Avainsana-arkisto: Egmont

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

Julkaistu 5 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Julkaistu 30 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Julkaistu 29 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Ylivertaiset 2

Julkaistu 27 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Ylivertaiset 2
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-577-7

Kun Ylivertaisten saaga hyrähti rullaamaan edellisen kirjan alussa, koko tiimi oli levällään kuin paineaallon paiskomat ellun kanat. Hallitukselta pumpattu rahoitus oli poskettoman massiivinen, tukikohta uudenkarhea ja Suosikin kansikuvaan pääseminen silkkaa päivähaavetta. Myt kakkoskirjan alussa Ylivertaiset on jo laajalti juhlittu supersankarijoukko, joka paitsi pelasti Manhattanin Hulkin riehunnalta, myös koko maailman aggressiivisten alieninien apokalyptisilta aikeilta. Heillä siis menee paremmin kuin koskaan!

…aina sivulle 10 asti. Kapteeni Amerikka heittää pienen panttivankikeikan Lähi-idässä ja Thorin mukaan se enteilee sitä, että Ylivertaisia tullaan käyttämään häikäilemättömien imperialistien kauheana käsikassarana kolmannen maailman maissa, ja nostaa ukkosjumalallista kytkintä. Välittömästi tämän perään uutistoimistot saavat vihiä siitä, että reilut 800 ruumispussia täyttänyt hirviö nimeltä Hulk onkin oikeasti eräs Kilven huipputiedemiehistä, itseasiassa koko supersotilashankkeen nokkamies, tohtori Bruce Banner. Vuoden 1929 musta tiistai pörssiromahduksineen ei ole mitään verrattuna siihen suosiokuoppaan, johon Ylivertaiset tämän myötä karahtavat.

Tämä kaikki on toki lämmittelyä. Pian asiat alkavat mennä poskelleen ihan tosissaan. Euroopan ja Amerikan valtiojohtoiset superihmiset lähetetään vetämään Thoria kimpassa nekkuun, eräs Lähi-idän maa joutuu Ylivertaisten ennaltaehkäisevän iskun kohteeksi ja Haukansilmän kotiin tulee ikäviä vieraita. Sen jälkeen onkin totiset paikat. Kohtalaisen moni valtiovalta on jo kuukausia huolestuneena seurannut Amerikan supermellastusta ja pikkuhiljaa alkaa syntyä konsesus siitä, että tilanteelle ’tarttis tehrä jotain’. Enempää en paljasta, mutta tuo jotain ei ole eri blokkien välinen ystävyysjalkapallo-ottelu, vaikka perseelle potkitaankin.

Huolimatta siitä, että panokset ovat korkealla ja konfliktit vakavia, ei koko kirjaa joudu naama näkkärillä lukemaan. Hank Pym etsiskelee itselleen uutta kotia, superryhmää, joka ottaisi hänet mukaan. Katso ja kavahda! Ultimate-versumilla on oma versionsa myös Puolustajista, ja heille Jättiläinen on kuin taivaan lahja. Kokemusta heillä on säälittävän vähän, medianäkyvyyttä vielä vähemmän, ja rahoitusta tuskin taksimatkan vertaa. Tunnettu nimi auttaisi sponsorien saamisessa. Murheen alhon summaa parhaiten Valkyria, joka Hankin esitellessä muurahaismiesvoimiaan tokaisee: ”Uskomatonta, että ryhmässämme on vihdoinkin joku, jolla on oikeat supervoimat.” Vinkki: jos muurahaisella ratsastava lilliputti on parasta, mitä joukkiolla on tarjolla, samalla vaivalla voi luovuttaa ja näyttää yleisölle paljasta ahteriaan. Puolustajat sattuvat olemaan tästä kanssani samaa mieltä. Lukekaa vaikka itse.

Mark Millarin realismiin pyrkivä ongelmanasettelu esittää tällä kertaa kysymyksen, mikä estäisi supersankareita rahoittavaa valtiota käyttämästä tätä resurssiaan omien globaalien etujensa ajamiseen. Lyhyt vastaus on: ei mikään. Kuten kuuluukin, teoilla on seurauksensa ja toinen kysymys kuuluu, miltä nimensä mukaisten supervaltojen välinen yhteenotto näyttäisi. Lopuksi, kun pöly alkaa peittää raunioituneita rakennuksia, voidaan pohtia, miten vältetään se, ettei vastaavaa tapahdu enää koskaan uudestaan..

Erityiskunniamaininta: kymmenen sivun levyinen, auki taiteltava taistelukuva. Eeppistä viileyttä!

Vannomatta toki aina paras, mutta Ultimate-jatkumossa on mahdollista tarinan niin vaatiessa päästää tärkeitäkin henkilöitä hengestään. Joka tapauksessa Ylivertaiset 2:n loppuessa kaikki alussa hengissä olleet hahmot eivät sitä enää ole. Toivoa sopii, että ilmiselvimmät kalmot pysyvät haudoissaan, jottei tulevien seikkailujen jännite kärsi.

Ylivertaiset on kahden kirjan perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista kamaa kaikille supersankareista diggaileville. Poliittinen kommentaari turpakäräjien lomassa saattaa inspiroida myös laajempia kansankerroksia. Ainoa mitä näiden kanssa kiroan on univelka – jos kirjan erehtyy aloittamaan myöhään illalla, kello on jotain epäkristillistä, kun viimeinen sivu on vihdoin luettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Ylivertaiset

Julkaistu 26 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Ylivertaiset
Kirjoittanut: Mark Millar
Piirtänyt: Bryan Hitch
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-573-9

Vuosikymmeniä jatkuneiden supersankarisarjakuvien yksi heikko kohta on päähahmojen kuolemattomuus. Siis tokihan kutakuinkin jokainen superjamppa on aikanaan päässyt hengestään, joidenkin kohdalla kuolemien määrän laskemiseksi pitää ottaa varpaatkin avuksi, mutta kalsarikallejen maailmassa ne kaksi varmaa ovat verot ja kuolemasta palaaminen. Tämä ei edes johdu pelkästään käsikirjoittajien pelkuruudesta. Sekä Marvel että DC ovat vain työläisiä paljon isompien mediajättien valvoessa heidän toimiaan. Mediajättejä kiinnostaa vain raha. Sellaisten nokkamiehet eivät ikimaailmassa antaisi Batmanin ja Hämähäkkimiehen kaltaisien lisensoitavien lypsylehmien kuolla lopullisesti.

Joskus aikoinaan Marvel lanseerasi lehden nimeltä What if? jonka sivuilla käsikirjoittajat pääsivät päästelemään hiukan höyryjä. Jokin kriittinen asia tapahtui eri tavalla kuin pääjatkumossa ja maailma lähi erilaiseen suuntaan. Yleensä huonompaan. Jos koko maailmankaikkeutta ei räjäytetty, vähintään Wolverine tai Peter Parker tapettiin. Kun kerrankin sai nitistää tavallisesti haavoittumattoman sankarin mahdollisimman tylyllä tavalla, siitä revittiin irti kaikki mahdollinen. Tällaiset entä jos -tarinat ovat toki tenhoavia, olen niitä itsekin aikoinani lukenut marvelnistin kiilto silmissä, mutta makupaloja kummempaa säväriä niistä ei tullut. Suuri voima tehdä mitä vain ei tuonut mitään vastuuta. Kalman kouraisun vaikutukset jäivät vain kunkin numeron sivujen piiriin.

Sitten Marvel keksi Ultimate-jatkumon.

Sen sijaan, että olemassaoleva todellisuus olisi rebootattu, kuten DC on ehtinyt tekemään enemmän kertoja kuin makaroneja on pussissa, päämarvelversumin rinnalle perustettiin uusi todellisuus, Ultimate Marvel. Tällä keikauksella yhdistettiin What if:ien rajattomat mahdollisuudet pysyviin seuraamuksiin. Kirjoittajilla oli yhtäkkiä käytössään täysin vapaa pelikenttä, jossa mikä tahansa on mahdollista ja kuka tahansa voi kuolla ilman, että markkinointiosasto tuhrii housunsa. Paketissa oli kaikki voittaja-ainekset. Kysymys kuuluukin, miten niitä aineksia onnistuttiin käyttämään.

”Tony, älä pidä sitä kypärää minun läsnäollessani. Ties vaikka ilvehdit sen takana.”

Ultimate-versumiin kuuluu nippu lehtiä, joskaan ei niin tuhti kuin pääjatkumoon. Mukaan on otettu keskeisimmät vaikuttajat, eli Hämähäkkimies, Ryhmä-X, Ihmeneloset ja itseoikeutetusti Kostajat eli Ylivertaiset. Suomeksi Ultimate-kamaa on voinut seurailla ainakin Mega-Marvelin sivuilla, mutta näitä lehtiä en ole itse lukenut. Ainut kokemukseni tällä saralla ovat kaksi Egmontin julkaisemaa järkälettä, Ylivertaiset ja Ylivertaiset 2. Kummassakin on sisältöä 13 lehden verran, sanalla sanoen The Ultimatesin kaksi ensimmäistä 13 numeron minisarjaa kokonaisuudessaan. Kannet ovat kovat, sivut laadukkaita ja kokonaisuudella hivauttaminen tiputtaa alkuhäränkin. Jos kärsii jännetuppitulehduksesta, näitä lukiessa suosittelen rannetukea.

Ylivertaiset on siis Kostajat modernilla ja paljon realistisemmalla otteella. Syntytarinoita on päivitetty nykyaikaan istuvimmiksi ja maailmanpoliittinen tilanne on huomioitu. Sarjassa pyörii todellisiin ihmisiin pohjautuvia hahmoja alkaen presidentti Bushista. Ihmiset ovat myös raadollisempia ja väkivalta sattuu. Ei voida olettaa lehti lehden jälkeen, että soraksi murskaantuvat rakennukset ovat aina tyhjiä. Ruumiitahan siitä syntyy, kun metaihmiset tappelevat. Se tulee ja tappaa, ja kun se tappaa silloin kuollaan, lauloivat jo Ne Luumäet.

Ylivertaisia johtaa KILPI, tutummin SHIELD eli YPVKK (EVVK). Kiitän suomentajaa päätösestä kääntää hyvä nimi suoraan ilman aakkoshippaa, koska nimen merkitys, sen luoma mielikuva, on tärkein seikka tässä tapauksessa. Kilven johdossa heiluu Nick Fury, mutta yllätysvetona hänestä tehtiinkin musta ja ulkonäkö lainattiin, luvalla, Samuel L. Jacksonilta. Tämä ei liene mikään uutinen enää näin Kostajat-elokuvan ja Kostajien jäsenten soolorainojen jälkeen, mutta aikanaan tämä oli kova veto. Kilven suojissa parikin hemmoa yrittää toisintaa 40-luvun suurinta yhden hitin sukseeta, supersotilasseerumia. Toinen on tohtori Bruce Banner, jonka versio tapahtumasta hulking up voittaa vapaapainijipon mennen tullen, ja toinen tohtori Hank Pym, joka Janet-vaimonsa avulla leikkii kokoleikkejä. Hank on Jättiläinen, Jan Ampiainen. Loputkin alkuperäis-Kostajien perustajajäsenet ovat läsnä, nimittäin Rautamies ja Thor. Tony vetää viinaa kuin sieni ja Thor on toipuva hullujenhuoneen asukki, joka kovasti väittää olevansa aito viikinkijumala.

Ranskassa Furyn organisaatiota kutsutaan nimellä ’Le Kilpi’.

Eräänlainen läpimurto supersotilaiden kanssa saadaan, kun toisen maailmansodan melskeissä jäihin joutunut Kapteeni Amerikka löydetään ja sulatetaan. Mukana hääräävät myös vanhemman kaartin nimet Musta leski, Haukansilmä, Elohopea ja Purppuranoita. Koska tähän ei sovi heittää Kostajat kokoon, pitäisiko taisteluhuudon kuulua Ylivertaiset yhtykää? Miksipä ei, sitäkin he tekevät ihan riittämiin.

Ensimmäinen isompi koitos on kotikutoinen. Banner saa surkukohtauksen, kun hänen tyttökaverinsa Betty Ross viettää iltaa Freddie Prince Jr:n kanssa, minkä johdosta Hulk päättää tasoittaa Manhattanin. Muistatteko, mitä vihjailin sivullisista uhreista? Niitä ehtii kertyä, ennen kuin kriisi saadaan jonkinlaiseen päätökseen. Pienen hengenvetotauon jälkeen lähdetään ratkomaan tutkan alla tapahtuvaa muukalaisinvaasiota, jota nuo muotoaan muuttavat iljakkeet ovat puuhanneet jo vuosikymmenten ajan. Orjuuttaako ihmiskunta, vai tuhotako se, kas siinä pulma.

Ylivertaiset on ihan timanttia. Etukäteen funtsittu 13 numeron määrämitta auttaa vetämään todella tiukan jännitteen koko sarjan halki. Mark Millar osaa pyörittää nostalgisista aineksista koostetun toimintajyrinän omalla tuoreella otteellaan, mitä Bryan Hitchin realistinen, mikäli sellaista sanaa nyt vaikkapa Hulkin kohdalla voi käyttää, kuvitus tukee loistavasti. Juoni ja hahmot avautuvat hyvin myös sellaiselle, jolle Kostajien 50 vuoden historia ei ole tuttua kauraa, mutta jos supersankarit silittävät vastakarvaan, teos ei tarjoa kovin paljon.

Hahmot eivät ole pahoja tai täysmulkkuja, eivät ainakaan ihan siitä ilosta, että asetelmia on nyt lupa keikutella reippaasti. Heissä on hyvin paljon samoja piirteitä kuin Kostaja-versioissaankin. Silti kaikki on erilaista. Taistelussa viholliselta on täysin sallittua ottaa henki. Pymin pariskunnan perheväkivalta on raakaa. Hulk voi purra pään irti. Turvallisuus ja kepeys on tiessään. Jäljellä on asiallista ja itsensä vakavasti ottavaa kerrontaa, joka ei pyydä terävyyttään tai kantaaottavuuttaan anteeksi.

Vastaan siis aiempaan kysymykseeni. Ylivertaisten perusteella uuden alun suomia aineksia ja vapauksia onnistuttiin hyödyntämään hävyttömän hyvin. Tässä on selvästi yksi sellainen kirja, jonka kaivan hyllystä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, koska se on niin turkasen hyvä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Sillage 6. Maailmojen sota

Julkaistu 16 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Sillage 6. Maailmojen sota
Morvan & Buchet
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-602-6

Navis on verrattain lyhykäisen Sillage-uransa varrella ehtinyt hämmentää useampaa soppaa kuin moni hämmennetty taho pitää suotavana. Varsin yksinkertainen ratkaisu näinkin monitahoiseen pulmaan on pommi yhdistettynä hyperhyppyä suorittavaan avaruusalukseen. Vain Navisin robottiystävän Snivelin protokollien vastainen toiminta siirtää monttubileet hamaan tulevaisuuteen korvaten ne sen sijaan pakkolaskulla.

Planeetta on juuri sellaista kivimurskaa kuin sukupolvia jatkunut sota antaisi olettaakin. Taistelun toisena osapuolena ovat kolmella jalalla kulkevat konekiväärit, ruumiskasojen tuolla puolen taas kyyristelevät lyhyenlännät humanoidit, joiden valittu yhteiskuntamalli on patriarkaalinen tykinruoka. Ennen kuin Navis saa aluksensa jälleen kuntoon sankarilliset sotilaat havaitsevat hembran, naispuolisen olion, ja rientävät pelastamaan tämän, vaikka roolit kippaavatkin ennen pitkää.

Navis saa huomata, että tässä maailmassa miehet kuolevat ammuttuina kappaleiksi ympäri rauniokaupunkia ja naiset taas kokkaavat ja tarjoavat parittelumahdollisuuksia. Sukupuolien välinen epäsuhta on järkyttävä. Omalle tyylilleen uskollisena Navis ottaa kontolleen sekä yhteiskunnan muuttamisen että ylivoimaisen vihollisen nujertamisen. Mieluiten saman päivän aikana.

Kuten edellisessäkin albumissa, epäkohtien asettelu ei ole hienovaraisuutta nähnytkään. Toisaalta olen oppinut, että se on Sillagen kanssa tietoisesti valittu linja, jossa pysytään. Ratkaisut vaikuttavat aika helpoilta, mutta toisaalta Star Trekia voisi syyttää täsmälleen samasta. Värien käytöstä pidän kovin. Niiden avulla paljonkin yksityiskohtia sisältävästä ruudusta saa helpolla selkoa sellainenkin sokea lepakko kuin minä. Myös piirrostyyli on nautittavaa, kasvot ovat hyvinkin ilmeikkäitä.

Sillage on sujuvaa seikkailua kauniissa puitteissa ja sisällytin tämän sarjan siihen päänsisäiseen listaan, jota tarjoan perheen 11-vuotiaalle tutustuttavaksi. Ei mangassa mitään vikaa ole, itsekin sitä harrastan muun ohella, mutta eurooppalainen scifisarjakuva on toki kuningas. Tai, kuten tässä tapauksessa, kuningatar.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: ,

Sillage 5

Julkaistu 16 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Sillage 5: ’J.VJ,..\’
Morvan & Buchet
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-559-3

Herätelkää muistoistanne Avaruusagentti Valerianin Keskuspiste, valtava avaruusasema, joka on vanhempi kuin yhdenkään lajin historia. Jokaisella lajilla on oma solunsa, jossa he asuvat, mutta liikenne solusta toiseen on kyllä mahdollista. Sen jälkeen irrottakaa mielissäne nuo solut toisistaan, ripotelkaa ne aivan käsittämättömän pitkäksi letkaksi, joka on jo ikuisuuksien ajan kiertänyt galaksia. Tämä on Sillage. Tuhansien ja taas tuhansien, massiivisten alusten muodostama löyhä hallinnollinen, taloudellinen ja kulttuurillinen yhteenliittymä. Jos tämä ei herätä teissä pienintäkään sense of wonderin kipinää, tunkekaa päänne hetkeksi jäävesiämpäriin ja yrittäkää uudelleen.

Navis on ihminen, ja harvinaisuus. Hän nimittäin on ainoa ihminen, jonka Sillage on koko historiansa aikana kohdannut. Joillekin tämä olisi oiva tilaisuus tutustua uuteen eliömuotoon, toisille taas oiva tilaisuus ryhtyä kansanmurhaan. Siihenhän ei vaadittaisi kuin yksi hyvin tähdätty luoti.

Sillage on hyvin perinteinen yhteisö siinä, että sielläkin eritteet tapaavat liukua alamäkeen. Syvimmässä kuopassa asuvat ftorossit, jotka tekevät raskaita töitä naurettavalla korvauksella. Lisäksi heitä riivaavat taudit, joihin on kyllä lääkkeitä, mutta Sillagen massiivinen byrokratia pitää huolen siitä, että mitään ei koskaan oikeasti tapahdu. Monelle ftorossille ainoa keino tulla huomatuksi on dynamiitti, tai sen lähin korkeamman teknologian vastine.

Ftorossi, vihainen radikaali

Tähän kuvioon teinityttö Navis pudotetaan sen suuremmin kursailematta. Ei tosin aivan avuttomana, sillä hänestä on ehditty koulia varsin pystyvä sotilastiedustelun asiamies, ihmiset kun eivät näy psyykkisissä skannereissa lainkaan. Isoin ongelma tuleekin, kun Navis ymmärtää ftorossien ahdingon ja haluaisi auttaa heitä, samalla kun riittävän iso osa Sillagen neuvostosta on valmis uhraamaan yhden panttivangin, jotta taloudelliset edut eivät vaarantuisi.

Sillagessa Navisin kohtaamat ongelmatilanteet tapaavat heijastella nykymaailmamme yhteiskunnallista problematiikkaa. Tämän albumin kanssa vuorossa on köyhyys ja epätoivo. Kohdatut tilanteet ovat myös usein aika suoraviivaisia, fiinimpiä nyansseja pitää hakea muualta. Toisaalta, oma arvonsa on niilläkin tarinoilla, jotka rohkenevat osoitellen yksinkertaistaa sosiaalisia vääryyksiä. Ehkä silloin huomaa helpommin, miten paljon on tehtävää vielä sellaisten asioiden kanssa, joista tekisi mieli sanoa, että ne ovat jo kunnossa.

Albumin nimi on siansaksaa ja itse aion viitata tähän keskusteluissa vitosalbumina. Kanteen painetut merkit ovat ftorossien kieltä eikä mukana tullut ääntämisopasta. Kosminen translitteraatio ’J.VJ,..\’ on parasta, mihin näillä eväillä pystytään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: ,

Arzak

Julkaistu 7 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Arzak – Maanmittari
Moebius
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-599-9

Salaperäinen mies, maanmittari nimeltä Arzak, partioi Tassili-nimisellä planeetalla. Hän on ilmeisen korkea-arvoinen virkamies, jonkinlainen poliisi, ja osoittaa heti kättelyssä olevansa erittäin pätevä työssään kohdatessaan inhoja wergien pääkalloilla salakauppaa käyviä haudanryöstäjiä. Silti, pätevyydestään huolimatta, hänellä on kädet enemmän kuin täynnä. Planeetan erämaat ovat tappavia vaaroja pullollaan eikä määränpäänä oleva Redmondin kaupunki ole juurikaan turvallisempi. Erona on se, että erämaassa uhkaavan pedon voi tappaa, kaupungissa se on saattanut nousta poliisipäälliköksi.

Toisaalla kruununprinssiä kuljettavan aluksen kimppuun hyökätään verisesti. Pakokaan ei ole ongelmatonta, sillä hyperavaruus tekee häijyyksiä niille, jotka eivät ole syöneet stabilisaattoreitaan ajoissa. Toisaalta taistelu vaikuttaa olevan itsemurhan pidennetty versio. Miehistö on valmis uhraamaan kaikkensa kuninkaallisia matkustajia suojellakseen, mutta raivoisia wergihyökkääjiä vastaan sekään ei välttämättä riitä.

Arzak hahmona syntyi jo kauan sitten ja kehittyi vaihe vaiheelta sekä Möbiuksen päässä että hänen pöytälaatikossaan. Kuvia syntyi aikaa myöten lisää, sitten elokuvakäsikirjoitus. Lopulta materiaali järjestyi juhlavaksi albumiksi, joka silkalla ulkoasullaan pakottaa lukijan polvilleen. Myös minut, vaikka en kuvataiteesta mitään ymmärräkään. Jo albumin koko kertoo, että nyt ollaan liikkeellä tosimielellä. Iso sivukoko antaa kuville niiden ansaitseman tilan loistaa kauniilla väreillään, mitä edesauttaa myös paperin laatu.

Alun perin Arzakista kaavailtiin trilogiaa, mikä näkyy siinä, että tarina jää pahasti kesken. Esimerkiksi alkusivuilla esitelty wergien kristallin sisällä uinuva teknoshamaani Ark-Ainoa jää vain hämäräksi maininnaksi, johon selvästi on tarkoitus vielä palata. Mutta niinhän se on, että harva elämä päättyy kaikkien asioiden ollessa kohdillaan. Kesken siis jäi paitsi Möbiuksen elämä myös hänen työnsä. Arzakin viimeinen sana, ”jatkuu…”, muistuttaa tästä kipeästi.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on myös aukeamatolkulla bonusmateriaalia, niinsanottu Maanmittarin päiväkirja. Möbius kertoo omasta luomuksestaan ja esittelee paljon aiheeseen liittyvää taidetta. Niin kuin nykypäivänä tavataan sanoa, mind blown.

Kiitos Jerry Corneliuksen ilmatiiviistä autotallista ja muista, Jean Giraud. Arzak oli hieno finaali.

Pääkallonmetsästäjä on hätää kärsimässä, kun Arzak käy takaa-ajoon

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

Kapteeni Amerikka: Mies joka osti Amerikan

Julkaistu 4 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kaksi kapteenia ja käsiase

Kapteeni Amerikka: Mies joka osti Amerikan
Tarina: Ed Brubaker
Kuvat: Steve Epting
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-574-6

Mies joka osti Amerikan on suoraa jatkoa kokoelmalle Kapteeni Amerikan kuolema, vaikka ei ihan samalle tasolle ylläkään. Steve Rogers lapioi edelleen hiiliä, kuten Texissä sanottaisiin, ja Bucky kulkee ympäri mannerta kapteeniamerikkailemassa parhaan kykynsä mukaan. Messissä lentelee Haukka, jolla edelleen on siipikarjaa kynimättä Steven murhan takana olevien konnien kanssa.

Samalla, kun sankarit antavat pataan AIM:n pojille, Punakallo, Tohtori Faustus ja natsitiedemies Arnim Zola kokkaavat omaa pirullista keitostaan. Taskussaan heillä on paitsi nouseva presidenttiehdokas myös aivopesty, raskaana oleva Sharon Carter, multikansallinen yritysrypäs ja totta kai oma Kapteeni Amerikkansa. Kahden kapun kohtaaminen rytinällä on yhtä vääjäämätöntä kuin Peter Parkerin monologi voimasta ja vastuusta.

Kandidaatin taustajoukoissa häärää kuminaamari ja paljon pahaa tahtoa.

Vanhalle Marvelistille Mies joka osti Amerikan on kohtalaisen kovaa kamaa nykypäivän standardeilla toimivine retrohahmoineen. AIM, käärmeteemaiset superrikolliset, Sharon Carter. Sääli, että Sharonia lukuunottamatta vanhan baarin jengi pysytteli tiukasti taustajoukoissa.

Kapun kilpeä tai ainakin nimeä on jo moni sälli ehtinyt kantamaan vuosien varrella. Buckyn pyrinnöissä ei siis ole siltä kantilta mitään uutta, mutta oli hienoa, miten hän joutui kamppailemaan suurien saappaidensa kanssa. Kuka tahansa jamppa pystyy potkimaan konnia päähän, eikä kilven vakuuttava viskelykään ole mahdotonta tuntunut olevan sille, kuka kulloinkin on itseään Kapuksi kutsunut. Mutta ihanteet ja asenne, se on vaikeampi pala. Ikoninen status aitoamerikkalaisena sankarina on ansaittava työllä ja tuskalla.

Punakallon suurisuuntaiset suunnitelmat saavat jonkinlaisen päätöksen, tai ainakin peliin voidaan viheltää jonkinlainen erätauko. Vaikka nämä kaksi kirjaa muodostavatkin oman, kohtalaisen eheän kokonaisuuden, toivon silti kovasti lisää samaa kamaa. Kapteeni Amerikka ei koskaan kivunnut minulla Marvel-ukkojen kärkikymppiin, mutta Brubakerin visiota lukisi kyllä lisääkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

Kapteeni Amerikan kuolema

Julkaistu 3 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Kapteeni Amerikan kuolema
Tarina: Ed Brubaker
Kuvat: Steve Epting
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-410-7

Eletään Marvel-versumin sisällissodan jälkeistä aikaa. Pieni harha-askel sai aikaiseksi 600 siviiliraatoa ja eri tahot vaatimaan kaikkien supervoimaisten yksilöiden rekisteröintiä. Vaatimus synnytti rekisteröintilain ja mm. Rautamies asettui puoltamaan sitä, kun taas Kapteeni Amerikka liittoutui vastustajien kanssa. Nyt sisällissota on ohi ja Kapu raudoissa. Matka oikeussaliin kuitenkin katkeaa vanhakantaiseen lyijymyrkytykseen, joka jättää maailmaan kutakuinkin Kapteeni Amerikan kokoisen kolon.

Me tiedämme, että maailmassa vain kaksi on varmaa, verot ja kuolema, mutta Marvel-versumissa kaikki on toisin. Kuolemalla oli aiemminkin ollut tunnetusti liukas ote, mutta Jean Greyn palaaminen aikoinaan takaisin elävien kirjoihin vesitti jokikisen vaaratilanteen, sillä sen jälkeen manan majoja asutti enää Bucky, Kapun kaveri toisen maailmansodan ajoilta. Nyt siis kättä pystyyn kaikki, jotka uskovat Steve Rogersin kuolleen pysyvästi. Minulla on myynnissä vähän käytetty Eiffel-torni suoraan Pariisin keskustassa. Korkein tarjous hyväksytään.

Vaan eipä anneta jatkuvajuonisten tarinaversumien vääjäämättömien lainalaisuuksien haitata hyvästä tarinasta nauttimista. Kapteeni Amerikka on kuollut ja moni taho haluaa syylliset vastuuseen. Heidän joukossaan ovat mm. Sam Wilson (Haukka), Sharon Carter, Natasha Romanova (Musta leski), koko YPKVV ja Bucky. Hetkinen…

Kuoleman lautturilta saatavana meno-paluu-lippuja sankarialennuksella

Niin, Buckykin paljastui olevan hengissä ja toimineen Talvisotilas-nimisenä neuvostoagenttina. Olisin kuvitellut idean sukkaavan kympillä, mutta yllättäen juuri Bucky saa tämän 12:n lehden tarinoista kootun albumin toimimaan niin jumalattoman hyvin.

Bucky ehti kohtamaan Steven kertaalleen, mutta selvittämättömiä asioita jäi paljon. Nyt YPKVV Tony Starkin johdolla on siirtämässä Kapun manttelia kilpineen eläkkeelle ja Bucky Barnesillehan tämä ei käy. Lisäksi jossain mellastaa Punakallo ja Tohtori Faustus, syypäät suuren sankarin murhaan. Jonkun on pantava haisemaan.

Ed Brubakerin tarinankerronta on vahva muistutus siitä, miksi kulutin niin monta vuotta ja niin monta markkaa nuoruudessani Marvelin lehtiin. Syy oli yksinkertainen: Ne olivat niin hemmetin viihdyttäviä. Kiinnostavia hahmoja, häijyjä konnia ja ajoittain kylmempää kyytiä normaalin sankarihutun seassa. Ei sillä, ettenkö olisi tuota huttuakin kauhonut naamaani kaksin käsin, mutta nyt vedetään sillä terävällä otteella läpi koko albumin.

Kapteeni Amerikan kuolema on kiinnostava jo siksikin, että päähenkilö ei juurikaan esiinny siinä. Sen sijaan hänen läheistensä, liittolaistensa ja vihollistensa elämä jatkaa kulkuaan. Mies itse on poissa, mutta hänen perintönsä vaikuttaa voimakkaana haudan takaatakin.

Nämä tällaiset kirjat ovat vaarallisia. Ne houkuttelevat entisiä Marvel-käyttäjiä takaisin turmion tielle, ostamaan kuukausittain lukuisia lehtiä. Nälkä on jälleen herätetty, mutta vielä taistelen vastaan. Lähinnä siksi, että nämä kovakantiset kokoomat näyttävät hyllyssä niin paljon paremmilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , ,