Aihearkisto: Kirja

Eniten vituttaa kaikki

Eniten_vituttaa_kaikkiEniten vituttaa kaikki -juhlakirja
Pasa & Atpo
Gummerus, 2013
ISBN: 978-951-20-9148-5

Joskus hämärässä menneisyydessä, vuonna 2008 jos ollaan tarkkoja, ilmestyi suomalaisia ravistelemaan teos nimeltä Eniten vituttaa kaikki. Nyt nuo samat jutut on julkaistu uudelleen 5-vuotisjuhlan kunniaksi ja mukaan on tungettu varmemmaksi vakuudeksi kirjailijoiden blogitekstejä samoista aiheista.

Muodostin hyvin nopeasti kaksijakoisen suhtautumisen tähän kirjaan. Kyse oli puhtaasti mielentilasta. Toisina hetkinä tekijöiden käyttämä kieli ei jaksanut innostaa muutamaa lausetta pidemmälle, koska paskasaatanahelvettivitut menettävät tehonsa yllättävän nopeasti. En ennen ollut huomannutkaan, kuinka nopeasti. Sitten taas toisina hetkinä, jotka olivat kyllä harvemmassa, humoristinen meuhkaus saattoi jopa nostattaa hymynkareen.

Kokonaan en tätä sitten jaksanut kahlata läpi. Vaikka valittu sanasto ja rääväsuumaisuus on epäilemättä harkittu ja käyttöön sopivaksi koettu, en jaksanut lämmetä sille, kun ihmisiä nimiteltiin hinttareiksi. Viimeistään niissä kohdin huomasin toivovani, että tekijät olisivat koittaneet keksiä vähemmän tympeitä nimittelyjä. Nyt yli mennään siitä, missä aita on kaatunut maahan.

Tätä kirjaa en oikein voi suositella kellekään, koska jokaisen lukurupeaman jälkeen, oli se sitten kuinka lyhyt hyvänsä, päällimmäinen fiilis oli lähinnä vitutus.

CETI Revisited

CETI RevisitedCETI Revisited
Risto Isomäki
Into, 2013
ISBN: 978-952-264-224-0

Maan ulkopuolisen älyn etsintä on tuttua kauraa, mutta sama homma toiseen suuntaan on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Miten otetaan itse yhteyttä muihin sivilisaatioihin? Sellainen projekti kuulostaa varsin tekniseltä ja tuntuisi vaativan paljon kalliita laitteita. Sellaisia ei välttämättä heti kohta pykätä, sillä radiosignaalin kulkeutuminen ihan lähialueillekin kestää satoja tai tuhansia vuosia, ja toisten galaksien tapauksessa vastausta on turha edes jäädä odottamaan.

Tähän dilemmaan Risto Isomäen kirja CETI Revisited tarjoaa mielenkiintoista ratkaisua. Aurinkoenergiaa keräävät peilit voitaisiin yöaikaan valjastaa lähettämään viestejä ja toisaalta kuuntelemaan niitä. Jos peilejä on riittävästi, planetaarisen verkoston käytössä oleva teho on, no, tähtitieteellinen. Kunhan aurinkoenergiateknologia kulkee riittävästi eteenpäin, voimme huudella universumiin käytännössä ilmaiseksi.

Tällaiset visiot ovat Isomäen kirjan ehdoton suola, mutta niistä harhaudutaan joskus pitkiksikin ajoiksi muihin aiheisiin. Käsitellään sitä, miten vaarallista käytetyn ydinpolttoaineen varastointi on, tai miten lihansyönti on epäeettistä. Tämä teki näinkin lyhyen kirjan lukemisen välistä raskaaksi kokemukseksi, kun koskaan ei tiennyt, minne herhaudutaan ja milloin palataan jälleen kannessa seisovaan asiaan.

Myös lopputulema jäi näiden sivupolkujen varaan. Voimme pelastaa muita sivilisaatioilta ydintuholta ja lihansyönniltä, jos lähetämme yksinkertaisia viestejä avaruuteen. Kun ET lukee kohinan keskeltä Fibonaccin luvut, se rakentaa planeetan täyteen aurinkoenergiaa kerääviä peilejä, joilla voidaan myös kuunnella radioviestejä. Näin miljardit sivilisaatiot voivat välttää tuhoutumasta omaan houkkamaisuuteensa ja koko universumi pelastuu. Ajatus on kaunis, mutta kovin ihmiskeskeinen, ikään kuin ihminen lajina olisi jokin universaali mittatikku. Mieleen nousi menneiden aikojen sf-tarinat, joissa ihminen lopulta paljastuu muita lajeja ylevämmäksi, jos ei välttämättä voimakkaammaksi.

CETI Revisited oli kiinnostavaa luettavaa niiltä osin, kun pysyttiin nimen vihjaamissa seikoissa, mutta harhautui liiaksi vihreän manifestin puolelle. Manifestille on toki aikansa ja tarpeensa, mutta ihmiskunta rooli universaalien, vihreiden arvojen airueena kävi puuduttavaksi.

Marsin sankari

Marsin sankariJohn Carter 1. osa: Marsin sankari
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-142-7

Ensin mietin, pitäisikö koko Mars-ilmiötä esitellä, kyllähän nyt kaikki John Carterin tuntevat. Sitten muistin ikäni ja tajusin, että ennen tätä Inton uusintasarjaa Mars-kirjoja ilmestyi viimeksi 1970-luvulla. Eikä se viimevuotinen elokuvakaan tainnut paljon hahmon ja sarjan hyväksi tehdä (joskaan en ole vielä sitä nähnyt), joten lähdetään perusteista.

John Carteria on kutsuttu avaruuden Tarzaniksi, ja hyvästä syystä. Ensinnäkin kumpikin sälli on lähtöisin Edgar Rice Burroughsin kynästä. Toisekseen he ovat sankareita vailla vertaa ja pätkivät pahiksia turpaan sekä oikealle että vasemmalle, monasti yhtä aikaa.

Maailma on muuttunut paljon sen vuosisadan aikana, joka John Carterin ensiesiintymisestä on kulunut. Ja sen huomaa. Hän on todellinen entisaikojen virginialainen herrasmies, jota perheen orjatkin jumaloivat ennen sisällissotaa. Nykyään moisesta mainitseminen on vähemmän muodikasta. Myöskään Johnin oma arvomaailma ei heijastele kirkkaana nykyajan ennakko-odotuksia. Hän on valmis johtamaan satatuhatpäisen villisoturilauman ihmisten asuttamaan miljoonakaupunkiin vain estääkseen mielitiettynsä avioliiton toisen miehen kanssa. En ole ihan varma paljonko raatoja koko kirjan aikana syntyi, mutta ne lasketaan sadoissa tuhansissa, saattoipa miljoonan haamurajakin mennä rikki.

Toisaalta, tällainen revittely on omalla tavallaan virkistävää. Nykypäivänä on muotia sankarin etsiä keinoja hengenmenetyksen estämiseksi ihan viimeiseen asti. Jos verta vuodatetaan, olkoon se moraalittoman pahalaisen mustaa verta. Viattomat voivat nukkua yönsä rauhassa, kun sankari valvoo. John Carter tulee maailmasta, jossa sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, ja tämä mielentila seuraa häntä Barsoomin väkivaltaisille tantereille. Miljoonakaupungissa saattaa ehkä asua lapsiakin, mutta koko asiaa ei edes mainita, kun tharkit vyöryvät porteista sisään. Paikka ryöstetään, mitä ikinä se tarkoittaakaan, joskin epäilen teurastuksen liittyvän prosessiin kiinteästi.

Marsin sankarin alku on hitaanoloinen ja pelkäsinkin, että aika on kullannut nämäkin muistot turhan paksulti, mutta kyllähän se tarina siitä pääsi vauhtiin ja toisiaan seuranneet huimat taistelut tai vaaralliset tilanteet pitivät mielenkiinnon vireillä viimeiselle sivulle asti. Carter heiluu pitkin karttaa leiristä toiseen, ja leirillä tarkoitan ikivanhoja kaupunkeja, joissa eri valtakeskittymien jehut pitävät laumoineen majaansa, mutta runsas matkustelu ei silti kuluta sivuja tarpeettomasti. Oli huikaisevaa huomata, miten miljoona-armeijan kukistaminen hoidettiin kahdessa sivussa! Vauhtia, toimintaa, jännitystä ja vanhakantaista romantiikkaa, jossa nainen on palkinto.

Suomennos on tuttu, koska se periytyy yli neljän vuosikymmenen takaa, mutta toisintotekniikassa on vielä hiomisen varaa. Keksin jossain vaiheessa, että teksti on skannattu vanhasta kirjasta ja ajettu tunnistussiivilöiden läpi, koska mikään muu ei selittänyt niitä silmiin osuvia kauneusvirheitä. Vielä yksi lisäkierros uuden oikolukijan kanssa olisi voinut siivota ne pois. Liikoja ei kyllä ole tarpeen torua, onhan tämä uusintapainoslinja ihan kulttuuriteko. Tämän päivän nuoret pääsevät jälleen tutustumaan sellaiseen scifiin, joka on vaikuttanut hirvittävän moneen vanhemman polven sf-kirjailijaan. Ja meihin nuorempiin kirjoittajiin myös.

En asetu sankarin eettisen koodin taakse, mutta onneksi kirjallisuudessa niin ei tarvitse tehdäkään tarinasta nauttiakseen. Sain sitä mitä etsin, kiihkeätempoisen sotaseikkailun vieraan taivaan alla, jota kaksi kuuta valaisevat. Muuta en pyydä, paitsi seuraavaa osaa. Onnekseni se on pinossa seuraavana.

Mitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan

Mitä helvettiäMitä helvettiä? Maailma Shirgleyn mukaan
David Shirgley
Suomentanut: Tommi Uschanov
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8271-1

Epäpiirros, koska kirja oli hankala skannattava

Epäpiirros, koska kirja oli hankala skannattava

Kirjan nimi on varsin osuva. Juuri tuo kysymys noussee useammankin sivuja selanneen mieleen. Periaatteessa mukana on sellaisia seikkoja, joista minä pidän. Todella outoa huumoria. Kertakaikkisen tärähtänyttä taidetta.

Käytännössä kuitenkin kirja jätti kylmäksi. Olisin kaivannut enemmän normaaliutta joko taiteeseen tai sitten vitseihin, tällaisena kirja ei jaksanut innostaa yhtään. Piirrokset on tehty hyvin karkealla tekniikalla, joka parin ensimmäisen sivun jälkeen käy vanhaksi. Pädyin selailemaan kirjaa aukeama toisensa jälkeen etsien jotain tirskahtamisen arvoista. Pari hymähdystä löysin.

Juuri tällaiselle huumorikirjalle on epäilemättä oma yleisönsä, vaikken minä siihen kuulukaan, joten jos näette kirjan jossain hyllyssä nököttämässä, vilkaiskaa nyt ihmeessä, josko tämä iskee teille kuin korkeavirtajohto kainalokuoppaan. Humööri kun on hyvin persoonallinen laji.

Me Rosvolat ja konnakaraoke

Me Rosvolat ja konnakaraokeMe Rosvolat ja konnakaraoke
Siri Kolu
Otava, 2011
ISBN: 978-951-1-25424-9

Rosvolat ja heidän kesävahvistuksensa Vilja palaavat konnankoukkujen pariin tässä mainiossa jatko-osassa Me Rosvoloihin. Kokonainen koulutyöntäytteinen talvi on kulunut ja kevätkin on kitkuteltu loppuun. Vilja odottaa malttamattomana kesää, koska silloin hän voi vihdoin ja viimein palata edellisvuoden uusien tuttavuuksien, mainion rosvoperheen pariin. Mutta siitä ei näytä tulevan mitään. Kesäkuun saavuttua Vilja löytää itsensä viululeiriltä, kaikista mahdollisista paikoista. Mutta Rosvolat eivät hylkää omiaan. On aika suuren pelastusoperaation.

Sukeentuva seikkailu ei kuitenkaan noudata viime kesästä tuttua kaavaa. Rosvoperheiden kesäjuhla häälyy päiden yllä synkkänä ja panokset ovat korkeat. Vanha Pärnänen on kuollut ja nyt valitaan uusi rosvovaltias. Rosvoloiden isä Hurja-Kaarlo tietenkin tavoittelee tuota himoittua titteliä, mutta vastassa on kutakuinkin koko muun Suomen rosvokansa. He eivät ole unohtaneet sitä, miten viime kesäjuhlat päättyivät katastrofiin ja poliiseihin, kaikki Rosvoloiden ansiosta.

Jos Vilja edellisenä vuonna olikin enemmän turisti, kesävieras rosvomaailmassa, nyt hänen täytyy osoittaa aidosti kuuluvansa jengiin. Olosuhteiden pakosta hän joutuu mittelemään älyään muiden perheiden parhaimmistoa vastaan valehtelukisassa lähes yksin, ja kaikkia kiinnostaa kovin, missä ja kenellä on sata vuotta vanha Helmeri Kvistin Rosvo-opas.

Siri Kolu loi jo ensimmäisessa Rosvola-kirjassaan mielenkiintoisen, lapsenomaisen maailman, jota asuttivat pystyvät lapset ja eksentriset aikuiset. Huumori ja hauskuus pysyvät, mutta nyt maailma saa jo synkempiä sävyjä. Siinä missä Rosvoloita kiinnostaa ruoka ja barbit, muut perheet elävät raadollisemmin ja vaanivat mammonaa, eikä heidän kanssaan muutoinkaan ole leikkimistä. Liittoumia syntyy ja hajoaa, ja häijyjä juonia punotaan.

Konnakaraoken myötä aloin kuvitella joitakin kohtauksia Ghibli-studioiden elokuvien tyyliin esitetyiksi, ja yhtäkkiä siinä oli paljon järkeä. Hayao Miyazaki voisi hyvinkin ohjata Rosvoloista animeleffan. Maailma on kiinnostava ja eheä, hahmot sopivan eriskummallisia ja juoni seikkailullinen. Kellehän tästä ideasta pitäisi kirjoittaa?

Rosvola-kirjat ovat uponneet todella hyvin iltasatumateriaalina 8-12-vuotiaiden testiryhmään. Aikuisetkaan eivät joudu kiristelemään hampaitaan näitä ääneen lukiessaan, sillä kieli on rikasta eivätkä hahmot käyttäydy tarpeettoman pöljästi. Suosittelen siis lämpimästi.

Star Wars Tähtien sodan kuvitettu opas

Star Wars kuvitettu opasStar Wars Tähtien sodan kuvitettu opas
Kirjoittaja: Ryder Windham
Lisämateriaali: Dan Wallace
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39747-8

Tämä Tähtien sodan kuvitettu opas jakautuu käytännössä kahteen osaan. Kaksi kolmannesta käytetään tarinoiden juonikuvioiden selvittämiseen, yksi kolmannes varsinaisiin taustoihin ja oheisjuttuihin, kuten peleihin ja leluihin. Olisin mieluummin ottanut osioiden suhteet toisin päin.

Kirjan alussa esitellään Tähtien sodan universumin olennaisia elementtejä, kuten galaksin kartta, jedit ja sithit. Sen jälkeen harpataan kronologiaan ja sivutaan ohimennen muinaishistoriaa, mutta hyvin pian saavutaan materiaaliin, joka on saatavilla dvd-muodossa. Kaikkien kuuden elokuvan juonet kelataan läpi antaumuksella, ja vaikka väliin onkin sijoitettu sarjakuvissa tapahtuneita asioita, tuntuu siltä, että tämä sivuntäyte ei antanut minulle lukijana kovinkaan paljon. Uskoisin monen muunkin elokuvat pariin otteeseen nähneen olevan samoilla linjoilla. Tapahtumakertauksen lopuksi piipahdetaan hyvin lyhyesti elokuvien jälkeisessä tulevaisuudessa, jopa yllättävän lyhyesti tapahtumien suurta määrää ajatellen. Kulissien takana päästään vain ja ainoastaan piipahtamaan, kahdeksan aukeaman verran. Loppuosa käsitteleekin sitten oheistuotteita.

Star Wars kuvitettu opas jäähyväiset

Ryder Windham on esittelyn mukaan tehnyt Star Wars -kirjoja ennenkin. Tämän kuvitetun oppaan perusteella en voi kuin päätellä, että hyvät kokonaisuudet on jo käytetty ja kopan pohjalle jäi vain sillisalaattia. Kirja ei keskittynyt mihinkään aiheeseen kunnolla, edes kuvaoppaan mittakaavassa, vaan närppi jänniä juttuja sieltä täältä. Pitänee etsiä käsiinsä näitä muita teoksia samalta herralta, koska esityspuoli oli ihan kunnossa, fokus vain pomppi ympäriinsä kuin ahteriin ammuttu womp-rotta.

Kuvituksessa puolestaan ei ollut mitään nokan koputtamista. Nimi lupaa kuvia ja kautta Voiman, niitä tarjoillaan. Jokainen aukeama on täynnä kaikkea kiinnostavaa ilman, että ulkoasu menisi tukkoon.

Star Wars kuvitettu opas tehosteet

Tähtien sodan kuvitettu opas sopii selailukirjaksi ja yleisoppaaksi sellaiselle, joille elokuvien tapahtumatkaan eivät ole aivan selvää kauraa. Varsinaiseksi lähdekirjaksi en sitä voi suositella.

Me Rosvolat

Me_RosvolatMe Rosvolat
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-24393-9

Kesäloman alussa Vilja ryöstetään. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Hän istuu takapenkillä kinastellen isosiskonsa kanssa karkkipussin sisällöstä, kun rosvoauto pysäyttää heidät. Rosvolippu vedetään salkoon ja auto putsataan kaikesta olennaisesta, kuten karkeista. Samassa rytäkässä Vilja päätyy osaksi ryöstösaaliista.

Kun rosvoauto kaasuttaa pois kivet lennellen, Vilja tutustuu sen matkustajiin. Maineikkaan Rosvolan perheen päämies on Hurja-Kaarlo, lettipäinen mies, jolla on iso ruokahalu ja suuri sydän, ja juuri hän ryösti Viljan mukaan. Seuraksi lapsilleen, nähkääs. Rosvoauton ratin takana istuu Kaarlon vaimo Hilda, kelpo kokki ja pätevä painija. Rosvomamman on pakko olla, ei sitä muuten maantierosvojen kesäpäivillä pärjää. Miehistöön kuuluu myös Kulta-Pete, jonka intohimona ovat pienoismallit, sekä jo mainitut lapset.

Kalle on suunnilleen Viljan ikäinen ja haaveilee joskus komentavansa omaa rosvoautoa, mutta sitä ennen kannukset on ansaittava. Tällä saralla on pidemmällä hänen siskonsa Hele, joka on hyvä kaikessa, mutta erityisesti barbien tuunaamisessa punkkareiksi. Tähän joukkoon Vilja päätyy ja ennen kuin hän huomaakaan, hänestäkin alkaa kehkeytyä pesunkestävä ryöväri. Kehittääpä hän ihan oman merkkirikoksenkin.

Me Rosvolat on hauska ja kepeä seikkailu, jossa rosvous ei ole lainkaan pelottavaa (ellei sitten pelkää vadelmaveneidensä puolesta) vaan omalaatuinen vaihtoehtoinen elämäntapa, jolla on omat sääntönsä. Kyse ei ole rahasta, sen päälle Rosvolat eivät ymmärrä ollenkaan, vaan vapaudesta. Rosvot kun voivat ajaa minne tahtovat ja pysähtyä uimaan, kun siltä tuntuu. Eivätkä he ole pahoja, he kun vievät vain tarpeellisen, eikä koskaan keneltäkään kaikkea.

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on jo ehtimässä neljänteen osaansa eikä se ensimmäisen kirjan perusteella ole mikään ihme. Kirjan kieli on riemukkaan rikasta ja juonenkäänteet jänniä, jopa siinä määrin, että jos omat lapseni olisivat tyytyneet kuulemaan iltasaduksi vain ensimmäisen osan, olisin lukenut loput ihan vain itsekseni. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt on jo Konnakaraoke hyvässä vauhdissa.

Muistoissa sininen Maa

Muistoissa_sininen_MaaMuistoissa sininen Maa (Blue Remembered Earth)
Alastair Reynolds
Suomennos Hannu Tervaharju
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0782-6

Akinyan suku on jo vuosikymmenet operoinut ympäri aurinkokuntaa aina Merkuriuksesta Kuiperin vyöhykkeelle. Automatisoidut asteroidilouhimot suoltavat arvokkaita resursseja sisäplaneettojen käyttöön jatkuvana virtana. Kun suvun matriarkka Eunice yllättäen kuolee vain 130-vuotiaana, perheen kapinallinen aines päätyy napit vastakkain liikemiesmäisten serkkujensa kanssa.

Geoffrey Akinya on onnellinen tutkiessaan elefantteja, joiden aistimaailmasta hän haluaisi saada selvyyttä. Työ kuitenkin keskeytyy, kun serkut Hector ja Lucas tarjoavat lisämäärärahoja pientä palvelusta vastaan. Kuun pankista on paljastunut isoäidin salainen tallelokero, ja sen sisältö pitäisi selvittää. Serkut eivät voi lähteä, mutta Geoffrey voi. Tästä alkaa koko aurinkokunnan kattava, monitahoinen retki, jonka aikana setvitään edesmenneen mummon salaisuuksien verkkoa.

Romaanin tulevaisuudessa punotaan edelleen poliittisia juonia, mutta väkivalta on kitketty olemattomiin. Tästä on kiittäminen Mekanismia, maailman kattavaa valvontakoneistoa, jolta ei hevin pääse pakoon. Katvealueitakin on, esimerkiksi Kuussa Valvomattomalla vyöhykkeellä. Siellä asustaa Geoffreyn sisar Sunday, joka tempautuu mukaan sukuhistorian pyörteisiin.

Sundayn kautta tutustumme Marsiin, jossa valtava robottien taistelutanner simuloi evoluutiota pikakelauksella. Geoffreyn matkassa lukija kuljetetaan puolestaan valtamerten pinnan alle, missä ihmiskunta sopeuttaa itseään elementtiin, joka kattaa 71 prosenttia planeetan pinnasta.

Alastair Reynolds tapaa kirjoitella tiiliskiviä, ja kuusisataasivuinen Muistoissa sininen Maa on juuri sellainen. Onneksi mukaan on löytynyt ihailtava määrä scifistisiä visioita, joissa piisaa ihmeen tuntua. Lisäksi romaanin päähenkilöt tuntuvat eläviltä. Harmillisesti sama syvyys ei yllä sivuhahmoihin, jotka pahimmillaan noudattavat vain yhtä juonen vaatimaa motiivia.

Tarina on pitkälti Eunice Akinyan rakentaman mysteerin selvittämistä. Kaikki löydetyt osaset ovat merkittäviä, mutta niiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut. Suuhun jää kikkailun maku, joskin kyseistä kikkailua on varsin viihdyttävä seurata. Esimerkiksi ilman Mars-jaksoa juoni olisi toki ratkennut, mutta itse kirja olisi ollut paljon köyhempi.

En ole koskaan ollut kummoinen Reynolds-fani, ja hänen Jäänpuskijat-romaaniaan muistelen jopa inhonneeni. Muistoissa sininen Maa palautti kuitenkin uskoni hänen kykyihinsä. Niinpä buukkaan suosiolla lukukalenteriini Reynolds-aikaa tuleviksi vuosiksi.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2013)

Päiväpartio

PäiväpartioPäiväpartio
Sergei Lukjanenko, Vladimir Vasiljev
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2013
978-952-264-200-4

Maailmassa Valon ja Pimeyden palvelijat ottavat jatkuvasti toisistaan mittaa. Satoja vuosia sitten solmittu Sopimus estää vastakkainasettelua repeämästä maailmaa tuhoavaksi sodaksi, mikä tarkoittaa vain sitä, että sota käydään pinnan alla mahdollisimman kieroja temppuja käyttäen. Sopimus kun ei ole mikään itse itseään toteuttava voima, vaan dokumentti, jota valvoo Inkvisitio. Jos ei vielä nimestä käy ilmi, sen verran vihjaan, että Inkvisition tulilinjalle ei ole hyvä joutua.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Yöpartio Valon palvelijat olivat pääosissa. Tutustuimme analyytikon hommista kentälle joutuneeseen Anton Gorodetskiin, jota Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon pyrki manipuloimaan. Aivan kuten Yöparion johtaja Geserkin, sivumennen sanoen. Kummassakin kirjassa isot pojat kehräävät kasaan suunnitelmia suunnitelmien sisälle, kunnes koko juonirakenne muistuttaa valtavaa maatuskaa eikä lukija voi olla lainkaan varma siitä, onko ainutkaan näkyvillä oleva nukke se sisimmäinen, tai edes ulommainen.

Päiväpartiossa estradi annetaan Pimeyden palvelijoilla ja kuten totuttua, romaani jakaantuu kolmeen erilliseen osaan, jotka yhdessä kuljettavat juonta kohti huippuaan. Ensimmäisessä osassa kohtaamme jälleen Yöpartiosta tutun noidan Alisa Donnikovan, joka taisteluvästmyksen vuoksi lähtee lomalle Artekin nuosisoleirille. Romanttisen kirjallisuuden oppien mukaan ei kunnon lomaa ilman lomaromanssia, ja Alisa kohtaakin varsin miellyttävän nuoren miehen, jonka kanssa voisi vähän vehdata. Jotkin ihmissuhteet vain saavat alkunsa huonojen enteiden alla.

Toisessa osassa Moskovaan saapuu harvinaisen hyvätapainen Pimeyden palvelija, josta ei ole koskaan ollut mitään harmia kellekään, ainakaan partioiden mittapuun mukaan. Silti hän onnistuu olemaan paikalla kerta toisensa jälkeen, kun joku pääsee hengestään eikä kumpikaan puoli oikeastaan tiedä, miten koko kaveriin pitäisi suhtautua. Kun samaan aikaan järjettömän voimakas maaginen artefakti ryöstetään Inkvisition holveista, alkavat panokset olla kovin korkealla. Mutta ei toki niin korkealla kuin lopussa, kun maailman kohtalo tyrkätään vaakalaudalla pariinkin otteeseen. Ja kaiken yllä häälyy kysymys siitä, kuka koko peliä oikein pyörittää.

Kerronnan tyyli on tuttua jo Yöpartiosta. Se on samalla melankolista että toiveikasta. Vaikka sää ja maailma kokonaisuutena painavat niskassa ja pyrkivät masentamaan, vaikka Hämärä korjaa satoaan, vaikka maailmanloppu on jo aivan nurkan takana, aina voi vetää kännit ystävän kanssa ja lyödä pöytään syvällisiä totuuksia.

Hahmot välttävät mainiosti perinteisen draamahuorauksen, missä reaktiota seuraa väistämättä ennakoitavissa oleva vastareaktio, ja juuri tämä tekee lukukokemuksesta paitsi omintakeisen myös miellyttävän. Hahmoista välittää, koska heidän reaktionsa eivät ole tarkkaan ennustettavissa, sillä sen johdosta he vaikuttavat aidoilta. En tunne venäläisiä, vaikka jotain sukua sieltä onkin peräisin. En ole edes koskaan käynyt Venäjällä. Silti minulla on joitain mielikuvia venäläisistä ja Sergei Lukjanenkon luonnehdinta vastaa niitä ihastuttavasti.

Pohdittavaa riittää hyvän ja pahan suhteesta, sekä henkilökohtaisesta vastuusta. Valon palvelijat uhraavat kaikkensa epäkiitollisten ihmisten edessä, Pimeyden palvelijat taas haluavat elää täydellisen vapaina ilman, että kukaan astuu heidän tielleen. Vaan entäpä, kun Valon palvelijan oma etu menee ristiin ylevämpien tarkoitusperien kanssa? Entä kun tavallisten ihmisten murhaaminen vähentää pahuuden määrää joskus tulevaisuudessa? Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ja onkin ilo nähdä hahmojen säntäilevän dilemmojen sokkelossa yrittäen selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Yöpartio-sarjaan kuuluu vielä kolme kirjaa lisää. Toivon totisesti, että nekin ilmestyvät vielä suomeksi.

Vaaniva pelko ja muita kertomuksia

Vaaniva pelkoVaaniva pelko ja muita kertomuksia
H. P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-437-2

Lovecraftin koottujen teosten kolmannessa osassa pääsemme tutustumaan miehen alkuaikojen lyhäreihin, joiden pituus keikkuu pitkälti 10 ja 20 sivun välimaastossa. Mukana on myös pari hieman pidempää tarinaa: Olio kynnyksellä ja Unet noitatalossa, sekä massiivinen Hulluuden vuorilla, joka haukkaa liki kolmanneksen koko kirjasta. Onneksi se on timanttia.

Lyhyemmät novellit vievät lukijan tuttujen kauhujen lisäksi myös fantastisempaan maailmaan. Lovecraft loi unimaailman, jossa piskuisia ihmisiä tärkeämmiksi nousevat kaupungit ja paikat, sekä vähäisemmät toiset jumalat. Näistä Iranonin etsintä ja Toiset jumalat jäivät parhaiten mieleen, ja Valkoinen laiva. Niitä eivät hallitse kosminen kauhu ja mieltä jäytävä pelko, vaan surumielinen vire, joka jää jäljelle, kun kaikki maaginen hiljalleen poistuu ihmisen elämästä.

Muista tarinoista nostan esiin Erich Zannin musiikin, joka pureutui lähtemättömästi mieleeni, kun sen ensi kertaa yli kaksi vuosikymmentä sitten luin. Siinä on sellaista selittämätöntä maanisuutta, joka itseänikin usein riivaa. Toisaalta toivotan tuollaisen maanisuuden tervetulleeksi, enhän minä muuten saisi mitään aikaan, mutta tietyt ikkunat on syytä pitää Erich-parkaa tiukemmin säpissä.

Edellisen kokoelman niminovelli Varjo menneisyydestä oli puuduttava pituutensa vuoksi, koska vihjailuja ilmiselvistä asioista jaksaa vain rajallisen ajan, ennen kuin kerronta hyytyy ja lukija alkaa tuskastuneena toivoa lopun koittavan mitä pikimmin. Mikään tämänkaltainenkaan ei vaivannut pienimmässäkään määrin vieläkin pidempää tarinaa Hulluuden vuorilla, joka on tämän kokoelman helmi.

Etelänapa saavutettiin vihdoin ja viimein vuonna 1911, mutta tutkittavaa riitti silti edelleen. Lovecraft riensi omalta osaltaan täyttämään tyhjää maata ja kuvittelemaan tuon eteläisen mantereen poikki mahtavan vuorijonon, joka jätti Himalajankin varjoonsa. Hän loihti esiin vahvan kuvauksen jäisistä myrskyistä, lumesta, lähellä kokoavista reunakukkuloista ja niiden takaa taivaisiin nousevista hulluuden vuorista, joiden takana oli, niin, mitä. Huimat löydöt seuraavat toisiaan, kun Maapallon historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tutkijat kaivautuvat yhä syvemmälle ajan ja avaruuden mysteereihin. Novellin, vaiko ehkä pienoisromaanin, ote ei herpaannu vaan jännite kantaa voimakkaana loppuun asti.