Raapale 206 – Oikotie (24.7.)

Oikotie

Vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin. Useimpien huippuja peittää lumi, jonka valkoisuus häikäisee. Taivaalla vaeltaa vain jokunen hailakka pilvenhuituva, lintuja ei näy. Juhtani korskahtaa. On tullut aika purkaa kuorma ja päästää eläin vapauteen.

Solan suu on korkeammalla kuin edessäni siintävä vuoristo, se on itse asiassa huomattavasti kuoleman vyöhykkeen alarajan yläpuolella. Se on vain sopivaa ottaen huomioon pyrkimykseni. Hapen ohuus viiltää kylmänä.

”Älä mene”, olivat kaikki sanoneet edellisessä kylässä. ”Kuolleiden vuorelta eivät elävätkään palaa.” Mutta sanoin heille, että minun täytyi. Se ei ole kohtaloni, mutta olen ottanut sen tehtäväkseni.

Laskeudun makuulle kietoutuen pakkaseen ja hengitykseni huuru sumentaa taivaan. Mutta en valita. Pääsen perille näinkin.

Usva 3/2012 ilmestynyt

Uusin Usva, numero 3/2012 on ilmestynyt. Jo viikko sitten, jos tarkkoja ollaan.

Mukana on myös minun Usva-debyyttini, raapaleesta täysimittaiseksi novelliksi laajentunut Sateenkaaren maku, jonka maailmaan ihastuneena olen jo jatkamassa hahmojen edesottamuksia romaanimitassa. Itsekään en ole vielä ehtinyt lehteä lukea, mutta olen vakuuttunut valmiiksi, että se kannattaa kahlata kannesta kanteen.

Usva on verkkolehti ja sen voi lukea ilmaiseksi pdf-muodossa.

Sisällys:

Timo Männikkö: Meidän korkeutemme
Markus Harju: Jos sijaltain en nousisi
Kirsi Ervasti: Kuin lentäisi yöhön
Shimo Suntila: Sateenkaaren maku
Juri Nummelin: Hella
Henna Sinisalo: Opetusluuranko
Tero Niemi: Taistelutoverit

Raapale 205 – Kylmä kahvi (23.7.)

Kylmä kahvi

Kaikki huonekalut on kasattu ikkunoiden eteen ja se on riittänyt tähän asti, mutta tänään pelkään barrikaadien pettävän. Ainoa aseeni on leipäveitsi.

Ryskytys alkaa jälleen. Tuen toista estettä, mutta olohuoneessa oleva sortuu. Olen ansassa. Samassa keittiönkin valli romahtaa ja zombit tunkevat ikkunasta sisään.

”Ota tämä!” joku huutaa takaani. Käännähdän. Valkoiseen stetsoniin sonnustautunut mies olohuoneessa heittää minulle aseen. Tuijotan pyssyä kourassani. Kyljessä lukee Turbo-Wetter Extreme. Käännähdän uudelleen ja ammun sarjana ruskehtavia ruikkauksia hyökkääjien päälle.

Ne pysähtyvät. Kääntyvät. Poistuvat.

Nuuhkaisen pyssyä.

”Kylmää kahvia”, pelastajani sanoo. ”Sen aromi saa ne muistamaan vanhan elämänsä. Nyt ne etsivät jonkin aikaa kuumaa sumppia ja me voimme livistää.”

Raapale 204 – Korkeasaari (22.7.)

Korkeasaari

”Miksi minun täytyy tänään olla gerbiili?”

”Jonkun on oltava. Eilen sait olla jääkarhu ja vain makoilla koko päivän.”

”Pienennyssäde saa hampaani vihlomaan.”

”Syö purkkaa jälkeenpäin. Nyt alustalle.”

Vihreä valo välähtää ja maailma kasvaa.

”Ja sitten gerbiilipuku päälle.”

”En tahdo, se on kuuma! En suostu!”

”Rangaistusvankina sinulla ei ole vaihtoehtoa.”

”Tämä on epäinhimillistä kohtelua.”

”Puku päälle tai saat viikon kovennettua muurahaisterraariossa.”

”Kun pääsen vapaaksi, paljastan kaiken.”

”Varoitan sinua vakavasti.”

”Eläintarhat ovat puvustettua huijausta!”

”Et uskaltaisi.”

”Oikeat eläimet ovat kuolleet vuosia sitten!”

”Olen pahoillani vuoksesi. Lisäksi olet väärässä.”

”Kuinka niin?”

”Meillä on vielä yksi todellinen eläin. Boa. Pääsetkin tutustumaan siihen tänään myöhemmin.”

Raapale 203 – Raivaaja (21.7.)

Raivaaja

Metsä ryskyi, kun raivauskone kaatoi kolme puuta ja pysähtyi aukion laitaan. Osa sen havaitsimista oli jo lakannut toimimasta, mutta maan kaltevuuskulmat se vielä erotti. Paikka oli sopivan tasainen tarkoitukseen.

Aluksi raivauskone hakkasi maahan ne muutamat puut, jotka täplittivät aukeaa. Rungot se puski yhdelle laidalle. Seuraavaksi se upotti teräsauran maahan, repi ylös kannot ja keräsi pois kivet. Sitten se lanasi maan tasaiseksi. Urakka oli valmis. Se seisahtui aukean laitaan kasaamansa puupinon viereen.

Seuraavaksi olisi paalutusrobotin vuoro, ja sen jälkeen rakennettaisiin talo. Raivauskone ei kyllä ollut nähnyt paalutusrobottia yli kolmeensataan vuoteen.

Jos niin kävisi taas, raivauskone etsisi uuden aukean kymmenen vuoden kuluttua.

Raapale 202 – Siperia (20.7.)

Siperia

”Minä en ole tottunut tälläisiin lämpötiloihin.” Insinööri Preston puhalsi huurua hampaidensa välistä. Parransänki keräsi kuuraa.

”Kukaan meistä ei ole”, vastasi Jacqueline Park. ”Sanovat, että Siperia opettaa.”

”Minut se on opettanut vihaamaan pakkasta.”

”Saarnaat kuorolle”, murahti Park. ”Älä huoju niin paljon!”

Preston pysäytti höyrypuvun, jonka sisään heidät molemmat oli sovitettu. ”Haluatko sinä ohjata?” Hänkin oli ärtyisällä päällä. Ei tosin kylmän takia. Heidät oli kiedottu yhteiseen turkkiin ja Prestonista se ei ollut soveliasta.

Park käytti tilaisuuden hyväkseen, kiskoi tumpun kädestään ja kaivoi kartan esiin. ”Olemme vielä kolmenkymmenen kilometrin päässä Tunguska-joesta. Tarvitsen huojennustauon.”

Silloin Preston tajusi, että heidän yhteisturkiksensa oli heidän ainoa takkinsa.

Kilpailumenestystä

Kilpailumenestystä

Tämän vuoden tavoitteisiini kirjasin osallistumisen neljään kirjoituskilpailuun: Usvan ja STK:n äänikirjakisaan sekä URSiin, Novaan ja Porttiin. Nyt kolme kisoista on käyty neljännen deadlinen siintäessä jo horisontissa ja täytyy sanoa, että olen tyytyväinen tähänastiseen menestykseen.

Äänikirjassa olin yksi vähän reilusta kymmenestä, joiden novellit luettiin ääneen nauhalle. Päädynkö varsinaiseen kirjaan, on vielä auki. Pari novellia julkaistaan kirjan nettisaitilla.

Uudemmat uutiset ovat sitten tältä päivältä. Novassa pääsin kärkikymppiin, sijalle 8, novellilla Janus. Se syntyi vähän hätäpäissä enkä ollut siihen erityisen tyytyväinen alkujaan, mutta lukiessani sen kertauksen vuoksi yllätyin positiivisesti. Olisin voinut tehdä siitä erilaisen, jolloin se olisi miellyttänyt mahdollisesti eri ihmisiä, mutta ei se olisi välttämättä ollut yhtään parempi absoluuttisesti mitaten. Olen siis ylpeä tästäkin hengentuotoksestani! Novelli julkaistaan aikanaan joko Spinissä tai Kosmoskynässä, kunhan lehtien toimituskunnat saavat saaliinjaon tehtyä.

Pärjääminen Novassa on kovaa kamaa sekin, mutta vielä huikeammaksi menee! URSin kisassa kukin neljästä tuomarista valitsi yhden tekstin omaksi voittajakseen. Minulla oli suuri kunnia päätyä Jussi Katajalan valitsemaksi voittajaksi, mille antaa erityistä arvoa se, että sen mitä olen ehtinyt viime aikoina lukea, hänen oma tuotantonsa on miellyttänyt minua suuresti. Novellini Prestonin keikka ilmestyy syksyn aikana Kultakuoriasessa, kuudennessa numerossa.

Kiitoksia voisin jakaa oikealle ja vasemmalle, sen verran moni on jo ehtinyt tukea ja kannustaa. Nimeän kuitenkin vain kaksi. Kiitos Arrenille, jonka suurin osa teistä tuntenee vielä Petrana. Hän on häätänyt minua näppäimistön ääreen ja antanut tarpeellista kritiikkiä, kun jotain puolivalmista on ollut esitettävänä. Ja kiitos Boris Hurtalle, joka on kannustanut minua kirjoittamaan ja vuosikymmenen päivät, sellaisinakin aikoina kun kirjoitin vain roolipelificcejä tai en kerrassaan mitään. On hienoa, kun löytyy sellaisia ihmisiä, jotka uskovat jonkun kykyihin eivätkä väsy kertomaan sitä.

Tämä kaikki tietenkin antaa uskoa siihen, että vuodenvaihteen valintani panostaa vihdoinkin tosissaan kirjoittamiseen oli kannattava päätös. Aion siis kirjoittaa lisääkin tulevina viikkoina. Seuraavaksi tähtäin kohti Porttia!

Raapale 201 – Peniskuiskaajan tuomio (19.7.)

Peniskuiskaajan tuomio

On Finncon, suuri suomalainen tieteistapahtuma. Olen etsiytynyt auditorioon hyvissä ajoin saadakseni eturivin paikan. Puhujanpönttö on korvattu giljotiinilla.

Salin halki kulkee kohahdus, kun Tuomas Saloranta saatetaan sisään tuima ilme nostettu uhmakkaasti kohtaamaan lukevan yleisön viha. URSin tutti di capo, Osuuskumman harmaa eminenssi. Tuomittu mestattavaksi rikoksista kotimaista kirjallisuutta vastaan.

On aika toimia! Ryntään liikkeelle ja tönäisen kaksi vartijavänkäriä kumoon. Pääsen vangin luo ongelmitta.

”Signeeraisitko nämä?” pyydän ja lykkään Salorannalle kynän ja pinon antologioita, joissa on hänen novellejaan.

”Onko tämä pelastusoperaatio?” Saloranta kuiskaa ja vilkuilee toiveikkaasti ympärilleen. Kynä raapustaa nimilehtiä tottuneesti.

”Valitettavasti ei”, vastaan. ”Mutta on viimeinen tilaisuus. Nimikirjoituksestasi tulee hyvin pian harvinaisuus.”

Raapale 200 – Sokkotreffit (18.7.)

Sokkotreffit

”Menemmekö tänne?” deittini kysyy hämmästyneenä ravintolan ovella. ”Tämähän on kallis paikka.”

”Minulla on varaa”, sanon ja hymyilen valloittavasti.

Tilaan molemmille päivän annoksen ja voimme keskittyä tutustumaan toisiimme.

”Työskentelen pankkialalla”, deittini sanoo. Minä puolestani kerron olevani pörssimeklari. Olemme heti samalla aallonpituudella.

”Tänäänkin yksi mummo talletti kolmen kehon edestä, kaikki polvilumpioina!”

”Meillä oli kaaos, kun Nikkei-indeksi putosi ja piti dumpata kolmesataa tonnia haimoja. Silmien kurssi sentään säilyi.”

Aterian jälkeen ehdotan drinkkejä klubilla. Tarjoilija tuo laskun. ”Kortti vai käteinen?”

Vilkaisen summaa. Viisi maksaa ja perna. ”Käteinen”, sanon ja avaan kylmälaukun. Ojennan kaksi sydäntä. ”Pitäkää vaihtoelimet.”

Iloisesti nauraen ja käsi kädessä katoamme kaupungin yöhön.

Raapale 199 – Marjaretki (17.7.)

Marjaretki

”Älä poimi mansikoita muurahaispesässä”, minulle sanottiin. Juuri sellaiset kiellot otan nimenomaan haasteina. Kaikessa on kyse vain suunnitelmallisuudesta ja valmistautumisesta.

Vaanin suuaukon luona. Se on harvoin käytetty ja käytävä näyttää kyllin korkealta minun kävellä selkä suorana. Piiloon en kyllä pääse, jos muurahainen tulee vastaan.

Punavalolamppu otsallani kuljen eteenpäin tarkkaillen samalla käytävien kasvustoja. Pian löydän etsimäni, sadoittain mansikan rönsyjä. Sato on parhaimmillaan.

Saan kerätyksi toisen ämpärin täyteen ja toisen puolilleen, mutta siihen onneni loppuu. Partio havaitsee minut. Pakenen pitkin hämyisiä käytäviä punertava valoläiskä seinillä hypähdellen.

Vasta kaukana pesästä pysähdyn huohottaen. Eksytin ne. Maistan yhtä marjaa saaliistani ja nauran. Makoisampia ei saa mistään.