Aihearkisto: Arvostelu

Pelinavaus

Julkaistu 12 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

PelinavausPelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Pelinavaus pentagrammi

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Pelinavaus siipimies

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , ,

Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita

Julkaistu 12 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Varjo menneisyydestäVarjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8

Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.

Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.

Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.

Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.

Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.

Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Äideistä parhain

Julkaistu 8 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Äideistä parhainÄideistä parhain
Alison Bechdel
Suomennos: Anu Turunen
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0798-7

Luettuani Alison Bechdelin aiemman sarjakuvan Hautuukoti olin täpinöissäni. Siinä Bechdel valottaa omaa lapsuuttaan ja isän roolia siinä. Kerrontaan nivoutui paljon kirjallisuusviitteitä, jotka suurimmaksi osaksi menivät minulta ohi, mutta se ei vaikuttanut haitallisesti nautittavuuteen.

Kun kuulin, että tulossa oli uusi sarjakuva, nyt Bechdelin äidistä, olin jälleen täpinöissäni. Odotin samaa sisäistä tarkkailua ja tutkiskelua ulkomaailman kuvauksen kera, mutta nyt mentiin paljon syvemmälle.

Kerronta on jaettu seitsemään lukuun, joissa jokaisessa aikatasoissa mennään minne mieli vie. Lukijalta vaaditaankin pientä tarkkaavaisuutta, missä elämänvaiheessa ollaan, kenen kanssa Alison asuu ja kenen psykiatrin pakeilla hän käy. Liian pitkät lukutauot voivat hämärtää punaista lankaa, joten tämä kirja kannattaa lukea haipakkaan.

Äideistä parhainSiinä missä kirjallisuusviitteet kiehtoivat minua, psykoanalyysi tuntuu vieraalta aiheelta. Tämä teki kerronnasta paikoitellen raskaahkoa, sillä Bechdel hyödyntää sen teorioita pohtimalla itseään ja suhdettaan äitiinsä, kuvaamalla psykiatritapaamisiaan, ja kertomalla merkittävästä psykoanalyytikosta Donald Winnicottista. Jos olisin ollut kiinnostunut aiheesta, nämä pohdiskelut ja eri teorioiden soveltaminen Bechdelin omaan elämään olisi ollut epäilemättä huimaa kyytiä.

Kirja kertoo oikeastaan enemmän Bechdelin äitisuhteesta kuin tämän äidistä. Tässä on ehkä se suurin ero Hautuukotiin, jossa isästä muodostui kiinnostava kuva. Äiti on kyllä mukana tarinassa, mutta ei samalla tavoin keskiössä. Aiheena ehkä, muttei hahmona.

Sarjakuvana Äideistä parhain on erittäin kunnianhimoinen ja valitsee lukijansa. Lukijan on syytä saada irti edes jotain psykoanalyysistä, sillä äitihahmon lisäksi se on koko kirjan kantavia voimia. Itselläni kertalukeminen riittää muutamaksi vuodeksi, kun taas Hautuukodin pariin palannen kerran vuodessa jatkossakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Fingerpori – Kuntauudistus

Julkaistu 8 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Fingerpori KuntauudistusFingerpori – Kuntauudistus
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-059-9

Taide-eliitillä on Guggenheim, mutta Suomellapa on tarjota maailmalle jotain parempaa: Todellinen design-metropoli, josta jokaisen itseään kunnioittavan suurkaupungin ja nurkkakunnan tulisi ottaa mallia. Kaikkea löytyy kunnallistekniikasta tiedekeskukseen ja ihmisläheisestä kahvilakulttuurista valtakunnan ykkösluokan itsensäpaljastajaan. Tietämän mukaan lisenssimaksutkin ovat kohtuulliset.

KuntauudistusFingerpori ei ehkä vielä ole Suomen tunnetuin kunta, mutta sillä on ehdottomasti tunnetuin kaupunginjohtaja. Aulis Homelius on todellinen kansanmies ja median lemmikki, joka ei vietä viikkoakaan poissa otsikoista, ja joka on mies paikallaan edustamassa kotipitäjäänsä maailman turuilla ja toreilla. Jos jokainen paikallinen ja valtakunnallinen poliittinen toimija ottaisi hänestä mallia, markettien kassoilla olisi paljon hauskempi mulkoilla lööppejä omaa vuoroaan odotellessa.

Pertti Jarlan kokoelmaan Kuntauudistus on otettu rohkeasti mukaan aiheenmukaisia klassikkostrippejä, joita rytmittävät väläykset Fingerporin historiasta ja kuntarakenteesta kertovat tekstiosuudet. Tämä on kirja etenkin niille, joille päivittäisstrippejä selatessa on jäänyt hatara kuva tuosta legendaaristen hahmojen asuttamasta kaupungista, mutta myös niille, joiden kirjahylly nykyisellään on aivan liian vakavahenkinen.

Lisäksi muistakaa netissä kiertävä mietelause: ”We Need To Make Books Cool Again. If You Go Home With Somebody And They Don’t Have Books, Don’t Fuck Them.” Jo Kuntauudistus hyllyssä saattaa pelastaa iltasi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: ,

Olipa kerran Ranskassa Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento

Julkaistu 5 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Olipa kerran Ranskassa 2 Korppien synkkä lentoOlipa kerran Ranskassa
Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento
Käsikirjoitus: Fabien Nury
Kuvitus: Sylvain Vallée
Suomennos: Markku Salo
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8851-5

Sarjan ensimmäisessä osassa nuori Joseph luo Ranskassa omaa romumetallivaltakuntaansa. Jo silloin hän omaksuu taktiikan, jossa veikataan useita voittajia yhtä aikaa. Kun saksalaiset sitten marssivat Pariisiin, romukeisari joutuu kahden vaiheille. Paetako henkensä edestä, juutalaiset kun eivät ole erityisen kovassa huudossa, vai jäädäkö hoitamaan bisneksiään, sillä natsien sotakoneisto huutaa raaka-aineita. Siinä voi mies rikastua, kunhan ei heitä henkeään.

Olipa Kerran Ranskassa 2 autoJoseph joutuu kohtaamaan niin epäilyjä syntyperästään kuin tyytymättömiä saksalaisia, jolloin väkivalta ja lahjonta osoittavat tarpeellisuutensa. Näitä oppeja hän käyttää vielä myöhemminkin elämässään, kuten ensimmäisessä albumissa opimme. Kuinka pitkälle voi juutalainen rikollinen mennä yhteistyössä natsien koneiston kanssa, ja kuinka korkeaksi hinta lopulta muodostuu? Näillä teemoilla pelaten Korppien synkkä lento pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun saakka.

Surkeaa onkin, että Josephin tarina ei pääty, vaan pääsee vain yhteen käännekohtaansa. Vielä olisi neljä albumillista käänteitä luvassa, mutta julkaisija Gummerus on päättänyt lakkauttaa lasten- ja nuortenosastonsa, ja sen myötä sarjakuvan kustantamisen. Juuri tällä hetkellä näyttää huonolta, mutta on pieni mahdollisuus, että Apollo jatkaisi sarjaa. Tätä jään toivomaan, sillä Olipa kerran Ranskassa – Suuri gansterisota nousi suosikkilistani kärkisijoille. Fabien Nury kuljettaa tarinaa vieden lukijaa kuin litran mittaa, Sylvain Valléen kuvitus maalaa esiin kiehtovan maailman ja minä haluan tulla viedyksi sinne vielä monasti uudestaan.

Ja jos jatkoa ei kuulukaan, muodostavat jo nämä kaksi albumia omanlaisensa kokonaisuuden, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Olipa kerran Ranskassa 2 hotelli

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Liha ja sielu, Lintukodosta pohjoiseen

Julkaistu 5 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Liha ja sieluLintukodosta pohjoiseenLiha ja sielu (2011)
Lintukodosta pohjoiseen (2012)
Tekijät: Niko Tersa, Hissu, Jari Moilanen, Avi Heikkinen, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen, Maria Lehikoinen, Ella Anttila, Heini Turpeinen, Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja

Näin jälkikäteen arvioiden olen varmaan aina arvostanut yhteisöllistä tekemistä. Kootaan porukka, päätetään mikä on se kiva proggis joka toteutetaan ja sitten pannaan hösseliksi. Sillä tavoin on syntynyt scifi-coneja, harrastusseuroja, novelliantologioita sekä sarjakuvavuosikirjoja.

Parasta on, kun jossain notkossa tahi saarelmassa havaitaan jonkin tietyn kulttuurialueen vajaatoiminta ja tilanne päätetään yksissätuumin korjata. Näin kävi jossain Keski-Suomen tietämissä vuonna 2010. Paikalliset sarjakuvaharrastajat perustivat virallisesti epävirallisen Sarjakuvaseuran ja tiesivät heti, että katu-uskottavalla seuralla on oltava jotain sisältöä tarjottavaksi. Vuosijulkaisu, vaikkapa.

Vuosijulkaisuja on syntynyt tähän mennessä kaksi, Liha ja sielu vuonna 2011 ja Lintukodosta pohjoiseen vuonna 2012. Ensimmäisessä teema noudatteli nimeä ja hajonta oli suurta. Toisen julkaisun esipuheessa Niko Tersa käyttääkin ensimmäisestä täysin ansaitusti termiä sillisalaatti, mitä ei toki pidä ottaa negatiivisesti, vaikkei minun laillani koskisi silliin edes metrisellä haarukalla. Jälkimmäiseen vuosijukaisuun valittu tarkempi – mutta yhtä kaikki laaja-alainen – teema, tarujen uudet tulkinnat, pitää kokonaisuuden paljon paremmin hanskassa. Sanoisin, että nyt on löydetty toimiva työtapa toteuttaa visiota.

Niko Tersa: Torakat

Niko Tersa: Torakat

Liha ja sielu on A5-kokoinen, pahvikantinen, 90-sivuinen kokoelma, jossa on 11 sarjakuvaa. Suosikeiksi sukeutui kolme tarinaa, joista Niko Tersan Torakat toimii samalla antologian avauksena. Muodoltaan se on kuvakirjamainen, mutta silti hyvin sarjakuvallinen ja kertoo kahdesta torakasta, jotka saavat uuden ystävän tyhjästä lasipullosta. Tunnelma on lämmin ja hauska. Myös Avi Heikkisen Omena jäi kutkuttamaan, vaikken ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään. Ehkäpä tapaan Avin joskus jossain livenä ja hän voi kertoa, mistä siinä oli kyse. Kolmas nosto on Salainen ase, Avi Heikkisen ja Sauli Jokisen yhteistyön tulos. Jokisen jäljestä pidin, joskaan hänen soolosarjiksensa Santo ei tarinallisesti jaksanut elähdyttää. Oli joukossa muitakin hyviä, mutten minä niitäkään kaikkia ymmärtänyt. Vuosikymmenten altistuminen länsimaiselle viihdekulttuurille on mädättänyt hälyttävän suuren osan aivosoluistani, pelkään.

Ella Anttila: Marras

Ella Anttila: Marras

Lintukodosta pohjoiseen näyttää jo paljon kunnianhimoisemmalta työltä. Vaikka sivumäärä on pudonnut hieman, koko on kasvanut A4:ään ja sarjakuvia löytyy seitsemän. Sivukoko tekee paljon, nimenomaan sarjakuvien kanssa. Yksityiskohdat nousevat paremmin esiin, mikä on iso juttu sokeiden lepakoiden keskuudessa. Ei tarvitse minunkaan tihrustella.

Ella Anttilan tarinassa Marras edellisestä vuosijulkaisusta tuttu Nuppanen lähtee ihmisen kanssa pienelle kävelylle metsään. Se ei välttämättä ole täysin vaaraton veto. Harmaasävyinen kuvitus luo unenomaista tunnelmaa ja tuo hieman mieleen Totoron. Lisäksi Nuppanen on Ihq!

Jari Moilanen: Ike-Age V

Jari Moilanen: Ike-Age V

Olen tainnut paikantaa yhden uuden henkilökohtaisen suosikin, sillä jälleen pitää kehaista Avi Heikkisen työtä, tällä kertaa tarinaa Usva. Kalevalaiset nimihenkilöt esiintyvät modernissa asussa ja maailma on mitä ilmeisimmin menossa päin helvettiä. Tai ehkä aihe huomioiden, Tuonelaa. Mustavalkoinen kuvitus ja varjojen rohkea käyttö lumoavat. Ja tällä kertaa en ollut tarinastakaan pihalla.

Heini Turpeinen on ottanut pohjaksi Selma Lagerlöfin kertomuksen Vaihdokas ja siirtänyt sen jonkinlaiseen dystooppiseen lähitulevaisuuteen. Piirros on hahmotelmanomaista, mutta sarjaa lukiessa valintaan tottui ja aloin ihan pitää siitä. Niin se maku muuttuu, joskus aiemmin en olisi tämänkään ansioita osannut nähdä.

Jari Moilasen Ike-Age V kertoo Ainon tarinan uudesta näkökulmasta, mittäin nappitripistä, joka alkaa pahaenteisellä textarilla. Piirrostyyli istuu tarinaan ässästi. Vaikka loppu onkin tunnetusti traaginen, hiukan jäi silti hihityttämään. Hyvä niin.

Arkkusaaressa Maria Lehikoinen käyttää lapsuudessaan kuulemaansa tarinaa ja panee fretin juoksemaan legendaarisen aarteen perässä. Eläinhahmoinen sovitus on onnistunut.

Avi Heikkinen: Usva

Avi Heikkinen: Usva

Joonas ”Iikka” Sutinen panee Ragnarökistä saarnaavat herättäjäviikingit kulkemaan ovelta ovelle kertomassa ihmisille, mitä tuleman pitää. Ikoninen, joskin historiallisesti kovasti epämääräinen, sarvikypärä päässään ja kraka kaulassa Olaf yrittää parhaansa löytääkseen uuden ihmiskunnan äidin. Tässä jäin kaipaamaan joko pidempää tarinaa tai lukuisiksi stripeiksi purettua aiheen tutkiskelua, koska nyt homma lopahti alkuunsa. Aiheesta saisi varmasti irti enemmänkin.

Heidi Ruotanen on ottanut pätkän Kalevalaa ja kuvittanut sen. Valinta on sikäli onnistunut, että piirrokset tukevat tarinaa, tulkitsevat sitä oikein oivallisesti, mutta lukiessa silmät tahtoivat vain seurata tekstiä. Loppuun päästyäni silmäilin sivut uudelleen, kuvien kera.

Näiden kahden julkaisun perusteella toivotan Keski-Suomen sarjakuvan puurtajille pitkää ikää ja paljon sivuja. Kumpaakin opusta saa hankittua suoraan seuran sivujen kautta, mikäli jäi kiinnostamaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Ready Player One

Julkaistu 26 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Ready Player OneReady Player One
Ernest Cline
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8840-9

Sanon heti kärkeen, että Ready Player One on minusta aivan loistava kirja. Ymmärrän ne syyt, miksi tämä ei välttämättä kaikkiin uppoa, mutta minä olin selvästi kohdeyleisöä ja kohdeyleisöön kirja kolisee kuin Optimus Prime täynnä peltiämpäreitä.

Ensimmäiset sata sivua ei vielä vienyt mennessään. Ernest Cline pyrki taustoittamaan kirjan maailmaa ja juonta, mutta puutumisen myötä mieleeni hiipi epäilys, onko koko kirja vain kasaripopuläärikulttuurin detaljeilla briljeerausta. Olihan se. Mutta kun juoni lähti liikkeelle, peli- ja elokuvareferenssit alkoivat tukea kerrontaa ja tapahtumia. Sen jälkeen mikään määrä ei olisi ollut liikaa.

Maailma on muuttunut paljon 2040-luvulla saavuttaessa. Iso osa ihmiskuntaa kuluttaa aikaansa virtuaalimaailmassa nimeltä OASIS, jonka James Halliday julkaisi 2012. Siellä lapset voivat käydä koulua, vanhemmat työskennellä ja firmat tarjota teknistä tukea, kaikki tämä kotisohvalta käsin. Tai romukasan alle hautautuneesta pakusta, kuten päähenkilömme Parzivalin kohdalla. Maailma ympärillä on monelle kuolemaa kohti kituuttava helvetinkolo. Köyhien määrä on räjähtänyt, kuten toistensa päälle pinotuista asuntoparakeista koostuvat slummitkin eikä ympäristölläkään potki lujaa. Parzival elää yhdessä tällaisessa pinossa.

Viimeiset vuodet OASISissa on ollut käynnissä peli, maailmanhistorian suurin aarteenmetsästys. Ennen kuolemaansa Halliday kätki tuhansia maailmoja käsittävään virtuaalimaailmaansa kolme avainta, kolme porttia ja niiden taakse yllätysmunan. Kuka ikinä munan löytääkään, perii Hallidayn koko jälkeensäjättämän omaisuuden. Halliday kertoi kaiken videoviestissä, joka oli ammuttu täyteen hänen intohimonsa kohteita, nuoruutensa vanhoja elokuvia, kirjoja, pelejä, musiikkia, populäärikulttuuria. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin munanmetsästäjät, munastajat, opettelevat satoja elokuvia ulkoa repliikki repliikiltä yrittäessään saada tolkkua vihjeisiin ja löytääkseen ensimmäisen avaimen. Viidessä vuodessa ainutkaan munastaja ei ole päässyt puusta pitkään.

En todellakaan väitä olevani minkäänsortin asiantuntija, mitä tulee 80-luvun kaikkiin hulppeisiin ilmiöihin, mutta oman osani tuon ajan kulttuurituotannosta on tullut tutuksi. Vuonna -85 pelasin Spectrum ZX:llä Sabre Wolfia, Commodore 64:llä Pyjamaramaa, luin Hulkia ja Arthur C. Clarkea, kuuntelin Dingoa ja Bon Jovia. Siinä epäilemättä tärkein syy, miksi Ready Player One iski lopulta niin lujaa. En varmastikaan bongannut kaikkia Clinen käyttämiä viitteitä, mutta kuitenkin riittävästi kiskomaan minut kaljuineen kaikkineen hurmaavalle nostalgiatripille.

Mainittakoon, että oman kokemuksen puute tärkeiksi nousevista peleistä tai elokuvista ei haittaa nautittavuutta lainkaan, kunhan rakkautta aiheeseen löytyy. Itse en ole pelannut varmaan ainuttakaan kirjan kannalta olennaista peliä Pac-Mania lukuunottamatta eikä se hidastanut menoa tai maailmaan uppoutumista.

Aivan kuten Highlanderissa, voittajia voi olla vain yksi. Parzivalilla on ystävällismielisinä kilpailijoinaan paras ystävänsä Aech ja legendaarinen munastaja Art3mis, jotka kisaavat keskinäisen kunnioituksen vallitessa. He ovat ehkä vastustajia, mutteivat vihollisia. Se kunnia lankeaa monikansalliselle korporaatiolle nimeltä IOI, jonka munastusdivisioonan pomo ei kaihda edes raakoja rikoksia, vaikkapa massamurhaa, voiton saavuttaakseen. Esimerkki ei ole keksitty.

Oletan tämän arvostelun lukijoiden pääjoukon muodostuvan yhden tahi toisen sortin nörteistä. Kelatkaapa taaksepäin, teinivuosiinne. Onnekkaimmilla meistä oli samanhenkisiä kavereita, ja eikö se ollutkin hienoa? Joku, jonka kanssa keskustella ja väitellä milloin minkäkin leffan tai kirjan pienistä mutta ah niin tärkeistä detaljeista. Ja kaikki ne huimat seikkailut, joihin sankarit joutuivat. Kukapa ei haaveissaan seikkaillut heidän laillaan, käyneet väsymätöntä taistoa ylivoimaista vihollista vastaan koko maailman puolesta, ja tavoitelleet siinä samalla romanttista rakkautta. Ready Player One soittaa kaikkia noita kieliä ja kertoo yhdestä nörtistä, joka tekee sen kaiken, ja hänen siivellään me lukijat palaamme työurien ja arkipäivän hautaamille juurillemme.

Käännöksestä pitää antaa ihan erikseen propsit J. Pekka Mäkelälle. Tällaista viitteiden määrän kanssa mässäilevää romaania ei käännetä onnistuneesti ilman laajaa kulttuurituntemusta ja epäilemättä poskettoman suurta tutkimustyötä, jotta jokainen lainattu termi ja repliikki menee oikein. Uskon vahvasti, että laadukkaalla käännöksellä on tekemistä sen kanssa, että Ready Player One on päässyt Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle.

Ready Player One on superviihdyttävä kirja, joistakin pikkupuutteistaan huolimatta. Siksi suosittelen sitä kaikille elämäntapanörteille, etenkin jos 1980-luku kuuluu niihin muistojen kultaamiin vuosiin, joiden pariin palatessa olo on aina kuin kotiin olisi tullut. Kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi henkilökohtaisesti päässyt vetämään nekkuun Xuria ja koko Ko-dan-armadaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Kaunokainen

Julkaistu 22 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Kaunokainen Kaunokainen
Francois Schuiten
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-062-9

Höyryveturit kiitävät halki maan kuljettaen niin kuormaa kuin matkustajiakin. Se ei kuitenkaan tapahdu helposti eikä vaivatta, ei ilman kokemusta ja uhrautumista. Tarvitaan sekä kuljettaja että lämmittäjä, joiden kummankin on tunnettava veturin lisäksi reitin halkoma maasto intiimisti. Kyseessä on vähintään symbioosi, ehkä jopa rakkaussuhde.

Léon Van Bel ajaa junaa 12.004 eli Kaunokaista, on ajanut jo lukuisten vuosien ajan. Sitten maailma alkaa muuttua. Kaikkialle rakennetaan tornien varassa seisovia köysiratoja, rataosuuksia lakkautetaan ja yhä useammin yhä laajemmat tulvat peittävät alleen maan ja kiskot. Lopulta jäljelle jää viimeisiään vetävä veturimies ja kadonnut Kaunokainen, jonka Van Bel aikoo löytää vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. Hänen kumppanikseen siunaantuu ratapihoilta metallia varastellut tyttö, joka ei puhu.

Tarina on kaunis ja herättelee nostalgisia tuntoja. Ollaan siirtymässä aikakaudesta toiseen, höyrystä sähköön, eikä menneen maailman reliikeille ole sijaa. Joko ne sopeutuvat uuteen tai ne lakaistaan syrjään. Tarinassa myös kauneus itse on merkittävässä roolissa. Sitä etsitään sen monissa ilmenemismuodoissa.

Piirrokset ovat pikkutarkkaa työtä ja näyttävät hyviltä mustavalkoisina, joskaan ainakaan kannen perusteella en olisi värejäkään pahasti katsonut. Varjoilla ja varjostuksilla pelaten maailma saadaan näyttämään ankealta tai unenomaiselta, mikä kulloinkin onkaan tarve. Vesi peittää pellot, joilta tuhannet köysiratatornit ponnistavat, enää vaijerit yhdistävät kaupungit toisiinsa ja jostain löytyy valtaisa maakukuneuvojen hautausmaa.

Henkilöistä en voi mennä vannomaan, mutta Kaunokainen on todellinen. Vuonna 1962 sen oli tarkoitus monen muun viimeisten höyryveturien tavoin päätyä romutettavaksi, mutta se onnistuttiin piilottamaan erään hallin perukoille, josta se löydettiin vasta 1985. Nyt Kaunokainen ajelee raiteilla vain harvakseltaan, mutta jokainen kerta on merkkitapaus.

Francois Schuiten on ottanut kiehtovan tarinan todellisesta elämästä ja luonut sen avulla jotain maagista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Julkaistu 19 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni KökköKapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2010
ISBN: 978-952-5754-26-1

Voiko kukaan supersankari todella pärjätä ilman uskollista apuria? No tokihan voi, kysymys on oikeastaan esimerkki niistä aidosti tyhmistä kysymyksistä, joiden olemassaolon jotkut härkäpäisesti kieltävät. Tämä perusteella väitän, että eräänä aamuna maailmankaikkeus yksinkertaisesti heräsi ärtyneenä ja päätti rangaista jotain sattumanvaraista asukastaan. Arpa sattui osumaan Kapteeni Kuolion kohdalle ja hänen naapuriinsa muutti maailman ärsyttävin supersankari, Kapteeni Kökkö.

Kapteeni Kököllä, jonka siviilinimi muuten sattuu olemaan Kökkö, on monia voimia. Hän osaa esimerkiksi matkia talkkarin ääntä. Lisäksi hän pystyy vuosi toisensa jälkeen lisäämään massaansa ihan vain kotisohvalla istuksien ja aivoja näivettäviä tv-ohjelmia katsellen. Tarkemmin kun asiaa ajttelen, myös minä saatan olla supersankari. Ja arviolta 30% tämän arvostelun lukijoista. Meidän pitäisi kuulkaa perustaa seura, kenties jopa yhdistys!

Jos edellinen kokoelma, Tampereen sankari, nitkautti kosmisilla visioillaan ajatteluelimiänne, Kapteeni Kökkö aiheuttaa sille avomurtuman. Nyt Kuolio saa vastaansa Shokki-lehden ruutukaavan, kirjallisviitteellisen merirosvorähinän, ulkoavaruuden ihmissusien invaasion sekä kaalinpäitä himoavan gorillan. Mutta kuka varasti Maapallon?

Olen tavannut Pekka Mannisen. Hän vaikuttaa aivan täysipäiseltä mieheltä. Hyvä esitys, Pekka. Kapteeni Kökön jälkeen minä tiedän vihdoin totuuden!

Räjähtävää jännitystä!

Räjähtävää jännitystä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Fingerpori näytelmäkirja

Julkaistu 19 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Fingerpori näytelmäkirjaFingerpori : näytelmäkirja
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-060-5

Koppasin käteeni Fingerpori-kokoomapokkarin, joten olin jokseenkin hämilläni huomatessani lukevani näytelmää. Jos olenkin joskus ehkä Fingerpori-näytelmästä kuullut, ovat aivoni pyyhkineet sen tiedon yli ja tallentaneet tilalle tärkeämpiä juttuja, kuten vedenkeitto-ohjeen, tietokonepelin loppumusiikin lyriikat ja piin kolme ensimmäistä numeroa. Ehkä siksi, etten arvellut strippisarjamatskusta kovin jytisyttävää näyttämötaidetta syntyvän.

Vaan kas perhanaa, sehän toimii, ja vieläpä hyvin. Pertti Jarla on korkeimman, ja epäilemättä myös matalimman, omakätisesti raapustanut käsikirjoitusta, johon totta kai moni muukin taho antoi oman panoksensa, tärkeimpänä näytelmän ohjaaja Jussi Helminen.

Strippien sovittaminen lavalle olisi varmaan sekin onnistunut, mutta sellaiseen ei Jarla ollut aiemmin ryhtynyt eikä onneksi nytkään. Itse asiassa ne muutama suoraan sanomelehdyköiden hupisivujen kautta kierrätetty pläjäys pikemminkin uuvutti vauhtia kuin lisäsi sitä. Suoraan kohtauksiksi kirjoitettu materiaali toimi paremmin ja kohosi välillä perversseihin sfääreihin. Oma suosikkini oli kohtaus 15, Savolainen 1984, jossa savoksi puhuttu dialogi tekstitettiin, kuten maan tapana nykyään on, miten kuten. Jarla on siis tälläkin saralla edelläkävijä.

Kaartiin kuuluu mm. Heimo Vesa, Hitler, Saatana ja kaupunginjohtaja Homelius, mutta esimerkiksi sekatyömies Allan Kurma loistaa poissaolollaan. Sen verran hyvin kyllä näytelmä toimii omana juttunaan, etten Allania edes ehtinyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan rooleja luetellaan mittava letkajenkka, kun taas näyttelijöitä projektissa oli vain kelpo kourallinen. Jokaiselle piisasi siis

Olen patalaiska käymään missään edes itseäni huvittaakseni, mutta jos kauniina kesäpäivänä Fingerpori-näytelmä esitettäisiin tuossa takapihan nurmikolla, kyllä minä ainakin verhot avaisin. Sen verran koko käsis jo pelkkänä tekstinä nauratti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , ,