Aihearkisto: Arvostelu

Triljoonasade

Julkaistu 9 huhtikuun, 2014| 2 kommenttia

Triljoonasade
Nicholas Fisk
Suomentanut Olavi Paavilainen
WSOY, 1978
ISBN: 951-0-08615-0

Triljoonasade kuuluu niihin scifikirjoihin, joita luin ala-asteikäisenä. Sellaiset kolmekymmentä vuotta sitten. Kirja oli jäänyt mieleen, mutta vuodet olivat pyyhkineet kaikki muistikuvat mennessään. Niinpä en osannut lapsilleni muuta sanoa kuin että tästä isi piti silloin joskus, muttei muista enää miksi. Perustelu meni kuitenkin läpi ja sain luvan lukea vanhan lapsuudensuosikkini iltasaduksi.

Kirjan nimi on hyvä, jos se sekä jää mieleen että yksilöi kirjan täsmällisesti lajitovereidensa joukosta. Triljoonasade on juuri tällainen nimi. Kirja kun kertoo siitä, kun Harbourtowniin eräänä päivänä satoi triljoonia.

Triljoonat ovat pieniä osasia, joissa on reunoilla hammastukset ja keskellä joko pyramidimainen uloke tai sitä vastaava kolo. Tämä seikka ei kuitenkaan tee niistä vielä erityisen kiehtovia, mutta onneksi niillä on muitakin ominaisuuksia. Ne osaavat liikkua. Ne osaavat liittyä yhteen. Ne osaavat jäljitellä. Ja yhtäkkiä niitä on joka puolella Maapalloa. Ne muodostavat mitä moninaisimpia muotoja, kuten rannerenkaita, kirjaimia tai vedenalaisia linnakkeita. Armeijaa eivät rannerenkaat kiinnosta, mutta sotilaallishenkiset, synkät ja mysteeriset rakennelmat kylläkin.

Ihminen pelkää tuntematonta. Paitsi lapset. Lapsille triljoonat ovat yhtä tuntemattomia kuin aikuisille, mutta heille nuo taivaalta satavat, kimaltelevat helyt edustavat maailman ihmeellisyyttä siinä missä karriäärimilitaristi näkee vain uhkia. Harbourtownin lapset riemastuvat triljoonasateen muodossa saapuvasta yllätyksestä ja reagoi kukin tavallaan. Mina tekee itselleen koruja, Scott kaivaa esiin mikroskoopin. Pian hän on maailman johtava triljoona-asiantuntija. Onneksi siitä ei monikaan tiedä.

Scottin aisapariksi ei nouse kukaan muista lapsista vaan vammautunut, arpeutunut entinen astronautti Ikaros, joka lähetetään Harbourtowniin ensimmäisten joukossa tutkimaan triljoonia. Juuri hänen kanssaan Scott käy keskusteluja triljoonien luonteesta, armeijan reaktioista ja elämän suurista kysymyksistä. Kumpikin on sydämeltään tiedemies, mutta sielultaan toinen on vasta lapsi ja toinen on kohdannut yksinään avaruuden armottoman vaarallisuuden. Yhdessä he pureutuvat perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten mitä triljoonat ovat, mistä ne tulevat ja voivatko ne viattomasta käytöksestään huolimatta olla uhka.

Tapahtumia seurataan lasten silmin. Scott, Bem, Panda ja Mina ovat ainutlaatuisessa asemassa tarkkailemaan maailmaa mullistavia tapahtumia, kun armeija perustaa tukikohdan Harbourtowniin ja kivenkova kenraali Hartman tulee aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, että ydinaseet on ainoa varteenotettava keino tuhota triljoonien olemassaolon aiheuttama eksistentiaalinen uhka. He pääsevät seuraamaan lähietäisyydeltä neuvonpitoja, joista osa pidetään Scottin kotona, kuuntelevat uutisia maailmalta, joutuvat mediamyllytykseen ja keräävät viikkokaudet triljoonia vetokärryihin muiden lasten kanssa armeijan määräyksestä.

Nyt, luettuani kirjan vuosikymmenten jälkeen uudelleen, ymmärrän hyvin, miksi nuorempi minäni tykästyi tähän tarinaan niin kovin. Triljoonat olivat kiehtova eliömuoto ja lasten tarjoama näkökulma antoi minulle mahdollisuuden livahtaa Harbourtownin kaduille ihmettelemään katujen varsille kinostuneita, kimmeltäviä kasoja, joissa muhi ihastuttava outous. En enää muista, millainen se tunne silloin oli, enkä enää tavoittanut sitä uudelleen. Sen se ikä tekee. Siksi jotkin kirjat ovat ehdottoman parhaimmillaan juuri lapsena luettuna. Toisaalta sama pätenee moneen muuhunkin opukseen ja eri elämänvaiheissa puhuttelevat eri teokset. Voin kuitenkin olla tyytyväinen, että tarjosin nyt omalle jälkikasvulleni mahdollisuuden kokea jotain samankaltaista, kun ikähaarukka vielä sopi.

Tiikeri-sarjassa, johon Triljoonasadekin kuuluu, oli myös muita nimikkeitä, jotka ovat jääneet samalla tavoin mieleeni. Taistelu Venuksessa voisi olla sopiva, muistelen. Tohtori L – vieras kuolleesta maailmasta oli jotenkin surumielinen ja hivenen ahdistava. Kolme K – kaupungin valtias oli lopetukseltaan alakuloinen. Uhka syvyydestä ei ole jättänyt senkään vertaa muistoja. Muitakin ehkä luin, mutta suurin osa niistä on painunut täysin unohduksiin. Joten ehkä seuraavaksi vuoroon tulee nuorten Heinleinia Podkaynen seikkailujen muodossa (päähenkilöä en muuten muistaisi, mutta joskus hämmästelin, miten Podkayne of Mars kääntyi muotoon Taistelu Venuksessa) tai sitten heitän kehiin todellisen klassikon, jolle yksi kirja ei riitä. John Christopherin legendaarinen trilogia Tripodien aika.

***

Tämä blogaus on osa kirjabloggareiden tapahtumaa Vanhan kirjan arvostuspäivä, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kirjakauppojen hyllyiltä jo kadonneita kirjoja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Nicholas Fisk, Tiikeri-sarja, WSOY

Lapsus

Julkaistu 28 maaliskuun, 2014| 1 kommentti

Villimpi Pohjola – Lapsus
JP Ahonen
Arktinen banaani, 2014
ISBN: 978-952-270-136-7

Pari viikkoa sitten tulin lukeneeksi uudestaan Puskaradion ja tajusin, että JP Ahonenhan on yksi parhaimpia kotimaisia humoristeja. Luettuani nyt uusimman Villimpi Pohjola -kokoelman olen entistä vakuuttuneempi olevani tässä asiassa täysin oikeassa.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan
Uhka menneisyydestä.

Villimpi Pohjola seuraa joukkoa vuosi vuodelta vanhenevia nuoria aikuisia, jotka venyttävät ikuisen opiskelijan määritelmää kipurajoille saakka. Vaan harva asia pysyy samana, vaikka gradu junnaisikin paikoillaan. Edellisessä kirjassa Anna pamahti paksuksi ja Rontilla oli kriittinen rooli tuossa räjäytystyössä. Nyt hollilla on syntymän ihme ja kiivas vaipparumba. Satunnainen gradupyöräkin nytkähtelee eteenpäin saamattomuusinertiasta huolimatta.

Ahonen rakentaa jokaisen stripin taiten yhdistämällä vakavia teemoja absurdismiin. Lopputuloksena on parhaimmillaan huutonaurua ja pitkin poskia valuvat norot, mutta myös mielihyvää siitä, miten jollakulla osaakin olla niin tarkkanäköisiä huomioita elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tällainen huumori toimii monella tasolla alkaen sanaleikeistä ja elokuvaviittauksista, mutta huipentuu kommentaariin vanhemmuuden vaikeudesta tai iso-G:n pullautuksesta.

”KHAAAAAAAN!”

Jos haluaa verrata varhaisempiin Pohjoloihin, meno on ehkä arkistunut hieman. Enää ei soudeta ruotsinristeilyltä karkuun amoorista adonista tai naamioiduta kaksoisolennoiksi, mutta se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Mikään ei ole niin naurettavaa kuin todellisuus itse. Mutta ei pidä ymmärtää niin, että absurdius olisi kadonnut, se on korkeintaan muuttanut muotoaan. Aku Ankasta tuttu hypnoosipyssy oli lyhyenä tarinakaarena kerrassaan nerokas.

Epäilemättä jokainen taiteilija jatkaa kehittymistään, kunhan puskee riittävästi töitä. Oletan Ahosenkin piirustuslaadun vain parantuneen aikojen saatossa, mutta tällaisille seikoille tuppaan olemaan hiukan sokea. Sen vain tiedän, että pidän hänen kuvitustyylistään aivan valtavasti, mutta se on ollut asiain tila jo vuosien ajan. Ote on ammattimaisen varmaa ja jälki herkullista.

Tuskallisen, tuskallisen totta

Lapsus on Ahosen toiseksi paras kirja ikinä, heti Perkeroksen jälkeen, mutta Perkerostapa ei mikään voita. Juoni ja tilanteet aukeavat epäilemättä myös niille, joille Villimpi Pohjola on aivan uusi tuttavuus, mutta eniten saavat irti ne, joille hahmojen taustat ovat selvillä. Siksipä suosittelenkin, että luette Lapsuksen lisäksi myös kaikki aiemmat osat. Niitä on joko kaksi tai kolme, laskutavasta riippuen. Kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtiin myöhemmin yhteisteos nimeltä Pelinavaus ja siitä sitten jatkaa Kypsyyskoe. Kolmen kirjan hankkimisella siis olette kelkassa mukana loistavasti.

Villimpi pohjola on parasta suomalaista huumoria ja JP Ahonen komedian kingi. Vastaväitteitä ei kuunnella.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Arktinen banaani, JP Ahonen, Villimpi pohjola

Operaatio: Harmageddon

Julkaistu 17 tammikuun, 2014| 1 kommentti

Operaatio: Harmageddon
Antti Eronen
Myllylahti, 2013
ISBN: 978-952-202-445-9

Kirjan lähtökohta on mielenkiintoinen. Teknologinen maailma on romahtanut liki vuosisata sitten ja sen tuhkasta noussut Puolue on ottanut tavoitteekseen teknisen kehityksen suitsimisen. Vaikka tämä Kiinan alueelta noussut liike ei suoraan hallitse koko planeettaa, on se silti selvästi voimakkain entiteetti ja viime aikoihin asti on määrännyt tahdin.

Terraformattu Mars on vihdoin saanut itsenäisyyden, ja samalla menettänyt sen. Valittu parlamentti on Puolueen sätkynukke siinä määrin, että langat näkyvät selvästi kuin avaruushissin kaapeli. Planeetan itsenäisyyttä vuosikymmeniä ajanut liike on saanut tarpeekseen. Sirpaleista koostuva separatistiliike on päättänyt iskeä kerrankin yhtenä rintamana ja kaapata vallan lopultakin marsilaisille.

Tarina tapahtuu yhden toiminnantäyteisen päivän aikana, jolloin taistelut riehuvat niin Marin pinnalla kuin kiertoradallakin. Päähenkilöt levittäytyvät kentälle kukin puuhaamaan omiaan ja joillekin alkaa pikkuhiljaa selvitä, että tapahtumien taustalla vaikuttaa jokin muukin kuin ilmiselvät tahot. Neoluddiittipuolueen itsenäisenä käsikassarana ja valvontaelimenä toimii TekPol, joka konkreettisesti puuttuu liian edistykselliseen teknologiaan. Sotavoimia edustaa YK:n joukot sekä Marsin oma armeija MSDF. Paikallistasolla myös poliisijoukoilla on oma roolinsa separatistien toimia tutkittaessa. Kaiken tämän keskellä jonkinlainen salaliitto masinoi sekasortoa. Näillä eväillä käsissä pitäisi olla koukuttava tarina, mutta kerronta ei missään vaiheessa lähde verbaaliseen lentoon.

Jokaiselle hahmolle on annettu omat kipupisteensä ja kysymykset, joihin he etsivät vastausta kaiken väkivallan keskellä. Avaruuskapteeni Evelynillä on hankala suhde äitiinsä, joka on häntä korkeammalla komentoketjussa. Tyra on tullut Marsiin poliisiksi, mutta on jäänyt eristyksiin liiallisen puolueintoilunsa vuoksi. Ananda haluaa miellyttää isäänsä kaikin tavoin, vaikka ryhtymällä marttyyriksi kuten äitinsäkin, mutta rohkeus ei riitä. Tästä huolimatta hahmoihin on hankala saada yhteyttä. Kerronta ei välitä tunnetta vaan informaatiota, ikään kuin hahmot lukisivat vuorosanansa todella tarkoittamatta niitä. Henkilökohtaiset kehityskaaret jäävät vajaiksi ja tuntuvat epätyydyttäviltä. Miten he muuttuivat tarinan aikana? Mihin he päätyivät ihmisinä? Tämä ei välity kirjan sivuilta kunnolla.

Lisäksi olisin toivonut päähenkilöille enemmän rekisteriä, erilaisia ilmaisutapoja. Sisäiset monologit muistuttivat toisiaan eikä puhetapakaan tehnyt suurta eroa hahmojen välillä, oli kyseessä sitten kenraali tai teinityttö.

(Ja kun pari päivää sitten törmäsin Dalekien kirjoitusohjeeseen…

@DalekAdvice: EVERY WRITER HAS A WORD THEY OVERUSE. SEEK IT. LOCATE IT. EXTERMINATE IT. EXTERMINATE! EX-TER-MI-NAAA– OH.

…huomasin enempiä pohtimatta, että tässä kirjassa tuo sana oli ”paskiainen”.)

Osan näistä ongelmista muodostaa Antti Erosen tapa kuvata asioita. Teksti on pullollaan tarpeettomia määreitä ja täytesanoja, jotka vähentävät kohtausten voimaa, ja hahmojen päiden sisällä kiertäviä asioita kerrataan väsyksiin asti. Kirja olisi kaivannut ankarampaa toimittajaa, joka olisi auttanut karsimaan ylimääräiset pois. Nyt kaikkien selittelyjen jälkeen lukijalle ei jäänyt löydettävää, koska kaikki olennaiset asiat selostettiin puhki moneen kertaan.

Maailma oli mukavan eheä ja uskottava. Vallitseva järjestelmä eri klikkeineen oli pohdittu kuntoon ja teknisten seikkojen uskon olleen kohdallaan, kuten perinteisemmässä scifissä kuuluukin. Inhoan sitä, jos en saa maailmasta kunnolla otetta, mutta se ei todellakaan ollut tämän kirjan ongelma. Melkeinpä päin vastoin. Jokainen vähänkään merkityksellinen seikka oli taustoitettu läpikotaisin, mikä auttaa, jos haluaisi luoda kirjaan liittyvän roolipelin, mutta uuvuttaa tekstimassana pidemmän päälle.

Plussaa annan siitä, että päähenkilöt olivat kaukana täydellisestä. Kullakin riitti vikoja ja huonoja puolia, ja ilman niitä hahmot käyvät tylsiksi. Ongelmana ei ollut ihmisten yksiulotteisuus vaan se, ettei heidän annettu keriytyä auki hitaasti kerros kerrokselta.

Operaatio: Harmageddon on 500-sivuinen toimintapläjäys,
joka kiehtoo edellämainitut puutteet huomioidenkin. Hahmokaarti muodostaa sopivankokoisen linssin tapahtumien tarkastelemiseen, ja salaliitto ja mysteeriset juonikuviot ovat kohdallaan. Kun juoni alkaa jyllätä, kirja nappasi minut otteeseensa niin pahasti, että parikin iltaa venähti aivan liian pitkäksi; Eräänäkin ”iltana” menin nukkumaan kolmen aikaan ja harmitti, kun vielä 70 sivua jäi jäljelle. Tähän eivät kaikki kirjat pysty.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Myllylahti

Bruno Brazil 1

Julkaistu 13 tammikuun, 2014| 2 kommenttia

Bruno Brazil 1
Käsikirjoitus: Greg
Piirros: William Vance
Suomennos: Mirka Ulanto
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-736-8

Koko pienen elämäni olen kolunnut divarien hyllyjä ja etenkin keräilijän urani alkupäässä Disney-alppareita penkoessani törmäsin nimeen Bruno Brazil. Ikinä en Brunon albumeja poiminut käteeni, koska kansikuva ei iskenyt. Siitä puuttui sekä Mikki Hiiri että avaruusraketti, kaksi seikkaa joista melkein jommankumman olisi pitänyt kannessa olla kiinnostukseni herättääkseen. Näin jäi tutustumiseni Bruno Braziliin 40-vuotispäivieni ryppyisemmälle puolelle.

Tuossa syksyllä ilmestyi Egmontilta kovakantinen Bruno Brazil -kokoelma, jossa on neljä tarinaa. Ilmeisesti kokoelmia on jopa kaksi, mutta niistä olen lukenut vain ensimmäisen. Avasin parisataa sivua paksun kirjasen odottamatta juuri mitään, mutta kieltämättä mielen perukoilla häälyi se fakta, että sarjaa oli tullut suomeksi jo 70-luvulla. Hyvää kamaa silloinkin tehtiin, mutta taidemuotona sarjakuva on mennyt eteenpäin sitten noiden päivien ja jos on tottunut nykypäivän menoon, kuinka lujaa jokin silloinen agenttipläjäys pystyisi potkaisemaan?

Noukin vieläkin hampaitani.

Bruno toimii jonkin amerikkalaisen tiedustelupalvelun laskuun, ui siis kaulaansa myöten aakkossopassa, ja menee minne käsky käy. Ensimmäisessä tarinassa, Kahdesti kuollut, hänet lähetetään Etelä-Amerikkaan tutkimaan jo kuolleeksi luullun natsirikollisen edesottamuksia, etenkin tämän kulkuvälinettä. Tiedon mukaan lahden pohjassa lepää sukellusveneellinen sotasaalista ja varsin moni taho haluaa iskeä siihen näppinsä. Bruno osoittaa olevansa pätevä agentti ja vikkelät hoksottimet pitävät hänet hengissä, mutta samaan aikaan hän ei ole liian ylivoimainen. Asioita menee pieleen ja kalma kouraisisi moneen otteeseen ilman tukijoukkoja. Kyseessä on ensimmäinen albumimittainen Bruno Brazil -seikkailu, mutta jo avaus on tiukkaa laatua.

Sen jälkeen lähdetäänkin Iskuryhmä Kaimaanin matkaan. Jokin epämääräinen taho osoittaa kykenevänsä kaappaamaan tietoliikennesatelliitin omiin tarkoituksiinsa ja sellainen vaara uhkaa koko vapaata maailmaa. Koska Bruno Brazil on vain yksi mies, hän saa koota itselleen tiimin keikkaa varten. Erikoisjoukkojen kerman sijaan mukaan kelpuutetaan porukkaa, joka saa hommat oikeasti hoidettua: Brunon veli Billy, ammattirikollinen Gaucho, pari himphamppua (kilparatsastaja ja rodeotähti) sekä Whip Rafale, nainen joka olisi voinut antaa Indiana Jonesille oppitunteja ruoskan heiluttelussa.

Pienen treenin jälkeen supertiimi hyökkää vihulaisten tukikohtaan ja tekee tyhjiksi heidän katalat aikeensa. Paitsi että yksi raakataan pois jo harjoitusjaksolla ja kaksi muuta putoavat loukkaantumisten vuoksi kyydistä laskuvarjoinfiltraation aikana. Tässä alleviivattuna, miksi Bruno Brazil -tarinat toimivat: suunnitelmat menevät pieleen eikä kenellekään pyritä antamaan tasapuolisesti ruutuaikaa. Jos joutuu sivuun, siellä pysyy.

Kahdessa viimeisessä tarinassa, Silmät vailla kasvoja ja Jähmettynyt kaupunki, ryhmä Kaimaani pysyy uskollisesti Brunon rinnalla. Tarpeen se onkin, sillä koko poppoota vainoaa taho, joka tunnetaan vain nimellä Silmät. Tavoitteena on yksinkertaisesti Kaimaanin täystuho. Jälkimmäisessä seikkailussa he päätyvät lähes täydellisesti lamaantuneeseen kaupunkiin ja ottavat yhteen häikäilemättömän järjestön kanssa.

Päät räjähtämään!

William Vancen piirrosjälkeä on riemu seurata. Ote on realistiseen pyrkivä ja hahmot ovat liikkeessä. Silmä lepää jokaisella sivulla. Myös Mirka Ulannon käännökselle on annettava kehuja, sillä kieli oli elävää ja sopi niin hahmojen suuhun kuin aikakauden tyyliinkin.

Kun ajattelen, että tätä loistokamaa on toinenkin kirja olemassa, olen suoraan sanottuna innoissani, jopa täpinöissäni, ja sitä ei hirvittävän usein satu. Bruno Brazil on kultaa ja kehotan kaikkia tutustumaan tähän vanhan ajan agenttisankariin, sillä Brunon kyydissä ei tylsää tule!

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Bruno Brazil, Egmont

Arvet

Julkaistu 13 tammikuun, 2014| Jätä kommentti

Arvet
Heikki Nevala
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-54-0

Jos spefiympyröistä hakee pätevää murrekirjoittajaa, ensimmäisenä pitää sanoa Heikki Nevala ja sen jäkeen miettiä, onko niitä edes muita. Nevala on itse kotoisin Pohojammaalta ja kielen lisäksi paikalliskulttuurin tuntemus heijastuu hänen teksteistään mitä mainioimmin.

Novellikokoelma Arvet niputtaa Nevalan tekstit vuodesta 2005 aina vuoteen 2009, jolloin julkaistiin hänen Portin novellikisan voittanut kertomuksensa Koneesta olet sinä syntyvä. Jottei kyseisen novellin laatu jäisi kenellekään epäselväksi, lukeva fandom äänesti sille seuraavana vuonna myös Atorox-palkinnon vuoden parhaudesta.

Tätä kattavaa koontia voi toisaalta pitää kirjan ehkä ainoana vikana. Novelleja on niin paljon, että keskeistä teemaa ei muodostu ja lopputulos on hivenen sillisalaattimainen. Kapoisempi sektori ja vähemmän sivuja olisi saanut aikaiseksi iskevämmän teoksen, mutta toisaalta Nevalan fanit kiittävät. Nyt eri lehtien irtonumeroita ei tarvitse metsästää niin paljon, koska kaikki on tässä. Mukana on myös neljä aiemmin julkaisematonta juttua. Varsinaisia murteella kerrottuja tarinoita ei tässä kokoelmassa ole kuin yksi, mutta niitä löytyy lisää miehen myöhemmästä tuotannosta.

Jos jotain teemaa haluaa kuitenkin hahmottaa, se on kauhu ja kuolema. Yleensä loppu on lohduton ja varsin lopullinen, eikä siltä ole turvassa edes perheen pienimmät. Miljööt sitten vaihtelevatkin reippaasti supersankareiden maailmasta dystooppiseen tulevaisuuteen ja häjyjen temmellyskentiltä outoon rautajumalten hylkäämään saaripahaiseen.

Moni teksti on varsin ansiokas, mutta mielestäni kokoelman lopetus oli voimallisin. Kaksi viimeistä tarinaa olivat nimikkonovelli Arvet ja Atoroxin pokannut Koneesta olet sinä syntyvä, ja niillä Nevala vetää potin kotiin kuin pomo ainakin. Arvet kertoo lääkäristä, joka painaa ylitöitä maailmassa, missä ajankäyttöä valvotaan kiirerajoilla. On hirvittävän laitonta hankkia totuuden peittävää tekniikkaa, mutta niin Kazuyuki Hiro on tehnyt. Palkkatyönsä ulkopuolella hän heittää kuutamokeikkaa slummiklinikalla, mikä on seppukun arvoinen rike, ainakin jos hänen esimieheltään kysytään. Arvet toi mukanaan miellyttäviä kyberpunkmaisia tuulahduksia.

Koneesta olet sinä syntyvä taas on tarina heimosta, joka toimittaa kuolleet ja kuolevat mystinen koneen kitaan. Niin on tehty aikojen alusta asti. Joidenkin päivien kuluttua uusi heimolainen syntyy koneesta, lähes täysikasvuisena, kaikki tarvittava tieto mielessään. Ikuisen harmonian rikkoo lopulta koneen aiemmasta poikkeava käytös, sillä uudella syntyneellä ei olekaan haaroissaan paisuvaa lihaa, vaan omituinen viilto. Hänen muotonsa ovat pehmeämmät, tavoitteensa korkeat. Heimo alkaa askel askeleelta poistua vanhalta polultaan.

Heikki Nevala on pian vuosikymmenen uurastuksen jälkeen osoittanut iskevänsä omaäänistä tarinaa varmalla otteella. Arvet on siitä väkevä todistus. Koska julkaisusta on kulunut jo hetki, kirjaa itselleen halajavien kannattaa kysyä suoraan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

IV: Väärä numero

Julkaistu 29 joulukuun, 2013| 1 kommentti

IV: Väärä numero (Kolmas vuosijulkaisu)
Tekijät: Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen, Maria Lehikoinen, Avi Heikkinen, Juha-Matti Kinnunen, Juho Hautala, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja, 2013

Kun tehdään antologiaa, on järkevää valita julkaisulle jokin teema. Tämä on niin selvää peruskauraa, etten ollut tullut ajatelleeksikaan, että antologiassa voisi olla kaksi yhtäaikaista teemaa. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2013 lähti tälle polulle ja lopputulos on erittäin onnistunut. Aiheteemaksi on valittu ”väärä numero”, mutta sen lisäksi jokainen piirtäjä on toteuttanut sarjakuvansa jonkun toisen piirtäjän tyylillä. Takasivujen esittelyissä näistä valinnoista kerrotaan tarkemmin, mutta mainitaan tässä täkynä vaikkapa Frank Miller ja JP Ahonen.

Juha-Matti Kinnunen: Hikinen aamuyö

Mukana on kahdeksan sarjaa yhtä moneltä tekijältä. Erityisesti pitää mainita, että ainutkaan ei nyppinyt millään tavalla vaan jokaisesta löytyi selvät ansionsa. Sen sijaan että esittelisin kaikki, nostan esiin vain pari tarinaa, mutta rehellisyyden nimissä en rohkene edes väittää, että ne olisivat ehdottomat suosikkini.

Maria Lehikoinen ja Avi Heikkinen: Hätälaki

Scifimiehenä söpöt valloittajat nappaavat aina, mutta bonusta saa heti lisää, jos asian esittää Villimmän Pohjolan tyyliin. Maria Lehikoisen piirtämä ja Avi Heikkisen kirjoittama Hätälaki kertoo olennoista, joita ilmestyy paikalle aina sen verran kuin joku lausuu luvun ääneen. Yksikin väärä letkautus tuottaa otuksen, joten esim. Kubrickin ja Clarken avaruuseepos kannattaa jättää mainitsematta.

Omaa viehätystään on myös Iikan Maailman tylyimmässä lampaassa, jonka tyly opetus ihmiskunnalle on, että mummojen miehittämässä bingohallissa ei auta mokata numeroiden kanssa. Diggailin kovasti hirtehishuumorista ja onnettoman lampaan tavasta katsoa elämää.

Ja Juho Hautalan TiPun kumma seikkailu pitää mainita ihan vain kertakaikkisen härön idansa vuoksi. Luin kaikki neljä sivua läpi useampaan kertaan, mutta aivoja kaihertava ”mitä minä juuri luin?”-fiilis vain keräsi kierroksia.

Avi Heikkinen: Numeropalvelu 119

Keski-Suomen Sarjakuvaseuran ensimmäinen vuosijulkaisu tuli pari vuotta sitten, joten on iso ilo huomata, että homma jatkuu edelleen. Esittelyjen perusteella kaartikin uudistuu, mikä lupaa hyvää jatkuvuudelle.

Väärää numeroa, kuten KESS:n aiempiakin julkaisuja, voi tilata suoraan seuralta. Lisätietoa poppoon sivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Avi Heikkinen, Heidi Ruotanen, Joonas "Iikka" Sutinen, Juha-Matti Kinnunen, Juho Hautala, KeSS, Maria Lehikoinen, MArkku Lehmonen, Sauli Jokinen

Karnin labyrintti

Julkaistu 18 joulukuun, 2013| 1 kommentti

Karnin labyrintti
Katri Alatalo
Vaskikirjat, 2012
ISBN: 978-952-5722-12-3

Dinjan tarina alkaa syntymäpäivästä. Perinteen mukaisesti hänen näkee unen, josta hän ei saa keskustella muiden kanssa, ja sen myötä hän siirtyy tytöstä naiseksi, aikuisuuden puolelle. Mutta toisin kuin paras ystävänsä, Dinja ei aio ottaa miestä ja asettua aloilleen. Vietettyään kymmenen tönön kylässään vielä yhden yön, hän laittaa sukset jalkaan ja lähtee.

Dinjaa ajaa paitsi uni ja oma levottomuus myös se, että hänen äitinsä lähti pois, kun Dinja oli vain vuoden ikäinen. Minne äiti meni? Miksi äiti lähti? Nämä ovat kysymyksiä, jotka saavat Dinjan matkustamaan kirjaimellisesti maailman ääriin. Hänen seuraansa lyöttäytyy Raúg, kylän piippolakkinen navadi, ja kolmanneksi retkueen jäseneksi saadaan krioni nimeltä Emron. Yhdessä he taittavat taivalta ensin yhteen paikkaan, sitten toiseen, kunnes lopullinen päämäärä alkaa hahmottua.

Fantasiaa lukeneille tarinen peruselementit ovat selvää kauraa. Lajityyppinä on matkaromaani ja pääkolmikon voi niin halutessaan pelkistää linjalle ihminen-kääpiö-haltia. Mutta silloin joutuu ohittamaan kaikki ne pienet seikat, jotka tönivät hahmoja ja heidän kansojaa stereotypioiden yläpuolelle. Esimerkiksi Raúg ei ole millään tavoin kiinnostunut kaivamaan vuorilla malmeja, vaan häntä kiinnostavat kaikkein eniten kirjat. Ei ihmekään, että tunsin häntä kohtaa sukulaisuussieluisuutta.

Sosiaalinen dynamiikka on toimivaa. Katri Alatalo osaa luoda hahmoilleen luonteet ja hänellä on rohkeutta panna ne törmäyskurssille. Dinja ja Raúg ottavat yhteen useamman kerran ja horjuvat monasti välirikon partaalla. Tämä oli kertakaikkisen virkistävää, koska riidat tuntuivat luontevilta ilman pakotusta. Jos kirjailija olisi päästänyt päähenkilönsä helpolla, sille ei olisi suotu niin tuittupäisiä piirteitä kuin nyt on tehty.

Myös ympäristön kuvaus saa kehuja. Ehkä se johtuu lukijan suomalaisuudesta, mutta todella tunsin ihollani sen sietämättömän, kiristyvän pakkasen, joka tunkeutuu keuhkojen perukoille saakka, kun kolmikko hiihti pysähtymättä halki talvisen erämaan. Lumi, jää ja kylmä olivat käsinkosketeltavia. Kuitenkaan maailma ei kärsinyt yhden ilmaston kirouksesta, jossa kaikkialla on aina samanlaista, yhtä hiekkaista, jäistä tai viidakkoista.

Maailma imee mukaansa, sillä se tuntuu samalla asutulta että mysteeriseltä. On paljon asioita, joita ihmiset eivät enää tiedä ja vihjailut suuremmasta kuvasta kutkuttavat lukijaa mukavasti. Arvoituksert on tehty ellei ratkaistaviksi niin ainakin seurattaviksi. Siksi onkin kiehtovaa seurata pitkin karttaa etenevää matkaa ja imeä sisäänsä puolittaisia vastauksia ja paljastuksia asioiden oikeasta laidasta.

Harmillisesti konkreettisen matkan fyysinen olemus antaa loppua kohden tietä myytilliselle unenomaisuudelle, jonka virroissa on hankala enää määrittää, mitkä asiat todella tapahtuvat, mikä on symbolista ja mikä aidon konkreettista. Vaihdos sattuu kohdassa, jossa kolmikon on puskettava läpi viimeisten esteiden ja lunastettava tavalla tai toisella kirjan alussa annetut lupaukset merkittävästä seikkailusta. Merkittävyys ottaa takkiinsa, kun päähenkilöiden toimien todellisuus haipuu usvaan. Lopussa ollaan – jossain, niin tarinallisesti kuin paikallisesti, eikä lukija osaa suhteuttaa sitä kunnolla siihen, mitä 90% ajasta kirjassa tapahtui. Se, kuinka hyvin kirjailija saa vauhdin uudelleen päälle tämän jälkeen, jää nähtäväksi. Onneksi trilogian kakkoskirja Laulu kadonneesta saaresta on jo ilmestynyt.

Kartalle joudun antamaan pyyhkeitä. En tiedä, millainen alkuperäinen kuva on ollut, mutta pokkarikoon kirjan sivulla kartta on kovasti pieni ja sävytys tekee teksteistä hankalia lukea. Lisäksi en parhaasta yrityksestäni huolimatta saanut selville lähtöpisteen tarkkaa sijaintia, ikään kuin sillä ei olisi merkitystä. Tätä pidin outona. Sen verran spoilasin itseäni jatkon kannalta, että kurkkasin myös kakkoskirjan karttaa, ja ikävä kyllä se vaikutti vielä hankalammin hahmotettavalta kuin tämä. Sivukokoon ei voi vaikuttaa, mutta näillä silmillä kaipaisin mahdollisimman suurta selkeyttä graafisessa esityksessä.

Karnin labyrintti on fantasiatrilogian kiinnostava avaus, ja tämä tulee mieheltä, jolle fantasia ei ole koskaan ollut se omin genre. Nautin matkasta halki kylmän Talvilaakson ja diggailin hahmojen vuorovaikutusta kympillä. Katri Alatalo kieputtaa perinteikästä materiaalia persoonallisella tavalla ja kertoo kaiken omalla sujuvalla kertojanäänellään. Suosittelen, vaikka loppu lähtikin eri poluille kuin itse odotin.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Katri Alatalo, krioni, Mustien ruusujen maa, navadi

Sata kummaa kertomusta – kampanja ja kilpailu!

Julkaistu 29 marraskuun, 2013| 1 kommentti

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapaleita! Kilpailu! Ilmainen e-kirja!

7.12. julkistetaan Shimo Suntilan esikoisteos Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013). Kirjassa on sata lyhytnovellia, tarkemmin sanottuna raapaletta (raapale on tasan satasanainen tarina). Kirjaa myydään Aavetaajuuden verkkokaupassa sekä joissakin turkulaisissa liikkeissä.

Tämän lisäksi reilun kahden viikon ajan kirjan sähköisen version saa maksutta! Aikavälillä 29.11.-15.12. Sata kummaa kertomusta on haettavissa Aavetaajuuden verkkokaupasta hullunhalpaan nollan euron hintaan. Tämä jos mikä on pätevä syy levittää ilosanomaa kaikille kavereilleen. Mutta saako siitä itselleen mitään hyötyä?

Eipä oikeastaan. Hyödyn saa ilmankin!

Sata kummaa kertomusta -kilpailu löytyy Facebookista ja Routakoto-blogista, ja osallistuminen on varsin yksinkertaista. Osallistu eventtiin tai tykkää blogauksesta! Muuta ei tarvita. Halutessasi voit jakaa kilpailua FB:ssa, Twitterissä, blogissa tms, sillä kilpailun ja e-kirjakampanjan leviäminen laajalle olisi hienoa. Jakaminen ei kuitenkaan ole osallistumisen edellytys. Jaa, jos haluat jakaa. Kilpailu päättyy 15.12.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan yksi Kuoriaiskirjojen kirjapaketti, jossa on mukana kaikki vuonna 2013 ilmestyneet Kuoriaiskirjojen teokset (7 kirjaa, mukaan lukien Sata kummaa kertomusta), sekä kaksi pakettia Kuoriaiskirjojen e-kirjoja. E-kirja-paketteihin tulee mukaan vielä Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet -e-kirja.

Osallistukaa siis kilpailuun, levittäkää sanaa jos se pirtaan sopii ja ennen kaikkea nauttikaa raapaleista!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirja

Sillage 1. Tulta ja tuhkaa

Julkaistu 12 marraskuun, 2013| Jätä kommentti

Sillage 1 – Tulta ja tuhkaa
Morvan & Buchet
Suomennos: Lauri Narinen
Egmont, 2009
ISBN: 978-952-233-181-6

Avaruudessa matkaa valtava kolonna aluksia, joiden kyydissä asuu tuhansia eri rotuja. Sen nimi on Sillage. Kertakaikkisen huima miljöö seikkailuja ajatellen, eikö? No, tässä albumissa tärkeät jutut tapahtuvat eräällä syrjäisellä planeetalla, mutta tuo mielikuva tähtienvälisestä kolonnasta kannattaa pitää kirkkaana mielessä tulevia albumeja ajatellen.

Viidakkoisella planeetalla leppoista eloaan viettää villityttö nimeltä Navis. Kaikki on hyvin; Ruokaa riittää, kissapeto kelpaa seuraksi eikä kukaan nalkuta nukkumaanmenoajoista. Sitten planeetalle saapuu muukalaisia ja lököttely vaihtuu eloonjäämistaisteluksi. Sen lisäksi, että Navis koitetaan tappaa, koko planeettaa uhkaa täydellinen tuho, jos muukalaisia ei pysäytetä. Tokihan tarinan sankari moiset pahantahtoiset aikeet estää. Eikö? Eikö??

Fiksuna ja pätevänä likkana Navis osaa kääntää tilanteen edukseen. Kun hänen peräänsä lähetetään maan mudasta nostatettuja työläispaarustajia, hän organisoi proletariaatin nousun ja aloittaa vallankumouksen. Juuri tässä piilee yksi Navisin vahvuuksista; vaikkei hän epäröi käyttää tarvittaessa väkivaltaa, hän yleensä pyrkii ratkaisuun puhumalla.

Sillagen kuvitus on ilmeikästä ja muukalaisrotujen kirjo runsas. Värit ovat kirkkaita ja kauniita olematta kuitenkaan räikeitä.

Sillage – Tulta ja tuhkaa on siitä miellyttävä tuttavuus, että sen voi lykätä huoletta nuoremman polven luettavaksi, mutta se antaa paljon myös varttuneemmille lukijoille. Miksei tällaista ollut silloin kun minä olin lapsi? Tai no, olihan silloinkin, nimittäin Valerian. Scifistisen eurosarjakuvan helmiä kumpikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Egmont, Sillage

Suomu

Julkaistu 10 marraskuun, 2013| Jätä kommentti

Suomu
Sari Peltoniemi
Tammi, 2007
ISBN: 978-951-31-3973-5

Joskus suututtaa. Jokaista suututtaa. Mutta harvaa harmittaa sillä tavalla kuin Oonaa, joka marssii järveen vaatteet päällä ja lähtee uimaan. Uintireissulla jokin raapaisee häntä ikävästi ja kaiken kukkuraksi hän huomaa vastarannan sijaitsevan vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Maailma, johon Oona saapuu, on hänelle vieras. Jo ajankohta itsessään on joskus juuri toisen maailmansodan jälkeen, eikä asiaa auta vähäänkään se, ettei edes historia ole oma itsensä. Sota on ohi, mutta se ei ollut aivan sellainen sota, jonka me historiankirjoistamme löydämme. Perhe, joka ottaa Oonan luokseen asumaan, majoittaa myös muutamaa ruotsalaista sotapakolaista.

Ajassa matkustamisen ja todellisuussiirtymien keskeltä Oona löytää jotain tuttua ja turvallista, nimittäin ajallisesti muljahtaneen kohtalotoverin Jarin. Kohtaaminen uhkaa kuitenkin jäädä verrattain lyhytaikaiseksi, sillä Jari kärsii sairaudesta, joka saa hänet vain jatkamaan kasvamistaan, eikä tässä ajassa tuohon kuolemaan johtavaan tautiin ole vielä kehitetty lääkettä.

Suomun maailman todellinen outous kuitenkin väijyy kahtaalla muualla. Lähialuetta hallitsee silkalla läsnäolollaan Ugovien perhe, jonka pahuuden laatu säilyy pitkään selittämättömänä. Lisäksi kaikkeen vaikuttavat mystiset liskot, jotka ovat ennemminkin luonnonvoima kuin eliölaji. Ne sukkoloivat todellisuuksien välillä, niiden suomut ovat suunnattoman arvokkaita eikä kukaan tiedä niistä juuri mitään.

Tähän kaikkeen Oona tutustuu vähän kerrassaan ja samalla, kun hän yrittää saada maailmasta otetta, maailma saakin otteen hänestä.

Kerronnassa on surumielinen sävy, koska elämä ei ole aina iloa, vaikka jänniä asioita tapahtuisikin. Tarinaa kerrotaan Oonan isälle, joka on toipuva alkoholisti ja joutunut eroon muusta perheestä, eikä vaihtoehtomaailmassakaan tapahdu vain kauniita asioita.

Lukijana olisin kaivannut hieman laajempaa näkemystä ympäristöstä. Omaan maailmaamme sijoittuvissa tarinoissa konteksti on aina selvä, sillä sen muodostavat tunnettu historia ja totutut lainalaisuudet. Kuvitellun historian kanssa minua kiinnostaa tietää, kuinka paljon se eroaa todellisesta ja millä tavoin se vaikuttaa maailmaan. Vaikka hahmo tyytyisikin saamiinsa tietoihin, minä jään eksyksiin. Nyt vastauksia pihdattiin liikaakin. Ehkäpä Hämärän renki valottaa näitä seikkoja enemmän.

Sari Peltoniemi on onnistunut luomaan melankolisen maailman, jossa jännää varjostaa uhka. Se on toimiva resepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Sari Peltoniemi, Tammi