Äärenmurtajat – romaaniprojekti, joka ei vain suostu kuolemaan

Löysin juuri novellin. Mielenkiintoisinta oli sen kirjoittaja ja novellin ikä, nimittäin minä ja kahdeksan vuotta.

Vuoden 2003 Nanossa kirjoitin tarinan, joka kahta aikalinjaa seuraten kertoo tähtienvälisen matkailun alkamisesta ja sen yhtäkkisestä loppumisesta ennen kuin edes 20 järjestelmää on asutettu. Silloin syntynyt kirja on ihan puhdas raakile eikä päässyt edes ihan loppuun. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmo jää pohtimaan mihin mennä seuraavaksi ja sitten luetellaan kaikki mahdolliset maailmat ja niiden mielenkiintoiset piirteet. Putkeen.

Jo pariin otteeseen olen aloitellut tuota proggista uudelleen, mutta aina se on tyssännyt alkumetreille. Kuitnkin kaikista romaaniaiheista juurikin Äärenmurtajat on pisimmällä ja maailmana itseä kiinnostavin. Jokohan siihen jaksaisi tarttua?

Romskunraakileesta kokonaan irrallaan syntyi joululahjaksi painettu ja annettu novelli Jäähän kadonnut, josta olen kyllä ollut tietoinen, mutta nyt se käveli Googlessa vastaan ihan tuurilla. Tai no, oikeastaan sieltä löytyi Pasi Karppasen tekemä arvio novellista sekä linkki netissä olevaan versioon. Minkä olin kokonaan unohtanut.

Voisihan tuon tännekin postata,  olisi sitten ainakin tallessa.

Nyt pitääkin vakavasti harkita, josko tähän maailmaan palaisi, edes novellin verran.

Ja ei, en kehdannut lukea novellia uusiksi. Kahdeksan vuotta! Ehkä neuvoantavan jälkeen…

Kirjoitustahti

Olen kahdesti vetänyt läpi NaNoWriMon, joten tietynlainen maksimitahti sanoja per päivä on aika hyvin tiedossa. Kuukauden kun puursi sellaiset 1700 sanaa päivässä oli mahdollista, mutta työn takana. Päivissä on tottakai eroja, mutta tuon perusteella sanoisin, että itselleni sellaiset 2000 päivässä on aika ennätys.

Mikä olisi siis sopiva tavoite sellaisessa kirjoittelussa, joka tapahtuu muun, jokseenkin kiireisen, elämän ohella?

Asiatekstiä syntyy helpommin. Valkoisen antologian arvostelu syntyi kahdella istumalla ja sanamäärä oli jotain 800-900. Toisaalta työn alla olevaa novellia on raapiutunut kasaan vain minimaaliset 300 sanaa illassa. Se tuntuu kovasti pieneltä määrältä Nanoon verrattuna, mutta siitä huolimatta olen ottanut sen nyt tavoitteeksi.

Muita päälläolevia projekteja on kunnon kohotus ja aamuinen energiaa lataava jooga. Kummankin kanssa se kantava idea on ottaa sellaiset tavoitteet, että ne toisaalta edistävät jotain, mutta toisaalta ovat sen verran matalalla, että juttuja jaksaa duunata päivittäin, päivästä päivään. Lopulta aktiviteetista tulee tapa, osa rutiinia, eikä vaikuta velvollisuudelta tai pakottamiselta ensinkään.

Joten nyt mennään 300 sanan päivätahtia. Sellaisina päivinä, jolloin olen kotona. Jos en ole, kirjoittamisessa on silloin tauko, ihan sovinnolla.

Jos rohkean arvion mukaan jaksan naputtaa novelleja 300 päivää vuodessa, se tekee 90000 sanaa. Ei ihan pieni määrä loppujen lopuksi, ja noin 90000 sanaa enemmän fiktiota kuin olen ihan hetkeen tuottanut.

Sillä mennään. Ainakin kunnes on aika nostaa rimaa.

URS – valkoinen antologia

URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
Kustannus Hauenleuka, 2011

Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

Lisätietoja:
http://urs.fi/
http://ursfiktio.wordpress.com/
https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/

Fantastinen matkaopas – Pyrrus

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Pyrrus
Lyhyt kuvaus: Planeetta, jonka eliöstön päätarkoitus on tuhota ihmiset. Maailmankaikkeuden ihmisvihamielisin paikka heti New Yorkin jälkeen.
Lähde: Kuoleman planeetta, Harry Harrison

Historia: Lähialueen supernovien suuri määrä on syynä Pyrruksen maaperän suuriin rikkauksiin, joiden perässä uudisraivaajat tulivat planeetalle. He perustivat aluksi yhden siirtokunnan ja siinä tilanteessa ollaan edelleen. Toisaalta matkaajan ei tarvitse körötellä parhaat vuosisatansa nähneessä bussissa pitkin pölyisiä teitä päästäkseen pois sieltä, minne tulivat lomaansa viettämään.
Pyrruksen perusominaisuudet tarjoavat paljon yllätyksiä pakettimatkaajille. Kahden geen painovoima tarjoaa täysin ilmaisen kuntoilupuolen koko loma-ajan ja 42 asteen ratakallistuma pitää huolen siitä, että säätilan ennustaminen hoituu parhaiten satunnaislukugeneraattorilla ja sisälmyksiä tulkitsemalla. Jos kaikki matkatoverit eivät ole täysin tilanteen tasalla, ei tulkittavista sisälmyksistä tule olemaan puutetta. Lisäksi planeetan kaksi kuuta tuottavat aika ajoin valtavia hyökyaaltoja ja tektoninen aktiivisuus tekee hierovat tuolit tarpeettomiksi.
Charles Darwin olisi ollut innoissaan, jos olisi päässyt tutkimaan planeetan eläimistöä, olettaen että hän olisi onnistunut pysyttelemään hengissä, mikä olosuhteet huomioonottaen olisi ollut sellaista epätodennäköisyysluokkaa, että linjakkaan lenkkitossun muotoisen avaruusaluksen havaitseminen taivaalla olisi ollut ei pelkästään loogista, vaan melkeinpä pakollista. Evoluutio on nimittäin kiskaissut epäterveellisen määrän kofeiinin ja kokaiinin sekoitusta siinä määrin, että natiivin on parin kuukauden poissaolon jälkeen uudelleenkouluttauduttava kohtaamaan poissaolonsa aikana ilmaantuneet eliömuodot.
Koko maailmankaikkeuden mittapuulla Pyrruksen eliöstö on uniikki. Missään muualla koko floora ja fauna eivät ole ottaneet yhdeksi ainoaksi yhteiseksi tavoitteekseen ihmisen pyyhkimisen pois planeetan pinnalta. Tämä saattaa rajoittaa piknik-mahdollisuuksia. Paikalliset koulutetaan koko elämänsä ajan tunnistamaan kaikki ympäristön uhat ja pääsääntöisesti ampumaan ne siihen paikkaan aseella, joka käytännössä on osa heidän hermojärjestelmäänsä. Turistien kannattaakin varata useampi viikko välttävän peruskoulutusjakson vuoksi, tai kymmenen minuuttia testamentin laatimiseen. Nämä eivät toki ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja ja asioidensa järjestykseen saattaminen ennen matkaa on jokaisen oma etu.

Nähtävyydet: Kaupunki on karu ja sisältää kerrassaan vähän mitään tutustumisen arvoista. Ympäröivän muurin sijainnista on tosin suotavaa olla selvillä koko ajan ja pysyteltävä siitä mahdollisimman kaukana, sillä aina välillä Pyrruksen eliöstö onnistuu tunkemaan kylään. Niinä hetkinä voi päästä kasvokkain julmien raatelukynsien, syövyttävän hapon tai todella ärhäköiden bakteerien kanssa. Ärhäkällä tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaisia ominaisuuksia, joita eri sotavoimat ympäri multiversumin koettavat kehittää käyttäen projekteihin omaisuuksia.
Kaikkein paras nähtävyys on kaupungin avaruusatama ja ehdottomasti parhaimmillaan se on ikkunasta katsottuna raketin jättäessä ilmakehän taakseen.

Ruoka ja juoma: Johtuen turismin pienimuotoisuudesta ja paikallisten pakkomielteestä käyttää joka hetkensä hengissäpysymiseen Pyrrukselle ei ole kehittynyt mainittavampaa ravintolakulttuuria. Kulinaristisia kokemuksia saadakseen täytyy odotustasoaan laskea ravintopatukoiden asteelle ja toivoa, että joku olisi livauttanut mukaan mustaherukkaesanssia. Matkailijoita pyydetään muistamaan, että vaikka tukikohdan tarjoamat ateriat eivät välttämättä miellyttäisi, ei ole hyvä idea lähteä samoilemaan paikalliselle maaseudulle etsimään etnisiä vaihtoehtoja. Ainoa mitä menusta löytyy on kirkuvana paloiteltua turistia tartar.

Loppupäätelmä: Pyrrusta ei voi suositella kuin total-ultimate-extreme-henkisille matkailijoille, ja heillekin vain kerran.

Prinssille puoliso

Prinssille puoliso

Kerran asui isänsä valtakunnassa prinssi, joka oli tullut siihen ikään, jossa prinssit menevät naimisiin. Kuningas kutsutti poikansa puheilleen palatsiin.
– Niin, poikani, prinssi Pellavapää. Olet nyt siinä iässä, jossa sinun on otettava itsellesi puoliso. Minä en voi hallita tätä valtakuntaa ikuisesti ja joskus sinun on jatkettava minun työtäni. Silloin sinulla on oltava puoliso ja perillinen.
Prinssi Pellavapää huokaisi syvään. – Tiedän, isä, tiedän. Mutta kun en tiedä, kenen kanssa menisin naimisiin.
Kuningas teki kädellään laajan kaaren. – Onhan noita muita valtakuntia vaikka kuinka. Jokaisessa on kuningas ja monella on prinsessa tai kaksikin. Jos sinulla ei vielä ole mielitiettyä, lähde kiertämään muita kuningaskuntia, kunnes löydät sopivan tytön.
Prinssi huokaisi jälleen. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta matkustaminen rasitti häntä. – Enkö voisi naida jotakuta sinun kuningaskunnastasi, isä? Ehkä löytäisin sopivan jo läheisestä kylästä.
Mutta kuningas pudisti päätään. – Ikävä kyllä et voi, poikani. Prinssin kuuluu naida toinen kuninkaallinen. Se on valtakunnan laki.
Niinpä prinssi Pellavapään ei auttanut muu kuin satuloida ratsunsa ja lähteä matkaan.
Tietä pitkin kulkiessaan hän päätti, ettei kertoisi kellekään etsivänsä puolisoa. Hän ei halunnut joutua sanomaan yhdellekään prinsessalle, ettei kelpuuttanut tätä vaimokseen.
Ensin hän ratsasti vuoristoiseen Lumivyöryn kuningaskuntaan ja pyysi päästä majoittumaan kuninkaan linnaan. Lumivyöryn kuningas, joka oli iso ja iloluontoinen mies toivotti prinssi Pellavapään tervetulleeksi kattonsa alle.
Illallisella prinssi Pellavapää kyseli kuninkaalta tämän valtakunnasta, elämästä ja hovista. Kuningas vastaili mieluusti ja säesti kertomuksiaan rehevällä naurullaan. Lopulta nuori kuninkaallinen kysyi, oliko kuninkaalla lapsia.
– Onhan minulla sinun ikäisesi tytär, prinsessa Tuittu. Hän naposteli ennen ateriaa kekseillä ja nyt hänellä ei ollut nälkä, tietenkään, vaikka on illallisaika. Pyydänkö hänet tänne?
Prinssi nyökkäsi innokkaasti ja käskystä kuninkaan kamaripalvelija kirmasi kutsumaan prinsessaa paikalle. Pian tämä saapuikin pukunsa helmat lepattaen ja katseli nyrpistellen pöydän ääressä istuvaa isäänsä ja tämän vierasta. Silkasta kohteliaisuudesta hän istuutui, mutta vastaili vain kuivakkaan muodollisesti, kun prinssi kyseli linnan elämästä.
Prinssi kertoili vitsejä, mutta prinsessa ei nauranut. Prinssi kehui alueen lumista kauneutta, mutta prinsessa vain pyöritteli silmiään. Kun prinssi kehaisi prinsessan hienoa pukua, tämä vain näytti kieltään.
– Noin hapanta, epäseurallista ja tuittupäistä vaimoa en kyllä tahdo, prinssi ajatteli. Aamulla hän kiitti kuningasta vieraanvaraisuudesta ja lähti jatkamaan matkaansa.
Vuorilta vei tie alas laaksoon Vihervaaran kuningaskuntaan. Päästyään linnan porteille kuningas kutsui prinssin jäämään vieraaksi niin pitkäksi aikaa kuin tämä tahtoi. Vihervaaran kuningas oli laiha mutta jäntevä mies, joka piti päässään kukkaseppelettä. – Alamaisteni lapset tekevät minulle joka aamu uuden seppeleen. Pidän sitä mieluummin kuin kultakruunuani. Tämä painaa vähemmän ja lisäksi tuoksuu mukavalta.
Illallispöydässä istui kuninkaan ja kuningattaren lisäksi myös kalvakka tyttö. Kuningas esitteli hänet tyttärekseen, prinsessa Simpukaksi. Prinssi Pellavapää alkoi hieroa tuttavuutta ja kertoi hauskoja tarinoita omasta kuningaskunnastaan. Prinsessa hymyili kainosti naurahtaen ajoittain ja kertoi vuorostaan omia tarinoitaan. – Prinsessa Simpukka ei ainakaan ole hapan, ajatteli prinssi.
Aterian päätteeksi prinssi Pellavapää ehdotti prinsessa Simpukalle kävelyretkeä ilta-auringon rusottamaan ruusutarhaan, mutta hänen yllätyksekseen prinsessa kieltäytyi.
– En pidä ilta-auringosta, prinsessa sanoi.
– Entä aamukävely auringonnousun aikaan, ehdotti prinssi. Mutta prinsessa ravisti päätään. – En pidä aamuauringostakaan.
– Entä jos onkin pilvinen päivä, sanoi prinssi.
– Ei siltikään, sanoi prinsessa Simpukka. – Minä en pidä koko ulkoilmasta enkä mene sinne, jos ei ole aivan pakko. Minä viihdyn omassa huoneessani.
Prinssi huokaisi itsekseen. – Hänhän sulkeutuu linnaan kuin simpukka. En minä halua vaimoa, joka ei nauti kävelyretkistä kanssani, hän ajatteli. Niinpä seuraavana aamuna prinssi Pellavapää kiitti kuningasta ja kuningatarta vieraanvaraisuudesta ja jatkoi matkaansa.
Prinssin tie vei vehreästä laaksosta suuren meren rantaan, Hiekkalinnan kuningaskuntaan. Kukkulalla meren ääressä seisoi valtakunnan kuninkaan linna, joka prinssi Pellavapään hämmästykseksi oli tosiaan tehty kovettuneesta hiekasta. Kuningatar otti matkalaisen vastaan lämpimästi. – Jokainen matkaava prinssi tai prinsessa voi jäädä vieraaksemme niin pitkäksi aikaa kuin tahtoo.
Illallispöydässä prinssiä odotti mieluinen yllätys. Häntä vastapäätä istui viehkosti hymyilevä tyttö, jonka kuningatar esitteli prinsessa Harmaasilmäksi. Prinssi Pellavapää hauskuutti muuta pöytäseuruetta lapsuutensa hassuista sattumuksista ja jokaisen hänen tarinansa jälkeen prinsessa kertoi vielä hassumman tarinan. Kun ateria oli syöty Pellavapää ehdotti harmaasilmälle kävelyä linnan ympäristössä. Tämä huudahti innostunen vastauksensa ja lähti heti hakemaan ulkoilusaappaitaan.
– Hän on seurallinen, iloinen ja nauttii ulkoilusta, prinssi myhäili. Prinsessa Harmaasilmä vaikutti oikein lupaavalta.
Linnan seinustalla kasvoi köynnösruusuja, jotka olivat juuri hehkeimmässä kukassaan. Prinssi ihasteli väriloistoa vuolaasti, mutta prinsessa tuijotti kasveja ilmeettömästi ja kertoi mikä köynnöksen tieteellinen nimi oli. Sitten he tulivat rantaan, jossa hiekka oli kasautunut upean alltoileviksi dyyneiksi. Prinssin mielestä näky oli mykistävä hiekan jatkuessa taivaanrantaan asti. Mutta prinsessa vain kohautti olkiaan ja selitti tuulen ajavan hiekkaa säännöllisiksi kuvioiksi. Prinssi kehui prinsessan taiten leikattua ja ommeltua pukua, mutta tämä vain alkoi luennoida siitä, miten silkkikangasta tehdään.
– Mutta etkö sinä huomaa, miten hienoa ja upeaa tämä kaikki on, kysyi prinssi Pellavapää. – Maailma toimii kuten toimii. Ei siinä ole mitään erityisen upeaa tai hienoa, vastasi prinsessa tasaisella äänellä.
Prinssi nyökkäsi surullisesti. – En halua vaimoa, joka näkee kaiken harmaana eikä osaa arvostaa maailman kauneutta, hän ajatteli. Niinpä seuraavana aamuna prinssi Pellavapää ratasasti eteenpäin ratsunsa selässä, vaikka pitkät matkat rasittivatkin häntä.
Lopulta rannan santa vaihtui pensaikoksi ja sitten metsäksi. Prinssi oli saapunut Tammihovin kuningaskuntaan. Hänen hämmästyksensä oli valtaisa, kun hän näki linnan. Se oli koverrettu suoraan mahtavan puun rungon sisään.
Kuningas ja kuningatar ottivat vieraan avosylin vastaan. Linnan eteen koottiin pitkät pitopöydät ja korkea kokko. Kun ilta laski kokko sytytettiin ja linnan väki kävi pöytään. Prinssi Pellavapää istutettiin kuninkaan naapuripöytään ja seurakseen hän sai koko joukon kuninkaan lapsia. Vaaleakutrinen tyttö oli prinsessa Havina ja kun hän esitti tanssin tuntui siltä kuin hän olisi liitänyt maan yli kuin lehti. Punapäinen tyttö oli prinsessa Kekäle ja kun hän heitteli palavia oksia ilmaan näytti siltä kuin koko juhla-alue olisi ollut täynnänsä leiskuvia tulikärpäsiä. Tummatukkainen poika taas oli prinssi Satakieli ja hänen laulunsa tuntui nousevan aivan korkeimman puun latvaan asti ja täyttävän metsän jokaisen sopukan heleällä soinnillaan. Prinssi Pellavapää oli niin ihastksissaan, että viimeisen numeron päätyttyä hänen käsiään pakotti kaikesta taputtamisesta.
Aamu jo sarasti, kun kokon viimeinen hohka haipui pois. Havina oli tarinoinut hovin huvittavista tapahtumista, jonkalaisia prinssi Pellavapää olisi halunnut nähdä kotonaankin. Kekäle oli jakanut perinteisiä kertomuksia metsän eläimistä, joita prinssi Pellavapää ei voinut myöhemminkään muistella nauramatta ääneen. Prinssi Satakieli oli höystänyt sisariensa juttuja mainioilla ja mielikuvituksellisllla sanaleikeillä, joiden vuoksi prinssi Pellavapää oli purskauttanut maitoa nenästään useammin kuin kerran.
Seuraavana päivänä prinssit ja prinsessat lähtivät pitkälle retkelle syvälle metsään, sillä Havinalla, Kekäleellä ja Satakielellä ei ollut tapana viettää päivää sisällä ellei satanut suorastaan vaakasuoraan. He kiipeilivät puissa, tutkivat luolia ja uivat metsää halkovissa virroissa. Ja koko ajan metsävaltakunnan kolmikko osoitti Pellavapäälle ihmeellisen kauniita asioita joka paikasta minne he vain menivätkin. Vasta iltamyöhällä he palasivat linnaan nukkumaan.
Seuraavana aamuna aamiasella prinssi Pellavapää nousi seisomaan ja puhui kuninkaalle ja kuningattarelle. – Siitä lähtien kun lähdin kulkemaan kotoani olen matkannut monen kuningaskunnan halki. Aina minut on otettu ystävällisesti vastaan ja olen tavannut monia ihmisiä, joista en ketään halua sanoa toista huonommaksi. Mutta en ole löytänyt itselleni sitä oikeaa, puolisoa jonka kanssa jakaa elämäni ilot ja surut ja joka rinnallani hallita omaa kuningaskuntaani, kun aika koittaa. En ennen kuin nyt. Olen saanut täällä elinikäisiä ystäviä ja yhden heistä haluaisin pyytää mukaani, kun lähden.
Kuningatar nyökkäsi hymyillen prinssi Pellavapäälle. – Ymmärrän. Saat meidän lupamme esittää pyyntösi, mutta lopullinen päätös ei lepää meidän käsissämme, vaan valittusi sydämessä.
Jännityksen perhoset vatsassaan lepatellen prinssi Pellavapää katsoi ensin prinsessa Havinaa ja sitten prinsessa Kekälettä. Sen jälkeen hän kääntyi prinssi Satakielen puoleen ja polvistui. – Sinä olet hauska, avoin ja seurallinen. Nautit ulkonaliikkumisesta yhtä paljon kuin minä etkä arastele heittäytyä luonnon helmaan. Näet ympärilläsi kaikkea kaunista ja osoitat sen minulle, koska kauneus vain lisääntyy kun jaat sen kanssani. Sinut minä haluan jakamaan valtakuntani kanssani.
– Ja sinua ei haittaa se, että olen poika, kysyi prinssi Satakieli?
Prinssi pellavapää pudisti päätään. – Halusin löytää ihmisen, jota voin rakastaa. Ei kukaan sanonut, että sen oltava tyttö. Minä vain oletin niin. Olisin hölmö, jos en tekisi niinkuin tunnen että on oikein.
Ja jo saman päivän iltana prinssit lähtivät ratsastamaan. He kulkivat metsän halki rantaan, rantaa pitkin eteenpäin ruusujen täplittämään vehreään laaksoon ja ylös vuorille. Vihdoin vuorijono jäi taakse ja eteen avautui jylhien kallioiden reunustama laakso täynnä viljavainioita ja hedelmätarhoja. Prinssi Pellavapää oli palannut kotiin.
Linnassa hänen isänsä oli jo odottanut poikaansa palaavaksi, mutta kun Pellavapää asteli valtaistuinsaliin mielitiettynsä kanssa, ei kuningas löytänyt sanoja hämmästykseltään.
– Isä, tässä on tuleva puolisoni, prinssi Satakieli. Kummatkin kumarsivat kuninkaalle kohteliaasti.
Kuningas nuolaisi huuliaan. – Mutta poikani, hänhän on poika. Laki sanoo, että prinssin puolison on oltava prinsessa.
Prinssi Pellavapää oli arvellutkin, että hänen isänsä ei ihan suoralta kädeltä hyvksyisi tilannetta ja oli tarkistuttanut lakikirjan. – Itseasiassa lain mukaan minun on naitava kuninkaallinen. Tyttö tai poika, siitä laki ei sano mitään.
Kuningas puraisi kevyesti huultaan ja pohti. Sitten hän sanoi ääneen. – Mutta entä perillinen? Et voi saada lasta muuta kuin tytön kanssa.
Prinssi oli ajatellut tätäkin etukäteen. – Lain mukaan voin adoptoida lapsen, jolla ei ole enää omia vanhempia. Me voimme adoptoida monta lasta ja kasvattaa heistä kuninkaallisen perheen jäseniä.
Jälleen kuningas mietti hetken, ennen kuin hymyili. – Minähän olen aina opettanut sinua ajattelemaan itse omilla aivoillasi, seuraamaan sydämesi ääntä ja tekemään sen mikä on oikein, riippumatta siitä mitä muut ajattelevat, enkö olekin?
– Kyllä olet isä, myönsi prinssi Pellavapää.
– Olet oppinut hyvin kaiken minkä opetin. Olen ylpeä sinusta, prinssini, sanoi kuningas.
Kun prinssi Pellavapään ja prinssi Satakielen häitä juhlittiin, mukaan kutsuttiin kaikkien lähikuningaskuntien kuninkaat ja kuningattaret, prinssit ja prinsessat. Ja prinssi Satakielen laulu kantautui yli kultaisten viljavainioiden ja tuoksuvien hedelmätarhojen.

Sateenkaarisatuja

Luettuani liki kymmennen vuotta tavallisia satuja alkoi hahmottua tarve kertoa hieman epäkonventionaalisempia tarinoita.

Jotkut sadut ovat tarinoina nasevia eikä mahdollinen opetuskaan aina ole syvältä, mutta useammin kuin olisin halunnut olen törmännyt juuri niitä viheliäisen perinteisiä rooleja, ennakkoasetelmia ja tyttö-poika-asetelmia kihiseviin sepustuksiin, joitka ovat mitä parhainta aivopesumateriaalia pienille hillosilmille. Opeta siinä sitten koulukynnystä ylittävälle natiaiselle sukupuolten tasa-arvoa, kun jokailtainen trubaduurisessio viimeisen viiden vuoden ajalta on sisältänyt rohkeita prinssejä, jotka lopussa saavat prinsessan.

Jos nyt lähdetään tuohon lapsille suunnattuun ihmiskaupan ilmentymään ylipäätään, miksei prinssi voisi vaihteen vuoki napata itselleen… prinssiä?

Laiskuuttani en juuri etsinyt, mutta en siis kyllä löytänytkään tällaisia sateenkaarisatuja. Joten, päätin kirjoittaa niitä itse. Yksi onkin jo valmis, Prinssille puoliso (nimi saattaa muuttua). Neljän hengen koeyleisö kelpuutti sadun mukisematta, ja ilman karkkilahjontaa se lienee paras mihin voi ylipäätään päästä.

Sitten vain uutta putkeen. Valmiina, sanotaan kahden viikon kuluttua.

Fantastinen matkaopas

Luettuani kirjan, jossa kerrottiin meidän maailmamme paikoista, joissa vierailua ei syystä tai toisesta suositella, ihastuin ideaan siinä määrin, että halusin luoda samanlaisen tietolähteen myös spefistisistä paikoista. Vaikka idealla on ikää kahden vuoden verran ei tämäkään projekti ole edennyt juurikaan. Vain kolme valmista tietopläjäystä.

Aikeenani on tuottaa ainakin yksi uusi paikkaraportti kerran kahdessa viikossa. Tähän mennessä olen tarjonnut tekstejä julkaistavaksi Tero Ykspetäjän toimittamassa Turun mafiazinessä, joka ilmestyy silloin kun päätoimittajasta siltä tuntuu. Mordor ja Pyrrus ovat jo päätyneet musteeksi, Mos Eisley odottaa seuraavaksi vuoroaan.

Jos aiottu tahti pitää, materiaalia on pian enemmän kuin korkeintaan kerran kuussa julkaistava zine ehtii lyödä ulos. Siinä tapauksessa saatan laittaa uusia juttuja suoraan Routakotoon. Mutta siihen saakka annan Terolle mahdollisuuden ensijulkaisuun.

Ja ehkäpä panttaan muutamaa juttua itselläni ihan muuten vain, jos vaikka joskus valmiista matskusta saisi aikaiseksi ihan oman kirjan.

Fantastinen matkaopas – Mordor

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Tieteistarinat ja fantasiat antavat meille loistavan tilaisuuden matkata kaukaisiin galakseihin ja mystisiin maailmoihin mielikuvituksen siivin. Ja niin sen kuuluukin olla. Moni toivoisi pääsevänsä näkemään nuo kiehtovat paikat omin silmin ja kuten ihmisillä on usein tapana, tätäkään toivetta he eivät ajattele loppuun asti.

Siltä varalta, että joku joskus jossain onnistuu kiristämään lampunhengeltä maagisen matkalipun tai rakentamaan ulottuvuuksien välisen teleportterin ja päättää lähteä elämänsä (luultavasti viimeiselle) lomamatkalle, on heille hyvä olla jonkinlainen varoittava opas joistakin vähemmän hohdokkaista tai suorastaan hengenvaarallisista kohteista.

Kohde: Mordor
Yleiskuvaus: Sauronin hallitsema örkkilä, jonne aurinko joko ei paista tai ei ainakaan haluaisi paistaa.
Lähde: Taru sormusten herrasta, J.R.R. Tolkien

Historia: Kolmannen ajan loppupuolella Mordor oli saavuttanut pysyvän maineen Keskimaan viheliäisempänä nurkkana. Tuo Morgothin luoma, tulella ja tuhkalla päällystetty korkeiden vuorijonojen suojaama alue oli saanut toimia Sauronin pesäpaikkana vuosia muutamin katkoin vallastasyöksemisten takia. Vähän niinkuin Silvio Berlusconi Italiassa, paitsi että Sauronilta puuttui syytesuoja.

Nähtävyydet: Huomattavin paikka Mordorissa on Tuomiovuori, jonka nimi jo kertoo paljon. Itseasiassa kaiken tarvittavan. Jos on joskus halunnut moikata aktiivista, pahansuopaa tulivuorta tosi läheltä, tämän parempaa tilaisuutta ei tule. Unohtaa ei sovi myöskään Sauronin omaa vartiotornia Barad-dûria, jota rakennettiin kuusisataa vuotta. Tämä saattaa jo Egyptin pyramiditkin häpeään ja tällä kertaa ei tarvitse spekuloida muukalaisteknologian osuudella, sillä rakentamisessa käytettiin täysin autenttista orjatyövoimaa.

Ruoka ja juoma: Sauronin sotajoukkoihin kuuluu örkkien lisäksi etelästä ja idästä tulleita ihmisiä, joten sopivaa ravintoa on mahdollista löytää. Mordorin eteläisessä osassa sijaitsee Núrn, joka on toistuvan tuhkasateen vuoksi edes jossain määrin hedelmällistä viljelysmaata. Vaikka kukaan ei ole koskaan kehunut Mordorin keittiötä kulinaristisista voitoista, voi ekotietoinen matkailija lohduttautua sillä, että kaikki on varmasti luomua. Oma asiansa on, suostuuko verenhimoiset ja muutoinkin korruptoituneet sotajoukot jakamaan ruokansa muukalaisten kanssa. Varminta onkin ottaa mukaan omat eväät tai etevä varas. Kuten hobitti.

Loppupäätelmä: Väkivaltaisten sotilaiden suuren keskitiheyden vuoksi Mordoria ei voi suositella satunnaiselle matkailijalle. Extreme-turistienkin kannattaa ottaa huomioon paikan isännän pohjaton pahuus, josta johtuen kattavan matkavakuutuksen saanti voi olla hankalaa. Lisäksi Sauronin silmä antaa aivan uuden määritelmän valvontayhteiskunnalle jopa siinä määrin, että ainoastaan paljastelusta kiksinsä saavien kannattaa harkita Mordoria kuherruskuukautensa kohteeksi. Myöskään vessakäyntien yksityisyyttä ei voi pitää taattuna.

Blogi ja sen tavoite

Jossain vaiheessa päätin, että alanpa minäkin kirjoittaa. Tarkoitus oli saada aikaiseksi kaikenlaista valmista, novelleja ja jopa romaaneja. NaNoWriMonkin suoritin kahdesti, ensimmäisen kerran jo kahdeksan vuotta sitten. 50000 sanan haamuraja meni rikki.

Aluksi tekstien tuottaminen ei ollut ongelma sinänsä. Olin jo pitkään kirjoitellut erinäisiä pieniä pätkiä scifilehtiin, artikkeleita ja arvosteluja lähinnä. Kun fandom-hommat jäivät burnoutin myötä, luova energia suuntautui MMO-ropettamiseen ja sillä saralla kirjoittelinkin pyöreät sata tarinaa ja tolkuttomasti kaikkea muuta. Jos kirjailijan pitää kirjoittaa tuhat liuskaa roskaa pois systeemistään päästäkseen kiinni siihen hyvään tavaraan on tuo sivumäärä ohitettu jo reippahasti.

Vaan kko ajan on ollut Muuta. Kyllä kaikki tietävät. Muuta. Niitä juttuja, joita tekee joko siksi että pitää tai siksi että se on helppoa. Ja samalla löyhäkurinen mies sluibaa omasta tavoitteestaan minkä ehtii.

Eräänlainen erävoitto joskus aikanaan oli irrottautua jokailtaisesta roolipelauksesta, mutta sekään ei auttanut, sillä pelasin sitten ihan vaan peliä pelin vuoksi ilman sitä stimuloivaa ja luovuutta ruokkivaa sosiaalista kontekstia. Voisi jopa sanoa että ojasta aallokkoon. Viimeisin virstanpylväs oli päästä irti jokailtaisesta pelaamisesta, piste. En ole edes kirjautunut koko MMO-sovellukseen varmaan viiteen viikkoon.

Ja nyt on alkanut liikahtelemaan. Pari tekstiä on kasautunut ikäänkuin varkain viimeisen parin viikon aikana. Toivonhaituvat ilmassa enteilevät, että sopivalla niskalenkillä tässä ehkä saataisiin jokin olennainen asennemuutos aikaiseksi.

Siksi tämä blogi.

Työkaveri on useamman kuukauden ajan maininnut aamuisin, että ”joogaputki pitää”. Syynä on puhtaasti saada aikaan odottava ilmapiiri – kai se joogaputki pitää jatkossakin? Jos jonain aamuna ilmoitus jää uupumaan, se herättää heti epäilyksen pyrkimysten latistumisesta. Samasta syystä minäkin julkistin samassa piirissä omat liikunnalliset tavoitteeni – jos on sellainen olo, että joku vahtii, on vähän pakko tsempata vaikkei nappaisikaan.

Nyt haluan kokeilla samaa tekniikkaa kirjoittamiseeni. Asetan itselleni tavoitteita, joista kirjoitan omassa blogissani. Ihan sama kuka sitä lukee jos edes kukaan. Koska aie on sanottu ääneen jossain määrin julkisesti, se toivottavasti luo motivoivan ilmapiirin istua alas ja tuottaa tekstiä, etenkin jos mieluummin järjestäisi kirjahyllyä tai katsoisi telkkaria.

Samalla voinen postailla joko kokonaisuuksia tai ainakin pätkiä jutuista. Ehkä myös konsepteja, tosin tämä hieman arveluttaa. Haluanko julkistaa ideoita, joita itsekään en ehkä ole ajatellut loppuun asti? Toisaalta palaute saattaa ajoittain olla jotakin, mikä saa idean lopulta itämään.

Nyt pitää vielä hoitaa tekniset yksityiskohdat kuntoon ja saada blogin ulkoasu omaa silmää miellyttäväksi, ettei se ärsytä joka kerta kun heittää uutta tavaraa sisään. Ja sitten luomaan!