Aihearkisto: Kirjoittamisesta

Menestystä maailman spefituruilla

Aina välillä sitä saavuttaa jonkin sortin menestystä. Vaikkei se ehkä ole suorastaan harvinaista, ei voi myöskään sanoa, että johan siihen on tottunut. Siksi tällaiset sattumukset on syytä noteerata, sillä niiden voimalla saattaa joutua sinnittelemään kirjoittamisen syrjässä kiinni kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Siksipä kohotan virtuaalisen maljan kahdestakin syystä.

Spekulatiivinen Turku

Osallistuin vuodenvaihteessa Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailuun, ja nyt sunnuntaina oli kisan tiimoilta palkintojenjako. Menin paikalle, kun kutsuttiin, mutta ilman mitään illuusioita sijoittumisesta. Olin ollut jo pöyristynyt siitä, että teksti meni esiraadilta läpi. Loppusijoitukseni oli kuitenkin epäuskokseni jaettu 3. sija. Tämä on jo itsessään hieno saavutus, mutta uskomattomaksi sen tekee novellin syntyprosessi.

Kisan dealine oli 31. joulukuuta, tasan puolilta öin. Tavoilleni uskollisena oli ryhtynyt väkertämään kasaan jotakin heti joulun jälkeen, sillä ainoa asia, joka saa meikäläisen kirjoittamiseen enemmän vauhtia kuin paniikki, on totaalinen paniikki.

Ja kuten tavallista, teksti ei edennyt. Harvoin jos koskaan novellini lähtevät alusta lentoon. Sen sijaan pyörittelen ensimmäisiä kappaleita, poistan paloja, kirjoitan uusiksi ja aina välillä kirjoitan loppuun jotain uutta. Joten kun 29. päivän yönä kirjoittajatoverini Olli kyseli Paikallisen Kirjoittajapiirin ryhmässä Turku-spefin osallistujia, olin taipuvainen pessimismiin.

”Ei valmista, lähellekään”, sanoin. ”Ehkei edes valmistu. Mutta koitan ja pakerran tekstiä, jos vaikka ehtis vikana päivänä ennen illan juhlia tuupata sen matkoihinsa.”

Näin jälkikäteen täytyy kiittää Ollia, jolla on loistava psykologinen pelisilmä ja joka varsin lyhyen tuttavuutemme perusteella selvästi tuntee minut riittävän hyvin. Hän ei lähtenyt mukaan tappiomielialaani vaan huomautti toivoneensa minunkin saavani tekstini valmiiksi, mutta oli toisaalta täysin valmis toivottamaan kilpailun helpottumisen tervetulleeksi, kun paha kilpailija lakoaa loppumetreillä ojaan. Niinpä jatkoin vielä tunnin verran naputusta.

Kahden aikaan yöllä sanamäärä oli 1500 ja olin valmis lyömään hampaat naulaan. Vielä puuttui ainakin sellaiset 500 sanaa, ja jäljellä olevan vajaan parin vuorokauden aikana piti katsoa kolme jaksoa jotakin ohjelmaa, joka oli poistumassa Netflixistä vuodenvaihteessa. Jokin eittämättä tärkeä sarja se oli, mutten todellakaan enää muista, mikä. Aika oli käymässä vähiin ja motivaatio piiputti. Pohdin vaihtoehtojani. Toisaalta voisin luovuttaa. Toisaalta voisin jatkaa, ellen muuta niin Ollia kuumoitellakseni. Minkä varaan hän oli laskenutkin.

Aamulla huomasin ilmoittaneeni väärän luvun, eikä virhe todellakaan ollut edukseni. Tekstistä ei puuttunut 500 sanaa, vaan 5000 sanaa. Tässä vaiheessa tein päätöksen olla lukematta yöllä kirjoittamaani tekstiä itsepetoksen ja epätoivon välttelyn nimissä. Ties millaista paskatekstikeijun vaalimaa proosaa olisin löytänyt. Projektia pääsin jatkamaan kuitenkin vasta iltamyöhällä. Otin asenteekseni ”no sleep ’til deadline” ja harkitsin vakavissani sellaisia epäkonventionaalisia metodeja kuin kahvinpurujen pureskelu ja naga morichin imppaaminen suoraan pussista pysyäkseni hereillä.

Näin joviaalina sällinä haluan täten varoittaa teitä kaikkia: Älkää päätykö tilanteeseen, jossa kymppitason chilijauhetta päätyy sieraimiinne. Minä olen tämän teidän puolestanne testannut, moneen otteeseen, ja aina se polttaa yhtä infernaalisesti.

Siitä sitten alkoi putki. Kirjoitin loppuillan, kirjoitin yöllä, kunnes kaaduin jossain vaiheessa puolikoomassa nukkumaan. Aamulla heräsin töihin ja hiljaiset hetket edistin tekstiä. Kun pääsin kotiin, jatkoin kirjoittamista. Sitten piti lähteä uudenvuodenkarkeloihin, joihin otin kannettavan mukaan. Juhlissa jatkoin kirjoittamista, ja kello tuli kahdeksan. Sitten yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Sitten aikarauta näytti puoli kahtatoista ja ymmärsin viimein, että tämä tehtävä oli mahdoton. Koko novellin loppu puuttui, ainakin parituhatta sanaa. Puolessa tunnissa en saisi sellaista määrää kasaan, vaikka tunkisin chiliä muihinkin paikkoihin kiihdyttämään olotilaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäinen oli myöntää, että olin tärvännyt uudenvuodenaaton kirjoittamalla novellia täysin turhaan. Toinen oli kirjoittaa jonkinlainen äkkinäinen loppu ilman, että jännite ohjautuisi mihinkään tai että juoni olisi koherentti. Tekisin siis huonoa jälkeä. No, minä en mielelläni myönnä virheitäni. Muu juhlaseurue kiskoi ulkovaatteita niskaansa, koska puolen yön epäsuora tykistökeskistys hyökkäävien alieneiden häätämiseksi oli käynnistymässä, mutta minä pakersin sydän takoen, kelloa vilkuillen ja hakkasin näpääimistöä maanisella vimmalla.

Ja sitten se oli valmis! Tai no, niin valmis kuin niillä eväillä oli mahdollista. Tunkkasin tekstin Wordiin, tallensin ja sinkautin sen kisan sihteerille. Pari minuuttia aikaa. Säntäsin eteiseen, kiskoin kengät jalkaan, nappasin takin ja ryntäsin ulos, alas mäkeä, kohti urheilukenttää. Minuuttia vaille. Olo oli suorastaan euforinen. Olin kirjoittanut 6000 sanan novellin käytännössä parissa päivässä ja saanut sen kisaan mukaan määräajan puitteissa. Tavoite saavutettu!

Saatatte kenties tietää sellaisen fiiliksen, kun illalla on ottanut oikein olan takaa, vetänyt siis saappaat täyteen, ja sitten tulee törttöiltyä jotakin todella typerää ja noloa. Aamun kohmelossa muistikuvat virtaavat juuri heränneeseen mieleen epämääräisinä möhkäleinä, jotka paikoilleen plompsahdellessaan tuovat muassaan hetki hetkeltä paisuvan morkkiksen. Sanoinko niin? Teinkö niin? Voi pyhä Zarquon, miten sellainen saattoi missään vaiheessa tuntua hyvältä ajatukselta?

Sellaiselle on kirjallinen vastineensa.

Tammikuun ensimmäisen valjetessa olin täysin vakuuttunut siitä, että novellin lähettäminen kenenkään luettavaksi oli ollut kerta kaikkisen kolossaalinen moka, aivan hirvittävä virhe, jota ei voisi selittää parhain päin edes roskakirjailijuuteen viittaamalla. Teki mieli vetää koko raapustus kisasta pois. Tai ainakin muuttaa tynnyriin asumaan. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni ja ottaa reilusti turpaan, olinhan jo fiilistellyt julkisesti sillä, että valmista tuli.

Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun sihteeri aikanaan ilmoitti esiraadin laittaneen novellini jatkoon.

Kuvitelkaa hämmästykseni, kun tajusin palkintojenjaossa kunniamainintojen jo menneen ja vain mitalisijojen olevan jäljellä.

Kertomus, johon en ollut luottanut pätkääkään, olikin saavuttanut mainetta ja kunniaa. Taas kerran tuli nähtyä, että kirjoittaja ei ymmärrä omasta tekstistään hevonkuikan vertaa. Sen sijaan, selvästi, esiraati ja raati löysivät novellista ansioita, jotka olin perfektionismin kaipuussani tyystin sivuuttanut. Kiitokset heille.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Olen tästä tietenkin onnellinen ja ylpeä, joskin edelleen hieman hämilläni. Toisaalta myös pelottaa. Nyt se novelli pitäisi kirjoittaa loppuun, siis siihen loppuun, joka asustaa päässäni, ja sitä varten pitää lukea ne kuutisentuhatta täysin editoimatonta ja oikolukematonta sanaa.

Auts.

Te pääsette näkemään lopputuloksen nykysuunnitelmien mukaan joskus kirjamessujen aikaan, mikäli antologia sinne saadaan valmiiksi. Itse odotan sitä innolla, sillä tuomareiden luonnehdinnat ja kirjoittajien itsensä kuvaukset novelleistaan kuulostivat pirullisen mielenkiintoisilta.

Loppuun vielä hurja kiljahdus Kirjoittajapiirin jäsenille Ollille ja Suville kunniamaininnoista! Piiri rokkaa!

Atorox

Atorox-lista on julkistettu. Mukana on jopa kaksi novelliani, nimittäin Janus (Kosmoskynä 4/13) ja Chudakovin aaveet (Ruumiittomat). Olisi suorastaan rikollisen kiittämätöntä olla olematta täydellisen tyytyväinen näin stellaariseen tulokseen. Silti myönnän tunteneeni pienen pettymyksen piston nähtyäni listan. Omasta mielestäni viime vuoden paras tekstini, Kalpean noidan naamio, oli pudonnut matkasta. Vaan minkäs teet. Äänestäjät ovat puhuneet, eikä nallekarkit mene tasan. Sanoo mies, joka siis kävelee pois taskussaan 8,7% tällä kertaa jaetuista makeisista.

Jos tarinalla on opetus, olkoon se tämä: Minun täytyy kirjoittaa spefiturkunovellistani vielä parempi kuin mitä Kalpean noidan naamio oli, jotta sillä, aikanaan, olisi paremmat mahdollisuudet.

Onnittelut myös Camillalle, joka toisena Kirjoittajapiirin jäsenenä on kärkkymässä himoittua robottipäätä.

Voisin viime vuoden tapaan laskeskella myös URSin ja Osuuskumman mahtiprosentteja, mutta kunto ei kasva itsekseen. Lähdenpä siis analysoinnin sijaan ulos kävelemään.

Mainokset

Atoroxin aika, vol. 2015

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Arvoisa lukija. On jälleen se aika vuodesta. Atorox-aika.

Atorox-palkinto jaetaan edellisen vuoden parhaalle kotimaiselle spefinovellilla. Homma on kaksivaiheinen, joista nyt on menossa ensimmäinen eli Ehdotukset. Sitä seuraa myöhemmin Äänestys.

Näin se sujuu. Viime vuonna ilmestyi aika helkutin monta novellia. Pari sataa tai niillä main. Niistä kaivetaan ensin esiin sellaiset 20-30 parasta, joiden joukosta sitten äänestetään voittaja. Tervetuloa kaivuuhommiin, siis!

Jos olet lukenut viime vuonna ilmestyneistä lehdistä, antologioista tms. yhdenkin hyvän kotimaisen novellin, nyt on aika toimia. No, aikaa on vajaa viikko, mutta suotta sitä jättää näitä asioita viime tinkaan. Eikä pidä surra, jos ei ole ehtinyt lukea kuin murto-osan ilmestyneistä. Harva niitä kaikkia on lukenut, ja heidät tapaa tunnistaa pitkähihaisista muotipaidoista sekä alati jatkuvasta hihityksestä nurkattomassa huoneessa.

Lehtirintamalla on ollut sellainen perinteinen kuhina. Viime vuonna ilmestyi nivaska alan lehtiä eli Spiniä, Tähtivaeltajaa, Porttia, Kosmoskynää, Alienistia, Usvaa ja Ursulaa. Näiden lisäksi myös muutama muu julkaisu kunnostautui spefin saralla. Näistä en ole montakaan ehtinyt lukemaan, enkä varmaan ehdikään.

Kirjojakin on putoillut tavallisen hätäännyttävään tahtiin. Ei siinä enää keskiverto lukija pysy perässä, enkä pysynyt minäkään. Paljon on lukematta, mutta jonkin verran on myös luettu. Kurkataanpas, mitä julkaistujen novellien listalle on kerinnyt kertymään.

Kokoelmat

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita (Haamu)
Tätä en edes omista, joten lukematta jää, mutta jos joku muu on tämän hankkinut, peratkaa läpi. Ettei jää hyvät tarinat suotta paitsioon.

Samuli Antila: Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat)
Tässä kokoelmassa oli vain yksi aiemmin julkaisematon novelli, Tapulinrakentaja, mutta sepäs olikin aivan perkeleen hyvä Stepanin koodeksiin pohjaava tarina.

Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma)
Annin kirja on silkkaa helmeä kannesta kanteen. Ainuttakaan heikkoa juttua ei ole joutunut mukaan. Tämä on vakaa mielipiteeni, vaikka kustantajan edustaja olenkin.

Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma)
Tätä kirjaa en syystä tai toisesta ole vieläkään lukenut. Jos sen vaikka ehtisi tässä kuluvalla viikolla. Ne Karin stoorit, jotka olen lukenut, ovat olleet varsin nautittavia.

Antologiat

Fantastinen Espoo, 2. painos (ESC)
Kakkospainosta on laajennettu verrattuna ensimmäiseen neljän uuden novellin voimin. Siten minäkin livautin tekstini mukaan. Ykköspainosta en omista, mutta olen kiinnostunut kyllä ostamaan sellaisen, mikäli joku myy. Bibliofiiliydelleen ei kukaan mitään voi. (Eikä pidäkään). Sisältöä olen lähinnä vilkuillut, mutta ehkäpä nuo uudet ehtisi jopa lukea.

Hirviö – aloin nähdä outoja asioista (Kammio ry.)
Sisältää kaksi spefitekstiä. Korkea aika lukea. Ollin novskuja diggailen yleensä aivan kympillä, ja Camillan tekstien taso on jatkanut kipuamistaan yhä vain korkeammalle.

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaskirjat)
Häärin tässä mukana niin toimittajana kuin kirjoittajanakin, mutta rooleistani huolimatta rohkenen kehaista, että tästä tuli pirun hyvä kirja ja kirjoittajat tykittivät kympillä.

Ja hän huutaa. Splatterpunk-antologia (Tajunta Media)
Mukana ilmeisesti seitsemän spefiksi luettavaa novellia, joista olen lukenut omani. Splatterpunk ei ole itselleni sitä ominta ydinkirjallisuutta, kuten jo antologiaan ujuttamani novelli antaa ymmärtää. Sehän on silkkaa avaruuspulppia. Lukematta jää, jos ei nyt iäksi niin ainakin Atoroxia varten.

Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (REUNA Kustantamo ja kirjakauppa Oy)
Mukana yksi spefi, Tarja Sipiläisen Hohtavaiset. Lukuun.

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (Kuoriaiskirjat)
Kauhulänkkäreitä. Joskos tämän ehtisin kahlata läpi ennen deadlinea, kun ei se hirvittävän paksu opus ole.

Murhamystiikkaa. Okkulttisia etsivätarinoita (Tajunta Media)
Harmillisesti suurelta osin lukematta. Anu Korpisen novellista diggailin. Mukana myös oma novellini, jonka laajensin raapaleesta 10000-sanaiseksi eepokseksi. Tehkää perässä.

Praedor. Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma)
Tämän luin jo oikolukuvaiheessa, ja ne parhaimmat stoorit iskivät lujaa. Nyt pitää kerrata sen verran, että osaan poimia ne ansioituneimmat mukaan. Yhden loistavan muistan suoralta kädeltä, ja se on Erkka Leppäsen Velhon tytär.

Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma)
Mukana kirjoittamassa, mukana toimittamassa ja omistan palan firmaa. Mutta sanon silti, että mukana oli joitakin aivan älyttömän maittavia makupaloja. Pari nimetäkseni viskaan kehiin Meresmaan tunnelmallisen Kielolinnan ja Anne Leinosen novellin Tyttö niityllä.

Ja siinähän nuo pääpiirteissään olivat. Novellimääriä en ole laskenut, mutta hitaat lukijat voivat prosessin tässä vaiheessa mennä kyykkyyn ja pysyä siellä. Edes joku, minun seurakseni.

Vaan mites se ehdotusten teko, kun jotain on luettu? Kaksi tapaa. Ensimmäinen on heittää oma ehdokaslista Atorox-vastaavalle mailitse osoitteeseen atorox2015@tsfs.fi, toinen on käyttää ja täyttää lomaketta. Aika loppuu 6.4.

Lopuksi nostan hieman omaa häntääni. (Tämä teko voidaan toki ymmärtää rivolla tai julkealla tavalla, mutta sellaiseksi sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu. Hävetkää.) Listaan omat viime vuonna ilmestyneet novellini, joskin raapaleet jätän luetteloimatta. Ei niillä Atoroxissa pärjätä.

Jestanpoo. Niitähän on yhdeksän.

* Janus (Kosmoskynä 4/2013)
* Kalpean noidan naamio (Murhamystiikkaa)
* Chudakovin aaveet (Ruumiittomat)
* Jake Cannon vastaan veriviholliset (Ja hän huutaa)
* Tuhat kuolemaa (Praedor – Kirotun maan kulkijat)
* Verinaamio (Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä)
* Kultainen tulevaisuus (Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista)
* Unto Ryhmykäden tunnustus (Fantastinen Espoo)
* Bibliofiili ja Pahanukke (Usva 1/2014)

Siispä ehdottelemaan hyviä novelleja, ja lukuiloa! (Tai lukupaniikkia, miten vain, kullekin luonnetyyppinsä mukaan.)

Kosminen Colosseum kutsuu

Nyt kaikki novelleista pitävät, antennit auki. Seuraa tiedotus.

Olen ryhtynyt vetämään Kosmoskynässä julkaistavaa Kosminen Colosseum -palstaa. Palstalla arvostellaan maamme spefilehdissä, ja miksei muissakin lehdissä, julkaistuja genremme novelleja. Uutena nakkilaisena kasaan ajan kuluessa jonkin itselleni sopivan systeemin pitää narut näpeissä ja homma liikkeellä, mutta näin alkajaisiksi huhuilen vapaaehtoisten perään.

Työnkuva: Arvostella novelli. Pelkää juonitiivistelmää ei haeta, vaan arvostelijan olisi hyvä sanoa sana tai pari myös siitä, miten hyvin kirjoittaja on onnistunut siinä, mihin novellillaan pyrki, ja jos osaa verrata sitä johonkin muuhun julkaistuun tekstiin, aina parempi. Syväluotaavia analyysejä ei tarvita, sillä tila on rajallinen ja sanottava on parahuultaisin nimenomaan tiivistettynä.

Älkääkä antako edellä olevan määritelmän hämätä tai säikytellä. Minimuotoisen arvostelun kraapustus ei ole rakettikirurgiaa kummempaa. Homma sopii kelle tahansa lukijalle, jonka pääkopan sisällä kaksi aivosolua törmäävät toisiinsa edes silloin tällöin, mutta erityisen haasteen heitän novelleja kirjoittaville. Analysoimalla muiden tekstejä opitte väistämättä jotain myös omasta tuotannostanne. Tämä on siis priima tilaisuus tulla paremmaksi kirjoittajaksi.

No niin! Kuka lähtee mukaan? Aikeeni on aina novelleja sisältävän lehden ilmestyttyä heittää tarjokaslista kehiin, ja ideaalisti jyvittää jokikinen teksti mahdollisimman tuoreena. Arvostelut toimitetaan minulle, ja luen ne sitten läpi ennen kuin heitän paketin päätoimittajalle. Virheet ajattelin seuloa hiljaisesti, eli arvostelijan kanssa neuvotellaan vain, jos asiasisältöä on tarpeen muokata.

Kunhan rakettimoottori jyrisee kunnon kierroksilla, koitan paikkailla menneiden vuosien pikkuvajeita. Nyt otetaan käsittelyyn tämän vuoden novelleja.

Yhteydenotot: Facebookin kautta tai mailitse khuure@gmail.com. Turkulaiset arvostelijat voivat saada lehtiä minun kuattani lainaan.

Tarjolla tänään:

Portti 4/2014
* Oskari Rantala: Didin historiat
* Merja Mäki: Hän jäi vain lepäämään
* M. G. Soikkeli: Karma on kohtaloa ilman oikeutta
* Iisa af Ursin: Tulevaisuus kello kolme

Alienisti nro. 33 Fission Product of #42
* Petteri Hannila: Enkeli
* Inkeri Kontro: Cesiumin nauru

Novellimäärien sumea maa

Tein hiukan laskelmia julkaistuista teksteistäni. Paristakin syystä. Funtsin, että olisi hyvä olla jonkinlainen kirjailija-CV, koska muillakin on. Oma juttunsa lie, milloin sellaisesta on jotain todellista hyötyä, mutta silloin on parempi olla systeemit ojennuksessa, ettei tarvitse kiireessä alkaa dokumenttia puljaamaan.

Toinen syy on lusmuaminen. Novellitehtailussa on menossa lööbausvaihe, jonka aikana tietokannoitan kirjasaaliitani, järjestän lehtiä laatikosta toiseen ja vaikka imuroin, kunhan ei tarvitse pakertaa tekstin kanssa paria kappaletta pidempään. Tämä tietenkin kostautuu ja ennen pitkää edessä on myöhään yöhön jatkuva viimeinen puserrus, joka kestääkin kolme yötä, ennen kuin novelli on valmis. Niin tai näin, numerot ovat nyt tiskissä.

Pidempiä novelleja olen julkaissut merkintöjeni mukaan 25. Osa ”edellisen urani” aikana (vuosina 2001-2003), loput alkaen 2012. Lukumäärä on varsin vaatimaton verrattuna koviin tekijöihin, sellaisiin kuten vaikkapa Tuomas Saloranta, Jussi Katajala, Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo ja Boris Hurtta, mutta perässä tullaan antologia kerrallaan. Muutamassa vuodessa kasassa pitäisi olla 50 novellia, ja silloin voi jo hetkeksi huoahtaa.

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapalepuolella julkaisuja on 161, joskaan en voi olla täysin varma, etteikö jokin raapustus olisi jossain jäänyt huomaamatta. Ainakin hääkirjaan tai pariin olen jonkin raapaleen riipustanut, mutta niistä minulla itsellänikään ei ole kopiota. Julkaistuksi lasken ilmestymisen jossain muualla kuin blogissani, koska siellä voin kirjoittaa mitä vain vailla tolkkua, ja olenkin. Blogi mukaan lukien raapaleiden määrä olisi palttiarallaa 410.

Teknisestihän raapale on novelli, mutta käytännössä jakaminen kahteen kategoriaan tuntuu mielekkäältä. Raapale on aivan oma lajikkeensa, ja nimenomaan niitä olen tieten tahtoen rustaillut, eräänkin kerran yhden päivässä vuoden ajan. Jos tämän keinotekoisen rajan unohtaa, novellien määräksi tulee 186.

Laskuista jätän kokonaan pois MMORPG-maailmoihin (Star Wars Galaxies ja City of Heroes) sijoittuvat tekstit. Ehkei toisaalta pitäisi. Kyllä, ne ovat fanficia, koska tapahtumat sijoittuvat olemassaoleviin, kaupallisiin universumeihin, ja ei, ne eivät luultavimmin toimisi itsenäisinä tarinoina, koska olen voinut olettaa silloisen kohdeyleisöni ymmärtävän kontekstin ilman taustaa tai muita selityksiä, mutta novelleja ne silti ovat, yhtä kaikki. Noita roolipelitarinoita ei ole julkaistu foorumeja laajemmalti eikä niitä kukaan tule julkaisemaankaan. Ellen sitten minä itse innostu, lähinnä omaksi riemukseni. Kovin harva muu niistä mitään kostuisi.

Lukumääriä jäin kuitenkin arpomaan, joten laskin pikaisesti. City of Heroes poiki sellaiset 30 tarinaa, joskin muitakin numeroarvoja voisi perustella. Kirjoittelin pirullisen määrän ns. recapeja, yhteenvetoja roolipelipäivien tapahtumista, joista monet muistuttivat lähestymistavaltaan vähintään anekdootteja, kenties jopa lyhytnovelleja. Recapit mukaan lukien kirjoitelmia on kepeästi päälle sata.

Star Wars Galaxies oli vieläkin tuotteliaampi alusta. Siellä syntyi 70 tarinaa, joista osa näin kymmenen vuoden jälkeenkin vaikuttaa pirun hyviltä. Tämä on suoraan sanoen jotain, mitä en olisi odottanut, kun pitkän tauon jälkeen muutaman lukaisin.

Virallinen novellimääräni CV:tä ajatellen olkoon tällä seisomalla siis 25. Mutta jos suljen silmäni, lasken laveasti ja leijailen fantasiallisiin ulottuvuuksiin, julkituotuja tekstejä on kuusisataa plus reilut rapiat.

Illalla sitten sluibaaminen saa tämän raportin myötä loppua. Novelli (itse asiassa kuusi) odottaa.

Usvan kesäleiri 2014

Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?

Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.

En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.

Torstai

Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.

Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.

Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.

Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.

Perjantai

Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.

Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.

Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.

Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.

Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.

Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.

Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.

Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.

Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.

Lauantai

Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.

Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.

Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.

Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.

Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.

Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.

Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.

Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.

Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.

Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.

Smaug poikasena

Smaug poikasena

Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.

Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polusta elokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!

Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.

Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.

Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.

Arren antaa palaa.  (kuva: Juri Timonen)

Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)

Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.

Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.

Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.

Morre, the mother of dragons.

Morre, the mother of dragons.

Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.

Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.

Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.

Sunnuntai

Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.

Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!

Hivviö kavjahtaa! "Kaaraks mulle kans?" (kuva: Juri Timonen)

Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)

Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.

Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.

Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.

Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.

Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.

Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.

Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.

Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!

Paikallisen kirjoittajapiirin antologiaprojekti – lähtölaukaus

18.4.2014

Tervehdys, Paikallinen kirjoittajapiiri!

Tuossa joskus taannoin oli puhetta ja alustavaa suunnittelua aiheesta Paikallisen kirjoittajapiirin oma antologia. Joitain ideoitakin koottiin, ja joku kirjasi ne FB-ryhmäämmekin. Nyt en tuota yhteenvetoa enää selailemalla löytänyt, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska suunnitelmat ovat sittemmin muuttuneet eivätkä vanhat suunnitelmat kaikkia inspiroineet.

Otin tosiaan aiheen esiin Finnconin iltabileissä niiden piiriläisten kanssa, jotka pöydässä sattuivat sillä hetkellä istuskelemaan (Arren, Camilla, Nina, Hanne, Gen) ja muille olen mahdollisuuksien mukaan aiheesta puhunut, joskaan en kaikkien. Näillä kuitenkin mennään.

Olennainen seikka alkuun: olen vasta itsekin pääsemässä kunnolla jyvälle antologioiden toimittamisen kanssa, mutta haluaisin levittää tätä tietämystä mahdollisimman laajalle. Siksi ehdotan, että hoidetaan tämän antologian toimitus mahdollisimman julkisesti, toisin sanoen dokumentoidaan mistä keskustelemme ja mitä päätämme. Käytännössä minä bloggaan edistymisestä ja summeeraan keskustelut. Joissain tapauksissa voin käyttää suoria lainauksia, paitsi jos joku haluaa sen kieltää omien sanomistensa osalta. Tämä on täysin sallittua.

Iltabilepöydässä viskeltiin kaikenlaisia ideoita ja teemoja, joista suosituimmaksi nousi piraatit. Muistelin silloin, että Osuuskummassa on ollut aiheesta puhetta, mutta siltä istumalta en ollut varma, oliko se yksi niistä ideoista, jotka ovat jääneet mietintämyssyyn, vaiko sellainen, joka on jo putkessa. Tarkistin asian nyt ja selvisi, että projekti etenee ja sillä on jo aikataulukin. Suomen oloissa ei kannata tehdä kahta antologiaa täsmälleen samasta aiheesta ja samana vuonna, joten meidän pitää valita Jotain Muuta. Avaan siis uudemman kerran keskustelun ”Mikä onkaan antologiamme aihe?”

Toinen kysymys koskee toimittamista. Viimeksi asia jäi lepäämään laakereillaan ts. ruostumaan kuoliaaksi. Nyt nappaan projektista niskalenkin ja marssin sen kanssa maaliviivan yli, missä ja milloin se onkaan. Tekstejä tietenkin kommentoimme kaikki ristiin, Kirjoittajapiiri kun olemme, ja antologiaan otetaan kultakin jokaisen lopulliseksi päättämä versio. Toimittamiseen kuuluu kyllä kaikkea muutakin. Haluaako joku ryhtyä kakkostoimittajaksi tähän? Suvin kanssa joskus puhuttiin toimittamisesta, ja Leila ja Olli on kumpikin ilmaissut kiinnostuksensa tulla toimittamaan mun kanssa STk:n uusien kirjoittajien antologiaa. Tässä olisi nyt toinenkin proggis tyrkyllä. Tuleeko Olli tähän mukaan, ja Leila STk-kokoelmaan? Haluaako Suvi kolmostoimittajaksi? Entä joku muu? Jos tää menee hyvin, me voidaan tehdä tulevaisuudessa lisääkin antologioita. Ja jos joku tahi jotkut haluaa ottaa toimituksen omalle kontolleen, tämä toki käy, ja minä hoidan vain bloggauksen.

Vaikka aiheen ja toimittajien päättäminen ovatkin ne olennaisimmat seikat näin aluksi, voidaan jo nyt miettiä muitakin duunivaiheita. Taitto ja kansikuva tulee hakematta mieleen. Arren nyt tunnetusti osaa väsätä kansia ja Hannelta sujuu taitto, mutta kysytään nyt yleisesti, onko jolla kulla joitain ambitioita mihinkään antologian puoleen.

Summa summarum: keskusteltavat aiheet:

1) Mikä on antologian aihe?
2) Kuka toimittaa?
3) Päätämmekö taitosta ja kannesta jo nyt? Jos päätämme, keille nakit lankeavat?

Lähetän tämän viestin kaikille mailitse ja tuuppaan sen myös naamakirjaan (sekä Routakotoon). Hoidetaan keskustelu FB-ryhmässä ja minä sitten teen taas yhteenvedon puhutusta.

Shimo

Katsaus hommiin, jotka on saatava tehdyksi

Finncon asetti omia aikarajojaan monelle jutulle, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että muita olennaisia, osa jopa kiireellisiä oli työnnettävä tulevaisuuteen. No, nyt Finncon on ohi ja rentouttavalta mökkikeikalta palattu takaisin sorvin ääreen. Aika luoda alustava katsaus, mitä kaikkea tässä onkaan tehtävänä.

Novellit (kesken tai aloittamatta)
– Stepanin koodeksi
– länkkäri
– Suomi-Cthulhu
– Usva-novelli
– Portti-novelli
– Aikuisten satu
– Paikallisen kirjoittajapiirin rosvojuttu
– Jake Cannon -tarina roskakirjallisuusyhteisteokseen

Tuosta puuttuu kaikki Osuuskumman projektit, joihin pitäisi taas jaksaa tutustua tässä jossain vaiheessa. Toisaalta, jos koko ajan tungen aikataulun täyteen novelleja, romaaniin tarttuminen on mahdotonta. Voipi tulla tarpeelliseksi priorisoida ja jättää antologioita väliin, niin paljon kuin se surettaakin.

Toimituksen alla olevat antologiat
– Rillumapunk
– Galaktinen scifi
– Stepanin koodeksi
– Paikallinen kirjoittajapiiri
– STk:n uudet kirjoittajat
– URSin e-antologia

Rillumapunkista puuttuu silaukset yhteen novelliin ja esipuhe. Galaktista pitää tutkailla, että onko siitä eläjäksi. Stepan-novellit pitää lukea toimitussilmä auki ja starttia kaipaavat STk-proggis sekä Paikallisen kirjoittajapiirin oma antologia. URSin e-kokoelma taitaa jäädä Worldconin jälkeiseen aikaan. Ellen sitten saa lykätyksi toimittajille novellilistaa, että etsikääpä minulle arkistoistanne nuo novellit, kiitos.

Luvatut palautteet
– Markus Perhanan kokoelma
– Tuomaksen kokoelma

Markuksen palaute pitää olla kasassa viikon sisällä, ennen Usva-leiriä, jotta siellä voidaan käydä syvällisiä keskusteluja. Ja jos Tuomas toimittaa paketin ajoissa, on leiri paras paikka myös sen läpikäymiseen.

Arvostelut
– Mitä kummaa?
– Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas
– [salainen projekti]
– Kvanttivaras, Fraktaaliruhtinas
– Mustan rannikon kuningatar
– Tripodien aika
– Alissa avaruudessa
– (sata muuta)

Arvostelut ovat kärsineet pahasti novellien vuoksi. Aika ottaa rästejä kiinni. Sarjakuvat ovat hyytyneet jopa kirjoja pahemmin, koska kaikki grafiikan käsittelyyn soveltuvat koneet kuolivat jo kuukausia sitten, ja sarjakuva-arvostelut ovat kovasti köyhiä ilman kuvia. Ehkäpä kannettavan avulla…

Muuta
– Finncon-raportti
– Milla ja Meri -romaani
– Briiffaus Paranoia-peliin, seikkailun kirjoittaminen

Tämän päivän hommana voisi olla Finncon-raportin väsäys loppuun asti. Romaani taas… no, unelmia täytyy olla. Luvatut hommat täytyy ainakin hoitaa, ennen kuin romaaniin voi keskittyä täysipainoisesti.

Vaan aivan ensiksi nappaan Markuksen novellinipun kouraani ja painun kahvikupin ja kissojen kanssa takapihalle lueskelemaan.

(Jos tästä listasta puuttuu jokin kiireellinen juttu, jonka olen luvannut, nyt on hyvä hetki huhuilla muistutuksia.)

Suuri roskakirjailijakaksintaistelu

Tittelin kohtalo ratkeaa Finnconissa sunnuntaiaamuna 13.7. kukonlaulun aikaan eli kello 10. Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta kohtaavat eeppisen kataklysmisessä bofferikaksintaistelussa, jonka tuomaroi Anne Leinonen ja selostaa säkenöivä Sähkö-Väinämöinen, Juha Jyrkäs. Cromin ja Cthulhun nimeen, tätä älä jätä väliin!

”Joko me jaamme tittelin”, minä sanoin, ”tai kohtaamme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa.” Tähän on nyt tultu.

City of Heroes 10 vuotta

Kansikuva: Sami Haavisto

Posteri massiiviseen Requiem-kampanjaan (by Blackdove)

Minuun eniten vaikuttanut peli on Star Wars Galaxies, mutta City of Heroes tulee hyvänä kakkosena. Elin niissä elämän, useammankin. CoHissa elämäni nimi oli Coile, arkinimeltään Andre Kraft.

SWG ja CoH ovat kumpikin luonteeltaan MMO-pelejä eli usean (lue: satojen ellei tuhansien) pelaajien kansoittamia virtuaalimaailmoja. CoHin aihepiirinä oli supersankarit, ja harvapa populäärikulttuurinen asia on lähempänä sydäntäni, Tähtien sodan jälkeen.

Kansikuva: Sami Haavisto

Galaxy Girl, Galaxy City

Elettiin kevättä 2006. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun edelleen tuhansien kiroama NGE-päivitys tuhosi sen pelin, joka Star Wars Galaxies oli ollut. Peli itsessään oli alfa-tasoinen raakile, jonka peliosuus oli täysin rikki, mutta roolipelialustaksi siitä vielä oli. Tässä vaiheessa tosin se ropekin alkoi olla laantumaan ja taantumaan päin. Pari vuotta pyörinyt, alati muuttuva yhteisömme oli sirpaloitunut eikä uutta kokonaisuutta syntynyt. Pieni joukkomme etsi uutta suuntaa.

Suunta oli helppo valita. Parissakin aallossa meitä aiemmit lopettaneet olivat ripustaneet blasterit naulaan, kiskoneen spandeksit ylleen ja painuneet jakamaan oikeutta rikollisjengien ja suurkriminaalien piinaamaan kaupunkiin nimeltä Paragon City. Ajoimme SWG-hahmomme eläkkeelle ja raavimme kasaan alustavan suunnitelman, keitä uudet CoH-hahmomme olisivat. Lyhyen juonimisen jälkeen kirjoitin alkuperätarinan neljälle hahmolle, joiden pyrkimyksiin muut saataisiin sidottua sitten mukaan, sillä tokihan jokaisella itseään kunnioittavalla supersankarilla on selvä alkuperätarina!

zz

Coile (by Blackdove)

Kaksi hahmoista, Andre ja Andrea Kraft, olivat kaksoset. Tai niin he luulivat. Itse asiassa toinen oli täysin eläväntuntuinen kone. Vitsi oli siinä, että vaikka minä tämän käänteen kirjoitinkin, jätin kolmannen pelaajan päätettäväksi, kumpi sisaruksista oli ihminen, kumpi kone. Tuo pelaaja esitti ”kaksosten” äitiä, joka oli… kömpelö robotti. Alkuperäinen äiti oli kuollut synnytyksessä ja murheen murtama isä oli rakentanut parhaimpien kykyjensä mukaan robotin äidin korvikkeeksi. Muitakin kommervenkkejä juoneen kuului, mutta ne pidin omana tietonani ja pudottelin paljastuksia aina sopivan paikan tullen. Neljäs hahmo oli kaksosten lapsuudentoveri Pohjois-Dakotasta, missä he kaikki olivat eläneet paranoidisen suojattua elämää. Eräänä päivänä taksi pysähtyi Atlas Parkissa kaupungintalon eteen ja kolme nuorta, innokasta wannabe-supersankaria astuivat Paragon Cityn kaduille.

zz

Atlas, in Atlas Park

Tämä tapahtui huhtikuun loppupuolella. Jouluun mennessä sekä lapsuudentoveri että Andrea-sisko olivat kuolleet ja Andre jäänyt yksin johtamaan heidän pientä, mutta dysfunktionaalista superryhmäänsä Silent tempestiä. Seuraavan joulun saavuttua myös Andre oli pantu multiin. Se oli vain puolentoista vuoden keikka, mutta lyhyydestään huolimatta tuo aika oli hyvin kiihkeää ja täynnä tunteita. Rakastumisia, kuolemaa, vaaroja, vammautumisia, sankaruutta, toveruutta, ja ennen kaikkea käsittämättömän monisyisiä tarinoita.

SWG-aikoina olin jo ottanut tavaksi kirjoittaa tarinoita täydentämään pelissä koettuja tapahtumia, sekä kronikoimaan nimenomaan pelissä tapahtunutta. CoH villitsi mielikuvitukseni yhtä villiin lentoon ja naputin yli 30 roolipelikertomusta Andren edesottamuksista. Samaan aikaan tuotin yli sata päiväkohtaista recappia, ja koska rakastan haasteita, erään kuukauden aikana kirjoitin recapin jok’ikisestä päivästä. Nyt kun muistelen noita aikoja, on varsin helppo huomata, miten tietyt kirjoittavaan persoonallisuuteeni liittyvät palikat olivat ja paikoillaan. Kuten olen ennenkin sanonut, SWG ja CoH tekivät minusta sen kirjoittajan, joka nykyään olen. Siinä olkoon todiste siitä, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

zz

Coile ja Sword of Truth Khan Tenrgillä (by Blackdove)

Vuoden 2007 syksypuolella eri pelaajien yhteiseen kasaan viskomat juonikuviot alkoivat ahdistaa enkä enää saanut pelimaailmasta irti sellaista iloa, jota kaipasin. Oli aika eläköityä, mutta samaa armoa ei ollut luvassa Andrelle. Hänellä oli liian tiiviit suhteet moneen hahmoon, jotka jäivät peliin, enkä toisaalta halunnut jättää miestä NPC:ksi muiden käsiin. Niinhän siinä kävi, että kuolo hänet korjasi, eikä edes sankarillisesti. Elintoimintoja ylläpitäneet laitteet kytkettiin pois päältä ja tiimitoverit saivat Andren isältä tiedon, että taistelu oli päättynyt. Jälkikäteen olen myöntänyt ehkä tehneeni virheen. Vaikka yleensä en halua kohottaa omaa hahmoani kirkasotsaiseksi sankariksi tai todelliseksi sankariksi ylipäätään, nyt olisi silti ollut paikallaan tehdä näyttävä lähtö taistelussa, jolla olisi ollut merkitys. Heerosmainen sankarin kaari olisi vaatinut niin.

zz

Obituary (written by Britanic)

zz

Obituary cont. (written by Britanic)

Aikaa myöten loputkin tiimitoverit jatkoivat matkaansa muihin maailmoihin, Star Trek Onlineen ja Champions Online, mutta ne eivät enää onnistuneet kiehtomaan. Aika ajoin palailin Paragon Cityn huomaan, kun jonkin kampanjan muassa tunnukseni aktivoitui ilmaiseksi ja pyytämättä, mutta magia oli kadonnut. Vain nostalgia humisi, kun lentelin Crey’s Follyn steampunkahtavien teollisuuskompleksien halki, istahdin Galaxy Cityssä Hero Corpin portaille tai saapastelin Pocket D:n autioita tanssilattioita. Sillä magia on jotain, joka syntyy maailman ja sen ihmisten vuorovaikutuksesta. Nostalgia on jotain, jota kuljetan mukanani minne menenkin, ja joskus tietyt paikat saavat sen esiin voimakkaana.

zz

Doctor Temporis (scetched by Blackdove)

Olin ollut poissa jo viisi vuotta, kun CoH yllättäen sai lopetustuomion. Yllättävää oli se, että peli oli edelleen suosiossa ja pelaajia riitti. Se jopa tuotti tuloja, tietojen mukaan, mutta mitä ilmeisimmin ei riittävästi. Kun kuulin lopettamisen uhkaavan, olin järkyttynyt ja pettynyt, sillä olin hautonut takaraivossani molekulääristä toivoa siitä, että joskus vielä voisin palata kotiin. Vuosi aiemmin SWG oli suljettu, ja sitten elämäni toinen MMO-rakkaus koki saman kohtalon. Mutta nyt en enää tunne pettymystä tai surua. Mennyt on poissa eikä palaa. Mutta aina on mahdollista löytää jokin uusi MMO, johon upota, jota elää, jossa kokea.

Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun CoH julkaistiin. Oma aikani sen parissa oli merkittävästi lyhyempi, mutta merkkipäivä sai muistelemaan taas vanhoja aikoja. Eivät ne kaikki olleet hyviä, mutta riittävän monet. Kohotan siis maljan konjakkia Silent Tempestin jäsenille, muille taistelutovereilleni, liittolaisilleni ja vihollisilleni. Sekä niille itseni sirpaleille, jotka elivät oman elämänsä. Cheers, Coile. Kippis, Winterheart. Skål, Freja Torsdottir. Ja mätäne rauhassa Zirgei, eläessäsi et saanut aikaan kuin kaaosta ja tuhoa, mutta teit sen kaiken vuoksi syistä parhaimman: kieroutuneen, itsekkään tunteen, jota erehdyit pitämään rakkautena.

”Silence before the storm.”

Kerro se kirjoin

Mifonkimainen toverini Meresmaa esitti minulle haasteen. Vastaa kysymyksiin hyllystä löytyvin kirjoin. Sitten kun vielä muistaisi kaikkien niiden nimet… No, nämä muistin tai hogasin hyllyjä silmäillessäni.

1. Kuvaile itseäsi.
Kukahan minä olen?

2. Kuinka voit?
Sokeanäkö

3. Kuvaile asuinpaikkasi.
Maailma, vihreä metsä

4. Minne haluaisit matkustaa?
Määränpäänä tähdet

5. Lempivärisi?
Taivaan syvyydet

6. Paras vuo(rokau)denaika?
Iltaruskon maa

7. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Ready Player One

8. Mitä pelkäät?
Ruumiittomat

9. Lempiruokasi?
Tähtisumua

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Pimeät valovuodet

11. Mottosi?
Yli uusien rantojen

12. Haaveesi?
Galaksin kansalainen

Mukaan haastan jokaisen, joka likettää tätä postausta millä tahansa somealustalla tai erehtyi hymyilemään tai nyökkäämään ainoallekaan vastaukselleni.