Operaatio: Harmageddon

Operaatio: Harmageddon
Antti Eronen
Myllylahti, 2013
ISBN: 978-952-202-445-9

Kirjan lähtökohta on mielenkiintoinen. Teknologinen maailma on romahtanut liki vuosisata sitten ja sen tuhkasta noussut Puolue on ottanut tavoitteekseen teknisen kehityksen suitsimisen. Vaikka tämä Kiinan alueelta noussut liike ei suoraan hallitse koko planeettaa, on se silti selvästi voimakkain entiteetti ja viime aikoihin asti on määrännyt tahdin.

Terraformattu Mars on vihdoin saanut itsenäisyyden, ja samalla menettänyt sen. Valittu parlamentti on Puolueen sätkynukke siinä määrin, että langat näkyvät selvästi kuin avaruushissin kaapeli. Planeetan itsenäisyyttä vuosikymmeniä ajanut liike on saanut tarpeekseen. Sirpaleista koostuva separatistiliike on päättänyt iskeä kerrankin yhtenä rintamana ja kaapata vallan lopultakin marsilaisille.

Tarina tapahtuu yhden toiminnantäyteisen päivän aikana, jolloin taistelut riehuvat niin Marin pinnalla kuin kiertoradallakin. Päähenkilöt levittäytyvät kentälle kukin puuhaamaan omiaan ja joillekin alkaa pikkuhiljaa selvitä, että tapahtumien taustalla vaikuttaa jokin muukin kuin ilmiselvät tahot. Neoluddiittipuolueen itsenäisenä käsikassarana ja valvontaelimenä toimii TekPol, joka konkreettisesti puuttuu liian edistykselliseen teknologiaan. Sotavoimia edustaa YK:n joukot sekä Marsin oma armeija MSDF. Paikallistasolla myös poliisijoukoilla on oma roolinsa separatistien toimia tutkittaessa. Kaiken tämän keskellä jonkinlainen salaliitto masinoi sekasortoa. Näillä eväillä käsissä pitäisi olla koukuttava tarina, mutta kerronta ei missään vaiheessa lähde verbaaliseen lentoon.

Jokaiselle hahmolle on annettu omat kipupisteensä ja kysymykset, joihin he etsivät vastausta kaiken väkivallan keskellä. Avaruuskapteeni Evelynillä on hankala suhde äitiinsä, joka on häntä korkeammalla komentoketjussa. Tyra on tullut Marsiin poliisiksi, mutta on jäänyt eristyksiin liiallisen puolueintoilunsa vuoksi. Ananda haluaa miellyttää isäänsä kaikin tavoin, vaikka ryhtymällä marttyyriksi kuten äitinsäkin, mutta rohkeus ei riitä. Tästä huolimatta hahmoihin on hankala saada yhteyttä. Kerronta ei välitä tunnetta vaan informaatiota, ikään kuin hahmot lukisivat vuorosanansa todella tarkoittamatta niitä. Henkilökohtaiset kehityskaaret jäävät vajaiksi ja tuntuvat epätyydyttäviltä. Miten he muuttuivat tarinan aikana? Mihin he päätyivät ihmisinä? Tämä ei välity kirjan sivuilta kunnolla.

Lisäksi olisin toivonut päähenkilöille enemmän rekisteriä, erilaisia ilmaisutapoja. Sisäiset monologit muistuttivat toisiaan eikä puhetapakaan tehnyt suurta eroa hahmojen välillä, oli kyseessä sitten kenraali tai teinityttö.

(Ja kun pari päivää sitten törmäsin Dalekien kirjoitusohjeeseen…

@DalekAdvice: EVERY WRITER HAS A WORD THEY OVERUSE. SEEK IT. LOCATE IT. EXTERMINATE IT. EXTERMINATE! EX-TER-MI-NAAA– OH.

…huomasin enempiä pohtimatta, että tässä kirjassa tuo sana oli ”paskiainen”.)

Osan näistä ongelmista muodostaa Antti Erosen tapa kuvata asioita. Teksti on pullollaan tarpeettomia määreitä ja täytesanoja, jotka vähentävät kohtausten voimaa, ja hahmojen päiden sisällä kiertäviä asioita kerrataan väsyksiin asti. Kirja olisi kaivannut ankarampaa toimittajaa, joka olisi auttanut karsimaan ylimääräiset pois. Nyt kaikkien selittelyjen jälkeen lukijalle ei jäänyt löydettävää, koska kaikki olennaiset asiat selostettiin puhki moneen kertaan.

Maailma oli mukavan eheä ja uskottava. Vallitseva järjestelmä eri klikkeineen oli pohdittu kuntoon ja teknisten seikkojen uskon olleen kohdallaan, kuten perinteisemmässä scifissä kuuluukin. Inhoan sitä, jos en saa maailmasta kunnolla otetta, mutta se ei todellakaan ollut tämän kirjan ongelma. Melkeinpä päin vastoin. Jokainen vähänkään merkityksellinen seikka oli taustoitettu läpikotaisin, mikä auttaa, jos haluaisi luoda kirjaan liittyvän roolipelin, mutta uuvuttaa tekstimassana pidemmän päälle.

Plussaa annan siitä, että päähenkilöt olivat kaukana täydellisestä. Kullakin riitti vikoja ja huonoja puolia, ja ilman niitä hahmot käyvät tylsiksi. Ongelmana ei ollut ihmisten yksiulotteisuus vaan se, ettei heidän annettu keriytyä auki hitaasti kerros kerrokselta.

Operaatio: Harmageddon on 500-sivuinen toimintapläjäys,
joka kiehtoo edellämainitut puutteet huomioidenkin. Hahmokaarti muodostaa sopivankokoisen linssin tapahtumien tarkastelemiseen, ja salaliitto ja mysteeriset juonikuviot ovat kohdallaan. Kun juoni alkaa jyllätä, kirja nappasi minut otteeseensa niin pahasti, että parikin iltaa venähti aivan liian pitkäksi; Eräänäkin ”iltana” menin nukkumaan kolmen aikaan ja harmitti, kun vielä 70 sivua jäi jäljelle. Tähän eivät kaikki kirjat pysty.