Aihearkisto: Fandom

Atorox-haaste #2: Kultakuoriainen ja Tähtivaeltaja

Tähtivaeltaja 3 2013Kuiskaus pimeässä meni itselläni reilusti alta viikossa, joten heitän kehiin seuraavan lukuhaasteen. Tällä kertaa se on kaksiosainen ja toiseen voi tarttua jokainen, koska kyseinen julkaisu on luettavissa verkossa maksutta.

Tähtivaeltajan uusin numero ilmestyi juuri ja on siis ajankohtainen. Koska mukana oli vain yksi kotimainen novelli, sen hoitelee pois lukujärjestyksessä nopeaan tahtiin. Kultakuoriaisessa onkin sitten kymmenen novellia, mutta vuoden tähän mennessä ainoana numerona sen luettuani olen klaarannut koko lehden (yksi numero on kyllä ilmestymässä ennen vuodenvaihdetta).

Täten otan lukuvuoroon lehdet Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/13.

Kultakuoriainen 6Kultakuoriainen

Maarit Leijon: Ihon alla
Leila Paananen: Ausa ja erakko
Petri Laine: Valgaard Valkoisen saaga
Markku Kangasniemi: Viimeinen halliväijy
Shimo Suntila: Prestonin keikka
Anne Leinonen: Ykkösen ja nollan välissä
Aki Hammarén: Äänet hulluuden linnakkeessa
Aki Hammarén: Viiden tähden velho
Santeri Viljakainen: Kolme käskyä
Meiju Forsbacka: C-rappu

Tähtivaeltaja

Katri Alatalo: Unettomat

Katrin novelli pärjäsi Tähtivaeltajan sukupolvialuskisassa ja tuli neljänneksi. Myös Kultakuoriaisen novellit ovat kaikki palkittuja, joko voitolla tai kunniamaininnalla. Luvassa on siis muutamankin esiraadin ja raadin esiin nostamia huippuja. Odotan näiltä tarinoilta paljon.

Haastanpa siis kaikki novelleista pitävät mukaan! Aikaa on jälleen kaksi viikkoa, minkä päätteeksi muistakaa ehdottaa Atorox-listalle kaikki riittävän hyvät jutut.

(Lataa Kultakuoriainen #6)

Atorox-haaste #1: Kuiskaus pimeässä 2013

Kuiskaus pimeässä 2013Sanoista tekoihin. Aloitan oman novellisavottani.

Aion käyttää seuraavanlaista systeemiä systeemiä. Varaan jokaista lukurupeamaa varten kahden viikon siivun, perjantaista perjantaihin. Jos kuitenkin suoriudun urakasta alle viikossa, aloitan uuden urakan heti seuraavana perjantaina enkä lusmuile viikkoa. Tällä tavoin lyhyet pyrähdykset eivät venytä aikataulua tarpeettomasti ja silti pienet tauot pitävät stressitason alhaalla.

Ensimmäiseksi tartun H. P. Lovecraftin historiallisen seuran julkaisuun Kuiskaus pimeässä 2013. Sen sivuilta löytyy kuusi novellia.

Harri Linnera: Kuminaama
Jani Kangas: Maaliskuun tuuli
Ville Koskivaara: Muodonmuutos
Antti Pohjamies: Teatteri
Ville Koskivaara: Portti
Ville Koskivaara: Suo

Haastan luku-urakkaan mukaan kaikki kyseisen lehden jostain näppeihinsä saavat, etenkin HPLHS:n jäsenet. Kaksi viikkoa aikaa. Ruoditaanpa esiin, mitkä novellit ansaitsisivat nousta Atoroxin ehdokaslistalle. Ehdottakaa suosikkejanne.

Atorox 2014 tulee, kaikki mukaan!

ATOROX Kuva: Tomi Junnila, Pasi Karppanen

ATOROX robottipäiden planeetalla
Kuva: Tomi Junnila, Pasi Karppanen

Tämän vuoden Atorox tuli jaettua jo reilu kuukausi takaperin Finnconissa. Onnea vaan vielä kerran Anni Nupposelle robottipäästä; Joka ratasta pyörittää oli hieno novelli ja voittonsa ansainnut!

Mutta! Nyt on aika katsoa tulevaan kuin motivaatiojulisteiden ylväät, kirkasotsaiset kansankynttilät. Ensi vuosi tulee vääjäämättä ja seuraava robotti pitää tyrkätä giljotiinin eteen. Kisa on jo käynnissä.

Tähän asti Atorox-ehdokkuuksia on nimetty vasta vuodenvaihteen jälkeen. Pahimmillaan varhaisimpien kisan piiriin kuuluvien novellien julkaisuista on kulunut yli vuosi. Kuka sellaisia enää muistaa? Hyvä kun itse muistan, mitä luin viime viikolla. Ja aina en muista sitäkään. Toisaalta kasvaneet julkaisumäärät sanelevat sen todellisuuden, että harvalla on rahkeita lukea parin kuun aikana kaikki edeltävän vuoden novellit, vaikka haluaisi.

Nämä seikat aiheuttavat tiettyjä ongelmia. Varhaisimmat novellit ovat jo painuneet unholaan, uusimpia monikaan ei ole vielä ehtinyt lukea. Kaikessa kiireessä kukin ehdokkuuksia esittävä tyyppi ehtii lukea vain rajallisen määrän valikoimasta. Näin se on ollut aina, vaikka alkuaikoina 80-luvulla homma oli fandom-aktiiveilla paremmin hanskassa pienempien julkaisumäärien vuoksi.

Nyt tänä vuonna tilanne on parempi. Älyttömän paljon parempi. Itse asiassa taskulaskimestani loppuu kapasiteetti, kun yritän määrittää kuinka paljon paremmin asiat nyt ovat. Atorox-kelpoisia novelleja voi ehdottaa ennakkoon!

Lyhyesti: Atorox-sivuilla on lomake, jonka kanssa voi Atorox-listalle ehdottaa hyviä novelleja pitkin vuotta. Tämä avaa huimia mahdollisuuksia ja raivaa lopullisesti syrjään ison määrän ongelmia, jos vain lukijat ottavat tämän käytännön omakseen. Mutta vain jos. Perimmäinen ongelma on aina sama: ihmiset itse.

Nyt, juuri nyt, jos luet hyvän novellin, joka mielestäsi ansaitsisi olla Atorox-listalla, ehdota sitä. Kaikin mokomin. Turha kuvitellakaan, että muodostaisit myöhemmin laajemman kokonaiskuvan koko vuoden julkaisuista ja ehdottaisit sitten sitä kirkkainta kärkeä, koska se jää tekemättä. Se on vanha tapa. Tämä on uusi. Satunnainenkin lukija voi antaa panoksensa. Jo yksi luettu novelli riittää, jos lukija siitä riittävästi pitää. Vaan miten satunnainen lukija osaisi tämän mahdollisuuden löytää?

Tässä kohtaa paljastuu koko uuden ehdokasasettelutavan nerous. Ehdotan seuraavaa.

Lehtien toimituskunta voi aina, jokaisen numeron ilmestyttyä, listata lehdessä ilmestyneet novellit ja vaikka meilata asiasta seuran sähköpostilistalle. ”Hei, uusimmassa lehdessä on viisi novellia. Jos pidit jostakin niistä, miksi et menisi sivulle se-ja-se ja ehdottaisi sitä Atorox-listalle.” Postilistan voi toki korvata foorumilla, Facebook-ryhmällä tai vaikka viidakkorummulla, riippuen jäsenistön tavoista. Onhan toki tehokkaampaa kehottaa lukijoita tutustumaan muutaman kerran vuodessa kouralliseen novelleja kuin rukoilla deadlinen lähestyessä heitä käymään läpi monta kymmentä tekstiä parissa viikossa. Pieninä paloina jotain voi tapahtuakin.

Tämä idea sälyttää entistä enemmän vastuuta paikallisille toimijoille. Kun oman porukan julkaisu on ulkona, siitä on huudeltava turuilla ja toreilla. Muut eivät sitä tee. Ja jälkikäteen on sitten entistä hyödyttömämpää itkeä, jos ei ole omaa jäsen- tai lukijakuntaa riittävän voimallisesti kosiskellut. Aktivoikaa, seurat ja lehdet ja toimittajat, omat lukijanne. Koska Atorox-vastaava tai koko rumbaa pyörittävä Turun Science Fiction Seura ei sitä voi tehdä. Nyt jokainen aktiivi peilin eteen seisomaan ja kysymään, mitä minä voin tehdä seurani / lehteni Atorox-menestyksen avittamiseksi!

Syyskuu on jo alkamassa. Siihen, mihin ensi vuonna jokainen jo tietää voivansa käyttää 12 kuukautta, on nyt käytettävissä 4. En laske tähän mukaan niitä ylimääräisiä kuukausia vuodenvaihteen jälkeen, jotka prosessiin kuuluvat. Tarkoitus kun ei ole siirtää duunia eteenpäin, vaan tehdä se nyt.

Itse aion parin viikon välein ottaa työn alle jonkin julkaisun ja blogata siitä. Tiedättehän, huudella ympäriinsä. Pitää meteliä. Koittaa saada muutkin lukemaan sama julkaisu samaan aikaan ja ehdottelemaan sieltä niitä hyviä juttuja. Koko loppuvuosi. Siinä on minun panokseni Atorox-talkoisiin.

Entäpä te muut, jotka kuitenkin luette novelleja lehdistä ja kirjoista? Mitä te aiotte? Kertokaa, kommentoikaa, keskustelkaa.

Shimon Atorox-haasteet

Haaste #1: Kuiskaus pimeässä 2013
Haaste #2: Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/13

Kapteeni Hyperventilaattorimies

Kapteeni HyperventilaattorimiesKapteeni Hyperventilaattorimies
Luojat: Anssi Rauhala, Markku Uusitalo, Johanna Sinisalo, Petri Hiltunen, Hannu Mänttäri, Kivi Larmola
Pääjehu: Toni Jerrman
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5754-39-1

Minua ei aina lyödä ällikällä, mutta kun niin tapahtuu, sen aiheuttaa Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies.

Joskus lukion alkuvuosina eräs koulukaverini kertoi, että hänellä on lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommi, joka sanoo poks ja tuhoaa aivan kaiken. Ainoa, joka siltä voi meidät pelastaa, on Suomen marsalkka kapteeni Hyperventilaattorimies, mutta häntä ei saadakaan aivan heti paikalle. En hämääntynyt paljoa, sillä vuotta paria aiemmin toinen kaveri oli esittäytynyt kilpauintiharjoitusten jälkeen saunassa ja kertonut olevansa hissi, jonka Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania oli suunnitellut kuljettamaan minut mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen. Mitä siis tuli outoihin asioihin, olin jo varsin paatunut. En silti tarkalleen tiennyt, kuka Hypis, kuten tuota suuruutta tuttavallisesti kutsuttiin, oikeastaan oli.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Itse tapasin yhden jerry-miehen Turussa. Se hankki minulle Alastair Reynoldsin kirjan.

Kun seuraavaksi törmäsin tähän ilmeisen ikoniseen hahmoon, se tapahtui Tähtivaeltajan sivuilla. Auto ajoi hänen ylitseen. Niin päättyi suuren sankarin taru. Enkä vieläkään oikeastaan tiennyt, mistä tässä kaikessa oli kyse. Olin kyllä kuullut mainintoja jerry-miehistä, jotka jotenkin liittyivät asiaan. Jotkut jerry-miehet lauloivat filkkejä Turun Science Fiction Seuran pikkujouluissa joskus 1995, mutta edelleen Hyperventilaattorimiehen tarkka kuva jäi hahmottumatta. Näiden tapausten jälkeen lajittelin kyseisen sarjakuvan kategoriaan ’otetaan selvää joskus’, ja hyvään seuraan se pääsikin, Teräsliljan ja Kapteeni Kuolion kaveriksi. Yli kymmeneksi vuodeksi.

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Scifististen aseiden tehokkuus pitäisi mitata lämpöydinvetykobolttiannihilaattoripommiasteikolla

Vasta saatuani haltuuni Finnconissa ilmestyneen megalomaanisen teoksen, johon on koottu kaikki Hyperventilaattorimiehen seikkailut krononologisessa järjestyksessä, pääsin kartalle. Parin ensimmäisen tarinan jälkeen hihittelin ja hymyilin, sillä viimein tämäkin ikävä aukko suomalaisen sf-sarjakuvan historian sivistyksessäni oli paikattu. Kyse oli kaistapäisestä, umpiviihteellisestä supersankariparodiasta, johon oli sotkettu mukaan sekä suoria että mutkallisia viitteitä hesalaisen scififandomin hahmoihin. Kyllähän sellaista menoa nyt yhden kirjan lukee mielikseen.

Tämän jälkeen jalkojeni alta nykäistiin paitsi matto myös lattia. Suistuin pää edellä kuiluun, joka oli täynnä hallusinogeeneja. Muilla tavoin en kokemustani osaa selittää.

Hypis underlifeHypis marsSeuraavat pari tarinaa kertoi ja nähdyt tarinat uudestaan, mutta aivan uudesta näkökulmasta. Merkitysten takaa paljastui toisia merkityksiä, selvien elkeiden taustalla väijyi salaliittoja. Olivatko Liskokuninkaasta kloonatut jerrymiehet avain kaikkeen? Ja matka jatkui aina vain syvemmälle pinnan alle. Edes planeetat eivät olleet turvassa. Kepeänä parodiana alkanut tarina muuntautui hengästyttäväksi dekkariksi ja kerrontatyylien kirjo potki aivokurkiaista teräsvahvisteisilla maihareilla. Mitä oli oikein tapahtumassa?

Sitten tuli auto ja ajoi Hyperventilaattorimiehen yli. Joku oli vienyt pari tuntia elämästäni. Päässä surisi. Jossain kaikui jerry-miesten taisteluhuuto, HUORRRRAAA! Lankesin polvilleni, sillä muutakaan en voinut. Kapteeni Hyperventilaattorimies -kokoelma oli niin hyvä. Alkupuolta lukiessani olin aivan täpinöissä, sillä minäkin halusin kirjoittaa Hyperventilaattorimiestä. Loppuun päästyäni ymmärsin, etten ikinä voisi. Rima oli jo liian korkealla.

Hypis yhtiö

Kirja on paitsi iso, myös upea – kovat kannet nyt on jo itsestäänselvyys. Loppuun on koottu eri tekijöiden muisteloita jokaisen osan syntyvaiheista ja erilaisia fandom-viitteitä nimetään ansiokkaasti. Tämä opus on yhtä definitiivinen kuin jeesuszombiehaikalapaneeli ja kuuluu aivan jokaisen kirjahyllyyn. Jestas, ajatelkaa sitä murheen määrää, jos tämä myydään loppuun ennen kuin te saatte omanne!

Usvaleirin jälkeen

Shimo Usvan  kesäleirillä 2013  (Kuva: Tarja Sipiläinen)

Shimo Usvan
kesäleirillä 2013
(Kuva: Tarja Sipiläinen)

Takana on Finncon, lomaviikko Kustavissa mökillä, toinen lomapätkä maalaistalossa Ikaalisissa, Usvan kesäleiri ja aivan liian vähän kirjoittamista. Novelleja, raapaleita, pari artikkelia ja muutama bloggaus roikkuvat niskassa kuin valtaistuimellinen Damokleen miekkoja, puhumattakaan niistä, vedän nyt luvun hihasta, 70-80 arvostelusta, jotka olen luvannut tehdä. Suurin osa noista olisi hyvä hoitaa elokuun aikana, joten mikä onni, että tässä on vielä yksi lomaviikko alla.

Toisaalta vähälle jäänyt kirjoittaminen harmittaa, toisaalta on niitä dilitium-kristalleja joskus hyvä ladatakin. Enkä tässä täysin toimettomana ole ollut, bloggasinhan Finnconista, heitin kasaan kuusi arvostelua ja editoin kolme novellia parempaan kuosiin. Silti, verrattuna edessä olevaan työvuoreen heinäkuu on mennyt laiskotellessa.

Usvan kesäleiri toimi just niin kuin ennenkin. Niin iso konsentraatio muita kirjoittajia saman grillikatoksen alla tai ruokapöydän ympärillä väkisinkin stimuloi omaa mielikuvitusta ja nostaa energiatasoja. Jokainen kirjailijaksi tituleerattava hahmo on muistuts siitä, että kirjan tekeminen on mahdollista, se vain vaatii työtä. Paljon työtä, raakaa työtä, joten perse penkkiin ja takomaan.

Jotkut muut naputtivat leirin aikana menemään omia projektejaan kerrassaan ihailtavalla tahdilla, mutta parista yrityksestä huolimatta itse en siihen revennyt. Lonniminen, riippumatossa lekottelu ja muu sosialiseeraaminen vei aina voiton. Palautetta sentään pääsin antamaan Tuomaksen pokkarimittaisesta tekstistä ja Hennan leirin aikana valmistuneesta novellista. Jussin novellin palaute pitää laittaa perille mailitse. Neljän päivän aikana tutustuin vähän paremmin muutamaan kerran pari tavattuun ihmiseen sekä pariin ihan uuteenkin. Nyt odottelen lastenkirjan käsistä mailiini kenttätestiä varten.

Joskus sitä tulee tehtyä suurisuuntaisia suunnitelmia, jotka on parempi unohtaa heti perään. Ne ovat sellaisia, jotka eivät toteudu kuitenkaan. Sitten on niitä aivan järjettömiä suunnitelmia, jotka on ihan pakko toteuttaa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Keskustelun tarkkaa järjestystä en enää edes muista, mutta nyt aion kirjoittaa tuhannen raapaleen kokoelman. Tuomas toimittaa ja Tapio Ranta-aho lupasi kustantaa, kunhan saa nimetä teoksen. Kyllähän nyt kaikki viime vuoden raapaleprojektiani seuranneet ymmärtävät, että näin megalomaaninen hanke on minulle kertakaikkinen pakkonakki. Pyrkimys on saada matsku kasaan vuodessa, mikä tarkoittaa kolme raapaletta päivässä kaiken muun päälle. Kysykää joskus syyskuun tullen, miten hanke etenee…

Kuten näette, Usva-leireille kannattaa lähteä. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Paitsi että ruoka on hyvää ja sitä on paljon (sekä koko ajan). Kiitosta vain Annelle kaikesta järjestämisestä! Joskus me leiriläiset maksamme tämän takaisin, edes pienen osan.

Finncon 2013

Se on ohi! Nyyh! Finncon 2013, minne menit?

Tänä vuonna Finncon oli tukeva kolmen päivän rieha, plus tutkijat kokoontuivat tiemmä jo torstaina. Me pörähdimme paikalle perjantaina hiukan ennen yhtä ja raahasimme con-alueelle painavaa tavaraa. Tuhoa turha tuote -huutokauppaan meni vanha tietokoneeni Commodore 64 peleineen, kasettiasemineen, joystickeineen ja ohjekirjoineen. Kirpparipöytään päätyi iso kassillinen kirjoja (tuplakappaleita), dvdeitä ja vanhoja pelejä. Näiden lisäksi otsasuonta pullistutti kaksi laatikkoa Kuoriaiskirjojen painotuotteita. Tuomas Saloranta saisi kirjoittaa hieman ohuempia pokkareita, kautta Tshathogguan.

Sitten mopo karkasi käsistä. Heti kun kaksi boksia Kuoriaisia oli dumpattu kustantajan kouriin, tein Löydön. Ensimmäisen monista. Aavetaajuuden sälleillä oli myynnissä S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, 2. painos, joka minulta uupui. Ykköspainos sentään löytyi vanhastaan, mutta jälkimmäinen editio on pehmeistä kansistaan huolimatta laajennettu laitos. Fyrkat handuun ja peli auki. Sitten kuume ottikin vallan. Säntäsin kirpparipöydälle ja aloin kuumeisesti selata kirjojen selkämyksiä. Tein kaappauksia vasemmalta ja oikealta. Kirjapino kainalossa kasvoi, siirtyi sitten pöydälle. Kun pino muuttui labiiliksi, jaoin sen kahtia ja kasvatin kumpaakin. Ollessani vielä jumiutuneena scifipuolelle Arren bongasi kaksi Jalavan julkaisemaa Howardin Conan-suomennosta, jotka olivat siihen asti vuosia onnistuneet piilottelemaan muiden kirjojen takana antikoiden hyllyissä.

Jotkut ystävät ja toverit yrittivät tässä vaiheessa käydä tervehtimässä tai jopa esittelemässä itsensä pitkällisen nettituttavuuden jäljiltä. Houkat! Vaan mistä he olisivat voineet tietää, millainen on bibliomanian pauloihin joutunut Shimo, joka samalla vahtii ja ryöstää puhtaaksi uutta kirjallista territoriota. Niin että anteeksi vain, enkä voi luvata parannusta jatkossakaan. En niin kauan, kun kiinnostavia kirjoja uupuu kokoelmastani.

Lopulta ensi-isku oli suoritettu ja pahin kirjanälkä suoritettu. Oli aika viuhtoa ympäriinsä, rehata ja moikkailla kaikkia mahdollisia tuttuja ja samalla hieman vilkuilla, mitä muita kirjoja oli välittömässä lähiympäristössä. Mihinkäs Cthulhu lonkeroistaan pääsee?

Pihalla vaani hurja dino!

Pihalla vaani hurja dino!

Tänä vuonna panostimme ohjelmiin. Ensin kävin Arrenin ja Hannen kanssa vilkaisemassa Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun palkintojen jakoa, mutta tulosten jälkeen päätimme sittenkin hilpaista eteenpäin; Arren ja minä seuraamaan fysiikkaa, joka sanoi pöö. Siellä lingottiin palloja, dipattiin kamaa nestetyppeen ja ammuttiin tyhjiömörssärillä projektiileja pahaa-aavistamattomiin tölkkipinoihin. Sen jälkeen suhaistiin seuraamaan höyrypunk-paneelia, jossa Magdalena Hai, Boris Hurtta, J. S. Meresmaa ja Siri Kolu keskustelivat aiheesta, jota kovasti diggailen. Ensimmäisen kerran törmäsin laajemmin kyseiseen aiheeseen City of Heroes -aikoina ja yritinpä 2007 kirjoittaa Nanowrimossa steampunk-romaaninkin. Se hyytyi pariin kappaleeseen, mutta nousi kellokoneistohaudastaan URSin kirjoituskisan myötä viime vuonna ja nyt olen kirjoittanut jo kolme omaan Teslakoodeksi-maailmaani sijoittuvaa novellia. Ja eiköhän lisääkin synny. Paneelista jäi sellainen fiilis, että ainakin hetken aikaa juuri tällaisella kamalla on tulevaisuutta, joten jos en romaania rykäise, ehkä saisin kuitenkin novellikokoelman väkerrettyä.

Sitten alkoi oma työsarka. Astraaliminäni lähti vetämään raapalepajaa Jussi Katajalan, Tarja Sipiläisen, Mixu Laurosen ja Boris Hurtan kanssa. Fyysinen kehoni taas lähti keskustelemaan suvaitsevaisuudesta fandomissa Tuomas Salorannan vetämään paneeliin, jossa olivat myös Irma Hirsjärvi, Kielo Blomqvist ja Aino Harvola. Heti kättelyssä todettiin, että Suomen fandomissa naisiin ja seksuaalivähemmistöihin ei kohdistu syrjintää. Siitä ei siis juurikaan keskusteltu paitsi pienessä historiaosuudessa. Paneelin jälkeen tunneloidun välittömästi raapalepajaan ja pääsin sentään esittämään muutamia niistä havainnoista, jotka tein viime vuoden projektin tiimoilta. Ei voi kirjoittaa 366 raapaletta oppimatta edes jotain.

Pajan päätyttyä kävimme hukkaamassa kirjahankinnat ja yökamat majoituskämpille ja palasimme parahiksi kuulemaan parit säkeet sähkökanteleesta. Juha Jyrkäs, jonka ääni saattaa olla tuttu Aavetaajuudelta, hän kun luki ääneen novellini Sateenkaaren maku, tykitti menemään instrumentillaan howardinlovecraftiaanista metallia ja hyvin vetikin. Minun vereni taas veti takaisin kirjahyllyjen ääreen, joten kuulin vain pari biisiä.

Virallisen ohjelman päätyttyä lyöttäydyimme osaksi ryömivää kaaosta, joka matkasi Kaapelitehtaalta keskustan hotelliin juhlistamaan kahden Osuuskumman teoksen julkaisua. Samuli Antilan romaani Kirveenkantajat ja Jussi Katajalan novellikokoelma Leonardon rasia. Helvetillisen hienoa! Tällaiset julkaisut valavat vahvaa uskoa siihen, että kunhan painan riittävästi duunia, jonakin päivänä myös minulta on ulkona oma kirja. Ehkä kaksikin. Aina kun meinaa usko loppua, että saako sitä koskaan mitään aikaan pitää vain katsella kirjahyllystä löytyviä tuttujen ja kavereiden kirjoja nähdäkseen, että mahdollista se on. Kunhan ei luovuta. Con-perjantai taisi olla myös ensimmäinen kerta kun tapasin Samulin livenä ja sain heti vaikutelman varsin miellyttävästä herrasmiehestä. Seuraavaksi pitää järkätä aikaa Kirveenkantajien verran.

Julkkarit olivat melkoinen suksee. Paikalla oli versin merkittävä määrä osuuskummajaisia sekä urssilaisia, ja tunsinpa pienoista ylpeyttä näihin ryhmiin kuulumisesta. Kun con-paikalla katsoin Osuuskumman pöytää sulostuttavia kirjapinoja tiesin olevani mukana jossain, joka jo nyt on hieno juttu, mutta tulevina vuosina osoittaa todellisen, valtavan merkityksensä laadukkaan genrekirjallisuuden julkaisijana. Jossain vaiheessa iltaa menin kainosti kysäisemään uuden steampunk-antologian toimittajalta Meresmaalta mahtoiko lähettämäni novelli kelvata mukaan. Kun en ollut vielä saanut aiheesta kommenttia. No kommentit ja palautteet oli postattu Osuuskumman jäsenfoorumille jo jokin aika sitten, en vain ollut käynyt norkoilemassa siellä con-paineiden alla yli viikkoon. Myös toinen toimittaja Markus Harju antoi palautteensa suusanallisesti ja kumpikin oli tykännyt ilmeisen paljon tekstistäni. Maailma oli toimiva ja juoni sopivalla tavalla yllättävä. Näillä eväillä on rohkaisevaa lähteä editointikierrokselle. Taidettiinpa siinä istuskellessa löytää jopa ratkaisut muutamiin ongelmiin, joten ei kun kirjoittamaan.

Sekin selvisi, että Samuli on myös vanha Yöjuttu-fani. Meitä ei monta ole, tai en ole ainakaan tietoinen muista. John Sinclair über alles! Vaikka onhan se Jason Darkin jälki vähän sellaista kukkua, kioskiviihdettä. Silti keskimmäisiä teinivuosiani määritti ehkä vahvimmin kolmostelevision lähettämä Star Trek ja Yöjuttujen kauhut. Taitaa olla niin, että minulle Yöjuttu on samassa asemassa kuin vanhemmalle polvelle Shokki-lehti aikoinaan.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.

Lauantai alkoi nakilla Osuuskumman pöydän takana. Kirjoja meni kaupaksi, tapasin Karin ja tutustuin vähän paremmin Morreen, jonka kirjablogi Morren maailma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siinä rytäkässä sain Aliette de Bodardilta signeerauksen kokoelmaansa Perhonen ja jaguaari, Peter Wattsin yhytin Sokeanäön merkeissä myöhemmin. ”Sorry about your brain”, hän kirjoitti. Aikataulussa oli tunnin mittainen hetki partioida taas kirjavalikoimia, minkä jälkeen mentiin kuuntelemaan Wattsin kunniavieraspuhetta. Sen perusteella voin sanoa, että en minä niitä kirjoja hankkinut, aivoni tekivät sen itse, minulta lupaa kysymättä. Tietoinen tajuntani ei voinut kuin seurata kauhulla vieressä sitä posketonta bibloiofiilistä mässäilyä, joka kesti koko viikonlopun.

Huutokaupassa sai tarjota rahaa joko ostaakseen tavaran, tai nähdäkseen sen tuhoutuvan lavalla spektakuläärisissä olosuhteissa. Signeerattu äänikirja sai moukarista, Spiderman-kakunpäällinen kuumailmapuhaltimesta ja Picachu sirkkelöitiin kolmen gramman palasiksi. Sen sijaan Asterix-nukke pelastui ja kuuden laserpyssyn kokoelma karkasi ulottuviltani, mutta päätyi kuitenkin Turkuun eikä pölkylle. Oma lahjoitukseni Commodore 64 säästyi sekin. Joku fani tarjosi heti neljäkymppiä ja maksoi lopulta 44 euromääräistä oravannahkaa. Shokkialoitus oli toki tehokas, mutta show-mielessä huono veto. Harva haluaa kylmiltään lähteä tarjoamaan vaikka viiskymppistä nähdäkseen moukarin kurmoottavan liki 30 vuotta vanhaa tietotekniikkaa.

Atoroxista käytiin taas katsomassa tulokset, mutta keskustelu jäi välistä. Tuomas Saloranta kiskoi kolme sijoitusta, sijat 10-8, ja robottipään pokkasi etänä Anni Nupponen novellillaan Joka ratasta pyörittää. Loistavaa, Anni! Ensimmäisen steampunk-kokoelman paras novelli minun mielestäni ja täysin ansaittu tunnustus! Keskustelussa ilmeisesti jotkut spektreläiset olivat napisseet Portin huonosta menestyksestä, sieltä kun ei koko ehdokaslistalle ollut selvinnyt kuin yksi teksti, sekä siitä, miten ”joillakin” oli monta novellia ehdolla. Mitä nyt taas, jäbät? Onko tarkoitus sanoa, että ehdokasasettelu tehtiin väärin ja lopuksi vielä äänestettiin väärin? Virsi nyt on jokavuotinen eikä sille jaksaisi korvaakaan lotkauttaa, mutta funtsitaas hetki. Tänä vuonna ehdokaslistalle pääsi viidellä äänellä. Viidellä. Moniko valittajien joukosta osallistui ehdokasasetteluun? Ei se nyt vain kerta kaikkiaan ole Atoroxin vika, että Portin kokoisen lehden lukijakunnasta ei löydy kiinnostusta sen vertaa, että ottaisi osaa ehdokasasetteluun. Kai nyt edes paikallinen esiraati hoiti oman rastinsa? Jos ei, ei asialle muutkaan mitään voi. Ja jos se kyrsii, että Tuomaksella oli neljä novellia ehdolla, kakka nakki. Minkäs sille voi, jos mies kirjoittaa kuin pieni eläin ja laatu pysyy korkealla. Sillä nyt kun sattuu pääsemään ehdolle ja top kymppiin kolmella novellillaan. Vaan ei tästä sen enempää, kuulopuheisiin muutenkin nojaan sen kanssa, mitä sanottiin.

Atorox-ansioituneet, vain voittaja Anni Nupponen on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Atorox-ansioituneet, vain voittaja on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala

Ruokailun jälkeen alkoi paniikki nostaa päätään. Edessä oli J. Pekka Mäkelän kunniavierashaastattelu ja vaikka se Turcosessa sujuikin hyvin ja tiesin Pekan hyväksi ja avoimeksi esiintyjäksi, keksittyjen kysymysten vähäinen määrä stressasi ja laatu epäilytti. Kysynkö kiinnostavia asioita? Onko koko hommassa mitään punaista lankaa? Osaanko vetää hihasta kamaa, jos paperille kirjatut aiheet loppuvat kesken? Onneksi pääsin juttelemaan Pekan kanssa green roomissa jonkin aikaa ennen ohjelmaa ja sain raapusteltua pari lisäaihetta. Parahuultaisesti, sillä kaikki aiheet käytiin lopulta läpi ja aikaa jäi parille yleisökysymyksellekin. Koko haastis meni varsin nappiin ja yleisö diggasi kunniavierasta kympillä. Puhuimme romaaneista, kääntämisestä, musiikin tekemisestä, soitinten rakentamisesta, romaanisarjoista, novelleista ja kirjailijatapahtumista ja vähän muustakin. Tämän jälkeen oli taas sellainen olo, että osaanhan minä näitä juttuja vetää, kun istun alas ja avaan suuni. Vaikka Pekkahan ne fiksut jutut kertoi.

Ohjelmavirran päätti ihmissusiantologian julkkarit. Juri Nummelin on saanut keitettyä kasaan todella komean kokoelman, jossa 24 kotimaista kirjoittajaa tutkii ihmissuden luontoa. Paneelissa oli kustantajan ja toimittajan lisäksi Tiina Raevaara ja Juha-Pekka Koskinen, ja muutkin paikalle päässeet novellistit päästettiin lopussa ääneen kertomaan omista tarinoistaan. Hieman kismitti, että tähän en sitten tullut yrittäneeksi lähteä mukaan novellilla, mutta kai se on niin, että ihan kaikkeen sitä ei repeä. Kävin kyllä heti tilaisuuden tullen ilmoittautumassa Jurille, että Cthulhu Suomessa -kokoelmaan, jos sellainen milloinkaan tehdään, lähden mieluusti mukaan.

Naamiaiset missasin, kun en kaikkialle pystynyt repeämään, mutta onneksi kääpiöjoukko vaelsi ympäri conia jo päiväsaikaan. Mahtava ryhmäveto! He jopa lauloivat, minkä senkin missasin. Ärh. Saavuin paikalle liian myöhään ja törmäsin Tony Starkiin. Raukalla oli vieläkin hohkaava implantti rinnassaan, ja toisessa kädessä juoma lepäsi varsin vakuuttavan haarniskahanskan varassa.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.

Bileissä juttelin pidemmän aikaa Zatannan kanssa, jonka siviiliminän meinasin frendata Facebookissa, mutta joko muistin nimen muutenkin väärin (ei olisi mikään ihme) tai sitten edessä on savotta, jossa oikea ihminen pitäisi arpoa suunnilleen 20 ihmisen joukosta. Joten ”paging Zatanna, ottakaa yhteyttä infopisteeseen ja lähettäkää kaverikutsu sille kaljulle hiipparille”. Kiitos.

Sunnuntaiaamun iloinen yllätys oli reilusti isompi yleisö kuuntelemassa matkaopaspaneeliamme kuin olin uskaltanut odottakaan. Ainakin 30 henkeä. Ennen paneelia kokoonnuimme viherhuoneessa Siri Kolun, J. S. Meresmaan ja J. Pekka Mäkelän kanssa. Miitingin satona kirjoitin hahmojen nimet ylös! Huolellisesti valmistautuneena esitin Transaurinkomatkojen agenttia Kalervo Kerberosta, jolla oli haastateltavana kolme muista maailmoista saapunutta hahmoa, joista jokainen esitteli omaa kotipaikkaansa mahdollisille turisteille. Millaista viihdykettä on tarjolla, ovatko paikalliset viinit hyviä ja millä tavoin matkalla voi päästä hengestään, jos ei osaa varoa. Tai vaikka osaisikin varoa.

Leon Konté oli saapunut Alshainista kertomaan planeetasta, jonka maapinta-alalla ei elä kasveja eikä eläimiä. Meressä kyllä asuu juttuja, joiden vuoksi rantauiminen ei ole suositeltavaa. Paikka on rauhallinen, demokratia toimii, äänivalta määräytyy tulojen mukaan ja poliisi pitää huolen, ettei rettelöitä synny. 40000 kilometrin korkuinen avaruushissikään ei ole romahtanut kuin kerran, joten sieltä extremeharrastajat voivat tehdä huimia laskuvarjohyppyjä, kunhan välttävät viranomaiset ja osaavat mutautua muutamista turvajärjestelmistä läpi.

Pilvi Annika Haapanen oli kotoisin Euroopasta, jonka halki oli jyrännyt p-virus, minkä seurauksena infektoituneet oli suljettu pois normikansan keskuudesta. Suomessa heidät oli lukittu armeijan peruja olevaan maanalaiseen luolastoon, jossa meno kuulosti olevan varsin rankkaa. Pilvi myi ajatusta eristäytyneestä retriitistä, mutta maininnat tutkimattomista luolaston osista, taistelukoulutuksesta ja eläimellisestä seksistä lupasivat hieman muutakin kuin hiljentymistä ja hermolepoa. Sopivalla koodilla matkaa varaavat voivat myös päästä osalliseksi yhteiskunnallista murrosta eli vallankumousta!

Sureitma Kalinor Assafi kertoi pantterikansan maagisesta laaksosta, joka sopi mitä parhaiten etenkin lapsiperheille. Idyllinen viidakkoympäristö tarjosi kaikenlaisia virikkeitä, kuten vuohen lailla määkiviä kasveja, eripuraa kylväviä lintuja ja mieskuntoa nostavaa juomaa. Laaksossa vaeltavat pantterit ovat täysin vaarattomia turistien lemmikeille, kunhan jokainen taho on samalla sivulla arvojärjestyksen kanssa.

Kalervo Kerberos suosittelee lämpimästi jokaista kohdetta, ja etenkin hän suosittelee kaikenkattavan matkavakuutuksen ottamista jokaiseen näistä kolmesta kohteesta. Kauniista sanoista huolimatta jokainen esitelty paikka tuntui kätkevän myös sellaisia vaaroja, joista osallistujat eivät olleet täysin valmiita avoimesti kertomaan. Itse asiassa, vakuutus hengenlähdön ja tapaturmaisen suolistamisen varalta on myös hyvä idea. Lisätietoja kaipaaville suositellaan seuraavia teoksia: J. Pekka Mäkelä: Alshain, Alas; J. S. Meresmaa: Mifongin Perintö, Mifongin aika; Siri Kolu, Pelko ihmisessä (ilmestyy syksyllä).

Yleisö osallistui kysymysten esittämiseen ihailtavasti, siitä kaikille iso kiitos. Minulla oli aivan hemmetin hauskaa, toivottavasti teilläkin! Kalervo Kerberos voisi haastatella uusien matkakohteiden edustajia ensi vuoden conissa, jos kutsu käy. Vink vink, töks töks.

Pienen kirja-frenzyn jälkeen seuraavaan ohjelmaan! Minulle tuntematon suuruus Antti Eronen kertoi, miten suunnitellaan järkevästi toimiva raketti. Paljonko kannattaa laittaa ajomassaa suhteessa kokonaismassaan, mitkä ominaisuudet vaikuttavat avaruusaluksen toimintasäteeseen tai matka-aikaan ja miksi lämpöä poistava alus havaitaan ja aurinkokunnan laidoilta. Esitellyksi tuli saitti Atomic Rocket, josta esitelty tiede oli ammennettu, ja nyt osaan sen verran perusperiaatteita, että voin tutkailla asiaa itsekseni lisää. Eroselta on itseltään ulkona nyt kaksi kirjaa (Dreamland – Aavekomppania ja Talvi: jännitysromaani) ja kolmas ilmestyy kuukauden tai parin sisällä, joten ennemmin tai myöhemmin saatte lukea Routakodosta arvioita hänenkin romaaneistaan. Maltan tuskin odottaa!

Taisteluväsymys alkoi jo pukata päälle, mutta seurasin vielä Anne Leinosen vetämän paneelin kirjailijan urasta, ja sen perään paneelin vieraalla kielellä kirjoittamisesta, jonka Tom Crosshill veti aivan kympillä. Kumpikin esitys energisoi omia pyrkimyksiäni suuresti, kun jälleen näin ja kuulin, mikä on mahdollista, jos jaksaa painaa duunia. Lakki päästä näiden panelistien edessä: Anu Holopainen, Hanna Van Der Steen, Katri Alatalo, Magdalena Hai, sekä Aliette de Bodard, Emmi Itäranta, Karin Tidbeck. Seuraan perässä, ellen kävellen niin kontaten, jos en kontaten niin ns. matotekniikkaa käyttäen. Eteenpäin pääsee otsanahkaa rypistelemällä, mikä on tuttua huttua riehakkaampien iltojen jälkeen.

Lopuksi vielä muutama täsmäisku kirjavarantoihin, minkä jälkeen piti hilpaista kohti kotia. Kiitos Tomille ja Hannelle kyydistä, sekä Maaritille matkaseurasta. Toipuminen conin rasituksista alkoi välittömästi parin tunnin torkuilla, suihkulla ja kahvilla. Vasta sen jälkeen rohkenin purkaa kirjakassit.

Ai. Ai jai. Auts. Oliko niitä noin paljon? Ei hyvää päivää.

Saalis!

Kolme päivää armottomia kaappauksia ja liuta lupauksia arvosteluista. Tämä on tulos.

Kiitos, Finncon 2013! Ensi vuonna Jyväskylään!

Shimo Finnconissa

Huomenna se alkaa, se Finncon nimittäin. Viikonlopun mittainen, scifistisfantasiallinen hulabaloo, jossa maksuttomuudesta huolimatta palaa aina säädyttömästi rahaa. Sinne suuntaan minäkin, tällä kertaa osana ohjelmaa.

Olen nähtävissä ja kuultavissa seuraavasti:

Perjantaina 5.7.
Klo 15-16: Suvaitsevaisuutta!-paneeli
Klo 15-18: Raapaletyöpaja

Lauantaina 6.7.
Klo 17-18: Kunniavierashaastattelu: J. Pekka Mäkelä

Sunnuntaina 7.7.
Klo 10-11: Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneeli

Suvaitsevaisuus-paneelissa puhutaan siitä, miten helppoa on olla scifisti mundisten joukossa, ja oma itsensä scifistien joukossa. Samaan aikaan toisaalla eetteriruumiini valvoo, että raapaletyöpaja käynnistyy mallikkaasti ja säntään paikalle fyysisen massani kanssa heti paneelin jälkeen. Kunniavieras J. Pekan kanssa puhutaan kirjoittamisesta, musiikista ja kaikesta muusta sellaisesta. Sunnuntaiaamuna sulostutan kaikkien iltabileiden jäljiltä jysärissä riutuvien elämää matkavinkeillä spekulatiivisiin maailmoihin.

Muina aikoina häilähtelen con-alueella kuin Heisenbergin periaatteista piittaamaton Schrödingerin pallokala. Tulkaa sanomaan moi.

Interview with Hannu Rajaniemi

(The following interview was done on 4th of June in 2011. I asked most of the question, Hannu Rajaniemi answered them, Leila Paananen typed it all up and Jenni Perälä translated the result into English. The interview was originally published in Spin 2/2011 and is published in my blog Routakoto with permissions from Leila and Jenni. Thanks guys, and cheers to Hannu who was a fine chap to chat with. -Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemi

Author Hannu Rajaniemi (b. 1978) currently lives in Scotland and writes in English. He has studied at the universities of Oulu, Cambridge and Edinburgh and completed his Ph.D in string theory at the University of Edinburgh. He has published several short stories and one novel, The Quantum Thief, which was translated into Finnish in February. The novel is the first of a trilogy, and he is already writing the sequel.
Hannu Rajaniemi visited the Akateeminen kirjakauppa bookstore in Turku, on Saturday, 4 June 2011. He attracted a considerable audience. People listened and asked questions as the writer talked about his book and writing. He was interviewed by Shimo Suntila, a sf/f veteran from Turku.
There were several members of Spin’s editorial staff in the bookstore, and it is our pleasure to cover the event for those readers who could not make it there. After the interview and book signing, Hannu and some members of the audience went to Café Art to continue the discussion over a cup of coffee.
On the next day, Hannu attended the International Science Day seminar which was a part of Turku Capital of Culture year programme. In the seminar, a number of leading European quantum physicists came together to introduce the field’s latest discoveries to ordinary laymen.

KvanttivarasShimo: Is it true that only you got the book deal for the trilogy on the basis of only one chapter?

Hannu: Actually, when I got the book deal, I didn’t know that the story would grow into a trilogy. In addition, I had already published a few short stories at that point, so the chapter was not the only text the publisher had read from me.

Shimo: What is your vision of humanity’s future?

Hannu: Collaboration between the human mind and the machine. In a way I think it’s quite likely that our relationship with computers and technology becomes much more intimate. It’s already possible to create different interfaces between the brain and computers. For example, it’s possible to move a cursor on the screen with the power of thought, or to control a robotic limb. It doesn’t mean we’re able to read thoughts, but we’re capable of giving a human being an extension towards the digital world. I believe that development like this will probably take place.

Shimo: In The Quantum Thief and in your other texts, too, quantum dots are an essential thing. If we speak in school physics terms, what is a quantum dot and how does it work?

FraktaaliruhtinasHannu: I must say that the quantum dots in The Quantum Thief are a little more magical. The technology is quite difficult to explain at this point, but it might be developed in the future. The term and the idea come from the field of real physics. Quantum dots are electron clusters which are created in semiconductors, kind of artificial atoms which behave like atoms, at least to some extent. However, the structure of their virtual electron shell can be modified, so they can be used to build matter which can be manipulated. The American inventor William McCarthy has taken this idea quite far.

Shimo: Quite far? What kind of innovations would we need in the world today to be able to create matter like this? Which things are already there and which are still needed?

Hannu: In the field of quantum dots, it’s quite difficult to estimate. But if we think that there are physical items or organisms which can be programmed, then we must be getting close to having programmable biological organisms. It was only last year when a researcher, who was one of the main forces behind the Human Genome Project, revealed a bacterium with a completely artificial, man-made genotype. They had thought really closely about the proteins which the bacterium produces, and the way the bacterium behaves. Maybe this way leads towards incorporating the digital world with the physical one.

Shimo: I already mentioned a couple of your texts but didn’t name them. I was talking about the short stories ”Elegy for a Young Elk” and “His Master’s Voice”, which have also been published in Finnish. They both include quantum dots and smart matter and other similar elements. Do the stories belong to the same universe with The Quantum Thief, since the book is not about the Earth?

Hannu: “His Master’s Voice” takes place in the same world, in the The Quantum Thief’s past. I’ll have to promote this short story for those who haven’t read it by telling that it’s a science fiction version of the old Puss in Boots story where the brave cat and dog rescue go through a series of adventures as they save their master from trouble.

Shimo: “His Master’s Voice” has been published in the Finnish online magazine Usvazine, which means everyone can find it and read it. Just google the story’s Finnish name, “Isännän ääni”, and Hannu Rajaniemi, and you’ll find it.

#

Shimo: Science fiction means many things, but one of its themes is that it speculates about the future. What is going on in the literary field right now, what are the clearest visions in today’s science fiction?

Hannu: To me, it appears that science fiction writers have caught on cognitive neuroscience. New instruments have been invented during the last ten years, and with them it’s possible to measure brain functions closer than before. The understanding of the human mind is growing more and more into an empirical science where it’s possible to take a look at what happens inside the head. It’s all still in square one, but there are science fiction writers like Scott Bakker, whose book Neuropaths speculates what might happen when we the mind’s architecture is altered. In a way human beings become aliens instead of finding aliens in the space.

Shimo: You’re still writing two novels which take place in this world. Which places will the books shed light on? The Quantum Thief mainly takes place on Mars.

Hannu: In the next book, The Fractal Prince, which I’m writing right now, we will see planet Earth. The Quantum Thief only hints about what happened there. There is, for example, a town with jinns and flying carpets and Arabian Nights style constructions.

Shimo: Is it likely that the story will only take one book plus the following two? A certain George Martin started writing a fantasy novel which expanded into seven. Do you already have a tight plot in your mind? Can you say that this is it, or is it possible that the story will spread?

Hannu: I mean to finish the story in the three books. In fact, my book deal was originally for three books, not for a trilogy. I tried to cram all possible ideas I had into the first book, but then decided to expand it into three books. So the story has an ending.

Shimo: Each writer has influences. Your reading has an effect on your thoughts. What are you reading right now?

Hannu: At the moment I’m reading quite a lot of magical realism, which means Argentinean writers such as Julio Cortazaria and Jorge Luis Borges. There are many exciting themes in their texts which change the reality in an unexpected manner. In The Fractal Prince, these themes become more concrete. These two authors are a good example of what I’m reading right now.

Someone in the audience: Hannu, your microphone went off.

Hannu: It did? Did everyone hear me? Well, I guess you can hear me if I speak out loud.

Shimo: You can also take my microphone.

#

Quantum ThiefShimo: Shared worlds. Some writers take a world which they have created and open it for other writers: come and play, it’s a shared playground. Would you be interested in participating in a project which someone else created?

Hannu: Yes, possibly. I used to play role-playing games quite actively, and sharing the world was precisely the important element. It’s nicer to be creative together. It depends on the project, though. When it comes to my own worlds, I’m a bit possessive, because in science fiction, building the world is often intertwined with the themes, the characters and the story. But maybe I could join some bigger, shared project.

Shimo: Actually, you just answered my next question. Would you be interested in creating a project in which others could participate?

Hannu: Certainly, as long as time and energy permit. I used to do such things on the role-playing front. The role-playing club of the University of Oulu created a shared fantasy world where all kinds of exciting things took place.

Shimo: What are your thoughts about fan fiction?

Hannu: Positive. I think people have a right to use – I mean, if some people are inspired by the characters which someone created, why couldn’t they play with them if it feels natural to do so?

Fractal PrinceShimo: The next question is quite broad – you’ll have one minute to answer. Where is humanity going?

Hannu: Humanity is going towards the future, following different paths. I hope it’s an optimistic future, although we have created some big problems for ourselves. People are currently talking about what is called the Anthropocene, the historical period when man really starts to control the Earth’s ecosystem and even its climate. As a consequence, it’s time we take responsibility for it. There is a revolution taking place for the first time in the history of science. Humanity’s role has usually grown smaller and smaller as we have learned about the world. Right now things are turning upside down on Earth, and our role is bigger than the role of any other life form. It’s time we get a grip of ourselves and take responsibility for what we are doing here.

Shimo: This gives me at tenuous link. You are one of the founders of a consultant company which works, for example, for the UK Ministry of Defence. You can’t reveal everything, of course, but is there something you can tell about what the company does?

Hannu: In ThinkTank Maths, we try to use mathematics to solve real-life problems which come up in the industrial sector. Usually there are two problem types. In engineering sciences, there are technical problems which engineering maths can’t solve. Then there are the complex, operative problems of big companies, where you need to manipulate different resources and optimise their use.

Shimo: It’s dawning on me that what you do could really offer this world some solutions.

Hannu: Well, mathematics is quite a formidable tool and language to solve problems with. One fascinating branch of mathematics, which will also be important during the Anthropocene, is the understanding of complex systems such as the economy and biological systems. In these fields, we are still lacking proper mathematical languages we could use to solve problems. We really need them.

Shimo: Does anyone in the audience have any questions, something new or some follow-up to what we have already talked about? Don’t hesitate.

Someone in the audience: It’s clear that your Finnish is still very good, so the book is published in two languages which you know really well. What is it like? Usually when a book is translated, the writer thinks, “okay, a translation, greath, but has no clue what the translation is like.

Hannu: In the beginning it actually a bit weird to read your own text as someone else’s translation. But when the Finnish translator Antti Autio and I started collaborating more, it turned out to be quite a nice process. I’m very impressed by what Antti has done, I don’t think I would have been able to do it myself. Somehow Antti has managed to translate the elements of the original text into Finnish. But it was a weird cognitive experience to read the English-speaking me in Finnish.

Someone in the audience: Did you learn something new about your own book, about what you had written? Was there anything concrete, something that you grasped better or in a new way?

Hannu: Maybe it brought up some stylistic things which I have in mind for the next book. Actually Antti discovered a couple of holes in the plot, and we fixed them in the Finnish edition. In that way, the Finnish issue might have been even better.

Someone in the audience: Writers always get this question, but who have been the biggest influences on your writing? Based on the Finnish translation, it seems you have read at least Reynolds and Simmons.

Hannu: Actually, I haven’t read Reynolds, although I know Alastair Reynolds. I like Dan Simmons a lot, but I’d still say that my biggest influences have been Roger Zelazny ja Ian McDonald, to mention some. And of course Maurice Leblanc who created the Arsene Lupin character in the beginning of the last century.

Shimo: Will you only write in English from now on, or do you plan to write something in Finnish?

Hannu: Of course I get an itch to write in Finnish every now and then, and I suppose I will have to scratch it at some point in the near future.

Quantum Thief anotherShimo: What about our time – have we used it up or do we still have some left?

Bookstore staff member: Feel free to go on for as long as you like.

Shimo: I’m interested in hearing how you have settled in the British Isles. How is it, compared to Finland? Does travelling to Finland still feel like coming home, or is this only a curious place from the distant past where it’s nice to stop by?

Hannu: Of course it feels like coming home, and sometimes I get really nostalgic about Finland. In the UK, you of course spot differences. For example, the banks, the railways and the traffic actually never work properly.

Someone in the audience: It’s always better than the Finnish state railways.

Hannu: Yes, I’ve heard about some Pendolino trains which have brought the railways’ reputation down. Scotland is a distinct place in the British Isles and I think that in many ways the Scots are like the Finns; they have the tendency to get a bit depressed, drink more than might be good for them, and they also have a problematic relationship with the neighbour who shares a long history with them.

Shimo: Since there are several writers in the audience, do you have any tips to share? I’m sure they would love to hear something from a guy who made it. How do you get through?

Fractal Prince anotherHannu: Personally, my most important experience is learning to live with frustration. You need to learn to accept that if you want to do something creative, then at some point you inevitably end up in a situation where you’ve had enough and you’re running into a wall. You just have to endure it until some stimulus brings you out of the darkness. And about getting published, I’d say you should take advantage of the publishing opportunities the Internet has to offer. Publish a lot of short texts, try different kinds of writing and find out which feels the closest to you. It’s also good to remember that traditional book publishers aren’t the only way. You can publish e-books and things like that at your own expense and get published that way.

Shimo: Do you visit many science fiction cons and events?

Hannu: I’ll be in Eurocon, in Stockholm, in a couple of weeks. Come there, everyone. I’ve also tried to visit Finncons if I have had the chance.

Shimo: This year, Finncon is in the middle of July, in Turku. It’s a free event, so do come there. Hannu, too, if you still happen to be around.

Hannu: I might have to skip it this time, but we’ll see.

Someone in the audience: Is writing a lonely process for you, as they always say, or have you worked on your texts with the people around you when you have been in the phase where you run against the wall?

Hannu: That’s exactly what I’ve done. Actually, that’s a tip I’d like to add. I recommend that you should join a writers’ circle. You get blind to your own texts so easily, and it’s really good to have someone who comments on them. In Edinburgh, we have an excellent circle, the Writers’ Bloc, whose member I’ve been for the last ten years and where I have learned everything I know about writing. The members of the Bloc played an important role in solving many blocks in the Quantum Thief trilogy.

Shimo: There have are many other well-known writers in the Writers’ Bloc. Could you tell something about them?

Hannu: Perhaps the best known is Charlie Stross, who hasn’t been translated into Finnish a lot but whose works I do recommend. Charlie is a very versatile writer who writes both thrillers with a supernatural, Lovecraftian twist, and lively SF which takes place in the far future, as well as sharp-eyed speculative fiction about the close future. Another writer is Alan Campbell who writes fantasy and has published books called Scar Night and God of Clocks. They are more in the field of urban fantasy and new weird. And Caroline Dunford, who has written theatre plays for the BBC and a couple of novels. And many others who haven’t made a breakthrough yet, but certainly will.

Shimo: Do you already know what you want to write when the Quantum Thief trilogy is done?

Hannu: I’m sure it will be something completely different from The Quantum Thief. I’m drawn towards fantasy, but I have no clear plans.

Shimo: Does the audience still have questions? Here’s your once-in-a-lifetime chance.

Someone in the audience: Will the sequels take us back to the Finnish Koto? They’re very interesting.

Hannu: Yes, we’ll get back to them quite soon, there will be more about them in The Fractal Prince.

Shimo: I need to check this: apparently the character called Mieli* is also Mieli in the English text?

Hannu: Yes.

Shimo: I only found out about this yesterday. I always thought her name is Mind, but then I found out she’s Mieli in English, too. It was confusing.

Hannu: Mieli and the other Oortians are meant to be Finnish, and I hope they have some Finnish characteristics, too.

Shimo: Did the audience still have questions? I repeat, this is your once-in-a-lifetime chance. Going once… twice…

Someone in the audience: What is your topic at the the International Science Day tomorrow?

Hannu: Tomorrow I’ll talk about creativity in writing and in science, or in mathematics, to be more specific, and the usefulness of different restrictions and sanctions in them both.

Shimo: I heard they will show some documentary film, too.

Hannu: The documentary has been made by a group of Italian physicists, it’s about light on a quantum mechanical level. They observe single atoms as they absorb and emit photons, or the energy particles of light. They have recorded a remarkable process on film and for us to see.

Shimo: I’ve given what I’ve got, and it seems our audience is not bubbling with questions, either. So, ladies and gentlemen, Hannu Rajaniemi. Let’s give him a big hand!

* Translator’s note: mieli is the Finnish word for the mind.

Elämäni kaukaisessa galaksissa

Kansalaispotretti #1 – Hallintovirkailijoita

Kaunis kaksoisaurinkoinlasku.

Elämässä on vaiheita, jotka jäävät vaikuttamaan syvällä sisällä, vaikka itse juttu olisikin päättynyt peruuttamattomasti jo vuosia sitten. Se voi olla ihmissuhde, joka ei lopulta toiminutkaan, mutta kestäessään oli jotain maagista. Se voi olla kesä tai vuosi, kun aika meni kavereiden kanssa kruisaillessa vailla sen suurempaa päämäärää. Opiskeluvuodet, aika scifiseuran hallituksessa – tai virtuaalielämä verkkopelissä.

Star Wars Galaxies oli ensimmäinen MMORPG:ni (Massively multiplayer online roleplaying game). Lyhyesti määriteltynä MMO on jopa miljoonien pelaajien kansoittama peli, jossa jokaisella palvelimella pyörii jokunen tuhat pelaajaa. Jokainen palvelin on oma maailmansa. Kelatkaa, paljonko lapsia oli tarhassanne, tai moniko saapui häihinne. Paljonko oppilaita oli koulussanne? Ei silti riitä menestyvän pelin yhden palvelimen populaatioksi. Niitä samassa maailmassa pyöriviä ihmisiä on paljon.

Aina siitä asti, kun näin ensimmäisen kerran Uuden toivon, olen ollut kajahtanut Tähtien sotaan. 80-luvulla keräsin kaikki Suomessa ilmestyneet aiheeseen liittyvät sarjakuvat. VHS-aikana hankin videovuokraamosta 500 markalla ne kolme alkuperäisfilmiä, vaikka oli niistä toki kopiotkin omassa hyllyssä. Tämä oli siis reilusti ennen kuin mitään THX-julkaisua edes kaavailtiin, joka sekin aikanaan päätyi omistukseeni, samaten kuin jokainen muukin Suomessa julkaistu alkuperäinen trilogia -versio. Minulla on hyllyssä edelleen kaikki Episodi 1:n aikana ilmestyneet SW-muropaketit ja työpaikkani seinällä roikkuu komea Darth Maul -reppu.

Star Wars -peli, joka sijoittuisi tuohon maagiseen maailmaan kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

Hanttihommia Corelliassa

Tokihan minä, muiden mukana, olen jauhanut X-Wingia ja TIE Fighteria sekä muita vastaavia – Rebel Assault, Star Wars Battlefront ja mitä niitä nyt onkaan. Mutta noista nyt ei voi puhuakaan samana päivänä SWG:n kanssa. Pelkkää taistelusimulaatiota. Tartu puikkoihin ja päräytä vastustaja päreiksi. Pelin mahdollinen juoni kulkee tiettyä latua eikä tarjoa juurikaan vapauksia, vaikka mitä tekisi.

Ensimmäinen sukellukseni Tähtien sodan immersiviseen maailmaan tapahtui jo joskus kaksi vuosikymmentä sitten. Hyvä kaverini (ja nykyään tyttöjemme kummisetä) oli hankkinut sääntökirjat SW-roolipeliin ja toisen kaverini kanssa syöksyimme blasterit tanassa vastustamaan ylivoimaista Imperiumia. Siellä sitten vietimmekin vuosia, tutkien Voiman saloja ja kokien koko hektisen galaksin mahdollistaman suunnattoman ihmeen tunnun. Se oli scifiä, jota oli mahdollista elää, eli parasta mahdollista laatua. Pienellä porukalla, toki. Ajoittain kun pelasimme isommalla lössillä ei lukumäärä siltikään noussut yli kuuden.

Star Wars Galaxies veti tämän kaiken yhteen pakettiin, vain potenssiin korotettuna.

Ei tosin ihan aluksi. Kesällä 2003, kun SWG julkaistiin, loin hahmon jollekin jenkkipalvelimelle ja pelailin sitä marraskuun alkuun saakka, esittäen kyllä hahmoa, mutta tehden muiden kanssa mitään vain harvoin. Marraskuussa alkoi NaNoWriMo, kuukauden kestävä romaaninkirjoitusrieha, joka vei aivan kaiken irtoavan ajan. Peli hyytyi ja pysyi niissä kuoseissa seuraavan vuoden helmikuulle.

Tapahtui valtava mullistus.

Monimutkaisista kiemuroista johtuen sain käyttööni jo luodun hahmon, Zabrak-neidon nimeltä Khuure. Likka kuului Tatooinella toimivaan kulttiin / rikollisjärjestöön nimeltä Circle of Blood. Takana oli hieman pelattua historiaa ja mukana oli kourallinen muita hahmoja. Zabrakeille ominaisesti Khuure oli ylpeä, kunniantuntoinen, voimakastahtoinen ja tarvittaessa säälimättömän kylmäverinen tappaja. Hänelle Voima oli potaskaa ja sellaista vastusta ei ollutkaan, mihin liekinheitin ja kertasinko eivät pystyneet.

Rikollisklaani kokoontuu.

Jokin loksahti kohdalleen. Aiemmin roolipelatessani jokainen hahmo oli ollut enemmän oman itseni jatke kuin syvällinen henkilö, jolla olisi huomattavasti pelaajastaan poikkeavat mielipiteet ja moraalikoodisto. Nyt syöksyin hahmon sisään ja aina enenevissä määrin pystyin päästämään hahmon oman persoonan toiminnan puikkoihin. Parhaimmillaan minun ei tarvinnut miettiä, mikä olisi hahmonmukainen vastaus kuhunkin tilanteeseen, koska simuloin tuota kuvitteellista taistelijatarta niin täydellisesti, että oikeat vastineet syntyivät puhtaina reaktioina.

Ensimmäisen peliviikon aikana nukuin kutakuinkin 20 tuntia. Ei, tervettä se ei ollut, mutta sittemminkin olen nimenomaan nettiroolipelin kanssa päätynyt pelaamaan auringonnousuun ja pienen silmänummistuksen jälkeen painumaan töihin. Kokemus taas on opettanut, missä se raja kulkee. Kun eräänä aamuna aloin puhua vaatekaapeista atk-ongelmistaan soittaneelle opiskelijatytölle, tiesin, että nyt on aika pelata vähemmän ja nukkua enemmän. Tänäkin päivänä pärjään viikon nukkumalla neljä tuntia yössä, jos tarpeen, mutta siihen perään täytyy saada reilumpi annos unta palloon.

Kansalaispotretti #2 – Turvajoukot

Samaan aikaan toisaalla asiat ratkeilivat liitoksistaan. Vuoden 2003 Finncon oli polttanut minut täydellisen loppuun, mitä en tietenkään heti tajunnut. Vanhalla momentilla painoin eteenpäin ja lupauduin useampaan hallitukseenkin vuodeksi 2004. Lopulta alkuvuonna pää tajusi, että energia oli jo loppunut, vähän samaan tyyliin kuin herooisessa fantasiassa jokin hirviö on niin valtava, että sen aivoilla kestää pitkän aikaa hahmottaa, että sankari on jo silponut olion kuoliaaksi. Kykyni toimia luottamustoimissa oli romahtanut.

Ja siltikään en osannut päästää kaikesta irti, vaan halusin sentään tehdä vuoden Spinit loppuun, kun olin kerta luvannut. Eihän se nyt käytynyt, että pettäisin kaverit usealla rintamalla. Jälkikäteen nähtynä palvelus oli nimenomaan karhunpalvelus, koska yhdistysenergia oli puserrettu viimeiseen tippaan. Yksi Spin syntyi helvetinmoisella viiveellä ja kaikilla muilla lehden tulevaisuuden epävarmuudesta kummunnut stressi poltti käpyä loppuun. Menetin, ansaitusti, entisten hallitustovereideni luottamuksen, että saisin tehtyä lupaamani hommat. Sovimme Spinin siirtymisestä muihin käsiin. Tämän jälkeen en olekaan kovin usein fandom-riennoissa käynyt, en Finnconeissa enkä Spinin juhlissa. Aktiivinen kaveripiirikin siinä supistui, kun häpeä epäonnistumisesta painoi eikä tullut pidettyä yhteyttä.

Tämän kaiken keskellä Tähtien sodan virtuaalimaailma vei mukanaan. Huomasin, että tekemisen energiaa oli, en vain saanut sitä enää raivoisasta yrityksestä huolimatta kanavoitua mihinkään yhdistyspuuhaan. Silti sitä oli ja se haki ulospääsyä.

Laboratorio, jonka yksi pelaaja oli sisustanut esine esineeltä vain yhtä eventtiä varten.

Olen aina ollut jollain tavalla luova, mutta omalla tavallani myös laiska. Kuin alijäähtynyt liuos tarvitsen sen riittävän napakan ärsykkeen, että reaktio pamahtaa käyntiin. Hahmoon uppoutumiseen perustuva roolipelaus oli juuri sellainen. Ennen kuin tiesinkään, olin saanut kontolleni kulttimme foorumin ylläpidon. Samoihin aikoihin hahmoni syrjäytti istuvan johtajan ensin väliaikaisesti ja sitten pysyvästi. Vallan mukana kasvoi myös vastuu ja aloin pyörittää aina vain isompia kuvioita.

Olen aina haaveillut kirjoittavani jotain merkittävää. Jo ennen vuoden 2003 NaNoWriMon läpäisyä olin saanut aikaiseksi pari lyhyempää tekstiä, mutta totuuden nimissä on sanottava, että osa niistä oli pikkuhauskaa ja loput armotonta paskaa. Tuotosta syntyi hitaasti jos ollenkaan ja loppulaatu jäi kauas visiosta. Star Wars Galaxies muutti tämänkin.

Keisarilliset kävivät kylässä harvoin, mutta kun niin kävi, silloin ei ollut koskaan tylsää.

Keisarilliset kävivät kylässä harvoin, mutta silloin ei ollut koskaan tylsää.

Koska jokainen pelaaja ei ollut joka ilta pelissä mukana, jäi heiltä tietenkin osa tapahtumista pimentoon. Tokikaan heidän hahmonsa eivät tietäisi sellaisia asioita, joita ne eivät olleet todistamassa, mutta esimerkiksi räjähdyksestä aiheutunut kuoppa päämajan tontissa olisi nähtävillä jokaiselle saapuvalle. Pelimaailma taas ei sallinut moista muokkausta, joten grafiikka esitti siloista hiekka-aavikkoa, vaikka kuinka halusimme kovitella siihen banthan mentävän montun. Paikatakseni tätä vajetta aloin kirjoitella foorumille tiivistelmiä, pieniä reportaaseja edellisillan tapahtumista. Lähes välittömästi niihin tuli Khuuren näkökulma mukaan ja parin kappaleen tiivistelmät alkoivat paisua satojen sanojen lyhyiksi tarinoiksi, jotka noudattivat novellin kaavaa.

Huomasin kirjoittavani kutakuinkin päivittäin. Se oli hämmästyttävä olo. NaNon aikana olin pakertanut kasaan 50000 sanaa kuukauden sisään, mutta siihen liittyi paljon itsensä pakottamista. Oli sanatavoite ja määräaika ilman mahdollisuutta anella armoa. Tiivistelmieni kanssa ei pakkoa ollut, oli vain intohimo kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja tuotoksilla sulostuttaa muiden päivää. Loistavaa oli myös suora ja välitön palaute. Kirjoituksiani luettiin antaumuksella ja joillekin päivä alkoi foorumikäynnillä, josko vaikka Khuure olisi jo postannut uuden jutun.

Kansalaispotretti #3 – Keisarillisia

Nettiroolipelille tyypillinen luova reagointi siirtyi myös kirjoitustyyliini. Pöytäroolipeleissä on aina pelinjohtaja, jolla on ylin auktoriteetti, joka kertoo miten maailma on. Netissä jokainen on oman hahmonsa pelinjohtaja. Omaa tarinaa kirjoitetaan lonkalta ja mukaan lisätään palasia, jotka sopivat meneillään olevaan juttuun rikkomatta kuitenkaan jo luodun miniversumin eheyttä. Tarinat alkoivat luodata Khuuren sielunmaisemaa ja historiaa syvemmin nostaen esiin draamaa ja tragediaa, mutta myös vahvoja piirteitä, joilla painettiin eteenpäin kohti maaliviivaa vaikka verissäpäin.

Koska peli oli lähes järjestään jokailtaista, pääsin toteuttamaan luovuttani jatkuvalla syötöllä. Toki väliin mahtui kuivempiakin kausia, mutta aina se kipinä puri uudelleen ja sitten piti taas kirjoittaa. Lisäksi siirryin kuvaamaan tapahtumia, joita kukaan muu pelissä ei ollut näkemässä, tai jotka tapahtuivat jossain ihan muualla. Tiivistelmät muuttuivat ihan selkeiksi tarinoiksi. Pelin tapahtumat tarinoiden kanssa muodostivat toisiaan tukevan kokonaisuuden.

Smugglers Keepin toisen RP-yhteisön kaupungintalo

Mainita toki pitää, että ne tarinat olivat selvästi ropetarinoita, joiden helmasyntinä on kirjoittaminen sellaiselle yleisölle, joka jo tuntee hahmon. Näin ollen päähenkilön kuvaaminen tai ”turha” taustoitus voidaan jättää pois lukijakunnan tuntiessa jo tarvittavat detaljit. Siksipä ulkopuolinen ei niistä paljoakaan irti saa.

Luovuuden kanavan lisäksi pelistä löytyi uusi sosiaalinen piiri, yhteisö johon kuulua scififandomista putoamisen jälkeen. Aloin hahmottaa kuviota omassa olemisessani. Scifipiireissä olin mukana perustamassa pariakin seuraa, toimin useammassa puheenjohtajana ja päätoimitin lehtiä joskus kolmeakin kerralla. Nyt johdin roolipelaajajoukkiota niin ihmisenä kuin hahmonakin. Seuraavaksi askeleeksi muodostui oman pelimaailmaan sijoittuvan kaupungin perustaminen.

Phoenix-siirtokunnan baari ja sosiaalinen keskus

Tässä vaiheessa on mainittava ääneen eräs maailman tosiasia – kaikkien kanssa ei vain tule toimeen johtuen syistä X, kun kemiat eivät toimi, ja jotkut ovat ihan puhtaasti kusipäitä. Eikä sitä aina huomaa aluksi. Jossain vaiheessa sukset menevät ristiin ja yhtäkkiä edessä onkin sota. Jokainen online-yhteisöissä palloillut, tai terveellä järjellä varustettu, tietää mistä puhun. Näissä merkeissä päädyin myös eräänlaiseksi ryhmämme pelinjohtajaksi, jonka kautta piti käyttää kunkin oman tarinan sellaiset puolet, jotka voisivat helposti sotkea koko yhdessä luodun tarinakaaren.

Silloin opin sanomaan ihmisille ”ei”. On muuten arvokas taito. Lehtien kanssa oli aina tehnyt vaikeaa sanoa, että jonkin laatu ei ollut riittävän hyvää julkaisukynnyksen ylittämiseksi. Nyt vastuu painoi tiukemmin. Oman huvini lisäksi vaakalaudalla oli kavereideni pelinautinto. Ei se hauskaa ollut, vaan pakko mikä pakko. Muutamalle oli annettava kenkää epäyhteensopivan pelityylin vuoksi ja kaiken päätteeksi sääntöjä piti koko ajan täydentää, jotta vastaavilta ongelmilta vältyttäisiin jatkossa.

Olin itsekin hyvin selvillä, että olin vain vaihtanut nakin toiseen. Tein edelleen samoja juttuja, nyt vain eri ympyröissä. Johdin ja suunnittelin, kokosin muilta ideoita ja lomittelin niitä parhaani mukaan kokonaisuudeksi. Aikaa myöten kaupunkimme nousi yhdeksi palvelimen merkittävimmistä roolipelikeskuksista jopa siinä määrin, että osa muista jo olemassaolevista joukoista omaksui meidän sääntömme, koska ne, heidän omien sanojensa mukaan, toimivat niin hyvin. Silti tilanne oli dramaattisesti erilainen. Fandom oli alkanut syödä enemmän energiaa kuin se antoi, ja yksi parhaimmista elämänohjeista, joita olen saanut, on että tee harrastustyötä vain niin kauan kuin se antaa enemmän kuin ottaa. Joskus alkuaikoina saatoin tehdä 40 viikkotuntia scifiä ja silti fiilis oli uskomattoman hyvä. Nyt panostin saman verran roolipeliin ja muodostuneeseen yhteisöömme. Ja fiilis oli mahtava. Unentarve oli ajoittain jotain, mikä piti vain järjellä hahmottaa, perstuntuma ei sanonut enää mitään.

Kansalaispotretti #4 – Retkuja

Siinä vaiheessa, kun kaupunki kesällä 2004 nousi aavikon hiekasta mahtavien kivipilareiden riittämättömään varjoon, oli Khuuren tarina ollut täydessä vedossa jo kuukausia. Koskaan aiemmin, eikä sen jälkeen, ole ollut yhtä helppoa solahtaa hahmon kenkiin ja antaa vietin viedä. Se oli kuin elokuvan seuraamista. Parhaimmillaan hahmon reaktiot yllättivät minut täysin, vaikka ymmärsinkin niiden loogisuuden. Ajoittain tajusin jonkin tietyn kehitysprosessin alkaneen jo kuukausia sitten, niin että hahmon toimet veivät määrätietoisesti kohti tiettyä pistettä ilman että pelaajana olisin ollut asiasta tietoinen. Tähän samaan olen päässyt muissakin virtuaaliympäristöissä, mutta en ikinä pöydän ympärillä pelattavassa ropessa.

Siksi olikin niin murheellista luopua Khuuresta. Eräs hahmolle olennainen ihmissuhde oli kariutunut pahasti ja tiettyjen vannottujen valojen vuoksi silkka eteenpäin painaminen ei tullutkaan kysymykseen. Uskottavin suunta oli kuolemaakin pahempi – Khuure liittyi Valtakuntaan, mahtavaan mutta salaiseen vihollisjärjestöön, jota vastaan hän, Circle of Blood ja iso lauma liittolaisia oli taistellut.

Kansalaispotretti #5 – Ketkuja

Itken harvoin. Viimeisten viidentoista vuoden ajalta tulee mieleen vain sydänsurut ja isoäidin hautajaiset. Ja se kun deletoin Khuuren. Oli syntynyt voimakas tunneside ja avatarin bittien haipuessa kyberavaruuden syövereihin menetyksen tuska oli riipaisevan tosi. Puolessa vuodessa olin kiintynyt tuohon kalpeaihoiseen, sarvipäiseen, palavasieluiseen, rakastavaan ja samalla julmaan soturiin.

SWG oli monelta osin erilainen verrattuna muihin MMO:ihin. Yksi eroavaisuus oli rajoitus, montako hahmoa sai olla yhdellä palvelimella. Raja oli yksi. Minulle tämä ratkaisu sopi hyvin, sillä en olisi halunnutkaan pelata kahdeksaa hahmoa. Yhteen hahmoon samaistuminen sujui, mutta määrän kasvaessa olisi roolipelaus epäilemättä pinnallistunut, kuten myöhemmin totesin toisessa pelissä. Toisaalta oma keskittyminen pitää jakaa ja sen lisäksi kaikilla muillakin olisi monia hahmoja, jolloin ei auta vaikka itse pelaisi vain yhtä. Jos Khuure haluaisi tavata kaupungin sheriffin, se ei onnistu millään, jos sheriffin pelaaja pelaa sillä hetkellä toista hahmoa. Hahmo per pelaaja auttoi pitämään kontaktit elossa ja tarinan liikkeessä.

Exit Khuure…

…enter Kataja

Tämä rajoitus myös johti siihen, että uutta hahmoa ei ollut olemassa valmiina eikä kukaan ollut edes kuullut siitä mitään. Koska halusin säilyttää jonkin linkin Khuuren tarinaan, päätin tehdä uudesta hahmostani Khuuren tädin. Nimeksi tuli Kataja. Toisaalta, en halunnut pelata samaa hahmoa eri naamalla, joten tein suoraa vertailua uuden ja vanhan välillä muuttaen tiettyjä piirteitä päinvastaiseksi. Khuure oli ollut Kapinaliiton jäsen, joten Katajan elämä oli kulunut Imperiumin palveluksessa. Khuure oli intohimoinen ja nuori, kaksikymppinen mimmi, joka ei aina hallinnut tunteitaan, joten Katajasta tuli päälle viisikymppinen, kylmä rautarouva. Khuure oli varsin luottavainen, Kataja taas lähes sairaalloisen paranoidi ja epäilevä jokaista lähimmäistä kohtaan. Khuure joi ajoittain päänsä täyteen samalla halveksuen muiden huumeiden käyttäjiä. Katajasta luonnollisesti tuli huumeiden (spice) käyttäjä, valmistaja ja tarvittaessa myyjä. Yhteisiä ominaisuuksia oli kova luonne, kyky käyttää fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sekä mieltymys samaa sukupuolta oleviin – Khuure oli julkilesbo kun taas Katajalle kelpasi periaatteessa kumpikin, olihan hän ollut naimisissa ja saanut pari lastakin.

Iskujoukkosotilaat pidättämässä kaupungin johtohenkilöitä

Varsin vähän tuosta oli selvillä siinä vaiheessa, kun Kataja syyskuussa 2004 ensimmäisen kerran asteli Be-Serat Slaretiin, tuohon rikollisten, pakolaisten, kapinallisten ja palkkatappjien rauhattomaan pesään. Yksityiskohdat hahmottuivat viikkojen aikana ja siltikin jotain uupui pitkään. Khuuren kanssa tapahtunut välitön immersio tapahtui Katajan kohdalla täysin vasta muutaman kuukauden kuluttua. Oltiin jo 2005 alkupuolella.

Tuolloin löysin omasta päästäni taas yhden mekanismin. Olin ollut kirjoittamatta yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta tarinoita Khuuren katoamisen jälkeen. Samalla kun sain kunnon otteen Katajasta, alkoi myös kirjallista tuotosta syntyä. Tarvitsen siis riittävän syvällisen ymmärryksen kirjoittamiseni kohteesta tai koko prosessi on hiukan pakotettua ja lopputulos väkinäistä. Minun pitää päätyä välittämään oikeasti niistä ihmisistä ja muukalaisista, joiden eloa alan ohjata.

Juuri ennen kuin Kataja sai siivet olin ollut lopettelemassa SWG-uraani muiden GM-statuksella (gamemaster, pelinjohtaja) toimivien kanssa. Kaupungin asujaimisto oli kutistunut ja sanaharkka erään toisen yhteisön pösilöiden kanssa oli vähentänyt pelistä saatavaa iloa vaarallisen paljon. Muut menivät, mutta minä jäinkin.

Tuota uutta kulta-aikaa kesti noin vuoden, ja sen jälkeen alkoi taas liekki hiipua.

1st Desert Sands Regiment – parhaat viholliset, jotka on koskaan ollut kunnia kohdata

Porukkamme yhtenäisyys oli aikojen saatossa päässyt rakoilemaan ja vain todella kovat keinot olisivat voineet pelastaa tilanteen. Olisi pitänyt käskeä muutaman sinänsä hyvää tarkoittavan ihmisen karistamaan kaupungin sannat jaloistaan. Pohdimme uuden johdon kesken tuota, mutta kellään ei ollut siihen haluja. Se olisi ollut liian julmaa, tuottanut liikaa tuskaa. On helpompi olla tyly, kun vastapuoli on täynnä kusipäitä. Päätimme sirpaloitua. Jokainen pienempi yksikkönsä meni omia teitään tarkoituksena luoda uudella tavalla toimiva yhteisö, mutta se jätti toimimatta. Meidän pieni poppoomme, uusi Circle of Blood, ripusti blasterit naulaan ja vaihtoi spandeksit ylle City of Heroesissa, jonne aiemmin paenneet pelinjohtajat olivat siirtyneet.

Tuota maagista aikaa kesti hieman yli kaksi vuotta. Olin pelissä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta joka ilta, ja mahdollisuuksien mukaan useamman tunnin. Viisi tai kuusi tuntia siellä saattoi hyvinkin mennä, sopivina iltoina enemmänkin. Tuona aikana kirjoitin noin viisikymmentä tarinaa, vaihtelevalla laadulla. Jos jokaisen kunnon kirjailijan on kirjoitettava tuhat sivua roskaa pois alta ennen kuin se hyvä tavara pääsee esiin, nuo oppirahat olen nyt maksanut.

Tunnun olevan huono pitämään yhteyksiä. Joka kerta, kun kaveripiirissäni on tapahtunut suuria muutoksia (opiskelu, scifiharrastus, eri nettipelit), jää lopulta jäljelle aika vähän sellaisia, joiden kanssa olen tekemisissä kauan jälkeenpäinkin. Taas yksi asia, jonka olen tajunnut seuratessani tekemisiäni verkkopelien maailmassa.

Kansalaispotretti #6 – Laitapuolen kulkijoita

Fandom-urani kesti kymmenisen vuotta. Nyt olen siirtynyt Star Wars Galaxiesista ensin City of Heroesiin ja nyt Age of Conaniin. Tuo uusin on ollut päällä vasta kuukauden ainakaan vielä ei ole tapahtunut mitään lähellekään immersiota. Ehkä se sieltä vielä.

Be-Serat Slaret, Tatooine, Farstar server – Jokainen rakennus on asettama ja sisustama

SWG sellaisena kuin se eteeni aukeni kesällä 2003 on jo kauan sitten mennyt. Koko peli kirjoitettiin käytännössä uudestaan katastrofissa, jota Sony Online Entertainment, tuo SWG:n julkaisija ja samalla sen pahin vihollinen, kutsuu nimellä New Gaming Experience. Se tuhosi kymmenien tuhansien pelaajien saavutukset siihen asti ja teki SOE:sta kaikkien aikojen epäsuosituimman pelifirman. Syykin tähän on selvä: World of Warcraftin tullessa kehiin muuttui koko MMO-maailma. Yhtäkkiä olikin mahdollista repiä miljoonien pelaajien massat oman tuotteensa taakse aikaisemman satojen tuhansien sijaan. Jokainen halusi kopioida WoW:ia ja nousta yhtä suureksi. Kukaan ei siihen pystynyt.

Paluu nykyiseen Star Wars Galaxies –ympäristöön ei tunnu mahdolliselta. Tärkeämpi syy on, että se hyvä porukka joka aikanaan oli kasassa, on kahden vuoden aikana kulkeutunut jokaiseen tuulen suntaan. Vanhaan ei ole paluuta, ei vaikka sydän kaipaisi. Huomattavaa on, että ketään entistä tyttökaveria en ole samalla tavalla kaivannut. Ohi mikä ohi.

Pormestarin toimisto kaupungintalossa

Vaan SWG kaihertaa edelleen mielen syövereissä. Haluaisin elää taas Tähtien sodan maailmassa tarinaa, jota on luomassa kymmenet muut ihmiset minun kanssani. Ja, yllättävää kyllä, ihan kaikki ei olekaan vielä hukassa.

Jo vuosia on ollut olemassa projekti, jossa harrastelijavoimin toisinnetaan SWG:n koodi, jotta pelaajat voisivat pyörittää omia palvelimiaan riippumattomina SOE:sta. En ole enää aikoihin seurannut, mitä tuolle kuuluu, mutta ehkäpä otan selvää. Ehkäpä pistän pystyyn oman palvelimen ja tällä kertaa satojen muiden kanssa luon taas jotain maagista. Jotain sellaista, josta voin puhua tuntikausia (vaikka ketään ei kiinnosta) tai josta voin kirjoittaa, onnistuen kuitenkin välittämään vain kalvakkaan aavistuksen siitä valtaisesta kokemuksesta, jonka olen Star Wars Galaxiesin kautta saanut.

Kaukainen galaksi, sinne aion palata vielä joskus.

Joskus aurinkojen on laskettava viimeisen kerran

*****

(Artikkeli on julkaistu alun perin Spinissä 2/08. Muutama täydennys artikkelin tietoihin on siis paikallaan. Star Wars Galaxies suljettiin joulukuussa 2011, City of Heroes taas tuli tiensä päähän loppuvuodesta 2012. Aikani Age of Conanissa kesti vain sen kuukauden. SWG Emu -projekti on jo hyvässä kunnossa, vaikkei vielä koko peliä täysin toisinnakaan.

Nykyisellään en pelaa MMORPGeja, vaan aika menee kirjoittamiseen. Siltikin, ehkä tässä joskus vielä…)

Moni ei selvinnyt. Lähistön haaskansyöjät voivat paksusti.

Ex-päätoimittaja tekee muron, Spin 2/04

(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 2/04)

”Eivät suuret sanat suuta halkaise, korkeintaan alahuulen nakkikioskin jonossa. –Alfred E. Neuman” Niinpä. Suunnitelmat muuttuvat. Viimeksi povasin kokouskutun sisälmyksistä loistavaa tulevaisuutta. Olisi pitänyt käyttää banthaa. Tai vaikka Jar Jaria, hähä.

Hyvin perustein yleinen luottamus siihen, että loppuvuoden lehdet tulisivat vauhdilla ja aiotulla aikataululla, oli heikossa. Itse arvelin siihen pystyväni, mutta viimeisen reilun puolen vuoden ansioluettelo ei tätä käsitystä mitenkään tukenut. Kun yksi kaveri ilmaisi epäilynsä siitä, että asiat eivät hyvistä aikeista huolimatta ehkä sittenkään lähtisi suttaantumaan vaaditulla särmällä, oli aika pysähtyä miettimään.

Kaverit ovat sitä varten, että ne ilmaisevat reilusti päin naamaa omat epäilyksensä etenkin sellaisista aiheista, joita itse ei huomaa täysin objektiivisesti käsitellä. Vähintä, mitä voi itse tehdä, on ainakin pohtia tilannetta myös ulkopuolisesta näkökulmasta.

Lopultakaan sillä ei ole niin suurta väliä, miten itse arvelin handlaavani hommat. Nykyinen työskentelytapa ja aikataulut stressasivat isoa joukkoa ihmisiä, kun varmuutta ei ollut. Ja stressaaminen on pahasta. Syrjään astuminen alkoi vaikuttaa tarpeelliselta jo siksikin, että säästäisi entiset hallitustoverinsa vatsahaavalta ja mielipahalta.

Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt lopettaa tasan jokainen nakki samaan aikaan silloin alkukeväästä, mutta ensinnäkään se ei silloin tuntunut tarpeelliselta, ja toisaalta silloin Spinin sysääminen lyhykäisellä varoituksella ylättyneiden hallituslaisten käsiin olisi ollut vähintäänkin epäreilua. Jopa vastuutonta. Ehkä se olisi kuitenkin ollut vähemmän raastavaa itse kullekin, mutta se on sitten sitä jälkiviisautta, jota olen hamstrannut pakastimen perukoille purkkitolkulla. Sitä voi sitten maistella kun ambra ja nektari loppuvat, sillä sehän on sitä parasta laatua.

En tiedä, olisiko loppuvuosi sujunut yhtään sen näppärämmin kuin alkuvuosikaan. Ettekä tiedä tekään. Ja nyt emme saa tietääkään. Tämä lehti olkoon viimeinen Spinini.

Tärkeintä on, että Spin ilmestyy. Päätoimittajan palstan allekirjoituksella ei ole niin väliä. Toimituskunta on laadukas, joten eiköhän vuosi 2004 suttaannu ihan vanhalla liikemäärällä, ja ensi vuonna sitten rakettireen ohjaimiin astuu tuoreempi padawan tuoreine ideoineen.

Minä siirryn viettämään lököisämpiä aikoja vahdaten postiluukusta tippuvaksi laadukkaita suomalaisia scifilehtiä. Niin ja tuleehan tuossa, tätä kirjoittaessani, noin kahdessa viikossa elämään jälleen yksi uusi jännä lisäkin. Nimittäin vaipparalli, jonka edellinen kierros saatettiin loppuun niin kovin harva kuukausi sitten.

Voisin yrittää kiittää tässä ihmisiä nimeltä, mutta yhtä hyvin voisin tussauttaa lämpölaukaisimen povitaskussani. Työ tekijäänsä kiittää, sanotaan. Kaiken uhallakin haluan kyllä pari nimeä nostaa esiin. Kiitokset siis Jjannelle grafiikasta ja täydentävistä visioista. Nauroin ääneen joka numeron kohdalla. Leilalle toimitussihteeröinnistä. Teit paljon minun hommiani, ja hyvin teitkin. Ja Petralle, joka jaksoi. Ei jokainen vaimo olisi tällaista elämäntapaa jaksanut katsoa, saati sitten itse osallistua.

”Hän kohotti konjakkilasin huulilleen ja nautiskellen kaatoi aromikasta nestettä makuhermoilleen. Kursori ruudulla pysähtyi o-kirjaimen kohdalle. Valmista. Jälkikasvu nukkui. Toinen silmäsi seurasi televisiosta kun Vince McMahon marssi tuiman näköisenä ramppia alas samalla kun näkymä kuvaruudulla vaihtui. Tekstidokumentin korvasi näkymä hiekkakivisestä aavikkokapungista. Kaupungintalon portailla seisoi pormestari. Imperiumin invaasio oli vain minuuteista kiinni. Aika antaa hälytys ja käynnistää puolustusjärjestelmät.”

Naiset ja herrasoliot, päätoimittaja on poistunut. Kiitoksia vuosista ja numeroista. Täältä tähän.

– Shimo