvälinen kauppa, pääoma ja kaikenlaiset muut maailmanlaajuiset prosessit, jotka muuttavat yhteiskuntaa verkottuneemmaksi, ja 4) ilmastonmuutos. Smith tarkastelee kutakin voimaa erikseen ja nivoo niiden vaikutuksia yhteen.

Läheskään kaikkea en ala summeeraamaan, mutta muutaman itseäni kiehtovan asian nostan esiin. Yksi oli jäätiet, joita voi käyttää vain talvella vesialueiden ollessa paksussa jäässä. Moni asutuskeskus tai teollisuusalue on puhtaasti näiden varassa ja lyhenevät talvet aiheuttavat liikenneyhteyksissä pahoja ongelmia, sen lisäksi että ikiroutaiset maa-alueet sulavat ja romahduttavat taloja ja muuttavat alkuperäiskansojen elinkeinoja. Toinen kiinnostava seikka oli kaupungistuminen. Suurkaupunkien määrä kasvaa, mutta elinolosuhteet vaihtelevat radikaalisti vaikkapa Singaporen ja Lagosin välillä. Erojen kuvailu oli varsin pysäyttävää. Kolmas yllätys oli vesisodat, joista on ollut puhetta siellä täällä. Ilmeisesti vedensaanti ei ole ollut yhdenkään sodan syynä tähän mennessä. Jopa vihamielisissä väleissä olevat valtiot ovat onnitusneet sopimaan vedenjakamisesta. Pitenevät ja laajenevat kuivuudet voivat toki kärjistää tilanteita. Merkillepantavaa oli myös alkuperäisväestöjen oikeudet pohjoisissa maissa. Alaskassa ja Kanadassa heidät on otettu mukaan joko luonnonvarojen hyödyntämiseen tai asioista päättämiseen, kun taas pohjoismaissa ja Venäjällä oikeuksia ei juuri ole.

Kerronta on hyvin sujuvaa eikä äidy kuivaksi edes statistiikkojen kanssa. Tilastot ja listat tukevat tiedon välittymistä erinomaisesti. Uusi pohjoinen onkin hyvä esimerkki siitä, että valittu tyyli on kaikki kaikeassa. Kun kirjailija heittää itsensä mukaan ja osaa asiansa, tiukastakin asiasta saadaan viihdyttävä esitys.

Batman: Pöllöjen hovi

Batman Pöllöjen hoviBatman: Pöllöjen hovi
Käsikirjoitus: Scott Snyder
Taide: Greg Capullo, Jonathan Glapion, FCO (värit)
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-693-4

Pari vuotta sitten DC Comics teki jälleen sen minkä parhaiten osaa, eli sääti sisäistä todellisuuttaan. Yhtä radikaalista vedosta ei ollut kysymys kuin vuoden 1985 Crisis of Infinite Earthsin tapauksessa, jolloin koko siihenastinen historia nollattiin ja kirjoitettiin uudelleen, mutta syntyhistorioita sormeiltiin nytkin tarpeen mukaan. Lisäksi kaikki vanhat lehdet loptettiin ja tilalle tuotiin 52 uutta sarjaa, joista jokainen alkoi numerosta 1. Niin päättyi jo 30-luvulta peräisin olevien Action Comicsin ja Detective Comicsin kunniakas numerointi.

Tällaisen pehmeän rebootin hyöty on siinä, että epämukavan monimutkaisia menneitä juonikuvioita voidaan yksinkertaistaa, tai jopa unohtaa kokonaan, vailla tarvetta määritellä aivan kaikkea uudelleen. Samalla avautuu takaportti tunkea mukaan aivan mitä elementtäjä käsikirjoittajat tahtovatkaan ilman, että se rikkoo jatkumoa vastaan, koska jatkumoahan vasta muodostetaan uudelleen. Näin ollen on täysin uskottavaa, että huhun mukaan salaperäinen Pöllöjen hovi olisi hallinnut Gotham Cityä parin sadan vuoden ajan ottamatta silti yhteen Batmanin kanssa.

"Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?"

”Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?”

Mitä Batmaniin tulee, hän on kovasti vakuuttunut siitä, että mitään Pöllöjen hovia ei ole olemassakaan, ja on myönnettävä, että aluksi todisteet sellaisen olemassaolon puolesta ovat aika hatarat. Lastenloruja kun harvemmin on syytä pitää puolueettomana ja luotettavana tietolähteenä (poikkeuksiakin on, kysykää vaikka Freddy Kruegerilta). Joka tapauksessa joku pomppii pöllöhaarniskassa pitkin kaupunkia tappaen ja räjäytellen aivan miten tahtoo. Sellaista peliä ei Lepis siedä.

Alussa tarina tempaa mukaansa. Bruce Waynella on suunnitelma Gothamin varalta ja se pitää sisällään paljon koreita, futuristisia rakennuksia. Häntä komppaa mies, joka halajaa Gothamin pormestariksi, joten kumpikin joutuu tulilinjalle tiettyjen tahojen halutessa säilyttää kaupunki sellaisena kuin se on. Tarinan tiimellyksessä kurkkaillaan Waynen suvun menneisyyteen, kaikki futaa kuin Strömsin saarella ja kerronta on kiivasta, mutta sitten Batman painuu maan alle.

Seuraa viikon mittainen trippi, kun huumattu ja riutuva viittaritari koluaa ympäri monimutkaista labyrinttia, josta löytyy muun muassa marmorista rakennettu Gothamin pienoismalli, murhattujen merkkihenkilöiden potretteja, valkeaan huoneeseen sijoitettuja ruumisarkkuja ja jättimäinen pöllö itkemässä suihkulähteeseen. Tällaiset käänteet voivat olla kiinnostavia, jos harhakuvien kiusaamasta sankarista tai häntä piinaavista voimista paljastetaan jotain uutta, jotain kiehtovaa. Jotain sellaista, mitä hahmon on kohdattava ymmärtääkseen itseään paremmin tai voittaakseen jonkin sisäisen kamppailunsa.

On ehkä paljon pyydetty, että Batmanin ytimestä löytyisi jotain uutta seitsemän vuosikymmenen jälkeen, eikä sieltä oikein löydykään. Senhän me jo tiesimmekin, että Bruce Wayne on kova kaveri. Niin kova että, Chuck Norris ei uskalla lukea Detective Comicsia iltakuuden jälkeen. Jos ratkaisu ongelmaan on lopulta vain purra hammasta, koko koettelemuksen merkitys hämärtyy.

Etenkin kuvien väritys on sekä kaunista että tunnelmallista katseltavaa. Kuvitystyylin muutos on valtaisaa, jos samaan aikaan vilkuilee näköispainosta 30 vuotta vanhoista Hämähäkkimies-lehdistä. Väripaletti ohjaa lukijan fiilistä yhtenä tärkeänä osana kerrontaa.

Godzilla vs. Bat-Godzilla

elokuvasta Godzilla vs. Bat-Godzilla

Ai niin. Luin kirjaa Elseworlds-tarinana, jatkumosta irrallisena iloitteluna. Kun tarina ei loppunutkaan ja viimeisellä sivulla räjäytettiin auki eräskin kuvainnollinen Pandoran lipas, olin sekä äimän käkenä että täpinöissäni. Jatkoa on luvassa syksyllä.

Pöllöjen hovi tarjoaa kiinnostavan katsauksen nykyhetken Gothamin todellisuuteen. Psykologisena jännärinä se ei pärjää yhtä vahvasti. Tuomio on kuitenkin positiivinen ja toivon tämän merkitsevän Batmanin edesottamusten tiivistä seuraamista myös pöllöjen huhuilujen joskus vaiettua.

Lopunperä 1: Lopunperän tarinat

Lopunperä 1 Lopunperän tarinatLopunperä 1: Lopunperän tarinat
Miha Rinne
Lehmäoja, 2010
ISBN: 978-952-67409-1-1

Olipa kerran peliprojekti, jota varten painettiin paljon duunia, mutta joka ei lopulta koskaan päätynyt kauppojen hyllyille asti. Jäljelle jäi liuta kodittomia hahmoja, ja rikas maailma, jossa he voisivat asua, jos se vain muuttuisi todeksi. Näin syntyi Miha Rinteen Lopunperä-sarjakuva.

Keskeiset hahmot ovat kaksi tiedemiestä ja heidän tyttärensä. Tiedemiehet ovat peräisin Maasta ja tyttö taas on rakennettu huomattavaa rahapalkkiota silmällä pitäen, joten perheidyllissä on havaittavissa särö tai kaksi. Vaan mikäpä perhe olisi täydellinen?

Basil on miehistä se kiltimpi ja huomaavaisempi, eikä Elvinkään paha ole, onpahan vain lyhytpinnainen ja takakireä. Lili taas on pikkutyttö, jolle maailma on vielä uusi, onhan hän peräisin laboratorion työpenkistä eikä ole koskaan käynyt edes planeetan pääkaupungissa, joka osoittautuu olevan todellinen metropoli. Siellä asuvat linnut, ihmiset, liskot ja kalat kohtalaisessa sovussa, kukin poppoo omissa kortteleissaan, ja hekin muodostavat vain murto-osan planeetan asujaimistosta. Muita riemastuttavia tuttavuuksia ovat muunmuassa lohikäärmeet, aaveet, henget, jos jonkin sortin pöppiäiset ja aggressiivisesti muriseva puuro. Maailma todella vaikuttaa rikkauksineen siltä, että sitä ei ole polkaistu kasaan yhdessä yössä jonkin juonen taustapahviksi, vaan on kehitelty rakkaudella ja ajan kanssa.

Lopunperä 1 kotiTarinan teemat ja piirrostyyli sopivat loistavasti myös lapsille. Jätin kotona tämän ykkösalbumin lojumaan pöydälle ja varsin pian jälkikasvu kävi kysymässä, oliko kolmosalbumin jälkeen ilmestynyt enää lisää Lopunperää. Jouduin kertomaan, että viimeiset kaksi albumia olivat vasta tekeillä. Fiilikseltään Lopunperä on hyvin eurooppalainen ja kutkuttelee samoja tuntoja kuin Non-Stopin reipashenkisemmät seikkailusarjat. Minun kohdallani tämä tämmöinen on aina myyntivaltti.

Ensimmäinen albumi lähinnä esittelee maailmaa ja tarjoaa hahmoille perusluonteenpiirteitä, joiden kautta heidän toimiaan tulee ymmärtää. Kehitystäkin toisaalta tapahtuu, kaikki ei ole enää lopussa samoin kuin alussa. Lili päätyy pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, tai oikeastaan kuolemattomuuttaan, mikä eroaa kovasti lopunperäläisten elosyklistä.

Lopunperän tarinat on kiinnostava avaus, mutta enemmänkin petaa tulevia kuin lähtee juoksuttamaan tarinaa mihinkään. Tämä ei kuitenkaan kyrsinyt, koska tarinakaarella on tietty, harkittu pituutensa eikä se tule venymään albumitolkulla kenenkään oikkujen mukaan.

Kirjan lopusta löytyy parin aukeaman Lopunperä-historiikki alkaen varhaisista pelisuunnitelmista.