Routakoto

Moniko teistä hajotti Rubikin kuution osiin ja kokosi sen ratkaistuna, ja moniko vain repi tarrat irti?

Kaikille niille, jotka kasvoivat 80-luvulla, Copybook Tales on villi matka nuoruusvuosiin. Siinä missä My Friend Dahmer tarjoaa välähdyksiä siitä, kuinka ahdistavaa 70-luvun Amerikka saattoi olla, tämä albumi kertoo siitä populaarikulttuurin riemukavalkadista, johon supersankarisarjakuvaan kallellaan oleva kanadalainen esiteini kultaisen kasarivuosikymmenen alussa saattoi törmätä.

Jamie elää kahta elämää. Toisessa hänen suurin huolensa on sarjakuvalehden kanteen ilmaantuva minimaalinen ryppy, toisessa postilaatikon valtaavat laskut, joiden maksamiseen pitäisi löytää rahaa. Tarina liukuu lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin täysin saumattomasti repliikkien, tilanteiden ja tunnelman kautta. Copybook Tales onkin ehkä paras näkemäni esitys siitä, miten paljon lapsuus meitä määrittelee, vaikka olemme muuttuneet aikuisuuden myötä kokonaan toisiksi ihmisiksi.

Nuori Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja harrastaa supersankarisarjakuvaa. Itseasiassa sarjakuva on hänelle henki ja elämä. Lehtien lukemisen ja ostamisen lisäksi hän myös tekee omia tarinoitaan kavereiden iloksi ja pitää päiväkirjaa. Hänen unelmanaan on päästä joskus tekemään sarjakuvia työkseen.

Vanhempi Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja piirtää supersankarisarjakuvaa. Kaveripiiri on muuttunut nuoruusvuosista ja mittava sarjakuvakokoelma on joutunut realisoitavaksi rahahuolien kasautuessa, mutta unelma on sama. Taustalla kulkee pitkään muhinut ajatus siitä, että täysin kuvitteellisten tarinoiden sepittelyn sijaan aiheita voisi ammentaa teinivuosien päiväkirjoista.

Kaikkialla albumissa näkyy elämänmyönteinen asenne ja tietynlainen huumori, vaikka aihe olisi vakavakin, kuten miten suhtautua parhaimman kaverinsa mahdolliseen homouteen. Kustannusmaailmassakin sattuvat takapakit ovat vain uusia tilaisuuksia tehdä läpimurto joskus toiste. 90-luvulla suurin osa kalsarimättögenrestä luisui synkistelyy ja muka rankkaan kamaan. Siksi onkin niin hienoa saada samalta aikakaudelta muistutus siitä, mikä poikavuosien sarjakuvissa oli niin hienoa. Tulen hyvälle tuulelle aina luettuani The Complete Copybook Talesin.

Kaltaiselleni 80-luvun kasvatille ja Marvel-sarjisten suurkuluttajalle J. Torresin muistelot on oikea populaarikulttuuriviittausten aarreaitta ja sisäpiirivitsien kyltymätön sampo, mutta se ovat mukana vain mausteena. Albumista saa irti kaiken olennaisen, vaikkei tietäisikään, mitä merkittävää tapahtui Uncanny X-Menin numerossa 120. Tai ymmärtäisi tätä kuvaa.

Daze of Future Passed

Vaikka olen päähenkilöitä strategiset 3-4 vuotta nuorempi, pääsen luikahtamaan heidän maailmaansa helposti. 80-luvulla vielä kaikki kulttuuri valui neuvosto-Suomeen muutaman vuoden viiveellä, joten olen ollut kaikkien tarinassa esiintyvien merkittävien ilmiöiden kohderyhmää juuri oikean ikäisenä. Neljännesvuosisadan turvavälillä Copybook Tales on Hulk, tai John Byrne, hiipimässä kimppuun takaapäin nostalgianuijalla aseistautuneena.

Tarvittaessa myös Alpha Flight voi hoitaa nuijimisen.