Sukupolvikuilu
”Kiipeä, vanhus, kiipeä!”
”Haista vittu, runkkari. Minä olen vasta kolmekymmentä.” Kiskon itseni katolle tärisevin käsin. Miksi kukaan ei keksinyt laittaa köyteen solmuja? Mulkoilen itseäni. Olinko tosiaan noin ärsyttävä kloppi?
”Milloin minä ryhdyn kiroilemaan noin paljon?”
”Siperia kuule opettaa.”
”Entä milloin minusta tulee noin läski?”
”Kun jatkat pullan mussuttamista, vaikka aineenvaihdunta näyttää sinulle keskaria.”
Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa. ”Hiljempaa pennut, tai yllätys menee.”
Teiniminä katson minua ja vanhaminua. ”Entä milloin minulta lähtee tukka?”
Vanhaminä virnistän. ”Kalju on valinta. Kaljuus ei ole.” Viittaan nuoremmat minut luokseni. ”Kerronko odotellessamme, miten minusta tuli homo?”
Järkytyn itsekin, mutta on ihanaa nähdä pelkoa nuorilla kasvoillani.
Routakoto 
Tämä itseasiassa on yksi joka nousee joukosta teemallaan.
Niin siis tämä on (tulevan) sarjan paras. Se on selvästi henkilökohtainen, mutta ei edellytä että tuntee kirjoittajaa henkilökohtaisesti (luulisin). Mutta siinä on teema: Eri aikoina olemme eri ihmisiä. Kun hetki kuluu, olen jo toinen ihminen kuin äsken. En voi tuntea tulevaa minääni, mutten enää täysin entistäkään minääni.
Tässäkin ”Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa.” Itse laittaisin reilusti että ”kurkkaa”.
Jos verbien persoonamuotojen leikillä on tarkoitus kuvata vaikka Keski-ikäisen Minän kriisiä siitä, että hän on oivaltamassa, että nämä vanhukset ja jolpit todella ovat eri henkilöitä, sen voisi nostaa paremmin esiin? Vaikka erillisessä raapaleessa?