Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2013

Alppitähti – Valentine

Alppitähti ValentineAlppitähti – Valentine
Tarina: Yann
Piirros: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali, 2012
ISBN: 978-952-5877-24-3

Herrojen Yann ja Hugault aiemmassa sarjassa Huuhkaja seikkailtiin toisen maailmansodan melskeissä. Ei toista ilman ensimmäistä, Alppitähti-sarja kuvaa sitä natseja edeltävää nujakkaa.

Tarinan keskiössä on kaksi veljestä, Henri ja Alphonse Castillac. Ennen sotaa he asuvat Pariisissa ja viettävät elämää, johon kuuluvat fiinit puvut, naiset ja absintti. Sodan jo hetken riehuttua, vuonna 1917, Henri lentää maineikkaan Haikalaivueen siivin Alphonsen pitäessä saappaansa tiukasti ei-kenenkään-maan savessa panssarijoukkojen luutnanttina. Kummallakin on jo tässä vaiheessa selvästi omat demoninsa. Alphonse on saanut lähtöpassit lentojoukoista jonkin nimeämättömän rikkeen vuoksi, kun taas Henri on sankareista urhein ja niittää mainetta hurjilla tempuillaan. Tuo rohkeus vain pettää välittömästi saksalaisen Alppiruusulla kukitetun Albatrosin ilmaantuessa taivaalle. Poikia painavat suuret surut.

Ihastus

Ihastus

Vihastus

Vihastus

Piirrokset ja väritys ovat jälleen kerran kaunista katseltavaa. Hugault hallitsee lentovehkeiden anatomian suvereenisti. Myös muita vehkeitä ja anatomiaa on luvassa sen pakollisen sivun verran, eihän kyseessä olisi kaksikon albumi ilman seksikohtausta mahtavine ryntäineen.

Tarinallisesti ollaan hatarammalla pohjalla. Siinä missä Huuhkajan hyvin saattoi julkaista kolmena erillisenä albumina, Valentine puolestaan tuntuu vahvasti isomman kokonaisuuden osalta eikä jaksa kantaa omillaan. Alphonsen panos itse sodassa jää mitättömäksi ja hunnien lentosankari Erich näyttäytyy varsinaisesti vasta viimeisellä sivulla, ja sekin vain petaa tulevia yhteenottoja Henrin kanssa. Aikajanalla pompitaan kolmessa temporaalipisteessä, mikä sekoittaa kerrontaa entisestään.

Valentine on hyvä tarinan alku, muttei hyvä tarina itsessään. Toivottavasti Alppitähden seuraavat osat antavat tälle albumille järeämmän merkityksen.

Routakodon julkaisuaikataulu

Viime vuoden aikataulu oli helppo. Raapale ulos joka ikinen päivä. Nyt kun rytmi puuttuu, olen jo päätynyt kirjoittamaan milloin mitäkin, eli epäsäännöllisesti. Tarvitsen selvästi aikataulun, jota noudattaa parhaan kykyni mukaan. Sellainen oli siis pakko kehittää.

Raapaleita julkaisen kolmasti viikossa. Kirjoitustahtitavoite huomioiden niitä pitäisi samalla kertyä koko ajan varastoon. Raapalepäivät ovat keskiviikko, torstai ja sunnuntai.

Arvosteluja tuuppaan julki kahdesti viikossa, aina sen verran kuin on valmistunut siihen mennessä. Nuo päivät ovat tiistai ja perjantai.

Maanantait ja lauantait ovat julkaisun, joskaan eivät välttämättä kirjoittamisen, kannalta vapaapäiviä.

Perustin samalla Facebookiin sivun Routakoto, johon päivitysten pitäisi tulla automaagisesti. Olkoonkin ettei FB näytä kaikkia päivityksiä. Peukuttakaa sivua silti, jos vain nappaa.

Kapteeni Kanki: Numero 2 ja Tositarkoituksella!

Kapteeni Kanki KakkonenKapteeni Kanki, Numero 2 (2008) ja Tositarkoituksella! (2011)
Kari A. Sihvonen
ISBN: 978-952-92-3904-7, 978-952-5783-05-6

Kapteeni Kanki on supersankari, joka saa voimansa maagisesta rautakangesta, jolla hän leipoo turpaan pankkirosvoja ja muita pahiksia. Tai, Kapteeni Kanki on pornoon koukussa oleva supervoimainen sälli, joka kiskoo viinaa ja fiilistelee alapään juttuja. Kummasta mahtaakaan olla kyse? Vihjeeksi kerron, että hänen tyttöystävänsä nimi on Pirjo Reva. No niin.

Oikeasti en ole edes selvillä Kapteeni Kangen historiasta, mutta veikkaan radioaktiivisella Viagralla olevan tekemistä alkuperän kanssa. Kuten muutkin superjampat, myös Kanki on profiloitunut taistelemaan tietyntyyppisiä vastustajia vastaan. Yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan iso leka tai panohalut. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja.

Kanki_TositarkoituksellaKankea on julkaistu kaupallisesti ja ronskimmissa erissä, mutta niitä minulla ei vielä ole. Sen sijaan haltuuni on joutunut ilmesesti kakkosalbumi vuodelta 2008 sekä 16-sivuinen taskulärpäke Tositarkoituksella! Jo niiden perusteella on selvää kauraa, millä tasolla tarinoiden huumori liikkuu (kutakuinkin navasta alaspäin ja polvista ylöspäin).

Näissä kahdessa julkaisussa Kanki seikkailee mainosalalla, taistelee Sexbot 2000:tta vastaan ja jallittaa toisen, mahtimelalla varustetun seksirobotin jörnimään nykytaiteen museota. Samalla selviää, miksi ryyppyillan jälkeen päässä pirisee.

Kapteeni Kanki soveltuu parhaiten sellaisille, joilla osa huumorintajusta on jämähtänyt jonnekin teinivuosien pornoeroottiseen limboon. Onneksi kuulun kohderyhmään.

Täytä aukkokohdat: Taide menee päin ______?

Kanki vastaan Mahtimeisseli! Vain kovin voi voittaa!

Nemi: Villi ja vakaa

Nemi Villi ja vakaaNemi: Villi ja vakaa
Lise Myhre
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-528-9

Olen ollut Nemi-fani jo vuodesta 2003, jolloin ensimmäinen albumi ilmestyi suomeksi. Pahaa-aavistamattomana avasin albumin antikvariaatissa ja ihastuin välittömästi tyttöparivaljakkoon, joiden näkemys hauskasta tempauksesta oli kiskaista helium-henkoset teletappi-ilmapallosta. Myyty!

Nemi itse on pysynyt varsin samanlaisena koko uransa. Hän on fantasiasta diggaava gootti, joka on valmis yhden yön juttuihin omilla ehdoillaan. Hänen sielutoverinsa Anu taas tasapainoilee edelleen sillä hiuksenhienolla rajalla, jonka toisella puolella vaanii puuduttava päivätyö ja arkielämä kaikkine rasitteineen siististä kämpästä joulukorttien lähettämiseen. Toisella puolen taas odottaa rento hulluus Nemin malliin, pilkkuun venyvät baari-illat, kesäpäivät puistossa ja eläminen päivä kerrallaan. Kehitystä on tapahtunut lähinnä miesrintamalla. Anu vaihtoi sälliä punkkarista taviksempaan ja Burzumin laulaja luistelee tätä nykyä töihin, sillä Nemi retkahti taannoin vakisuhteeseen. Lihaa syövään urheilijaan, kaiken lisäksi. Tämä on luonut mahdollisuuksia kehittää jotain uutta vanhan toistamisen sijaan, mutta itselleni on jäänyt fiilis, että tästä ei ole otettu irti läheskään kaikkea sitä, mikä olisi mahdollista.

Sarjan vahvuuksia ovat arkipäivän järjettömyyksien osoittelu, absurdismiin saakka huipentuva fanitus, oli kohteena musiikki tai kirjallisuus, sekä ne pienet, pysäyttävät vakavat hetket, jolloin Lise Myhre puhuu sivun verran tärkeistä asioista, kuten kaiken katoavaisuudesta. Kaikkiaan tulilinjalle joutuu yhtäläisesti niin länsimainen kulutuskulttuuri kuin ihmissuhteet.

Uusin albumi, Villi ja vakaa, on järjestyksessä 25. ja näin ollen sarjan historiaan mahtuu jo monenmoista. Itseasiassa minkä tahansa sarjan kohdalla tuollaiseen materiaalimäärään sisältyy pakostakin keskimääräistä parempia ja huonompia töitä ja tämä periaate pätee myös strippisarjoihin. Nemi-skaalalla Villi ja vakaa on keskitasoa, ehkä jopa hieman alle. Toki mukana on hauskojakin juttuja, jotka irrottivat pari huutonaurua, mutta huippualbumista ei voi puhua.

Tämän vuoksi melkein missasin Novan deadlinen

Tämän vuoksi melkein missasin Novan deadlinen

Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio

Kapteeni Kuolio Hämeenpuiston muumioKapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5938-02-9

Aivan vastikään tutustuin paremmin Kapteeni Kuolion maailmaan. Luulin Kalevankankaan ihmissuden olleen ensimmäinen törmäykseni hahmon kanssa, mutta epämääräiset muistikuvat yrittävät ehdotella, että olen tosiaan vilkuillut Kapteenin edesottamuksia Tähtivaeltajan sivuilta joskus aiemminkin. Niin tai näin, vasta nyt olen saanut otteen siitä, mistä Kapteeni Kuoliossa on kysymys ja oppinut samalla arvostamaan sitä varsin suuresti.

Kuolio muumiopatsasHämeenpuiston muumio albumina muistuttaa rakenteeltaan Ihmissutta. Nykyaikaiseen populäärikulttuuriin pesiytynyt perinteinen kauhuelementti nousee esiin ja Kapteenit Kuolio & Kökkö (joista jälkimmäistä ei vieläkään taideta albumin sivuilla nimetä) lähtevät selvittämään tilannetta. Tällä kertaa muumiot vaeltavat Tampereen kaduilla. Samalla kun sankareidemme tie vie pitkin Tampesterin raitteja Kuolio valistaa toveriaan muumiologian perusteilla. Ja hyvin valistaakin, opin paljon muinaisegyptiläisestä sieluopista, sanalla sanoen siitä, mikä voi motivoida vuosituhansia käärinliinoissa uinuneita vainajia lähtemään aamuhölkälle.

Karaokemuumio

Karaokemuumio

Tarina saa alkunsa, kun Kuolion pyylevämpi aisapari menee ostamaan egyptiläisen patsaan antiikkikaupasta. Alku on hitaanpuoleinen, tietopätkien katkoma kävelyretki, mutta kun toiminta alkaa, vauhti on hengästyttävä. Tapahtumien sitominen aitoihin paikkoihin on se lisäripaus, joka saa koko keitoksen toimimaan. Kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävelyretki huimien seikkailujen tapahtumapaikoille, teen parhaani päästäkseni mukaan.

P. A. Mannisen työ Kuolion parissa paljastuu jo nyt olevan merkittävä kulttuuriteko. Hän ammentaa paitsi mytologioiden syvemmistä lähteistä myös kotikaupunkinsa värikkäästä historiasta. Ja tämä on se, mitä olen jo nyt oppinut suuresti arvostamaan. Oikeissa käsissä Suomi, jopa Tampere, voi olla yhtä kiehtova miljöö kuin Lontoo tai Tokio.

Azumanga Daioh (1/4)

Azumanga Daioh 1Azumanga Daioh (1/4)
Kiyohiko Azuma
Punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1559-7

Koulu voi olla reuhakka paikka riippuen luokan kokoonpanosta. Todellinen härdelli sen sijaan vaatii kajahtaneiden luokkatovereiden lisäksi myös sekopäitä opettajia. Azumanga Daioh tarjoaa molempia, japanilaiseen tyyliin.

Azumanga Daioh burleskiEnsin lukuvinkki: vaikka tätäkin mangaa luetaan lopusta alkuun kuten tapana on, nyt kannattaa aloittaa alusta ja selata mainosten ohi sivulle 162 ja luntata sarjan päähenkilöiden nimet. Minulla ainakin menee helposti samanoloiset hahmot sekaisin, ennen kuin pääsen sarjaan kunnolla sisään, ja Azumangassa kuudella kahdeksasta päähenkilöstä on mustat hiukset. Tai ehkä minä esittelen heidät.

Opettajia ovat Tanizaki Yukari sekä Kurosawa Minamo. Jälkimmäinen opettaa liikuntaa, ensimmäinen on ehkä koko luokan tärähtänein henkilö. Tanizakin ajotaito on legendaarinen, mistä todistavat auton lukuisat lommot, eikä hän muutoinkaan ole opettajuudestaan huolimatta luokan viisain, fiksuin tai tietävin. Se titteli kuuluu tuplaponnaripäiselle Chiyo-chanille, joka on jo lukiossa 10-vuoden iästään huolimatta. Hivenen yrmy ja pidättyvä Sakaki on todellisuudessa varsin herkkä ja hyvin eläinrakas, joskin kissoilla on tapana vastata hänen huomionosoituuksiinsa lähinnä puremalla. Tomon käyttämät desibelit rikkovat varmasti joitain aserajoitussopimuksia, mutta ainakaan ympäristölle ei jää epäselväksi hänen mielipiteittensä laatu. Osaka taas ei ole oikeasti Osaka vaan muuttanut Osakasta, mutta kerran annettu nimi tarttui kuin piki jalkapohjaan kuumana kesäpäivänä. Mukana heiluvat myös Kaori ja Yomi, mutta heistä ei jäänyt yhdellä lukukerralla yhtä kirkkaita muistikuvia.

Azumanga Daioh varjoParia poikkeusta lukuunottamatta tarinat ovat neliruutuisia strippejä, minkä ansiosta Azumangaa voi lukea juuri sopivissa paloissa. Tai vaikka kaiken kerralla. Ensimmäinen kirja kattaa ajanjakson lukuvuoden alusta, mikä Japanissa koittaa huhtikuun alussa, aina jouluun asti. Samalla suomalaiselle lukijalle selviää tiettyjä japanilaiseen kulttuuriin liittyviä seikkoja, kuten se että jouluaattona on tapana käydä treffeillä, tai että osakalaisilla on oma luonteenomainen huumorilajinsa. Moni seikka oli minulle aiemmin tuntematon, mutta alaviitteet opastivat kelvokkaasti. Vaikka aiemmasta mangakokemuksesta on kyllä hyötyä, suurimmassa osassa stripeistä mitään muuta taustatietoja ei vaadita kuin inhimillinen ymmärrys.

Verrattuna Kill Me Babyyn koululaishuumori on Azumangassa toimivampaa. Oppilaat ovat vain oppilaita olematta samalla jotain muuta, kuten syndikaatin palkkatappajia tai ninjoja. Arkipäivään kuuluu ruokatunteja, urheilupäiviä ja pistokokeita, ja niistä sitten ammenetaan tilannekomiikkaa. Omalla kohdallani koulunkäynnistä on kulunut jo kohtalaisen turvallinen aika, mutta nuorempien lukijoiden kannattaa olla varuillaan. Käsitellyt teemat saattavat aiheuttaa näppylöitä sekä epämieluisia takaumia.

Azumanga Daioh ei ehkä ole kertakaikkisen ratkiriemukas, mutta irrotti joka tapauksessa naurut muutamaan otteeseen ja viihdytti lopun aikaa. Sarja on myös uponnut varsin vankasti kotitalouden 11-vuotiaiden demografiseen segmenttiin.

Tarina Mustan Hehtaarin metsän orjuuttajista

Orvokki Lähteensilmä oli keiju, ja kuten keijut yleensäkin, hän oli pieni kooltaan, kaunis kasvoiltaan ja häijy luonteeltaan. Asuinpaikkanaan hänellä oli Puunkolo, jonka metsän eläimet olivat hänelle rakentaneet. Puunkolossa oli kaikki tarpeelliset mukavuudet: juokseva vesi, sauna, poreallas ja kaapeli-tv. Hän kutsui kaksikerroksista huvilaansa puunkoloksi vain johtaakseen harhaan keskustelukumppaneitaan, joita tosin hänellä ei monta ollut. Kukapa nyt kopean ja pikkumaisen keijun kanssa tahtoisi viettää aikaa? Palvelijoita lukuun ottamatta, tietysti.
Huvilansa hän oli teettänyt orjatyönä heti keväällä metsän vallattuaan ja sen eteen oli monta tikkaa, oravaa ja lumikkoa heittänyt henkensä. Fiksuimmat olivat selvinneet puhumalla pahaa tovereistaan ja kipuamalla Orvokin suosioon. Se oli ollut helppoa naapurikärhämien myrkyttämässä ilmapiirissä. Verrattain rauhallinen sekametsä oli muuttunut alta viikon pakkotyöleiriksi.
Orvokki oli pitänyt orjajoukkionsa kurissa palkkaamalla päällysmiehiksi kaksi peikkoa. Kukaan ei uskaltanut nousta Orvokin valtaa vastaan, ei ainakaan sen jälkeen kun Puntti ja Sintti olivat julmasti murskanneet peltohiirien kapinan. Tämän takia ei Mustan Hehtaarin metsästä löydy peltohiiren peltohiirtä tänäkään päivänä.
Puntti oli kahdesta peikosta isompi. Se painoi ainakin kaksisataa kiloa ja jaksoi nostaa kiven kuin kiven, ei väliä miten suuri se oli. Puntilla oli päässään aina, myös nukkuessaan, keltainen hattu, jossa oli valkoinen sulka. Sen se oli repinyt kiinni saamaltaan joutsenelta, joka oli päässyt hengissä pakoon vain siksi, että heti sulan saatuaan oli Puntti alkanut kiinnittää sitä hattuunsa.
Sintti puolestaan oli huomattavasti pienempi kuin toverinsa, mutta samalla kierompi, luihumpi ja sadistisempi. Siinä missä Puntti hakkasi puunrungollaan kaikkia, jotka eivät työskennelleet tarpeeksi rivakasti, käytti Sintti hienovaraisempia metodeja. Niihin lukeutui muun muassa myrkytettyjen ruoka-annosten jakaminen mahdollisille kapinajohtajille ja maamiinojen sijoittaminen patjojen alle ihan summamutikassa. Hyvin pian kukaan orjaleirin vanki ei ollutkaan käyttänyt makuualustanaan muuta kuin kovaa maata. Tämän jälkeen Sintti oli siirtynyt teholiimaan ja syyhypulveriin, mutta huolimatta kaikista järjettömistä väkivaltaisuuksista ja valtavista miestappioista ei yksikään eläin edes harkinnut karkaamista. Siitä pitivät kimalaiset huolen.
Kimalaiset olivat peikkojen ohella ainoita, joita Orvokki kohteli edes jonkinlaisella kunnioituksella, vaikkakin vähäisellä. Ne keräsivät Orvokille mettä, jota ilman keijut, kuten hyvin tunnettua, kuolevat hyvin tuskallisen kuoleman. Niinpä ne olivat tehneet sopimuksen Orvokin kanssa: ne toisivat Orvokille kaiken tämän tarvitseman meden ja vartioisivat orjia, ja Orvokki puolestaan jättäisi ne rauhaan. Punttia tämä sopimus ei miellyttänyt, sillä nyt hän ei voinut mätkiä kimalaisia puunrungollaan kuten ennen. Onneksi hänellä oli paljon muuta mätkittävää. Ja aina välillä osui joku partioiva kimalainenkin puunrungon eteen. Ihan vahingossa vaan.

Yksi metsän kovaosaisista eläimistä oli Taavi Tikka, joka ei ollut ollenkaan tyytyväinen asemaansa, vaikka olikin melkoisen korkealla Orvokin komentoketjussa. Kun metsän muille linnuille oli selvinnyt Taavin petollinen luonne, Taavi jäi sosiaalisesti yksin.
Hän muutti serkkunsa Åke Koskikaran luo läheisen virran varrelle, mutta lopulta hän joutui lähtemään sieltäkin. Kaikki oli ollut hyvin niin kauan, kunnes läheisessä Primalcon tehtaassa sattui onnettomuus ja virtaan pääsi valtaisa määrä Koskenkorvaa. Åke, joka oli siihen asti viettänyt nuhteetonta elämää ja oli siten siis täysin tottumaton alkoholin kuluttaja, alkoi häiritä naapureita riettailla lauluillaan siinä määrin, että lopulta muut lähiseutujen asukkaat yksissä tuumin tuikkasivat Åken kodin tuleen. Koivulehto oy:n asukastoimikunnan puheenjohtaja Harri Hirvi oli liekkien lyödessä yhä ylemmäs todennut: ”Niin päättyy Åke Koskikaran koskiskaraoke ja nyt on sen päällelaulut loppu.” Åke oli käristynyt sammuneena vuoteeseensa ja Taavi oli nipin napin päässyt pakoon.
Peläten henkensä puolesta Taavi päätti muuttaa turvallisemmille maille Keski-Amerikkaan, eikä häntä sen koommin Mustan Hehtaarin metsässä nähty. Jotkut huhut kertoivat Taavin jääneen metsästäjien verkkoon jossain Keski-Afrikassa ja päätyneen pannuun, mutta kukapa kaikista huhuista selkoa ottaisi.

Eräänä aamuna Puntti palasi vartiokierrokseltaan hiukan huolissaan. Hän otti jotain taskustaan ja näytti Sintille.
– Katsos hei tätä. Keltainen lehti. Syksy on tulossa.
– Tämä ei ole ollenkaan hyvä, sanoi Sintti. – Syksyn tullessa keijut muuttavat etelään, mutta me emme voi päästää rouva Lähteensilmää menemään. Muutoinhan meiltä menee työ ja katto pään päältä. Puhumattakaan siitä, että talven aikana nuo kirotut jyrsijät ja muut itikat saattavat kasvattaa selkärangan ja keväällä ei hyvä heiluisi. Meidän on estettävä sitä ämmää lähtemästä. Mutta miten?
– Jaa, sanoi Puntti, – murskataan sen siivet niin se ei pääse lentämään. Ja jos se ei voi lentää niin se ei voi lähteä.
Sintti riemastui. – Kuule, ensimmäinen hyvä idea sinulta tänä vuonna, ja syksy on vasta alkamassa. Just niin me tehdään! Ja jo samalla viikolla Orvokkia kohtasi osittain epäonnistunut salamurhayritys, kun suuren tammen takaa ammuttu nuoli osui vain siipeen. Salamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni, ei vaikka Puntti ja Sintti kuulustelivatkin kaikkia kiinnisaamiaan eläimiä sellaisella riehakkuudella, että tunnustus olisi kyllä irronnut jos joku olisi vain jotain tiennyt.
Niinpä Orvokin ei auttanut muu kuin jäädä Mustan Hehtaarin metsään talveksi, kun vapaaehtoista kyytiäkään ei ollut mistään tiedossa. Vain tyhmä olisi pakottanut jonkun kurjen tai vastaavan ratsukseen ja vastaamaan turvallisuudesta koko pitkän lentomatkan ajaksi, ja tyhmäkin vain kerran.

Toisaalla olivat metsän eläimet laatineet suunnitelmia. Puunkolon valmistuttua olivat työt vähentyneet, vaikka Orvokki tahtoikin kesämökin sadan metrin päähän huvilastaan, ja orjuutetut eivät olleet jääneet lepäilemään. Kärppien oli onnistunut salakuljettaa työmaalle viisi kiloa Raidia, ja lopulta eräänä syyskuisena aamuna alkoi tapahtua.
Kimalaisilla oli kova kiire. Yhtäkkiä niiden pitikin kerätä Orvokin matkaeväiden sijasta mesivarasto koko talveksi, ja se ei ollut helppoa puuhaa, varsinkin kun kukat olivat alkavan syksyn myötä vähentyneet. Niiden oli pakko irrottaa vartiovuorosta miehiä mettä keräämään, joten ne eivät voineet tarkkailla aivan kaikkea mitä tapahtui. Niinpä Sintti oli suojaton kun se meni lyömään vähän vauhtia kesämökin perustusten parissa puuhaileviin oraviin.
Sintti oli kumartunut tarkistamaan valetun betonipohjan tasaisuutta tökkimällä vielä märkää betonia kepillä, kun oravat huomasivat tilaisuutensa tulleen. Ne kerääntyivät suureksi laumaksi kivenheiton päähän Sintin taakse ja johtajansa merkistä syöksyivät vellovana laumana eteenpäin. Kuului vain *tömpsis* ja *tumpsis* kun oravat törmäsivät kyyristelevään peikkoon ja Sintti lennähti iso nenä edellä suoraan betoniin. Kuoppa oli kaivettu niin syväksi, että edes Puntti ei olisi päässyt sieltä ylös, pienemmästä peikosta nyt puhumattakaan. Sintti ehti pinnalla räpiköidessään päästää vain yhden ulvaisun ennen kuin betoni veti sen syvyyksiin ikuisiksi ajoiksi. Mutta ulvaisu oli ainoa, mitä kimalaiset tarvitsivat.
Kun työmaalla partioivat kimalaiset vihdoin tajusivat jonkin olevan pielessä, niiden oli enää täysin mahdotonta tehdä mitään Sintin eteen. Eipä sillä että ne olisivat varsinaisesti peikkoa halunneetkaan auttaa, mutta Orvokki suuttuisi paljon jos hänen apulaiselleen tapahtuisi jotain. Väistämätön oli jo tapahtunut, joten massiivinen kosto oli ainoa asia, mihin kimalaiset pystyivät Orvokkia lepyttääkseen. Kaikki kapinalliset olisi pistettävä hengiltä. Pian yleiskimalallinen hälytyssurina kantautui metsän laidasta toiseen ja kaikki kimalaiset kerääntyivät työmaan joka laidalle. Yksikään kurre tai jänö ei pääsisi hengissä karkuun.
Tuhannet kimalaiset lähtivät hyökkäykseen tarkasti suunnitellun kuvion mukaisesti. Jo ensimmäisessä aallossa jokainen kohde saisi tappavan määrän pistoksia. Jos kimalaiset eivät muuta olleet niin tarkkoja maineestaan tehokkaina työläisinä, oli tehtävä sitten mikä hyvänsä. Silmänräpäys silmänräpäykseltä tappava pilvi syöksyi kohti ja kapina näytti olevan tuomittu nopeaan ja tuskalliseen tuhoon, kun Marko Mäyrä säntäsi liikkeelle, juoksi kohti lautakasaa, hyppäsi sen yli ja huusi, – Mustan Hehtaarin metsän puolesta!
Ikävä kyllä Marko oli hypännyt väärän lautakasan taakse ja mäjähti suoraan Punttia varten piilotettuihin ja viritettyihin karhunrautoihin. Kun taistelu lopulta päättyi, Marko haudattiin pakattuna kolmeenkymmeneen kolmeen tulitikkurasiaan.Onneksi Rainer Minkki, maahissodan veteraani ja minkkien seksuaalinen tasa-arvo -yhdistyksen sihteeri, tajusi tilanteen ja jo ennen Markon kohtalokasta loikkaa lähti juoksuun kohti toista lautakasaa. Hänen huima loikkansa piirtyi kirkkaana jokaisen läsnäolijan mieleen. Se oli teko, josta puhuttiin Mustan Hehtaarin metsässä vielä vuosia. Rainerin kadottua lautakasan taakse koko aukio räjähti.
Raid-pommit oli kätketty suurta varovaisuutta noudattaen ja niitä oli aivan joka puolella. Pahaksi onneksi yllätystarkastus oli keskeyttänyt aamuyön miinoituksen, joten viimeinen pommi ja laukaisija oli jouduttu kätkemään samaan paikkaan lautakasan taakse. Näin ollen Rainer, laukaistessaan myrkkypommit, räjäytti myös itsensä. Hänestä tuli Kimalaissodan suurin sankari, jonka urheudesta tehtiin monia lauluja. Kun pommit räjähtivät, pelmahti ilma täyteen hyönteisille myrkyllistä ainetta ja kimalaiset joutuivat sekasorron valtaan. Niiden hyökkäys keskeytyi ja ennen kuin ne tajusivat mitä tapahtui, oli jo liian myöhäistä. Hitaana keltamustana sateena ne tippuivat maahan, kuolleina kuin kivet. Varsin kevyet kivet, tosin. Yksikään kimalainen ei selvinnyt ja niiden lajitoverit läheisessä Pellavalaaksossa muistavatkin tuon syyskuisen päivän Myrkkytorstaina.

Kun kimalaiset ja Sintti olivat poissa tieltä, oli lopputaistelu varsin helppo. Kaikki pettureiksi ryhtyneet kaivettiin koloistaan esiin ja surmattiin armotta. Kaikki paitsi Taavi Tikka, joka oli vaihtanut maisemaa jo kuukautta aiemmin ikään kuin aavistaen mitä tuleman piti.
Puntti taas yritti karkuun, mutta jäi kiinni metsän reunassa ja raahattiin hakattuna rakennustyömaalle. Valkoinen sulka oli tungettu etusormen kynnen alle, mutta keltaista lakkia ei ollut näkyvissä vaikka kolme virnistelevää jänistä vakuuttivatkin ”sen siellä olevan”. Työmaalla vieläkin märkä betoni sai ottaa vastaan jo toisen peikkonsa samana päivänä. Sitä ennen jokaiselle tarjottiin mahdollisuus puraista Puntista pala kostoksi kaikista hirveyksistä, mikä johti siihen, että betoniin päätyi lopulta vain puolikas kylkiluu ja hyvin kaluttu polvilumpio. Koko toimitus oli kestänyt monia tunteja ja Puntti oli pysynyt hengissä varsin pitkään. Lopulta oli aika kääntää huomio itse pääpaholaiseen, Orvokki Lähteensilmään, joka ei päässyt siipirikkona pakoon, sillä hänen alaovensa oli pönkitetty kiinni ja yhdellä siivellä oli paha lähteä lentoon toisen kerroksen parvekkeelta.
Kun pönkkinä ollut lankku oli potkaistu tieltä, huomasivat vapautensa itselleen taistelleet eläimet, että Orvokin ovi oli lukittu sisäpuolelta. Se ei kauaa vihaista joukkoa pidätellyt ja pian lensivät säleet joka suuntaan, kun ovi kaatui karmeistaan ja eläimet vyöryivät sisään Puunkoloon. Orvokkia ei näkynyt alakerrassa, joten oikeutettua vihaa puhkuva massa suuntasi portaita ylös. Sieltä Orvokki löytyi, makuukammaristaan. Viimeisenä tekonaan Orvokki oli riistänyt entisiltä orjiltaan koston suoman ilon ja päättänyt itse päivänsä. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui, että Orvokki oli ottanut yliannostuksen siitepölyä ja menehtynyt varsin onnellisena. Raivostunut lauma repi Puunkolon aivan säleiksi ja lopulta tuikkasi koko höskän tuleen. Vieläkään mikään kasvi ei suostu kasvamaan tuolla mustuneella aukiolla.

Ravistettuaan harteiltaan alkukeväästä saakka jatkuneen orjuuden Mustan Hehtaarin metsän asukkaat muuttivat asuinsijansa nimen Murhatun Keijun metsäksi varoitukseksi muille ja jatkoivat elämäänsä siihen mihin olivat jääneet, parhaansa mukaan. Talvivarastojen keräämiseen oli jäänyt huomattavasti vähemmän aikaa kuin aiempina vuosina, eivätkä uudelleen syttyneet naapuririidat helpottaneet tilannetta yhtään. Elämä palasi vanhoihin uomiinsa.
El Bananiassa Taavi Tikka oli ryhtynyt bisnestikaksi, vaihtanut nimekseen Nikko Nakuttaja ja kasvattanut lopulta melkoisen imperiumin myymällä Brasilian sademetsistä tuotettuja eksoottisia huumeita ympäri maailman. Hän kuoli lopulta viisitoista vuotta myöhemmin KOPin eli Kurre-Oravien Pyöveliveljien vihdoinkin saatua selville hänen olinpaikkansa ja lavastettua murhenäytelmän yhdellä tikalla ja täysperärekalla. Loppujen lopuksi oli oikeus voittanut ja Rainer Minkki saattoi vihdoinkin levätä rauhassa.

(Kirjoitin tämän sadun joskus vuonna 2001 tai 2002 kirjoittajakurssilla, jota olivat vetämässä Anne Leinonen ja Sari Peltoniemi. Tehtävänä oli lyhyestä sadunpätkästä kirjoittaa omanlaisensa versio, ja jos halusi tekstin sai jatkaa loppuunkin asti. Sinä yönä uni oli niukkaa, mutta yleisön ja ennen kaikkea kurssivetäjien palaute oli ehdottomasti sen arvoista. Tarina julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä 1/2002.)

Puolustuslinja (raapale 383)

Puolustuslinja

Siellä ne liikuskelevat yön pimeyden turvin. Kuulen vaatteiden kahahtelua, satunnaista kopinaa kengän osuessa asvalttiin. Luulevat minun nukkuvan, yllättävänsä minut. Vaan ei onnistu!

Pakkanen on kiristymään päin. Se se ajaa ne epätoivon partaalle, siksi ne täällä luuhaavat. Yrittävät, ennen kuin kylmä tekee niistä selvää.

Onhan se kurjaa, kyllä minä niitä säälin, mutta auttaa en voi ja kun minua tai rakkaimpiani uhataan, minähän taistelen. Hivelen konekiväärin tukkia, käsi valonheittimen katkaisemalla. Vähän lähemmäs.

Kirjojani. Niitä ne halajavat, barbaarit ja varkaat. Vain koska kaupungista on muu palava loppunut.

Valot päälle. Resuinen ihmisjoukko seisahtuu säikähdyksestä paikoilleen. Annan konekiväärin laulaa.

Ruumiit putoavat katuun.

Kirjojani ette saa!

Man with the Dog

Man with the DogMan with the Dog
Tuomas Tiainen
Dead Genesis, 2012
ISBN: 978-952-67792-0-1

Joskus on huono päivä. Töissä menee päin helvettiä, baarissa tulee juotua liikaa, huvipuiston kummitusjuna uhkaa nielaista ja psykedeelinen, lähinnä marsupilamin ja musta-muffen äpärälapselta näyttävä koira syö kahvikuppisi. Yhtäläisyyksistä huolimatta kyse ei kuitenkaan ole vuoden ensimmäisestä työpäivästä vaan Tuomas Tiaisen sarjakuvasta Man with the Dog.

Linja-autossa on hauska matkustaa...

Sarjakuva on dialogiton ja englanninkielinen. Tekstiä esiintyy taustalla julisteissa, kylteissä ja vessan seinällä. Ainoa puhe tulee televisiosta uutisten käsitellessä kuuluisan kokin murhaa. Toisaalta sanoja ei aina tarvita, joskus pelkkä tilanne riittää. Ilme, tai ilmeettömyys, kertoo kaiken.

Päähenkilö on kovasti inhimillinen huolimatta ulkoasustaan. Kadulla vastaankävellessä hänet mieltäisi hirviöksi eikä kadun tarvitsisi edes olla pimeä. Mukana roikkuva olio, jonka miellän koiraksi vain albumin nimen perusteella, taas seuraa eläimellisiä vaistoja. Näiden kahden välinen suhde tuo tiettyä lohdullisuutta muutoin masentavaan, jopa painaisjaismaiseen maailmaan, jota Tiainen kuvaa persoonallisella tyylillään.

Man_with_the_Dog.52

Kai sitä on katsottava peiliin ja todettava, että makuni on kehittynyt ja laajentunut vuosien saatossa. Nuorempana en olisi välittänyt tämänkaltaisesta jäljestä lainkaan, nyt luin albumin kahdesti. Epäilemättä valehtelisin, jos väittäisin ymmärtäneeni kaikkia tasoja vieläkään, mutta se vain petaa otollista maaperää kolmannelle lukukerralle.

Man with the Dog on laadukkaasti kuvitettua jokseenkin absurdista sarjakuvaa, joka kestää, ehkä jopa vaatii, useamman lukukerran. Ja nytpähän tiedän mistä on kyse, jos joskus löydän orvon kahvikupin korvan.

Man_with_the_Dog.78

Kultainen temppeli (raapale 382)

Kultainen temppeli

Kiskon itseni rantatöyräälle. Valun vettä ja verta. Kehoni tärisee voimainponnistuksista. Olen ainoa jäljellä. Sademetsä on niellyt muut seurueeni jäsenet. Tarvikkeeni ovat lopussa ja viimeinen ruuhi nyt vuolaan virran pohjassa.

Painan pääni mätästä vasten, kun hetkellinen kimallus osuu silmääni. Se riittää palauttamaan voimani. Nousen seisomaan ja suuntaan kulkuni syvemmälle siimekseen. Lyhyt matkani päättyy aukiolle, jota reunustavat ikivanhat kiviset rakennukset, mutta niitä en edes huomaa. Edessäni kohoaa tarunomainen kultainen temppeli, joka on nimensä mukaisesti valettu tuosta jalosta metallista.

Ääni murtaa lumouksen. Hurraavat joukot purkautuvat kivirakennusten varjoista. Kuvausryhmä ilmestyy temppelin takaa.

”Onneksi olkoon, selvisitte seuraavalle kierrokselle. Muistinne pyyhitään ja pääsette etsimään temppeliritarien aarretta!”