Routakoto

Prinssille puoliso

Kerran asui isänsä valtakunnassa prinssi, joka oli tullut siihen ikään, jossa prinssit menevät naimisiin. Kuningas kutsutti poikansa puheilleen palatsiin.
– Niin, poikani, prinssi Pellavapää. Olet nyt siinä iässä, jossa sinun on otettava itsellesi puoliso. Minä en voi hallita tätä valtakuntaa ikuisesti ja joskus sinun on jatkettava minun työtäni. Silloin sinulla on oltava puoliso ja perillinen.
Prinssi Pellavapää huokaisi syvään. – Tiedän, isä, tiedän. Mutta kun en tiedä, kenen kanssa menisin naimisiin.
Kuningas teki kädellään laajan kaaren. – Onhan noita muita valtakuntia vaikka kuinka. Jokaisessa on kuningas ja monella on prinsessa tai kaksikin. Jos sinulla ei vielä ole mielitiettyä, lähde kiertämään muita kuningaskuntia, kunnes löydät sopivan tytön.
Prinssi huokaisi jälleen. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta matkustaminen rasitti häntä. – Enkö voisi naida jotakuta sinun kuningaskunnastasi, isä? Ehkä löytäisin sopivan jo läheisestä kylästä.
Mutta kuningas pudisti päätään. – Ikävä kyllä et voi, poikani. Prinssin kuuluu naida toinen kuninkaallinen. Se on valtakunnan laki.
Niinpä prinssi Pellavapään ei auttanut muu kuin satuloida ratsunsa ja lähteä matkaan.
Tietä pitkin kulkiessaan hän päätti, ettei kertoisi kellekään etsivänsä puolisoa. Hän ei halunnut joutua sanomaan yhdellekään prinsessalle, ettei kelpuuttanut tätä vaimokseen.
Ensin hän ratsasti vuoristoiseen Lumivyöryn kuningaskuntaan ja pyysi päästä majoittumaan kuninkaan linnaan. Lumivyöryn kuningas, joka oli iso ja iloluontoinen mies toivotti prinssi Pellavapään tervetulleeksi kattonsa alle.
Illallisella prinssi Pellavapää kyseli kuninkaalta tämän valtakunnasta, elämästä ja hovista. Kuningas vastaili mieluusti ja säesti kertomuksiaan rehevällä naurullaan. Lopulta nuori kuninkaallinen kysyi, oliko kuninkaalla lapsia.
– Onhan minulla sinun ikäisesi tytär, prinsessa Tuittu. Hän naposteli ennen ateriaa kekseillä ja nyt hänellä ei ollut nälkä, tietenkään, vaikka on illallisaika. Pyydänkö hänet tänne?
Prinssi nyökkäsi innokkaasti ja käskystä kuninkaan kamaripalvelija kirmasi kutsumaan prinsessaa paikalle. Pian tämä saapuikin pukunsa helmat lepattaen ja katseli nyrpistellen pöydän ääressä istuvaa isäänsä ja tämän vierasta. Silkasta kohteliaisuudesta hän istuutui, mutta vastaili vain kuivakkaan muodollisesti, kun prinssi kyseli linnan elämästä.
Prinssi kertoili vitsejä, mutta prinsessa ei nauranut. Prinssi kehui alueen lumista kauneutta, mutta prinsessa vain pyöritteli silmiään. Kun prinssi kehaisi prinsessan hienoa pukua, tämä vain näytti kieltään.
– Noin hapanta, epäseurallista ja tuittupäistä vaimoa en kyllä tahdo, prinssi ajatteli. Aamulla hän kiitti kuningasta vieraanvaraisuudesta ja lähti jatkamaan matkaansa.
Vuorilta vei tie alas laaksoon Vihervaaran kuningaskuntaan. Päästyään linnan porteille kuningas kutsui prinssin jäämään vieraaksi niin pitkäksi aikaa kuin tämä tahtoi. Vihervaaran kuningas oli laiha mutta jäntevä mies, joka piti päässään kukkaseppelettä. – Alamaisteni lapset tekevät minulle joka aamu uuden seppeleen. Pidän sitä mieluummin kuin kultakruunuani. Tämä painaa vähemmän ja lisäksi tuoksuu mukavalta.
Illallispöydässä istui kuninkaan ja kuningattaren lisäksi myös kalvakka tyttö. Kuningas esitteli hänet tyttärekseen, prinsessa Simpukaksi. Prinssi Pellavapää alkoi hieroa tuttavuutta ja kertoi hauskoja tarinoita omasta kuningaskunnastaan. Prinsessa hymyili kainosti naurahtaen ajoittain ja kertoi vuorostaan omia tarinoitaan. – Prinsessa Simpukka ei ainakaan ole hapan, ajatteli prinssi.
Aterian päätteeksi prinssi Pellavapää ehdotti prinsessa Simpukalle kävelyretkeä ilta-auringon rusottamaan ruusutarhaan, mutta hänen yllätyksekseen prinsessa kieltäytyi.
– En pidä ilta-auringosta, prinsessa sanoi.
– Entä aamukävely auringonnousun aikaan, ehdotti prinssi. Mutta prinsessa ravisti päätään. – En pidä aamuauringostakaan.
– Entä jos onkin pilvinen päivä, sanoi prinssi.
– Ei siltikään, sanoi prinsessa Simpukka. – Minä en pidä koko ulkoilmasta enkä mene sinne, jos ei ole aivan pakko. Minä viihdyn omassa huoneessani.
Prinssi huokaisi itsekseen. – Hänhän sulkeutuu linnaan kuin simpukka. En minä halua vaimoa, joka ei nauti kävelyretkistä kanssani, hän ajatteli. Niinpä seuraavana aamuna prinssi Pellavapää kiitti kuningasta ja kuningatarta vieraanvaraisuudesta ja jatkoi matkaansa.
Prinssin tie vei vehreästä laaksosta suuren meren rantaan, Hiekkalinnan kuningaskuntaan. Kukkulalla meren ääressä seisoi valtakunnan kuninkaan linna, joka prinssi Pellavapään hämmästykseksi oli tosiaan tehty kovettuneesta hiekasta. Kuningatar otti matkalaisen vastaan lämpimästi. – Jokainen matkaava prinssi tai prinsessa voi jäädä vieraaksemme niin pitkäksi aikaa kuin tahtoo.
Illallispöydässä prinssiä odotti mieluinen yllätys. Häntä vastapäätä istui viehkosti hymyilevä tyttö, jonka kuningatar esitteli prinsessa Harmaasilmäksi. Prinssi Pellavapää hauskuutti muuta pöytäseuruetta lapsuutensa hassuista sattumuksista ja jokaisen hänen tarinansa jälkeen prinsessa kertoi vielä hassumman tarinan. Kun ateria oli syöty Pellavapää ehdotti harmaasilmälle kävelyä linnan ympäristössä. Tämä huudahti innostunen vastauksensa ja lähti heti hakemaan ulkoilusaappaitaan.
– Hän on seurallinen, iloinen ja nauttii ulkoilusta, prinssi myhäili. Prinsessa Harmaasilmä vaikutti oikein lupaavalta.
Linnan seinustalla kasvoi köynnösruusuja, jotka olivat juuri hehkeimmässä kukassaan. Prinssi ihasteli väriloistoa vuolaasti, mutta prinsessa tuijotti kasveja ilmeettömästi ja kertoi mikä köynnöksen tieteellinen nimi oli. Sitten he tulivat rantaan, jossa hiekka oli kasautunut upean alltoileviksi dyyneiksi. Prinssin mielestä näky oli mykistävä hiekan jatkuessa taivaanrantaan asti. Mutta prinsessa vain kohautti olkiaan ja selitti tuulen ajavan hiekkaa säännöllisiksi kuvioiksi. Prinssi kehui prinsessan taiten leikattua ja ommeltua pukua, mutta tämä vain alkoi luennoida siitä, miten silkkikangasta tehdään.
– Mutta etkö sinä huomaa, miten hienoa ja upeaa tämä kaikki on, kysyi prinssi Pellavapää. – Maailma toimii kuten toimii. Ei siinä ole mitään erityisen upeaa tai hienoa, vastasi prinsessa tasaisella äänellä.
Prinssi nyökkäsi surullisesti. – En halua vaimoa, joka näkee kaiken harmaana eikä osaa arvostaa maailman kauneutta, hän ajatteli. Niinpä seuraavana aamuna prinssi Pellavapää ratasasti eteenpäin ratsunsa selässä, vaikka pitkät matkat rasittivatkin häntä.
Lopulta rannan santa vaihtui pensaikoksi ja sitten metsäksi. Prinssi oli saapunut Tammihovin kuningaskuntaan. Hänen hämmästyksensä oli valtaisa, kun hän näki linnan. Se oli koverrettu suoraan mahtavan puun rungon sisään.
Kuningas ja kuningatar ottivat vieraan avosylin vastaan. Linnan eteen koottiin pitkät pitopöydät ja korkea kokko. Kun ilta laski kokko sytytettiin ja linnan väki kävi pöytään. Prinssi Pellavapää istutettiin kuninkaan naapuripöytään ja seurakseen hän sai koko joukon kuninkaan lapsia. Vaaleakutrinen tyttö oli prinsessa Havina ja kun hän esitti tanssin tuntui siltä kuin hän olisi liitänyt maan yli kuin lehti. Punapäinen tyttö oli prinsessa Kekäle ja kun hän heitteli palavia oksia ilmaan näytti siltä kuin koko juhla-alue olisi ollut täynnänsä leiskuvia tulikärpäsiä. Tummatukkainen poika taas oli prinssi Satakieli ja hänen laulunsa tuntui nousevan aivan korkeimman puun latvaan asti ja täyttävän metsän jokaisen sopukan heleällä soinnillaan. Prinssi Pellavapää oli niin ihastksissaan, että viimeisen numeron päätyttyä hänen käsiään pakotti kaikesta taputtamisesta.
Aamu jo sarasti, kun kokon viimeinen hohka haipui pois. Havina oli tarinoinut hovin huvittavista tapahtumista, jonkalaisia prinssi Pellavapää olisi halunnut nähdä kotonaankin. Kekäle oli jakanut perinteisiä kertomuksia metsän eläimistä, joita prinssi Pellavapää ei voinut myöhemminkään muistella nauramatta ääneen. Prinssi Satakieli oli höystänyt sisariensa juttuja mainioilla ja mielikuvituksellisllla sanaleikeillä, joiden vuoksi prinssi Pellavapää oli purskauttanut maitoa nenästään useammin kuin kerran.
Seuraavana päivänä prinssit ja prinsessat lähtivät pitkälle retkelle syvälle metsään, sillä Havinalla, Kekäleellä ja Satakielellä ei ollut tapana viettää päivää sisällä ellei satanut suorastaan vaakasuoraan. He kiipeilivät puissa, tutkivat luolia ja uivat metsää halkovissa virroissa. Ja koko ajan metsävaltakunnan kolmikko osoitti Pellavapäälle ihmeellisen kauniita asioita joka paikasta minne he vain menivätkin. Vasta iltamyöhällä he palasivat linnaan nukkumaan.
Seuraavana aamuna aamiasella prinssi Pellavapää nousi seisomaan ja puhui kuninkaalle ja kuningattarelle. – Siitä lähtien kun lähdin kulkemaan kotoani olen matkannut monen kuningaskunnan halki. Aina minut on otettu ystävällisesti vastaan ja olen tavannut monia ihmisiä, joista en ketään halua sanoa toista huonommaksi. Mutta en ole löytänyt itselleni sitä oikeaa, puolisoa jonka kanssa jakaa elämäni ilot ja surut ja joka rinnallani hallita omaa kuningaskuntaani, kun aika koittaa. En ennen kuin nyt. Olen saanut täällä elinikäisiä ystäviä ja yhden heistä haluaisin pyytää mukaani, kun lähden.
Kuningatar nyökkäsi hymyillen prinssi Pellavapäälle. – Ymmärrän. Saat meidän lupamme esittää pyyntösi, mutta lopullinen päätös ei lepää meidän käsissämme, vaan valittusi sydämessä.
Jännityksen perhoset vatsassaan lepatellen prinssi Pellavapää katsoi ensin prinsessa Havinaa ja sitten prinsessa Kekälettä. Sen jälkeen hän kääntyi prinssi Satakielen puoleen ja polvistui. – Sinä olet hauska, avoin ja seurallinen. Nautit ulkonaliikkumisesta yhtä paljon kuin minä etkä arastele heittäytyä luonnon helmaan. Näet ympärilläsi kaikkea kaunista ja osoitat sen minulle, koska kauneus vain lisääntyy kun jaat sen kanssani. Sinut minä haluan jakamaan valtakuntani kanssani.
– Ja sinua ei haittaa se, että olen poika, kysyi prinssi Satakieli?
Prinssi pellavapää pudisti päätään. – Halusin löytää ihmisen, jota voin rakastaa. Ei kukaan sanonut, että sen oltava tyttö. Minä vain oletin niin. Olisin hölmö, jos en tekisi niinkuin tunnen että on oikein.
Ja jo saman päivän iltana prinssit lähtivät ratsastamaan. He kulkivat metsän halki rantaan, rantaa pitkin eteenpäin ruusujen täplittämään vehreään laaksoon ja ylös vuorille. Vihdoin vuorijono jäi taakse ja eteen avautui jylhien kallioiden reunustama laakso täynnä viljavainioita ja hedelmätarhoja. Prinssi Pellavapää oli palannut kotiin.
Linnassa hänen isänsä oli jo odottanut poikaansa palaavaksi, mutta kun Pellavapää asteli valtaistuinsaliin mielitiettynsä kanssa, ei kuningas löytänyt sanoja hämmästykseltään.
– Isä, tässä on tuleva puolisoni, prinssi Satakieli. Kummatkin kumarsivat kuninkaalle kohteliaasti.
Kuningas nuolaisi huuliaan. – Mutta poikani, hänhän on poika. Laki sanoo, että prinssin puolison on oltava prinsessa.
Prinssi Pellavapää oli arvellutkin, että hänen isänsä ei ihan suoralta kädeltä hyvksyisi tilannetta ja oli tarkistuttanut lakikirjan. – Itseasiassa lain mukaan minun on naitava kuninkaallinen. Tyttö tai poika, siitä laki ei sano mitään.
Kuningas puraisi kevyesti huultaan ja pohti. Sitten hän sanoi ääneen. – Mutta entä perillinen? Et voi saada lasta muuta kuin tytön kanssa.
Prinssi oli ajatellut tätäkin etukäteen. – Lain mukaan voin adoptoida lapsen, jolla ei ole enää omia vanhempia. Me voimme adoptoida monta lasta ja kasvattaa heistä kuninkaallisen perheen jäseniä.
Jälleen kuningas mietti hetken, ennen kuin hymyili. – Minähän olen aina opettanut sinua ajattelemaan itse omilla aivoillasi, seuraamaan sydämesi ääntä ja tekemään sen mikä on oikein, riippumatta siitä mitä muut ajattelevat, enkö olekin?
– Kyllä olet isä, myönsi prinssi Pellavapää.
– Olet oppinut hyvin kaiken minkä opetin. Olen ylpeä sinusta, prinssini, sanoi kuningas.
Kun prinssi Pellavapään ja prinssi Satakielen häitä juhlittiin, mukaan kutsuttiin kaikkien lähikuningaskuntien kuninkaat ja kuningattaret, prinssit ja prinsessat. Ja prinssi Satakielen laulu kantautui yli kultaisten viljavainioiden ja tuoksuvien hedelmätarhojen.