Bruno Brazil 1

Bruno Brazil 1
Käsikirjoitus: Greg
Piirros: William Vance
Suomennos: Mirka Ulanto
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-736-8

Koko pienen elämäni olen kolunnut divarien hyllyjä ja etenkin keräilijän urani alkupäässä Disney-alppareita penkoessani törmäsin nimeen Bruno Brazil. Ikinä en Brunon albumeja poiminut käteeni, koska kansikuva ei iskenyt. Siitä puuttui sekä Mikki Hiiri että avaruusraketti, kaksi seikkaa joista melkein jommankumman olisi pitänyt kannessa olla kiinnostukseni herättääkseen. Näin jäi tutustumiseni Bruno Braziliin 40-vuotispäivieni ryppyisemmälle puolelle.

Tuossa syksyllä ilmestyi Egmontilta kovakantinen Bruno Brazil -kokoelma, jossa on neljä tarinaa. Ilmeisesti kokoelmia on jopa kaksi, mutta niistä olen lukenut vain ensimmäisen. Avasin parisataa sivua paksun kirjasen odottamatta juuri mitään, mutta kieltämättä mielen perukoilla häälyi se fakta, että sarjaa oli tullut suomeksi jo 70-luvulla. Hyvää kamaa silloinkin tehtiin, mutta taidemuotona sarjakuva on mennyt eteenpäin sitten noiden päivien ja jos on tottunut nykypäivän menoon, kuinka lujaa jokin silloinen agenttipläjäys pystyisi potkaisemaan?

Noukin vieläkin hampaitani.

Bruno toimii jonkin amerikkalaisen tiedustelupalvelun laskuun, ui siis kaulaansa myöten aakkossopassa, ja menee minne käsky käy. Ensimmäisessä tarinassa, Kahdesti kuollut, hänet lähetetään Etelä-Amerikkaan tutkimaan jo kuolleeksi luullun natsirikollisen edesottamuksia, etenkin tämän kulkuvälinettä. Tiedon mukaan lahden pohjassa lepää sukellusveneellinen sotasaalista ja varsin moni taho haluaa iskeä siihen näppinsä. Bruno osoittaa olevansa pätevä agentti ja vikkelät hoksottimet pitävät hänet hengissä, mutta samaan aikaan hän ei ole liian ylivoimainen. Asioita menee pieleen ja kalma kouraisisi moneen otteeseen ilman tukijoukkoja. Kyseessä on ensimmäinen albumimittainen Bruno Brazil -seikkailu, mutta jo avaus on tiukkaa laatua.

Sen jälkeen lähdetäänkin Iskuryhmä Kaimaanin matkaan. Jokin epämääräinen taho osoittaa kykenevänsä kaappaamaan tietoliikennesatelliitin omiin tarkoituksiinsa ja sellainen vaara uhkaa koko vapaata maailmaa. Koska Bruno Brazil on vain yksi mies, hän saa koota itselleen tiimin keikkaa varten. Erikoisjoukkojen kerman sijaan mukaan kelpuutetaan porukkaa, joka saa hommat oikeasti hoidettua: Brunon veli Billy, ammattirikollinen Gaucho, pari himphamppua (kilparatsastaja ja rodeotähti) sekä Whip Rafale, nainen joka olisi voinut antaa Indiana Jonesille oppitunteja ruoskan heiluttelussa.

Pienen treenin jälkeen supertiimi hyökkää vihulaisten tukikohtaan ja tekee tyhjiksi heidän katalat aikeensa. Paitsi että yksi raakataan pois jo harjoitusjaksolla ja kaksi muuta putoavat loukkaantumisten vuoksi kyydistä laskuvarjoinfiltraation aikana. Tässä alleviivattuna, miksi Bruno Brazil -tarinat toimivat: suunnitelmat menevät pieleen eikä kenellekään pyritä antamaan tasapuolisesti ruutuaikaa. Jos joutuu sivuun, siellä pysyy.

Kahdessa viimeisessä tarinassa, Silmät vailla kasvoja ja Jähmettynyt kaupunki, ryhmä Kaimaani pysyy uskollisesti Brunon rinnalla. Tarpeen se onkin, sillä koko poppoota vainoaa taho, joka tunnetaan vain nimellä Silmät. Tavoitteena on yksinkertaisesti Kaimaanin täystuho. Jälkimmäisessä seikkailussa he päätyvät lähes täydellisesti lamaantuneeseen kaupunkiin ja ottavat yhteen häikäilemättömän järjestön kanssa.

Päät räjähtämään!

Päät räjähtämään!

William Vancen piirrosjälkeä on riemu seurata. Ote on realistiseen pyrkivä ja hahmot ovat liikkeessä. Silmä lepää jokaisella sivulla. Myös Mirka Ulannon käännökselle on annettava kehuja, sillä kieli oli elävää ja sopi niin hahmojen suuhun kuin aikakauden tyyliinkin.

Kun ajattelen, että tätä loistokamaa on toinenkin kirja olemassa, olen suoraan sanottuna innoissani, jopa täpinöissäni, ja sitä ei hirvittävän usein satu. Bruno Brazil on kultaa ja kehotan kaikkia tutustumaan tähän vanhan ajan agenttisankariin, sillä Brunon kyydissä ei tylsää tule!

Arvet

ArvetArvet
Heikki Nevala
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-54-0

Jos spefiympyröistä hakee pätevää murrekirjoittajaa, ensimmäisenä pitää sanoa Heikki Nevala ja sen jäkeen miettiä, onko niitä edes muita. Nevala on itse kotoisin Pohojammaalta ja kielen lisäksi paikalliskulttuurin tuntemus heijastuu hänen teksteistään mitä mainioimmin.

Novellikokoelma Arvet niputtaa Nevalan tekstit vuodesta 2005 aina vuoteen 2009, jolloin julkaistiin hänen Portin novellikisan voittanut kertomuksensa Koneesta olet sinä syntyvä. Jottei kyseisen novellin laatu jäisi kenellekään epäselväksi, lukeva fandom äänesti sille seuraavana vuonna myös Atorox-palkinnon vuoden parhaudesta.

Tätä kattavaa koontia voi toisaalta pitää kirjan ehkä ainoana vikana. Novelleja on niin paljon, että keskeistä teemaa ei muodostu ja lopputulos on hivenen sillisalaattimainen. Kapoisempi sektori ja vähemmän sivuja olisi saanut aikaiseksi iskevämmän teoksen, mutta toisaalta Nevalan fanit kiittävät. Nyt eri lehtien irtonumeroita ei tarvitse metsästää niin paljon, koska kaikki on tässä. Mukana on myös neljä aiemmin julkaisematonta juttua. Varsinaisia murteella kerrottuja tarinoita ei tässä kokoelmassa ole kuin yksi, mutta niitä löytyy lisää miehen myöhemmästä tuotannosta.

Jos jotain teemaa haluaa kuitenkin hahmottaa, se on kauhu ja kuolema. Yleensä loppu on lohduton ja varsin lopullinen, eikä siltä ole turvassa edes perheen pienimmät. Miljööt sitten vaihtelevatkin reippaasti supersankareiden maailmasta dystooppiseen tulevaisuuteen ja häjyjen temmellyskentiltä outoon rautajumalten hylkäämään saaripahaiseen.

Moni teksti on varsin ansiokas, mutta mielestäni kokoelman lopetus oli voimallisin. Kaksi viimeistä tarinaa olivat nimikkonovelli Arvet ja Atoroxin pokannut Koneesta olet sinä syntyvä, ja niillä Nevala vetää potin kotiin kuin pomo ainakin. Arvet kertoo lääkäristä, joka painaa ylitöitä maailmassa, missä ajankäyttöä valvotaan kiirerajoilla. On hirvittävän laitonta hankkia totuuden peittävää tekniikkaa, mutta niin Kazuyuki Hiro on tehnyt. Palkkatyönsä ulkopuolella hän heittää kuutamokeikkaa slummiklinikalla, mikä on seppukun arvoinen rike, ainakin jos hänen esimieheltään kysytään. Arvet toi mukanaan miellyttäviä kyberpunkmaisia tuulahduksia.

Koneesta olet sinä syntyvä taas on tarina heimosta, joka toimittaa kuolleet ja kuolevat mystinen koneen kitaan. Niin on tehty aikojen alusta asti. Joidenkin päivien kuluttua uusi heimolainen syntyy koneesta, lähes täysikasvuisena, kaikki tarvittava tieto mielessään. Ikuisen harmonian rikkoo lopulta koneen aiemmasta poikkeava käytös, sillä uudella syntyneellä ei olekaan haaroissaan paisuvaa lihaa, vaan omituinen viilto. Hänen muotonsa ovat pehmeämmät, tavoitteensa korkeat. Heimo alkaa askel askeleelta poistua vanhalta polultaan.

Heikki Nevala on pian vuosikymmenen uurastuksen jälkeen osoittanut iskevänsä omaäänistä tarinaa varmalla otteella. Arvet on siitä väkevä todistus. Koska julkaisusta on kulunut jo hetki, kirjaa itselleen halajavien kannattaa kysyä suoraan kustantajalta.

Atorox-haaste #8: Usva 2/2013 ja 3/2013

Stepanin koodeksi tuli luettua ja nyt on aika seuraavan Atorox-haasteen. Maaliskuun loppuun saakka ehtii novelleja ehdotella, joten eiköhän tässä muutamakin julkaisu ehditä vielä käydä läpi.

Usva 1/2013 oli työlistalla kahden kuukauden ajan, joten tätä taustaa vasten tarkastellen ei vaikuta fiksulta peliliikkeeltä haukata kahta Usvaa kerrallaan, mutta juuri niin aion tehdä. Nyt meinaan on suunnaton etu viimekertaiseen operaatioon verrattuna: pdf:t on tulostettu paperille jo etukäteen. Haasteen kohteena ovat siis Usva 2/2013 (pdf) ja Usva 3/2013 (pdf), sivumennen sanoen viimeiset Usvat näillä näkymin. Jännä nähdä, miten spefinovellistiikan kenttä muuttuu vuonna 2014, kun sekä Usva ja Kultakuoriainen ovat vähintäänkin määräämättömällä tauolla ellei sitten kokonaan kuopattuja. Lehdet kun aika pitkälti julkaisevat kilpailujensa satoa (merkittävimpänä poikkeuksena Alienisti) ja antologiatuotantonnosta merkittävä siivu on lähinnä omia jäseniään palvelevan Osuuskumman niskoilla. Ehkä vuoden 2014 Atoroxia jaettaessa luettavien novellien määrä on hillitympi. Hyvä niin. Vuonna 2013 niitä julkaistiin ilmeisesti 356.

Usvassa 2/2013 julkaitiin Risingshadow-sivuston Pimeä nousee -kilpailun voittajatekstit sekä pari muuta aiheeseen istuvaa novellia. Numerossa 3/2013 teemana oli fantasia.

Kuten jo tunnettua, jos luette jotain aidosti hyvää, ehdottakaa sitä välittömästi Atorox-listalle. Helpoiten se hoituu nettilomakkeella.

Usva 2/2013

Heidi Elo: Hiljainen mies
Mikko Arjanmaa: Cocaira
Minna Heimola: Kaikin keinoin
Jaakko Seppälä: Minuun kirjoitetaan
Toni Koskelainen: Uudisraivaajat
Maarit Leijon: Tekeekö tämä varjo minut lihavan näköiseksi
Aleksi Peura: Everlyn Strix
Jussi Katajala: Meidän varjomme
Sofia Hartokari: Mahdollisuus

Usva 3/2013

Mixu Lauronen: Kaivoonkatsojat
Juha Jyrkäs: Iski tulta Ismaroinen
Heikki Hietala: Keinutuoli
Saara Henriksson: Merikuningas
Mari Saario: Verisiskot

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013
7. Stepanin koodeksi

IV: Väärä numero

kess-iv-kansiIV: Väärä numero (Kolmas vuosijulkaisu)
Tekijät: Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen, Maria Lehikoinen, Avi Heikkinen, Juha-Matti Kinnunen, Juho Hautala, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja, 2013

Kun tehdään antologiaa, on järkevää valita julkaisulle jokin teema. Tämä on niin selvää peruskauraa, etten ollut tullut ajatelleeksikaan, että antologiassa voisi olla kaksi yhtäaikaista teemaa. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2013 lähti tälle polulle ja lopputulos on erittäin onnistunut. Aiheteemaksi on valittu ”väärä numero”, mutta sen lisäksi jokainen piirtäjä on toteuttanut sarjakuvansa jonkun toisen piirtäjän tyylillä. Takasivujen esittelyissä näistä valinnoista kerrotaan tarkemmin, mutta mainitaan tässä täkynä vaikkapa Frank Miller ja JP Ahonen.

Juha-Matti Kinnunen: Hikinen aamuyö

Juha-Matti Kinnunen: Hikinen aamuyö

Mukana on kahdeksan sarjaa yhtä moneltä tekijältä. Erityisesti pitää mainita, että ainutkaan ei nyppinyt millään tavalla vaan jokaisesta löytyi selvät ansionsa. Sen sijaan että esittelisin kaikki, nostan esiin vain pari tarinaa, mutta rehellisyyden nimissä en rohkene edes väittää, että ne olisivat ehdottomat suosikkini.

Maria Lehikoinen ja Avi Heikkinen: Hätälaki

Maria Lehikoinen ja Avi Heikkinen: Hätälaki

Scifimiehenä söpöt valloittajat nappaavat aina, mutta bonusta saa heti lisää, jos asian esittää Villimmän Pohjolan tyyliin. Maria Lehikoisen piirtämä ja Avi Heikkisen kirjoittama Hätälaki kertoo olennoista, joita ilmestyy paikalle aina sen verran kuin joku lausuu luvun ääneen. Yksikin väärä letkautus tuottaa otuksen, joten esim. Kubrickin ja Clarken avaruuseepos kannattaa jättää mainitsematta.

Omaa viehätystään on myös Iikan Maailman tylyimmässä lampaassa, jonka tyly opetus ihmiskunnalle on, että mummojen miehittämässä bingohallissa ei auta mokata numeroiden kanssa. Diggailin kovasti hirtehishuumorista ja onnettoman lampaan tavasta katsoa elämää.

Ja Juho Hautalan TiPun kumma seikkailu pitää mainita ihan vain kertakaikkisen härön idansa vuoksi. Luin kaikki neljä sivua läpi useampaan kertaan, mutta aivoja kaihertava ”mitä minä juuri luin?”-fiilis vain keräsi kierroksia.

Avi Heikkinen: Numeropalvelu 119

Avi Heikkinen: Numeropalvelu 119

Keski-Suomen Sarjakuvaseuran ensimmäinen vuosijulkaisu tuli pari vuotta sitten, joten on iso ilo huomata, että homma jatkuu edelleen. Esittelyjen perusteella kaartikin uudistuu, mikä lupaa hyvää jatkuvuudelle.

Väärää numeroa, kuten KESS:n aiempiakin julkaisuja, voi tilata suoraan seuralta. Lisätietoa poppoon sivuilla.

Atorox-haaste #7: Stepanin koodeksi

Kansikuva: Arren Zherbin

Kansikuva: Arren Zherbin

Edellisestä haasteesta on aikaa jo kaksi kuukautta, vaikka välien piti olla kaksi viikkoa. Syyttäisin muutoin ajanpuutetta, mutta olenhan minä tässä väliajalla lukenut vaikka kuinka. Todellinen syy lieneekin se, että haasteen kohde ei ollut painettu paperille. Minä kun tuppaan lukemaan sohvalla lojuen tai juuri ennen nukahtamista sängyssä, ja siihen bittivirta soveltuu huonosti. E-kirjoja olen pari saanut luetuksi kännykän kanssa, mutta pdf-tiedostot ovat kovempi pala, koska ne eivät asetu luurin ruudulle luettavassa muodossa mitenkään helposti.

Tänään sitten tulostin Usvan 1/2013 paperille eikä sen lukaisuun mennyt kuin tunti pari. Olisi heti pitänyt tehdä niin. Monasti suunnittelin avaavani lehden tietokoneen ruudulle, mutta aina se jäi tekemättä ajatuksen tuntuessa niin rasittavalta. En taivu lukemaan kovin pitkiä tekstejä ruudulta.

Monellakohan muulla tämä sama ongelma tulee eteen Usvan ja Kultakuoriaisen kaltaisten lehtien kanssa? Eipä sillä, että Atorox-mielessä tällä olisi kovin pitkään suurta merkitystä, kumpikin lehti kun tuuppasi toistaiseksi viimeisen numeronsa ulos tänä vuonna.

Nyt kuitenkin uuden haasteen pariin!

Kukin lukemisesta kiinnostunut taho kaivakoon hyllynsä kätköistä Turun kirjamessuilla ilmestyneen URS-henkisen antologian Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013). Aiheena on mystinen kirja, jonka salaisuuksia on pyritty avaamaan ja vuosisatojen ajan, aina yhtä tuhoisin seurauksin. Kirja on yritetty polttaakin, mutta silti se putkahtelee esiin pitkin Euroopan historiaa. Tarinan ensimmäiset osaset nähtiin jo vuoden alussa Boris Hurtan juhlakirjassa Hurtan koodeksi, ja ne osaset ovat mukana nytkin, mutta mukaan on saatu paljon uutta materiaalia, mm. Hurtalta itseltään. Atoroxia ajatellen nuo nyt kahdesti julkaistut novellis lasketaan Hurtan koodeksin piikkiin, mutta minä käsittelen ne kaikki yhdessä köntässä tämän haasteen tiimoilla.

STEPANIN KOODEKSI

Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Jos jokin yllämainituista on teidän mielestänne sopivaa settiä Atorox-listalle, ehdottakaa sitä näppärällä nettilomakkeella.

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013

Joulutähti (raapale 400)

JoulutervehdysJoulutähti

Käännän radion vaivihkaa pois päältä ennen seuraavaa joululaulupotpuria. Edellisviikolla en niin tehnyt ja kesä ilmestyi talven keskelle. Lumet lähtivät koko Etelä-Suomesta.

”Milla, Meri, aika koristella kuusi!” Hiippalakkinen hunnilauma rynnii olohuoneeseen. Muistutan joistakin säännöistä, kuten: Joulupallot eivät ole ilmapalloja. Ei heliumia. Muuten saan noukkia niitä katosta yhtenään.

Pian kaikki on valmista, vain tähti puuttuu. Jokavuotinen kiistan aihe. Yllätyksekseni Milla on suopealla päällä. ”Meri saa laittaa tämän tähden.”

Nyökkään hymyillen, sitten varoituskello kilkauttaa. ”Tämän tähden?”

”Milla laittoi jo yhden”, Meri kertoo.

”Laittoi, missä?”

”Takapihalla.”

Ulkona on kirkasta kuin päivällä. Miljoona-asteinen magneettikenttään sullottu plasmapyörre keikkuu pihakuusen latvassa.

Virnistän. ”No, olkoon siellä loppiaiseen saakka.”

Isku! (raapale 399)

Isku!

Suppon kenttäpäällikkö antoi katseensa kiertää auditoriossa. Paikalla oli Suomen pornopoliisin parhaimmisto. Hän käynnisti diaprojektorin.

”Tervetuloa. Tässä näette rautatieaseman lähellä sijaitsevan talon. Keräämiemme tietojen perusteella olemme jäljittäneet P.U.L.P.-järjestön päämajan sen toisessa kerroksessa sijaitsevaan taiteilijakotiin. Jos katsotte tarkkaan, voitte nähdä tuosta ikkunasta leijailevaa, paljonpuhuvaa ruudinsavua.

Tänä iltana sinne kokoontuu sisäpiirin lisäksi myös muita keskinkertaisesta kioskikirjallisuudesta sekä vintage-muodista kiinnostuneita pikkutekijöitä. Aiomme napata heidät kaikki. Kokoontuminen alkaa kuudelta, joten annamme hitaimmillekin aikaa saapua paikalle ja iskemme seitsemältä. Onko kysyttävää?”

Eturivissä agentti Jarmo Mikko kuiskasi vierustoverilleen: ”Ihan kuin ei olisi muutakin hommaa. Lausteen himokämpän tapaus on kesken ja sitten se Mynämäen mällijuttukin on vielä selvittämättä.”

(Raapale on julkaistu aiemmin Jurin ja Elinan 80-vuotisjuhlajulkaisussa.)

Karnin labyrintti

Karnin labyrintti
Katri Alatalo
Vaskikirjat, 2012
ISBN: 978-952-5722-12-3

Dinjan tarina alkaa syntymäpäivästä. Perinteen mukaisesti hänen näkee unen, josta hän ei saa keskustella muiden kanssa, ja sen myötä hän siirtyy tytöstä naiseksi, aikuisuuden puolelle. Mutta toisin kuin paras ystävänsä, Dinja ei aio ottaa miestä ja asettua aloilleen. Vietettyään kymmenen tönön kylässään vielä yhden yön, hän laittaa sukset jalkaan ja lähtee.

Dinjaa ajaa paitsi uni ja oma levottomuus myös se, että hänen äitinsä lähti pois, kun Dinja oli vain vuoden ikäinen. Minne äiti meni? Miksi äiti lähti? Nämä ovat kysymyksiä, jotka saavat Dinjan matkustamaan kirjaimellisesti maailman ääriin. Hänen seuraansa lyöttäytyy Raúg, kylän piippolakkinen navadi, ja kolmanneksi retkueen jäseneksi saadaan krioni nimeltä Emron. Yhdessä he taittavat taivalta ensin yhteen paikkaan, sitten toiseen, kunnes lopullinen päämäärä alkaa hahmottua.

Fantasiaa lukeneille tarinen peruselementit ovat selvää kauraa. Lajityyppinä on matkaromaani ja pääkolmikon voi niin halutessaan pelkistää linjalle ihminen-kääpiö-haltia. Mutta silloin joutuu ohittamaan kaikki ne pienet seikat, jotka tönivät hahmoja ja heidän kansojaa stereotypioiden yläpuolelle. Esimerkiksi Raúg ei ole millään tavoin kiinnostunut kaivamaan vuorilla malmeja, vaan häntä kiinnostavat kaikkein eniten kirjat. Ei ihmekään, että tunsin häntä kohtaa sukulaisuussieluisuutta.

Sosiaalinen dynamiikka on toimivaa. Katri Alatalo osaa luoda hahmoilleen luonteet ja hänellä on rohkeutta panna ne törmäyskurssille. Dinja ja Raúg ottavat yhteen useamman kerran ja horjuvat monasti välirikon partaalla. Tämä oli kertakaikkisen virkistävää, koska riidat tuntuivat luontevilta ilman pakotusta. Jos kirjailija olisi päästänyt päähenkilönsä helpolla, sille ei olisi suotu niin tuittupäisiä piirteitä kuin nyt on tehty.

Myös ympäristön kuvaus saa kehuja. Ehkä se johtuu lukijan suomalaisuudesta, mutta todella tunsin ihollani sen sietämättömän, kiristyvän pakkasen, joka tunkeutuu keuhkojen perukoille saakka, kun kolmikko hiihti pysähtymättä halki talvisen erämaan. Lumi, jää ja kylmä olivat käsinkosketeltavia. Kuitenkaan maailma ei kärsinyt yhden ilmaston kirouksesta, jossa kaikkialla on aina samanlaista, yhtä hiekkaista, jäistä tai viidakkoista.

Maailma imee mukaansa, sillä se tuntuu samalla asutulta että mysteeriseltä. On paljon asioita, joita ihmiset eivät enää tiedä ja vihjailut suuremmasta kuvasta kutkuttavat lukijaa mukavasti. Arvoituksert on tehty ellei ratkaistaviksi niin ainakin seurattaviksi. Siksi onkin kiehtovaa seurata pitkin karttaa etenevää matkaa ja imeä sisäänsä puolittaisia vastauksia ja paljastuksia asioiden oikeasta laidasta.

Harmillisesti konkreettisen matkan fyysinen olemus antaa loppua kohden tietä myytilliselle unenomaisuudelle, jonka virroissa on hankala enää määrittää, mitkä asiat todella tapahtuvat, mikä on symbolista ja mikä aidon konkreettista. Vaihdos sattuu kohdassa, jossa kolmikon on puskettava läpi viimeisten esteiden ja lunastettava tavalla tai toisella kirjan alussa annetut lupaukset merkittävästä seikkailusta. Merkittävyys ottaa takkiinsa, kun päähenkilöiden toimien todellisuus haipuu usvaan. Lopussa ollaan – jossain, niin tarinallisesti kuin paikallisesti, eikä lukija osaa suhteuttaa sitä kunnolla siihen, mitä 90% ajasta kirjassa tapahtui. Se, kuinka hyvin kirjailija saa vauhdin uudelleen päälle tämän jälkeen, jää nähtäväksi. Onneksi trilogian kakkoskirja Laulu kadonneesta saaresta on jo ilmestynyt.

Kartalle joudun antamaan pyyhkeitä. En tiedä, millainen alkuperäinen kuva on ollut, mutta pokkarikoon kirjan sivulla kartta on kovasti pieni ja sävytys tekee teksteistä hankalia lukea. Lisäksi en parhaasta yrityksestäni huolimatta saanut selville lähtöpisteen tarkkaa sijaintia, ikään kuin sillä ei olisi merkitystä. Tätä pidin outona. Sen verran spoilasin itseäni jatkon kannalta, että kurkkasin myös kakkoskirjan karttaa, ja ikävä kyllä se vaikutti vielä hankalammin hahmotettavalta kuin tämä. Sivukokoon ei voi vaikuttaa, mutta näillä silmillä kaipaisin mahdollisimman suurta selkeyttä graafisessa esityksessä.

Karnin labyrintti on fantasiatrilogian kiinnostava avaus, ja tämä tulee mieheltä, jolle fantasia ei ole koskaan ollut se omin genre. Nautin matkasta halki kylmän Talvilaakson ja diggailin hahmojen vuorovaikutusta kympillä. Katri Alatalo kieputtaa perinteikästä materiaalia persoonallisella tavalla ja kertoo kaiken omalla sujuvalla kertojanäänellään. Suosittelen, vaikka loppu lähtikin eri poluille kuin itse odotin.

Oikea hetki ostaa

Lähde: like.fi

Lähde: like.fi

Keräily on paitsi ostamista myös ostamatta jättämistä. Toisin sanoen pitää tietää, milloin kannattaa ostaa ja milloin odottaa parempaa tilaisuutta. Aina maailma ei tietenkään noudata keräilijän toiveita ja joskus sitä huomaa, että se keskinkertainen diili silloin kymmenen vuotta sitten olikin itse asiassa aika hyvä tarjous ja hinnat sen kun nousevat. Onneksi ei aina.

Tykkään keräillä erityisesti sarjoja, kuten vaikkapa Ursan scifisarja, Kirjayhtymän mustaselkäiset tai vaikkapa Liken edelleen ilmestyvä sf-sarja. Tuosta viimeisestä edelleen uupuu joitakin teoksia (esim. Endymionin 1. painos), mutta Shean ja Wilsonin Illuminatus-trilogian osalta tilanne parani kertaheitolla. Olen hypistellyt sarjan ykkös- ja kakkoskirjoja aina välillä, hintojen vaihdellessa 4-7 euron välillä. Tähän mennessä olen kuitenkin passannut ne kaikki odottaen kokonaisuuden löytymistä. Tällä viikolla odotus palkittiin.

Siellä ne piileskelivät, Alfa Antikvan hinnoittelemattomien kirjojen pinossa, mutta koska olin ajan kanssa liikkeellä, saatoin vaellella ympäriinsä riittävän kauan bongatakseni ne. Samasta pinosta löytyi jokunen sarjakuva-albumikin ja sulkemishetken uhatessa saatoin hipsiä kassalle pienen pinkan kanssa. Myyjän selailtua pinkkaa ehdotin, että ei kai hän nyt kymppiä enempää trilogiasta ottaisi, olihan kirjoissa hienoista kulumaa. Yllätyin iloisesti, sillä kympin pakettiin kuului Illuminatuksen lisäksi albumi Hannibal Viisi: Kymmenen naista ennen kuolemaa, jonka etusivulla oli jonkin aiemman myyntipaikan yhden euron hinta. Katson siis saaneeni Illuminatukset kolme euroa kappaleelta. Kannatti jättää seitsemän euron hintaiset laitokset muiden antikoiden hyllyihin.

Joskus liian hyvä tilaisuus syöksee uudelle polulle. Olen jo lukuisten vuosien ajan täydentänyt keräilykohteiden listaani Jussi Vainikaisen ylläpitämästä sf-bibliografiasta. Jalavan listattuun fantasiasarjaan en ollut kokonaisuutena ryhtynyt, Conanit ja Sadelehdon toimittama Pimeyden linnake olivat riittäneet, mutta Turun kirjamessuilla löysin TSFS:n kirppishyllystä Weis & Hickmanin Kaksos-trilogian siistissä kunnossa kaksi euroa per nide. Pakkohan ne oli kaapata pois kuljeksimasta. Nyt huomaan, että sarjasta puuttuu enää Lohikäärme-trilogia (Syyshämärän lohikäärmeet, Talviyön lohikäärmeet, Kevätaamun lohikäärmeet), joten on vain ajan kysymys, milloin isken siihen kiinni. Jotkin divarit pyytävät siitä toiveikkaasti kymppiä kirjalta. Tässä kohtaa nenäni sanoo, että parempi sauma tulee vastaan myöhemmin.

Ehkäpä joku blogin lukija jopa haluaa tehdä minulle tarjouksen, josta olisi tyhmää kieltäytyä.

Sauna (raapale 398)

Sauna

”Näkki se oli”, sanon. Vedän polvet kiinni rintaani ja hengitän saunan savunmakuista ilmaa. ”Tarttui piikaa jalasta ja kiskoi järveen.” Nyökkään korostaakseni sanojeni totuudenmukaisuutta. ”Ei siinä ehtinyt mitään. Uin perään, vaikka vesikin oli jäistä. Ei auttanut.”

Värisen kuin horkassa. Mitä minun pitikään lisätä varmuuden vuoksi? ”Kaatuakin se taisi. Piika. Löi päänsä kivikkoon aika pahasti. Mahtoi kuolla jo siihen.” Voihan olla, että ruumis vielä huuhtoutuu rantaan. Isä taputtaa olalle osanottavasti ja poistuu saunasta.

Nuokun lämmössä. Yhtäkkiä jotain hyistä painautuu viereeni. Istuutuu kiinni. En saata katsoa. Jotakin kalseaa painetaan syliini.

Läsnäolo vierelläni katoaa.

Vihdoin avaan silmäni.

Käsilläni lepää jotakin, josta olisi kehittynyt poikani.

(Julkaistu antologiassa Ken vainajia muistelee)