Routakoto

Karnin labyrintti
Katri Alatalo
Vaskikirjat, 2012
ISBN: 978-952-5722-12-3

Dinjan tarina alkaa syntymäpäivästä. Perinteen mukaisesti hänen näkee unen, josta hän ei saa keskustella muiden kanssa, ja sen myötä hän siirtyy tytöstä naiseksi, aikuisuuden puolelle. Mutta toisin kuin paras ystävänsä, Dinja ei aio ottaa miestä ja asettua aloilleen. Vietettyään kymmenen tönön kylässään vielä yhden yön, hän laittaa sukset jalkaan ja lähtee.

Dinjaa ajaa paitsi uni ja oma levottomuus myös se, että hänen äitinsä lähti pois, kun Dinja oli vain vuoden ikäinen. Minne äiti meni? Miksi äiti lähti? Nämä ovat kysymyksiä, jotka saavat Dinjan matkustamaan kirjaimellisesti maailman ääriin. Hänen seuraansa lyöttäytyy Raúg, kylän piippolakkinen navadi, ja kolmanneksi retkueen jäseneksi saadaan krioni nimeltä Emron. Yhdessä he taittavat taivalta ensin yhteen paikkaan, sitten toiseen, kunnes lopullinen päämäärä alkaa hahmottua.

Fantasiaa lukeneille tarinen peruselementit ovat selvää kauraa. Lajityyppinä on matkaromaani ja pääkolmikon voi niin halutessaan pelkistää linjalle ihminen-kääpiö-haltia. Mutta silloin joutuu ohittamaan kaikki ne pienet seikat, jotka tönivät hahmoja ja heidän kansojaa stereotypioiden yläpuolelle. Esimerkiksi Raúg ei ole millään tavoin kiinnostunut kaivamaan vuorilla malmeja, vaan häntä kiinnostavat kaikkein eniten kirjat. Ei ihmekään, että tunsin häntä kohtaa sukulaisuussieluisuutta.

Sosiaalinen dynamiikka on toimivaa. Katri Alatalo osaa luoda hahmoilleen luonteet ja hänellä on rohkeutta panna ne törmäyskurssille. Dinja ja Raúg ottavat yhteen useamman kerran ja horjuvat monasti välirikon partaalla. Tämä oli kertakaikkisen virkistävää, koska riidat tuntuivat luontevilta ilman pakotusta. Jos kirjailija olisi päästänyt päähenkilönsä helpolla, sille ei olisi suotu niin tuittupäisiä piirteitä kuin nyt on tehty.

Myös ympäristön kuvaus saa kehuja. Ehkä se johtuu lukijan suomalaisuudesta, mutta todella tunsin ihollani sen sietämättömän, kiristyvän pakkasen, joka tunkeutuu keuhkojen perukoille saakka, kun kolmikko hiihti pysähtymättä halki talvisen erämaan. Lumi, jää ja kylmä olivat käsinkosketeltavia. Kuitenkaan maailma ei kärsinyt yhden ilmaston kirouksesta, jossa kaikkialla on aina samanlaista, yhtä hiekkaista, jäistä tai viidakkoista.

Maailma imee mukaansa, sillä se tuntuu samalla asutulta että mysteeriseltä. On paljon asioita, joita ihmiset eivät enää tiedä ja vihjailut suuremmasta kuvasta kutkuttavat lukijaa mukavasti. Arvoituksert on tehty ellei ratkaistaviksi niin ainakin seurattaviksi. Siksi onkin kiehtovaa seurata pitkin karttaa etenevää matkaa ja imeä sisäänsä puolittaisia vastauksia ja paljastuksia asioiden oikeasta laidasta.

Harmillisesti konkreettisen matkan fyysinen olemus antaa loppua kohden tietä myytilliselle unenomaisuudelle, jonka virroissa on hankala enää määrittää, mitkä asiat todella tapahtuvat, mikä on symbolista ja mikä aidon konkreettista. Vaihdos sattuu kohdassa, jossa kolmikon on puskettava läpi viimeisten esteiden ja lunastettava tavalla tai toisella kirjan alussa annetut lupaukset merkittävästä seikkailusta. Merkittävyys ottaa takkiinsa, kun päähenkilöiden toimien todellisuus haipuu usvaan. Lopussa ollaan – jossain, niin tarinallisesti kuin paikallisesti, eikä lukija osaa suhteuttaa sitä kunnolla siihen, mitä 90% ajasta kirjassa tapahtui. Se, kuinka hyvin kirjailija saa vauhdin uudelleen päälle tämän jälkeen, jää nähtäväksi. Onneksi trilogian kakkoskirja Laulu kadonneesta saaresta on jo ilmestynyt.

Kartalle joudun antamaan pyyhkeitä. En tiedä, millainen alkuperäinen kuva on ollut, mutta pokkarikoon kirjan sivulla kartta on kovasti pieni ja sävytys tekee teksteistä hankalia lukea. Lisäksi en parhaasta yrityksestäni huolimatta saanut selville lähtöpisteen tarkkaa sijaintia, ikään kuin sillä ei olisi merkitystä. Tätä pidin outona. Sen verran spoilasin itseäni jatkon kannalta, että kurkkasin myös kakkoskirjan karttaa, ja ikävä kyllä se vaikutti vielä hankalammin hahmotettavalta kuin tämä. Sivukokoon ei voi vaikuttaa, mutta näillä silmillä kaipaisin mahdollisimman suurta selkeyttä graafisessa esityksessä.

Karnin labyrintti on fantasiatrilogian kiinnostava avaus, ja tämä tulee mieheltä, jolle fantasia ei ole koskaan ollut se omin genre. Nautin matkasta halki kylmän Talvilaakson ja diggailin hahmojen vuorovaikutusta kympillä. Katri Alatalo kieputtaa perinteikästä materiaalia persoonallisella tavalla ja kertoo kaiken omalla sujuvalla kertojanäänellään. Suosittelen, vaikka loppu lähtikin eri poluille kuin itse odotin.