Triljoonasade

Triljoonasade
Nicholas Fisk
Suomentanut Olavi Paavilainen
WSOY, 1978
ISBN: 951-0-08615-0

Triljoonasade kuuluu niihin scifikirjoihin, joita luin ala-asteikäisenä. Sellaiset kolmekymmentä vuotta sitten. Kirja oli jäänyt mieleen, mutta vuodet olivat pyyhkineet kaikki muistikuvat mennessään. Niinpä en osannut lapsilleni muuta sanoa kuin että tästä isi piti silloin joskus, muttei muista enää miksi. Perustelu meni kuitenkin läpi ja sain luvan lukea vanhan lapsuudensuosikkini iltasaduksi.

Kirjan nimi on hyvä, jos se sekä jää mieleen että yksilöi kirjan täsmällisesti lajitovereidensa joukosta. Triljoonasade on juuri tällainen nimi. Kirja kun kertoo siitä, kun Harbourtowniin eräänä päivänä satoi triljoonia.

Triljoonat ovat pieniä osasia, joissa on reunoilla hammastukset ja keskellä joko pyramidimainen uloke tai sitä vastaava kolo. Tämä seikka ei kuitenkaan tee niistä vielä erityisen kiehtovia, mutta onneksi niillä on muitakin ominaisuuksia. Ne osaavat liikkua. Ne osaavat liittyä yhteen. Ne osaavat jäljitellä. Ja yhtäkkiä niitä on joka puolella Maapalloa. Ne muodostavat mitä moninaisimpia muotoja, kuten rannerenkaita, kirjaimia tai vedenalaisia linnakkeita. Armeijaa eivät rannerenkaat kiinnosta, mutta sotilaallishenkiset, synkät ja mysteeriset rakennelmat kylläkin.

Ihminen pelkää tuntematonta. Paitsi lapset. Lapsille triljoonat ovat yhtä tuntemattomia kuin aikuisille, mutta heille nuo taivaalta satavat, kimaltelevat helyt edustavat maailman ihmeellisyyttä siinä missä karriäärimilitaristi näkee vain uhkia. Harbourtownin lapset riemastuvat triljoonasateen muodossa saapuvasta yllätyksestä ja reagoi kukin tavallaan. Mina tekee itselleen koruja, Scott kaivaa esiin mikroskoopin. Pian hän on maailman johtava triljoona-asiantuntija. Onneksi siitä ei monikaan tiedä.

Scottin aisapariksi ei nouse kukaan muista lapsista vaan vammautunut, arpeutunut entinen astronautti Ikaros, joka lähetetään Harbourtowniin ensimmäisten joukossa tutkimaan triljoonia. Juuri hänen kanssaan Scott käy keskusteluja triljoonien luonteesta, armeijan reaktioista ja elämän suurista kysymyksistä. Kumpikin on sydämeltään tiedemies, mutta sielultaan toinen on vasta lapsi ja toinen on kohdannut yksinään avaruuden armottoman vaarallisuuden. Yhdessä he pureutuvat perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten mitä triljoonat ovat, mistä ne tulevat ja voivatko ne viattomasta käytöksestään huolimatta olla uhka.

Tapahtumia seurataan lasten silmin. Scott, Bem, Panda ja Mina ovat ainutlaatuisessa asemassa tarkkailemaan maailmaa mullistavia tapahtumia, kun armeija perustaa tukikohdan Harbourtowniin ja kivenkova kenraali Hartman tulee aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, että ydinaseet on ainoa varteenotettava keino tuhota triljoonien olemassaolon aiheuttama eksistentiaalinen uhka. He pääsevät seuraamaan lähietäisyydeltä neuvonpitoja, joista osa pidetään Scottin kotona, kuuntelevat uutisia maailmalta, joutuvat mediamyllytykseen ja keräävät viikkokaudet triljoonia vetokärryihin muiden lasten kanssa armeijan määräyksestä.

Nyt, luettuani kirjan vuosikymmenten jälkeen uudelleen, ymmärrän hyvin, miksi nuorempi minäni tykästyi tähän tarinaan niin kovin. Triljoonat olivat kiehtova eliömuoto ja lasten tarjoama näkökulma antoi minulle mahdollisuuden livahtaa Harbourtownin kaduille ihmettelemään katujen varsille kinostuneita, kimmeltäviä kasoja, joissa muhi ihastuttava outous. En enää muista, millainen se tunne silloin oli, enkä enää tavoittanut sitä uudelleen. Sen se ikä tekee. Siksi jotkin kirjat ovat ehdottoman parhaimmillaan juuri lapsena luettuna. Toisaalta sama pätenee moneen muuhunkin opukseen ja eri elämänvaiheissa puhuttelevat eri teokset. Voin kuitenkin olla tyytyväinen, että tarjosin nyt omalle jälkikasvulleni mahdollisuuden kokea jotain samankaltaista, kun ikähaarukka vielä sopi.

Tiikeri-sarjassa, johon Triljoonasadekin kuuluu, oli myös muita nimikkeitä, jotka ovat jääneet samalla tavoin mieleeni. Taistelu Venuksessa voisi olla sopiva, muistelen. Tohtori L – vieras kuolleesta maailmasta oli jotenkin surumielinen ja hivenen ahdistava. Kolme K – kaupungin valtias oli lopetukseltaan alakuloinen. Uhka syvyydestä ei ole jättänyt senkään vertaa muistoja. Muitakin ehkä luin, mutta suurin osa niistä on painunut täysin unohduksiin. Joten ehkä seuraavaksi vuoroon tulee nuorten Heinleinia Podkaynen seikkailujen muodossa (päähenkilöä en muuten muistaisi, mutta joskus hämmästelin, miten Podkayne of Mars kääntyi muotoon Taistelu Venuksessa) tai sitten heitän kehiin todellisen klassikon, jolle yksi kirja ei riitä. John Christopherin legendaarinen trilogia Tripodien aika.

***

Tämä blogaus on osa kirjabloggareiden tapahtumaa Vanhan kirjan arvostuspäivä, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kirjakauppojen hyllyiltä jo kadonneita kirjoja.